Aleksi Peura: Potilas P

3.1.2013

Potilas P. on kadonnut. Hänet lukittiin huoneeseensa tavalliseen tapaan, mutta aamulaskennassa hänen todettiin kadonneen. Olemme tutkineet koko rakennuksen eikä hänestä ole jälkeäkään – kaikki vaateet ovat yhä huoneessa, lakanat koskemattomat, kukaan ei ole nähnyt häntä yöllä. Tiedän sen kuluneeksi sanonnaksi, mutta en voi ajatella muuta kuin että hän on haihtunut savuna ilmaan.

2.1.2013

Potilas P. tuli toimistooni hieman ennen kahta tavanomaiselle, sovitulle tapaamiselle. Hän oli silminnähden varautunut, peloissaan ja säikkyi jokaista ääntä, jonka kuuli – jopa ääni, jonka tuolini nahkapäällystys päästi, kun laskin lihavaksi käyneen takamukseni sille, oli hänelle liikaa. Hän yritti piilotella käsiään hihoihinsa, mutta olin huomannut heti ensimmäisellä silmäyksellä hänen nakertaneen taas ihoa kämmenselästään; kädet verestivät ja pelkään niiden tulehtuvan, jos hän ei suostu näyttämään niitä kenellekään. Potilas P. näytti siltä kuin hän ei olisi nukkunut tai syönyt viikkoon, ehkä kahteen; hänen poskensa olivat painautuneet sisäänpäin, iho kiristynyt kallon myötäiseksi.

Käynnistin nauhurin ja asetin sen väliimme pöydälle; potilas P. mulkaisi laitetta. ”Kuinka voit tänään?” kysyin. ”Näytät väsyneeltä.”

Hän hymähti. ”En ole nukkunut kolmeen päivään… eli seitsemäänkymmeneenkolmeen tuntiin. Kyllä, siis, olen väsynyt, mutta aina kun valot sammutetaan ja minun pitäisi vetää peitto korviin ja nukkua, kuulen kaiken sen, mitä minun ei pitäisi kuulla, tiedätkö? Te sanotte minulle, että kaikki kuulemani on vain päässäni, korvieni välissä, eikä mikään olento todella yritä syödä minua. Mutta minä en usko teitä, koska olen nähnyt sen – kyllä, se vaanii minua! Se tulee esiin vain öisin, jolloin se raahustaa esiin varjoista, hitaasti, raapien kynsillään itseään eteenpäin. Se ääni, jota ryömiminen pitää, on kuin Saksikäsi-Edvard – oletko nähnyt sitä elokuvaa, muuten? – raapisi liitutaulua. Se on karmivaa. Se ei voi tuklla huoneeseeni, eihän? Jos se osaa tulla seinien läpi, se voisi päästä sinne, mutta ei muuten. En kykene nukkumaan – se raapii, raapii, raapii…”

Kirjoitin lyhyet muistiinpanot tietokoneelleni ja nyökkäilin kohteliaasti hänen polveilevalle kertomukselleen. ”Mitä luulet tapahtuvan, jos otus saa sinut kiinni? Mitä hän tekee sinulle – viekö hän sinut johonkin vai satuttaako vai… Mitä?”

Potilas P. pudisti päätään. ”Olen kertonut tämän sinulle kymmeniä, ehkä satoja kertoja. Tiedät mainiosti, että en muista mitä hän tekee minulle.”

Nyökkäsin. ”Olet kertonut sen minulle satakunta kertaa, kyllä, mutta olet tuskin kertonut sitä viimeistä kertaa.” Vaihdoin asentoa, siirsin painoni pakaralta toiselle ja raavin kevyesti partaani. ”Olen pitkän tuttavuutemme aikana eniten ihmetellyt tapaasi sanoa, että muistat kohdanneesi sen olennon aiemmin, mutta kun kysyn sinulta milloin ja missä olet tavannut sen, väistät kysymystä ja sanot, että et tiedä.”

Potilas P. odotti minun jatkavan, mutta pysyin vaiti. ”Niin”, hän sanoi. ”Muistan pimeän, olennon pitämän äänen – se narskutti, taivas, narskutti! – ja seuraava muistikuvani on kuinka makaan alasti aamukasteen märällä nurmella lähellä tätä laitosta. Olet sanonut, että tukahdutan muistoja, joitakin kauheita asioita, joita olen tehnyt ennen päätymistäni nurmelle, mutten voi sanoa niistä mitään.” Hän huokaisi. ”Olen kertonut tämän monta kertaa, loputtoman monta kertaa, tohtori, joten onko minun aivan pakko kertoa se yhtä uudelleen?”

Pudistin päätäni. ”Sinun ei ole pakko kertoa yhtään mitään, jos et halua. Yritän vain ymmärtää kuinka voit muistaa muistamatta mitään.”

Potilas P. kohautti harteitaan. ”Muistan asioita”, hän selitti käsiään levitellen, ”joita ei ole vielä tapahtunut.”

”Dejá vu.” Kirjoitin ilmaisun tavan takaa tekstitiedostoon. ”Onko sinulla jotakin uutta kerrottavaa minulle, jotakin uutta tuntemusta ehkäpä?” kysyin kirjoitettuani hieman lisää tarpeettomia merkintöjä potilaasta.

Hän nyökkäsi ja näytti ensimmäistä kertaa lyhyen istuntomme aikana innokkaalta puhumaan. ”Luulen, että se olio on lähellä, lähempänä kuin aiemmin. Viime yönä, kun kaikki muut olivat jo nukkumassa, näin heikkoa valoa vasten, joka vuoti ikkunoista sisään, kuinka se olio oli vain metrin päässä ovestani. Katselin sitä kauhuissani ja näin sen punaiset silmät, jotka hohtivat kuin kekäleet. Se ryömi paikallaan kuin todella hitaalla juoksumatolla. Lisäksi…” Hän epäröi. ”Lisäksi… se narskutti. Samalla tavalla kuin muistossani. Snarks, snarks, snarks – niin se sanoi. Yritin saada selvää oliko sillä jotakin sanottavaa, jotakin mitä se yritti kertoa minulle, mutta luulen, että se ääni oli samanlaista kuin jonkun… jonkun eläimen ääntelyä. Koiran haukuntaa, tai jotakin sinnepäin.”

