Artemis Kelosaari: Pyhä Johannes Mätänemätön

Soran narskeen yläpuolellani täytyi lakata ja alkaa uudestaan useamman kerran, ennen kuin tajusin, että se oli todellista. En uneksinut sitä, eikä se ollut kaiku muistoista.

Ääni voimistui koko ajan. Vihdoin jokin terävä kirskahti arkunkannen lautoihin kasvojeni yllä. Sitten kuului riipivää narinaa, kun puu ja naulat antoivat hitaasti myöten. Ja valoa oli äkkiä enemmän kuin ennen. Vaikka en edes muistanut, että olisin avannut silmäni.

Mä en haluu joutua Helvettiin! En mä niin paha ole!

Kurkustani ei tullut pienintäkään voihkaisua eivätkä huuleni liikahtaneetkaan. Jää peitti minua joka puolelta, jää joka oli hiipinyt arkkuuni ympäröivästä maasta, mistä se ei kai koskaan sulanut. Kuulin kuitenkin ihmisten puhetta, kuten sumea mieleni hitaasti yhdisti. Ihmisten. Miesten.

Ehkä tämä ei sittenkään ollut tuomiopäivä.

Tunsin jotain tuskallista. Ei kivuliasta sillä tavalla kuin miltä oli tuntunut hengittää tulehtuneilla keuhkoilla tai saada ruoskaa – silloin kun olin vielä ollut elävä mies muiden joukossa. Mutta tuskallista. Ei miellyttävää. Lopettakaa, yritin sanoa, mutta mitään ei vieläkään kuulunut. Ymmärsin pian, että tämä uusi piinallinen kokemus oli lämpö. Jää suli hitaasti ympäriltäni, kun ihan liian lämmintä vettä kaadettiin sen päälle. Pian se enää painanut kasvojani.

Jotain vedettiin pois kasvoiltani. Kankaanpala? Niin, sehän oli ollut yhä siinä, kun arkunkansi oli naulattu kiinni.

”Hyi saatana!” joku parkaisi.

”Voi hyvä luoja.”

”Uskomatonta…”

Valoa oli nyt kaikkialla. Joukko ihmishahmoja oli kumartuneina ympärilleni, ja heidän välistään näkyi harmaiden pyörteilevien pilvien peittämä taivas. Heidän ilmeensä olivat yhtä aikaa pelästyneitä, ällistyneitä ja ihastelevia. Valo välähti – niin kuin salama, mutta se tuli yhden pitelemästä pienestä laatikosta.

”Etkö ole muumioitunutta raatoa ennen nähnyt?”

”No olen, mutta… jumalauta, katso nyt tuota! Katso noita silmiä! Ei niiden kuulu tuijottaa tuolla tavalla!”

Yksimielistä muminaa.

”No niin, rauhoitutaanpa nyt. Se ei elä. Se ei katsele teitä. Jatketaanpa nyt töitä, ei meillä ole ikuisuutta aikaa.”

Yritin taas puhua, mutta hädin tuskin muistin, miten huulia liikutellaan. Sitä paitsi niissä tuntui olevan jotain pielessä. Ja keitä nuo miehet olivat? He puhuivat kyllä englantia, mutta jollain omituisella murteella. Jää jatkoi sulamistaan, ja se tuntui yhä hirveämmältä. En voinut ymmärtää, miksi minulle tehtiin näin. Miksi nuo miehet häiritsivät minua?

Minut oli haudattu lähelle magneettista pohjoisnapaa, tuhansien meripeninkulmien päähän Englannista, joskus vuoden 1846 alussa. Haudan loputtomassa pimeydessä, hiljaisuudessa ja kylmyydessä minun ei ollut tarvinnut vetää enää yhtä ainutta kirvelevää verenmakuista henkäystä. Kaikki kipu ja huolet olivat kadonneet, ja jäljellä oli vain huurteinen tunnottomuus. Ja koko ajan mieleni oli levollisena harhaillut muistoissa ohimenneestä elämästäni. Muistoissa varsinkin sen viimeisiltä ajoilta, jolloin olin vastannut siitä, että laivan höyrykone kävi pohjoisen armottomassa pakkasessa eikä kukaan miehistä jäätynyt kuoliaaksi.

Laiva, niin. Kaksi laivaa itse asiassa, kaksi raskastekoista höyrypurjehtijaa, jotka syksyllä Herran vuonna 1845 halkovat tietään Atlantin luoteisnurkan ahtojäiden läpi lähestyen pohjoisnapaa, tarkoituksena löytää tie loputtoman saarien, niemien ja salmien lumisen sokkelon läpi suoraan avoimelle Tyynellemerelle niin että lukuisat muut laivat voisivat kulkea siitä sen jälkeen. Ja toisen laivan pannuhuoneessa minä, kersantti John Torrington, lyön hiiltä pesään ja huudan kahdelle muulle lämmittäjälle, jotka kumpikin ovat minua vanhempia, toinen jopa huomattavasti – mutta minä olen heidän välitön esimiehensä. Komentava aliupseeri. Komenteleva pojankloppi. Pannuhuoneen hädin tuskin 20-vuotias valtias. Minä käytännössä asun omassa pikku valtakunnassani, monesti nukunkin hiilisäkkien päällä.