Kurtistin kulmiani – en voinut sille mitään, vaikka pitäisihän minun tietää paremmin, vuosikymmenten kokemuksella. ”Se on lähempänä?”

Potilas P. huokaisi. ”Niin, lähempänä ja narskuttaa.”

Kirjoitin lyhyen muistiinpanon tekstitiedostoon. Laitoin mukaan hänen kuvauksensa otuksen äänestä – snarks, snarks, snarks – ja lisäsin perään henkilökohtaisen huomautukseni, että otuksen ääntely saattoi olla seurausta eskaloituneista ongelmista unen ja ravinnon kanssa. ”Miksi luulet olion tulleen lähemmäs?”

Potilas P. vältteli katsettani. ”En tiedä.”

”Et tiedä vai et halua kertoa?” Annoin hiljaisuuden pitkittyä. ”Onko tällä jotakin tekemistä sen kanssa, että olet nyppinyt ihoasi jälleen?”

”Kyllä. Ei. Ehkä.”

”Miksi olet repinyt kämmenselkäsi vereslihalle, jälleen? Edellisestä kerrasta täytyy olla jo vuosia – 2011, jos oikein muistan. Pelkään, että tilasi on degeneroitumassa lähelle sitä, jossa tulit luoksemme.”

Potilas P. hymyili. ”Degeneroitua, hassu sana – ei-kehittyä. Oletko koskaan miettinyt sanojen taustoja, tohtori Foster? Etymologiaa, tarkoitan – mistä joku sana tulee, mitä se on alun perin tarkoittanut ja niin edelleen ja mitä se nykyään tarkoittaa?”

Pudistin päätäni. ”Ihmiset ovat minulle liian monimutkaisia, jotta voisin edes kuvitella ymmärtäväni heidän luomuksiaan.” Ristin käteni. ”Et vastannut kysymykseeni.”

”Mihin niistä?”

”Siihen miksi olet repinyt kämmenselkäsi ihon hajalle.”

”Koska…” Hän vilkaisi ympärilleen kuin hän olisi epäillyt jonkun seuraavan keskusteluamme seinän ja kirjahyllyn väliin jäävästä nurkasta käsin. ”Koska se olio ei pidä siitä. Se ei halua nähdä lihaa, tiedätkö?”

Olin kuullut saman selityksen useita kertoja aiemmin, kuten kaikki muutkin. ”Miksi?”

Potilas P. kohautti harteitaan. ”Ehkä se… en tiedä, oikeasti. Voin esittää teorian, jos haluat?”

Nyökkäsin. ”Ole kiltti.”

”Se ei pidä lihasta, koska se ei välitä ruumiista, vaan se halajaa sieluja. Sitä minä luulen. Se ei halua syödä lihaa luiden ympäriltä, halkoa luita lipittääkseen luuydintä ja tehdä sisäelimistä helpommin nieltävää soosia, koska liha on heikkoa, saastunutta. Sielu sen sijaan… se on puhdasta.”

Kirjoitin tutun teorian muistiin. Sanavalinnat olivat vaihtuneet, mutta muuten teoria siitä, että olio, joka pitää snarks, snarks, snarks -ääntä ei halua lihaa, vaan sieluja, oli tuttu jo vuosikymmenen takaa. ”Aikamme on loppumassa tältä päivältä”, sanoin. ”Onko vielä jotakin, mitä haluaisit kertoa?”

Potilas P. pudisti päätään. Hän nyppi jälleen ihoaan enkä puuttunut siihen, koska olisi ollut helpompaa ratsastaa aasilla tuulimyllyjä vastaan kuin saada Potilas P. lopettamaan pakkomielteinen toimintansa.

”Huomenna tulee kymmenen vuotta täyteen ensitapaamisestamme”, sanoin hymyillen. Nousin seisomaan. ”Herättäkö se sinussa mitään tuntemuksia, mitään ajatuksia?”

”Pelkoa”, hän sanoi lannistuneena. ”Pelkoa menneestä, tulevasta ja nykyisyydestä. Sekä tietenkin oliosta.”

”Miksi?” Typerä kysymys, mutta menköön.

Potilas P. katsoi minua suoraan silmiin, häpeilemättä, epäröimättä. ”Koska muistoni ovat loppumassa.”

30.6.2012

Potilas P. hymyili tapaamisemme ajan. Kun kysyin syytä hänen hyväntuulisuuteensa, hän hymähti ja totesi, että eikö jokaisella ollut oikeus omata hyviä ja huonoja päiviä. Hänen krooniset mustat silmänalusensa olivat kutistuneet, joskaan eivät tyystin kadonneet, ja hän oli kerännyt tarvittuja – ja kauan kateissa olleita – kiloja sitten viime tapaamisemme. Kuten kuukausi sitten mainitsin, hänen lääkityksensä vaihdettiin arvaamattomien sivuoireiden takia – väistämätön takaisku kokeiluasteella olevalle lääkkeelle, myönnän – ja uusi lääke, vuosien käytössä hyväksi havaittu Exphimerial, näyttää auttavan häntä. Yritämme yhä löytää oikean annoskoon – tällä hetkellä potilas nauttii viisisataa milligrammaa aamuisin ja iltaisin – ja vähitellen vierottaa, näin toivon, hänet kokonaan lääkkeistä.

Käynnistin nauhurin ja löin kaksi rivinvaihtoa tekstitiedostoon, jolle olen antanut nimen ”Potilas P.:n mysteeri”. Tylsä, kliseinen ja banaali, tiedän kyllä, mutta se on vasta työnimi. ”Kuinka voit?” kysyin. ”Ovatko uudet lääkkeet tehonneet toivotulla tavalla?”

Potilas P. hymyili, mutta ei nyökännyt tai pudistanut päätään. ”Jos kysyt olenko nähnyt vähemmän unia siitä oliosta, vastaus on kyllä: kyllä, unet ovat vähentyneet, mutta luulen sen johtuvan enemmän vuodenajasta kuin lääkkeestä, jos totta puhutaan. Muistatko kuinka en viime kesänä nähnyt kertaakaan sitä unta, jossa se otus ryömii minua kohti? Ehkä unet ovat kausiluontoisia.” Hän kohotti sormensa, kun avasin suuni. ”Jos sen sijaan”, hän jatkoi, ”kysyt onko uskomukseni, hallusinaationi ja hulluuteni oliosta kadonnut, vastaus on kieltävä. Nukun paremmin, syön enemmän ja voin paremmin, mutta tiedän, että jonakin yönä, kun suljen silmäni, otus saa minut kiinni ja repii minut mukanaan pimeyteen.”

Vaihdoin asentoani ja katsoin hänen sinisiin silmiinsä, hänen tuuheaan vaaleaan tukkaansa ja rintoihin, jotka herättivät kenen tahansa heteromiehen sukupuolivietin; siirsin katseeni vaivalla takaisin hänen silmiinsä. ”Mitä luulet pimeydessä odottavan?”

”Tyhjyyttä.” Hän pysyi vaiti, vältteli katsettani. ”Ajattomuutta. Kuolemaa, kenties.” Hän kohautti harteitaan ja hetkeksi kadonnut hymy palasi hänen huulilleen. ”Ei puhuta niin synkistä aiheista, jooko? Olen hyvällä tuulella, ja sinä haluat puhua pimeydestä, johon olio minut väistämättä raahaa – siitäkö sinulle maksetaan, hmm? Kuvittele, sinä, tohtori Foster, masennat mielisairaalan potilaita!” Hän nauroi tavalla, joka hersyi lämpöä, itseironiaa ja huvittuneisuutta. ”Kerro minulle jotakin muuta, sopiiko?”

Vastentahtoisesti mutta hymyillen kurotin pöytäni pohjoisnurkkaan, johon oli hylännyt tohtori Ericksenin lausunnon harmaan kansion. ”En tiedä onko tämä sellaista, mitä haluat kuulla, mutta lähetin tietosi – sen tekstin, jota olen sinusta kirjoittanut – luottamuksellisesti kollegalleni tohtori Ericksenille, joka on erikoistunut amnesiapotilaisiin.” Mitä en kertonut Ericksenille saati potilas P.:lle, oli se, että kollegalleni lähettämä versio oli siistitty eräästä osiosta, jonka olin kirjoittanut vuonna 2007.

Jatkoin: ”Kysyin häneltä oliko hän koskaan kuullut vastaavasta tapauksesta, jossa potilas sanoo muistavansa tulevaisuuden ja kärsisi – en aio kierrellä akateemista kantaani, pyydän anteeksi – vakavista hallusinaatioista, joiden todenperäisyydestä potilas olisi täysin vankkumattoman varma. Haluatko kuulla, mitä hänellä oli sanottavana?”

Potilas P. näytti kamppailevan itsensä kanssa, kunnes hän nyökkäsi ja sanoi: ”Ehkä niin on parasta. En pidä siitä, että elämääni levitellään tällä tavalla, mutta ymmärrän tarkoituksesi olevan hyvä.”

Potilaasi, jonka olet kuvaillut elävällä tavalla”, luin, ”ei muistuta suoraan ainuttakaan toista potilasta, josta olisin kuullut. Sinun potilaasi tuntuu pikemminkin yhdistelmältä toisistaan riippumattomia oireita, joita en ole – kuten sanottua – nähnyt aiemmin yhdessä. Tapa, jolla hän puhuu muistavansa tulevaisuutta, kuulostaa minusta erittäin erikoiselta, mutta ei mahdottomalta tai edes kaukaa haetulta. Jos muistan oikein, luin kauan sitten – tämä oli opiskeluaikoinani ja teoksen nimi on kadonnut ajan hämärään, josta joudun pyytämään anteeksi – eräästä nuoresta miehestä, joka harhaili 1950-luvulla Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan yli. Mies kärsi vakavasta amnesiasta, mutta hän koki vahvoja dejá vu -hetkiä, jotka hän sanoi eläneensä aiemmin. Sikäli muistan oikein, mies kärsi vakavista painajaisista, joista hän heräsi kerta toisensa jälkeen huutaen. Suomalaiset psykologit arvelivat – epävirallisesti, toki, mutta muistiot kiersivät – potilaan joutuneen ihmiskoekaniiniksi jossakin äärettömän salaisessa tutkimuksessa; kaikki yhteydenotot Neuvostoliiton viranomaisiin kilpistyivät byrokraattiseen hiljaisuuteen, minkä suomalaiset tulkitsivat vahvistukseksi omalle teorialleen. Myös unet, omasta mielestäni, tukevat traumapohjaista amnesian laukaisijaa, mikä se ikinä olikaan – mutta tämän sinä varmasti jo tiedätkin.

Olen pahoillani, että minusta ei ole tämän enempää apua. Voin yrittää kysellä muilta kollegoiltani, jotka ovat erikoistuneet amnesiaan, mutta tarvitsen siihen sinun ja toisaalta myös potilaasi suostumuksen.

Potilas P. pyysi saada katsoa lausuntoa; ojensin paperin hänelle ja hän silmäili sen läpi. Käytyään tekstin pintapuolisesti läpi, hän antoi sen takaisin ja tuhahti: ”Varsinainen lausunto. Kollegasi onnistui käyttämään montaa sanaa sanomatta mitään. Tuo tapaus, josta hän puhui, kuulostaa kyllä paljon siltä, mitä käyn läpi, mutta kaikki viittaukset ”johonkin kirjaan” ja vain summittaiseen vuosikymmeneen kaukaisessa maassa lisäävät epäluulojani lausuntoa kohtaan.”

Minun oli käytettävä kaikki tahdonvoimani, ettei leukani olisi loksahtanut auki. Potilas P. oli lausunut kaikki samat epäluuloni ja epäilykseni, jotka olin kirjoittanut ylös ”Potilas P.:n mysteeriin”, lähes sanasta sanaan. Käänsin katseeni nopeasti pois hänestä, jotta en olisi paljastanut epäammatillista yllätystäni, ja tein nopean joukon nopeita google-hakuja kuuluisista suomalaisista psykologeista, jotka olivat toimineet 1950-luvulla, mutta tulokset olivat laihoja. Kun mielenmalttini oli palannut edes pääpiirteissään, kysyin: ”Sopiiko sinulle, jos lähetän tekstin eteenpäin, tohtori Ericksenin kautta, luottamuksellisena muutamille erikoispsykologeille? Se on parasta, mitä pystyn keksimään, mutta tarvitsen siihen suostumuksesi – aivan kuten tohtori Ericksen sanoi.”

Potilas P. pudisti päätään. ”Älä lähetä. He eivät voi sanoa mitään, mitä et jo tietäisi.” Hän nyökkäsi kirjahyllyni suuntaan. ”Tiedän, että olet etsinyt käsiisi kaikki mahdolliset amnesiaa ja psykoosia käsittelevät kirjat, ja olet yrittänyt ratkoa mysteeriäni kuin Hercule Poirot – se tv-sarja on kyllä loistava, muuten. En ole sokea saatikka tyhmä, tohtori Foster. Fleeting Memory, Blackout, Deconstruction of SelfKatso, sinulla on puolet hyllystä täynnä vain amnesiaa käsitteleviä kirjoja, neljännes käsittelee psykoosia, ja jäljellejäävä osuus muita psykologian aloja. Pyydän, tohtori, älkää yrittäkö ymmärtää tapaustani, koska minäkään en ymmärrä sitä. Olen vain hullu kaksikymppinen akka, vai mitä?” Hän hymyili surullisesti, mutta silti lämpimästi – asia, mitä en pitänyt mahdollisena. ”Luulet, että olen murhannut perheeni ennen kuin tulin tänne, ja alitajuntani yrittää tukahduttaa sen amnesialla ja painajaisilla oliosta, joka ryömii lattian poikki.” Hän hymähti. ”En ole vihainen sinulle siitä – olethan psykologi ja sinun tulee ajatella niin – mutta toivon, että ymmärrät ennen kuin otus saa minut kiinni, että et voi ymmärtää täysin tapaa, jolla ymmärrän asioita. Kun sanon, että en muista mitään tämän mielisairaalan ulkopuolelta, tarkoitan silloin sitä, että en todellakaan muista mitään elämästäni tämän laitoksen ulkopuolella – en muista miltä vanhempani näyttivät, oliko minulla sisaruksia ja en tiedä oliko elämäni onnellista ulkopuolella. Silti tiedän asioita, joita minun ei tulisi tietää, eikö niin? Osaan laskea, lukea, kirjoittaa, keskustella, tiedän kuka Benjamin Franklin oli… kaikki viittaa siihen, että olen käynyt kouluni. Jos amnesiani olisi täydellinen, en osaisi mitään, vaan kovalevyni olisi bootattu aivan täydellisesti. Eikö niin?”

Nyökkäsin ja pudistin päätäni samaan aikaan. ”Jotakuin. Olet erittäin sanavalmis nuori nainen, tiedätkö sen?”

Potilas P. säteili. ”Tietenkin – kuten sanoin, en ole typerä.”

1.1.2010

Edellisenä yönä usva leijaili huntuna Michigan-järven päällä uudenvuodentoivotusten räiskyessä sen yllä – olimme kaikkien luotettaviksi todettujen potilaiden kanssa ihastelemassa väriloistoa. Jättiläismäiset räjähteet paljastivat maailmalle sisältönsä kaikessa kauneudessaan. Oli kylmä ja hengityksemme huurusi ilmassa, mutta lähdimme vasta viimeisten räjähdysten häipyessä ajasta ikuisuuteen. 2010 – se kuulosti niin scifiltä, se maistui oudolta sanottaessa.

Potilas P. oli mukana katselemassa ilotulitusta ja hän silminnähden nautti raketeista, kenties enemmän kuin kukaan toinen potilaista: hän hihkui ihastuneena, hykerteli ja huudahteli, kun keskivertoa suurempi valokukka täytti taivaan. Hän seisoi vieressäni ja yritin kertoa itselleni, että hän oli potilaani eikä minulla saanut olla mitään tunteita häntä kohtaan, mitään ei-ammatillista, tietenkään – lisäksi hän on luultavasti vain kahdenkymmenenviiden, ehkä nuorempikin.

Lähtiessämme pois Michigan-järveltä kuljimme kapeaa sivutietä parkkipaikalle, jossa bussimme odotti. Potilaat ja työntekijät keskustelivat keskenään – toiset innostuneemmin kuin toiset – näkemästään ja kokemastaan, mutta potilas P. pysyi vaitonaisena, vältteli katsekontaktia ja tarpoi askeleen tai kaksi pääryhmän perässä. Hän tarkkaili harvaa metsää ympärillämme. Kysyin häneltä, mitä hän katseli, mutta jäin vastauksetta.

Ilman varoitusta potilas P. alkoi huutaa, ulvoa, rääkyä ja kirkua kuin jalkaa leikattaisiin irti tylsällä ja ruostuneella sahalla. Hän osoitti metsää, varjoja varjojen joukossa, ja meuhkasi sanatonta paniikkiaan meille. Yritin rauhoitella häntä, mutta toimeni olivat yhtä turhia kuin olisin käskenyt aurinkoa nousemaan lännestä. Hoitaja Berger harppoi potilas P.:n luo ja varmoin ottein iski rauhoittavan piikin hänen suoneen. Kannoimme potilas P.:n bussiin hänen mumistessa heikkoja vastalauseitaan ja lukitsimme hänet hoitolassa huoneessaan vielä varmuuden vuoksi sänkyyn kiinni, jotta jos – syystä tai toisesta – lääkkeen vaikutus lakkaisi aiemmin, hän ei voisi satuttaa itseään.

Seuraavana päivänä, hieman puolen päivän jälkeen, potilas P. saatettiin toimistooni. Minulla oli yhä takkini, josta varisi hennosti taivalta pudonnutta lunta huoneeni matolle, ja pyysin potilas P.:tä odottamaan hetken, jotta saisin laitettuani takkini naulaan ja avattuani nauhurin ja tietokoneeni. Hän nyökkäsi ja istui kuuliaisesti tuolilla keskellä toimistoani.

”No niin”, sanoin käynnistettyäni nauhurin ja luotuani uuden lomakemaisen tiedoston, johon potilaittemme tapaamisiin liittyvät tapahtumat kirjattiin ylös. ”Mikä on vointisi?”

Potilas P. kohautti harteitaan ja murahti. ”Olen voinut paremminkin.” Hän hieroi ranteitaan. ”Remmit hiersivät, koska joku hoitajista oli laittanut ne liian tiukalle. Katso, onko tämä mielestäsi normaalia punoitusta vai kenties allergiaa? Mitä jos minulla on nahka-allergia? Sitten te ette voi laittaa minua remmeihin.”

”Remmien täytyy olla kireällä”, selitin. ”Jos ne olisivat löysällä, potilaat voisivat luikerrella pois niistä ja se sotisi remmien pohjimmaista tarkoitusta vastaan. Siteet eivät ole nahkaa, vaan elastista materiaalia – hieman kuin high-tech-kumia, jos haluat ajatella asiaa siten – eikä yhdelläkään potilaallamme ole todettu allergista reaktiota siitä. Minun silmissäni nuo näyttävät enemmänkin hiertymiltä. Jos ne ovat kivuliaat, hoitajilta varmasti löytyy jotakin voidetta, joilla ihottumia ja hiertymiä hoidetaan.”

Potilas P. vilkuili ympärilleen, katsettani vältellen. Hän ei hymyillyt; epäilen, ettei hän ollut nukkunut edellisenä yönä silmäystäkään, ja jos arvaukseni ei mennyt pahemmin metsään, arvelen hänen välttäneen silmien räpäyttämistä. ”Etkö aio kysyä siitä?” hän kysyi muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen. ”Siitä mitä näin, mille huusin.”

Nyökkäsin. ”Sinun tulee kertoa siitä minulle, kyllä, jos haluat joskus ulos täältä, mutta sinun tulee haluta kertoa siitä, ymmärrätkö? Voin kysyä sinulta kaikenlaista, mutta en voi odottaa sinulta vastentahtoista vastausta – joten minulle ja koko laitokselle on helpompaa, jos kerrot itse ilman kysymystä.”

”Näin sen otuksen”, potilas P. sanoi. Hän värähti kuin hän olisi upottanut kätensä kylmään veteen. ”Tiedäthän kuinka se normaalisti ryömii minua kohti käytävällä? No nyt se ei ryöminyt, vaan se seisoi! Kyllä, kyllä! Se seisoi reilusti yli kaksi metriä pitkänä hahmona metsässä, puuna puiden joukossa, ja sen punaiset silmät tuijottivat minuun. En nähnyt kovin hyvin pimeässä miltä se tarkalleen näytti, mutta sillä oli ainakin neljä kättä, jotka varjoista päätellen olivat kaikkea muuta kuin symmetriset – yksi käsistä sojotti ylöspäin ja se oli lyhyt kuin Tyrannosaurus Rexin käsi; toinen oli pitkä, jota se laahasi maassa, ja siinä oli omia ulokkeitakin.” Hän pyyhki kyynelen silmäkulmastaan. ”Se vain seisoi siellä – näin sen selkeästi, yhtä selkeästi kuin tuon tammen tuossa pihalla. En ole koskaan nähnyt sitä samalla tavalla ja siksi minä huusin – aina ennen kun olen nähnyt sen, se on ollut vain matoa muistuttava hahmo, joka ryömii lattialla, mutta nyt se oli kuin jokin valtava patsas, varjo-olento yössä, tappaja odottamassa saalistaan. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?”

Nyökkäsin ymmärtämättä. ”Olet ollut täällä jo seitsemän vuotta”, sanoin. ”Tahdon ajatella, että sinä aikana olen oppinut ymmärtämään edes alustavasti sinua.” Valehtelin – minulla ei ollut edes alkeellisinta käsitystä hänestä.

Potilas P. katsoi minua suoraan silmiin. ”Pidät minua hulluna, kyllä minä sen tiedän. Ei sinun tarvitse hävetä sitä, koska tottahan se on: näen asioita, joita kukaan muu ei ole nähnyt, ja en muista mitään mitä en olisi tässä laitoksessa kokenut – pois lukien tietenkin eilinen ilotulitus, joka oli laitoksen oma luokkaretki, ja televisio-ohjelmat. Se on hullun, mielisairaan yksi määritelmä, eikö niin? Kuka sen sanoi alun perin? Että hulluus on yhden hengen vähemmistö.”

Kohautin harteitani. ”En muista. Haluatko kertoa muuta siitä olennosta? Miksi luulet sen näyttäytyneen sinulle viime yönä ensimmäistä kertaa tässä olomuodossa?”

Potilas P. mietti asiaa hetken. ”Ehkä se johtui siitä, että olin laitoksen ulkopuolella. Ehkä niistä räjähdyksistä. Ehkä jostakin muusta. Mitä sinä luulet, tohtori? Sinähän se ammattilainen olet.” Hän naurahti.

Ajattelin, että hän oli nähnyt olion, joka on potilas P.:n alitajunnan luoma heijastuma jostakin suuresta traumasta hänen menneisyydessään, ensimmäistä kertaa tässä olomuodossa sen takia, että laitoksen ulkopuolinen maailma ahdisti häntä, toi hänelle epämiellyttäviä ajatuksia ja muistojen alkuja, jotka voisivat pahimmillaan johtaa traumaan, jota hänen alitajuntansa yrittää tukahduttaa, mutta en sanonut tätä hänelle. Sen sijaan sanoin: ”En tiedä.”

Potilas P. levitteli käsiään ja nauroi. ”En tiedä, et tiedä, kukaan ei tiedä… paitsi tietenkin se olio!” Hän hekotti hetken. ”Ei saisi nauraa, mutta en voinut sille mitään, koska vain hullu voi sanoa jotakin tuon kaltaista, eikö niin? Vain hullu voi vitsalla hulluudellaan, syvimmillä peloillaan ja itsellään siinä samalla.”

Se ei ollut totta: myös hoitajilla ja psykiatreilla oli varsin rankka huumorintaju, kunhan työntekijöiden kahvihuoneen ovi oli sulkeutunut heidän perässään. Kuulemani mukaan myös opettajilla on varsin… kouriintuntuvaa huumoria oppilaistaan.

”Voin jo paremmin, luulisin”, potilas P. sanoi, mutta hän ei näyttänyt sen paremmalta. ”Menisin nyt katsomaan Matlockia, jos sopii?”

Nyökkäsin. ”Pidä hauska päivä.” Kirjoitin muistiinpanoihini, että olisi aiheellista lisätä hetkellisesti ja ennakoivasti potilas P.:n lääkitystä, jotta hän ei vaipuisi syvään depressioon kuin kaksi vuotta aiemmin oli tapahtunut.

10.10.2007

Potilas P. on ollut luonamme jo neljä ja puoli vuotta eikä kukaan ole saanut selville hänen henkilöllisyyttään, hänen taustaansa tai ymmärtänyt hänen harhojaan. Hän on edelleen eriskummallinen maalaus, postmodernin taiteen mestariteos, jota kukaan ei ymmärrä – hän kaikkein vähiten. Mutta ainakin hän on vakaa, se on sanottava: hän ei ole taantunut – joskaan ei myöskään edistynyt – ensimmäisten viikkojensa jälkeen lääkkeiden vaihtamisesta, annosmäärän lisäämisestä tai vähentämisestä tai erilaisten terapiamuotojen kokeiluista huolimatta. Olisi helpompaa hoitajille, muille potilaille ja myös minulle henkilökohtaisesti, jos lopettaisimme potilas P.:n hoitamisen, hylkäisimme hänet länsisiipeen muiden toivottomien tapausten kanssa ja antaisimme hänen elää elämänsä niin siedettävänä ja rauhallisena kuin mahdollista – se olisi vähintä, mitä voisimme hänelle tehdä.

Mutta jos tekisimme niin – avaisimme oven, jonka takana odotti loppuelämä rutiineja rutiinien perään – me luovuttaisimme enkä minä ole koskaan ollut hyvä häviäjä. Olen viettänyt liian paljon aikaa potilas P.:n kanssa, ja muutamat kollegani ovat osoittaneet minulle sen tosiseikan, että olen vaarassa muodostaa emotionaalisen siteen potilaaseen, joka puhuu lattiaa pitkin raahustavasta oliosta, joka narskuu. Yritän vääntää tilanteen vitsiksi kerta toisensa jälkeen, kertoa, että kyllä, olen aina valmis panemaan hulluja mimmejä, mutta totuus on, että välitän potilas P.:stä tavalla, joka ei ole ammatillinen. Laskin äskettäin, että jos kaikki istunnot, kaikki terapiat ja ”kriisiavut” – eli jos hän on herännyt keskellä yötä painajaisesta ja pyytänyt minua luokseen – yhteenlaskettuna olen viettänyt hänen seurassaan kolme kuukautta elämästäni. Se on 2160 tuntia!

Lupasin itselleni, että en ihastuisi potilaaseen, en enää kertaakaan, mutta pelkään liikkuvani vaaravyöhykkeellä. Ehkä minun pitäisi ottaa etäisyyttä, vaikka väkisin – ottaisin pitkän loman ja lähtisin Eurooppaan matkalle – mutta mitä tapahtuisi kun palaisin? Potilas P. samoine ongelmineen, samoine kauniine silmineen ja hulmuavine tukkineen olisi yhä täällä ja minun täytyisi tavata häntä kaksi kertaa viikossa, istua hänen kanssaan alas ja jutella hänestä. Toki voisin vaihtaa työpaikkaa – etsiä jonkin toisen hoitokodin – mutta minulla oli irtisanomisaika, jonka ajan joutuisin olemaan hänen lähellään, ja minun olisi perusteltava lähtöni syyt. En voisi valehdella, sillä Kirby näkee valheitteni läpi kuin röntgensäteellä, ja jos hän saisi tietää, hän levittäisi sanaa ja kukaan ei enää palkkaisi minua.

Olen kirjoittanut pitkälti ja pitkästi itsestäni, omista surkeista murheistani ja ongelmistani, kertonut niistä ainoalle kuuntelevalle korvalle, tietokoneelleni. Kenelle psykologi kertoo, että ei voi hyvin – peilikuvalleenko? Sitähän minä tässä tavallani teenkin: kirjoitan elektroniselle peilille, joka ei arvostele minua, ei välitä kyynelistä silmäkulmissani, kun yritän pitää itseni hallinnassa.

Tälle itkunsekaiselle tarinoinnilleni on syynsä: potilas P. oli tänään vastaanotollani. Keskustelimme hänestä, kuten aina, ja olin päättänyt tälle tapaamiselle erityisteemaksi vanhemmuuden ja – niin toivoin – hänen vanhempansa. Hän on kuitenkin vasta korkeintaan kahdenkymmenenkolmen, joten hänen vanhempansa täytyy olla yhä elossa tai hänellä täytyy olla edes jotakin muistikuvia hänet kasvattaneista henkilöistä, olivat nämä hänen biologisia vanhempiaan, laitos tai ottoperhe.

Aloitin istunnon kertomalla hänelle omista vanhemmistani, jotka kuolivat joitakin vuosia sitten auto-onnettomuudessa. Kerroin hänelle äitini kultaisista hiuksista ja isäni viiksistä, jotka tuoksuivat aina edelliselle aterialle, ja rohkaisin häntä jakamaan muistojaan omista vanhemmistaan.

Potilas P. pudisti päätään hellästi. ”Ei”, hän sanoi, ”en muista mitään. Sinä tiedät sen. Olemme käyneet tämän läpi – en muista äitini kasvoja, isäni silmiä tai sisaruksiani. En edes tiedä onko minulla sisaruksia, taivas varjele! Etkä tiedä sinäkään, koska jos tietäisit, olisit sysännyt minut heille, pois täältä, jotta en kuormittaisi valtiota enää enempää.”

”Ei…” sanoin ja nielaisin loput lauseesta, jota ei sopinut sanoa. Katsoin häntä suoraan silmiin. ”Olen pahoillani, mutta kuulin hieman uutisia kotopuolestani”, valehtelin selittääkseni kyynelet silmäkulmissani. ”Siskoni… hänellä on diagnosoitu rintasyöpä. Se on vasta alkuvaiheessa, mutta hän on… hän on ainoa, joka on lisäkseni lapsuudenkotini asukkaista jäljellä enkä haluaisi menettää häntä.” Käänsin kasvoni pois ja painoin käteni silmilleni; kyyneleni eivät olleet valheellisia, vaan aidompia kuin koirani hautajaisissa, vaikka tarina, johon potilas P. luuli niiden liittyvän, olikin.

Potilas P. nousi sanaakaan sanomatta, käveli pöydän ympäri ja painoi pääni rintojaan vasten. Hän hyssytteli ja tuuditti päätäni puolelta toiselle. ”Hys”, hän kuiskasi, pehmeästi, ”sinulla ei ole mitään pelättävää, olen varma siitä. Jos siskosi on mitään sellaista, mitä sinä olet, hän on vahva ja sairaus karkaa hänestä silkasta pelosta. Tohtori Foster, sinä-”

”Rick”, sanoin, nyyhkytysteni välistä. ”Kutsu minua Rickiksi.”

”En kutsu”, hän sanoi. ”Potilaan ei sovi sinutella lääkäriään, vaikka lohduttaisi tätä. Sinä olet minulle aina tohtori Foster eikä sitä voi muuttaa kuin siinä tapauksessa, jos olisimme rakastavaisia, koska sängyssä ei sovi kutsua toista tämän tittelin mukaan. Mutta se, jos mikä, olisi sopimatonta, eikö niin?”

En osannut reagoida hänen sanoihinsa – en tiennyt vitsailiko hän vai ei, flirttailiko vai kuluttiko hän vain aikaa, puhui puhumisen ilosta. Kyyneleni kuivuivat ja tyrehtyivät vähitellen, ja potilas P. päästi minut syleilystään, mutta vasta suudeltuaan yhä märkiä poskiani. Ne olivat sisaruksellisia, jopa äidillisiä – kuvitella, hänen täytyy olla kymmenkunta vuotta minua nuorempi! – pusuja, nopeita ja täynnä platonista välittämistä, kenties rakkautta. Pyyhin silmäkulmani ja poskeni hihalla ja pyysin anteeksi. Sanoin siskoni merkitsevän minulle suuresti.

”Älä pyydä anteeksi”, potilas P. sanoi päätään pudistaen. ”Sinulla ei ole mitään hävettävää – ihmisillä, jopa miehillä, on oikeus tunteisiin.” Kaino hymy kareili hänen huulillaan. ”Minusta se on äärettömän suloista, kun kaltaisesi jäyhä pukumies on valmis avaamaan itsensä kaltaiselleni sekoboltsille. En tiedä miksi, mutta siinä on sitä jotakin, tiedätkö?”

Keskustelimme niitä-näitä loppuistunnon ajan, nauhuri pöydällä käyden. Kun hän lähti, avasin tietokoneeni ja aloin kirjoittaa kauan sitten unohtamaani tekstitiedostoa, jonka nimesin Potilas P.:n mysteeriksi, koska tahdoin kertoa tuntemuksistani edes jollekin, vaikka sitten mekaaniselle koneelle, joka ei välitä, ei kuuntele. Olen kirjoittanut nyt tunnin ja oloni on parantunut – minulla on kohta alkamassa toinen istunto toisen potilaan kanssa, joten minun on parastakin tuntea oloni hieman paremmaksi. En aio antaa tätä tekstiä kenellekään luettavaksi, mutta en aio silti poistaa tätä, koska tahdon itseni muistavan tämän tuskan, joka sisintäni raastaa. Tämän aidommaksi ei kipu tule, vaikka siinä ei olekaan mitään järkeä – sydämen liikkeissä harvoin on. Aion jatkaa tämän tekstitiedoston täyttämistä tarpeettomilla asioilla potilas P.:stä, sillä toimikoon tämä pakokeinonani todellisuudelta, oikeilta tunteiltani, mitä ne ikinä lienevätkään.

2.1.2003

Viime yönä, noin kello kolmen aikaan, nuori nainen, päällään vain jonkin instituution harmaat haalarit, hortoili laitoksemme pihalle. Hän oli kaikin puolin sekavassa tilassa ja hänestä oli lähes mahdotonta saada irti järkevää lausetta. Hän on iältään hieman alle kolmekymmentä – valistunut veikkaukseni olisi kaksikymmentäkahdeksan – ja hänellä ei ollut mukaan lompakkoa, matkapuhelinta tai mitään muutakaan, jonka pohjalta hänet olisi voinut tunnistaa ja jäljittää… paitsi tietenkin hänen haalarimainen asunsa, jonka rinnukseen oli ommeltu kirjain P ja selästä oli raaputettu pois siihen painettu kuviointi, luultavasti jonkin instituution logo. Olemme ristineet hänet väliaikaisesti potilas P.:ksi.

Hän harhaili pihalle, kuten sanottua, noin kolmen aikaan yöstä ja hän huusi, ulisi ja itki. Yövartija Terence Ulmann havahtui meteliin, juoksi selvittämään tilannetta ja löysi tämän – kehtaan sanoa – varsin viehättävän naisen laitoksen oville johtavalta hiekkatieltä, valittamasta ja tomua käsillään takoen. Ulmannin mukaan potilas P. kertoi hänelle erittäin hätääntyneenä narskuvasta äänestä, joka kaikui kaikkialta. Nainen värisi kylmästä – pakkasta oli noin kaksikymmentä astetta – ja Ulmann havaitsi, että naisen huulet sinersivät ja ensimmäiset hypotermian oireet olivat jo näkyvissä. Peläten naisen paleltuvan pahoin, yövartija johdatti hänet sisälle, vei hänet tyhjään huoneeseen itäsiivessä, lukitsi oven ja lähti hakemaan hoitajia, jotka olivat heränneet naisen huutoon, kun Ulmann talutti häntä rakennuksen poikki.

Koska asun lähimpänä hoitokotia, hoitajat soittivat minulle noin tuntia myöhemmin, jouduttuaan luovuttamaan naisen järjettömän soperruksen edessä. Potilas P. oli hysteerinen, mutta hysterian syy oli epäselvä; hän sanoi muistavansa vain pimeää ja narskuntaa, kaikkialta kantautuvaa narskuntaa. Hoitaja, joka tavoitti minut vuoteessani, sanoi, että kyseessä oli poikkeustilanne, hätätapaus eikä kukaan ymmärtänyt mistä oli kyse; taisipa hän käyttää sanaa ”mysteeri”.

Mysteeri on oikein: potilas P. uskoo muistavansa tulevaisuuden, jossa hän oli nuori; hän kertoo otuksesta, jolla on lukemattomia suunnattomiin kynsiin päättyviä raajoja, ja joka ryömii lattialla; otus yrittää saada hänet kiinni, jos hän sulkee silmänsä; potilas ei suostu puhumaan kenenkään muun kuin minun kanssa, koska hän sanoo ”muistavansa” minut. Olen täysin varma, että en ole koskaan tavannut tätä naista – jos olisin, muistaisin hänet kyllä, sillä hänen katseensa, kasvonsa ja kehonsa ovat unohtumattomia.

Keskustelin tunnin tai kaksi potilas P.:n kanssa; katselin hänelle annetun huoneen ikkunasta kuinka aurinko kohosi laiskasti lumen harsoonsa kietoman maan ylle, valonsäteiden kisaillessa jään kohmettamilla oksilla. Minulla ei ollut nauhuria mukana, joten kaikki kirjoittamani lausunnot ovat muistikuvieni pohjalta muokattuja.

”Tohtori Foster”, potilas P. sanoi, kyynelehtien, ”olen pahoillani. Otus sai minut kiinni.”

”Aivan, aivan”, sanoin, ihmeissäni. ”Otus sai sinut kiinni. Voisitko kertoa minulle vielä siitä otuksesta?”

”En! Olen kertonut siitä sinulle jo satoja kertoja, etkö muista? Juoksin pakoon siltä, tein kaiken mitä suinkin voin, mutta se sai silti minut kiinni – en ymmärrä kuinka sen onnistui ryömiä nopeammin kuin juoksin, mutta niin se teki. Sitten se raahasi minut mustaan tyhjyyteen, jossa oli vain sen loimuavat silmät ja se hirvittävä narskuva ääni!” Hän alkoi narskuttaa hampaitaan yhteen, äristen ja haukahdellen samaan aikaan.

Kun potilas P. alkoi nyyhkyttää, yritin koota itseni ja kysyin: ”Missä olit ennen kuin tämä olio sai sinut kiinni? Muistatko sitä?”

Nainen katseli ympärilleen. ”Täällä”, hän sanoi. ”Tässä samaisessa huoneessa.” Hän osoitti käytävään. ”Tuolta se otus tuli – Luoja, kuulen yhä sen äänen!”

Viitoin hoitajaa tuomaan rauhoittavia lääkkeitä, mutta potilas P. kieltäytyi ottamasta piikkiä, koska se muistutti häntä liikaa otuksen kynsistä. Koska hän ei ole potilaamme – vielä, ainakaan – emme voineet sitoa häntä ja pakottaa piikkiä tunkeutumaan hänen ihonsa läpi. Potilas jäi täten levottomaan tilaan ja kieltäytyi kommunikoimasta kenenkään muun kuin minun kanssa.

Käytyäni keskusteluni potilas P.:n kanssa, menin työhuoneeseeni ja selasin läpi joukon amnesiaa edes etäisesti käsitteleviä teoksia – oli jo lounasaika, kun olin valmis lopettamaan alustavan tutkimukseni. Se, mitä kirjat kertoivat kerta toisensa jälkeen, vankisti uskomustani siitä, että nainen kärsi traumapohjaisesta amnesiasta, täydellisestä muistinmenetyksestä, ja trauma – joka mitä luultavimmin on vakava henkisen tai fyysisen väkivallan kokemus – manifestoituu hänen mielessään hänen kuvailemansa otuksen hahmossa. Täten mieli, joka on heikko ja omaa vahvan itsesuojeluvaiston, pyrkii säilyttämään kantajansa toimintakyvyn ja se luo hahmon, johon kaikki kantajan kokema paha nivoutuu – täten kaikesta, mikä aiemmin oli mahdotonta ymmärtää tai kohdata, tulee käsitettävissä oleva, joskin järjetön, kokonaisuus. Olen varsin varma siitä, että potilas P. on todistanut jonkin häikäilemättömän väkivallan teon; mieleeni tulevat ensimmäisenä murha, raiskaus ja näiden kahden yhdistelmä. Se, mitä hän todella on kokenut, on tällä hetkellä tietopiirimme ulkopuolella.

Voimme vain toivoa, että potilas P.:n identiteetti saadaan selvitetyksi – muussa tapauksessa hänestä tulee epävirallinen potilaamme, kuten osavaltionlaki antaa ymmärtää. Hän on selvästi mielisairas ja tarvitsee apua, joten me tarjoamme sitä hänelle, kunnes tilanne selkeytyy. Nyt, kaksitoista tuntia ensitapaamisemme jälkeen, potilas P.:n mysteeri on vasta alkamassa ja todellinen selvitystyö edessä. Toivon, että saamme selvyyden tilanteeseen ennemmin kuin myöhemmin.

Kirjoitin tämän tekstin, jotta voisin myöhemmin tarkastella puolueettomasti, lomakkeesta vapaassa formaatissa ensikohtaamista potilas P.:n kanssa, koska usein kaikki ensikohtaamisen nyanssit ja ensisilmäyksellä mitättömät todisteet ovat ratkaisevassa osassa koko mysteerin selvittämiseksi. Minun täytyy kuitenkin esittää yksi kysymys, joka on erityisesti vaivannut mieltä päivän aikana: kuinka ihmeessä potilas P. tiesi nimeni? Hoitajat vannoivat, että eivät olleet maininneet tulostani sanallakaan; olin siviilivaatteissa, joten nimilappuakaan minulla ei ollut… Olen myös varma, että en esitellyt itseäni hänelle.

Enhän?

Tohtori Alric Foster, PsT.

 

(c) Aleksi Peura 2015


 

Kirjoittajasta
Aleksi Peura opiskelee Helsingin yliopistossa yleistä historiaa, kirjoittelee kirjallisuudesta ja metallimusiikista päivittäin ja häneltä on julkaistu yksi romaani, Laulava ääni olkapäälläni (Myllylahti, 2013).
Saatesanat novelliin
”Käänteinen kronologia on kiinnostava konsepti, ja Potilas P.:n kanssa päätin kokeilla sitä ensikertaa. Onnistuminen jääköön lukijoiden päätettäväksi.”

 

Vastaa