 

Yskin verta, kun kukaan ei näe. Saan pelätyn taudin jo ensimmäisellä purjehduksellani Kuninkaallisessa laivastossa, kun haluan todistaa olevani urhea ja sitkeä merisotilas siinä missä vanhemmatkin miehet. Pidän sairauteni salassa, kun värväydyn kahden laivan mukaan. Haluan nimittäin nähdä maailmaa. Haluan nähdä napaseudun jäätiköt, nähdä onko sen takana oleva valtameri todella tyyni, nähdä Singaporen ja mitä kaikkia niitä onkaan kaukana idässä. Kaiken tämän ennen kuin tauti hivuttaa minut kuoliaaksi. Ehkä se joka tapauksessa katoaa, kun tarpeeksi teeskentelen, ettei sitä olekaan.

Minulla on suuret siniset pitkäripsiset silmät. Ja vaaleahkot hiukset, luonnostaan hieman kihartuvat, mutta olen leikannut ne sen verran lyhyiksi, ettei sitä erota. Nenäni on usein musta noesta. Ja silti olen kaunis poika. Niin minulle kertoo yksi mies, yksi jo vanhempi matruusi, melkein hampaaton ällöttävä tyyppi… Jos törmään häneen ruokailun tai jonkin muun kokoontumisen jälkeen tai missä tahansa, hän läpsäisee minua huomaamattomasti takapuolelle ja kuiskaa korvaani juuri niin. Tai ehdottelee että tulisin hänen kanssaan alakannelle. Tai kuiskaa, miten kovaksi saankaan hänen kalunsa. Yleensä minä vain tönäisen häntä kauemmas ja käsken karkeimmalla aliupseerinäänelläni häntä painumaan helvettiin. Kuninkaallisessa laivastossa on kolmenlaisia miehiä: yhdet naivat muita miehiä maissakin, toiset vain laivoilla kun naisia ei ole, ja kolmannet tyytyvät omaan käteen.

Halusin nousta ylös, mutta vaikka jää ei enää pitänyt minua otteessaan, muu ruumiini tuntui yhtä vieraalta kuin huuleni. Olin maannut täysin paikallani… en edes tiennyt kuinka pitkään. Lisäksi, kuten muistin, minut oli sidottu. Käsivarret kylkiin kiinni, jalat yhteen, neljäs kangaskaistale pääni ympäri pitämässä suutani kiinni. Vuoden 1846 ensimmäisenä aamuna minut oli kannettu laivan jääkylmään ruumaan ja sidottu sellaiseksi tiukaksi paketiksi, kuin uuniin laittamista varten. Vaikka minut sitten laitettiinkin vain arkkuun.

Pienet salamat alkoivat taas välähdellä ympärilläni, eri puolilla.

”Eiköhän kohtapuoliin mennä asiaan.”

Sakset leikkasivat paloja hiuksistani ja kynsistäni. Sitten ne repivät minua sitovat narut ja samalla vaatteeni – minut riisuttiin lähes alastomaksi. Koko joukko katseli minua tarkkaan ja yksi heistä alkoi tunnustella minua. Kuvottavat lämpimät kädet, joita peitti jokin outo tahmea materiaali, kävivät läpi ruumistani kohta kohdalta. Älä jumalauta koske muhun, halusin sähistä, mutta tunnottomasta kurkustani ei vieläkään tullut ääntä.

”Pituus viisi jalkaa ja neljä tuumaa.” ”Viitteitä aliravitsemuksesta.” ”Ei ulkoisia väkivallan merkkejä.” ”Käsivarsien lihakset kehittyneet.”

En voinut mitään sille, että tuo mies kosketteli ja käänteli minua kuin olisin ollut 88 paunaa lihaa teurastajan tiskillä ja laatuni täytyi tarkistaa. Hän todellakin myös kuvaili ruumistani ääneen apurilleen, joka kirjoitti sanoja kiivaasti muistiin.

Viimeistään silloin olisin halunnut lyödä oikean suoran hänen leukaansa, kun hän käski kahden muun apurin levittää reisiäni.

”Ympärileikkaamaton.” ”Ei merkkejä syfiliksestä taikka muista veneerisistä taudeista.” ”Ei ole kokenut anaaliyhdyntää.”

”Ja sekö on relevanttia?”

Kaikki on relevanttia. Enkö ole onnistunut opettamaan sinulle yhtään mitään? No niin, antakaapa sitä työkalupakkia. Ryhdytään avaamaan.”

”Joko menet sisään?”

”Tässä ei todellakaan ole loputtomiin aikaa.”

Näin syrjäsilmällä – enhän pystynyt kääntämään päätäni – mainitun työkalupakin, joka oli täynnä teräviä veitsiä ja muita instrumentteja. Ja saman tien yksi iso veitsi survaistiin minuun, suoraan vatsaani. Se leikkasi tietään lävitseni, liikkuen tasaista tahtia sisään ja ulos. Se ei sattunut. Ei oikeastaan. Mutta halusin silti sen pois minusta. Halusin iskeä sen suoraan miehen silmästä läpi. Hän kuitenkin leikkasi minut vaivatta auki niin, että makasin lopulta siinä aivan avoimena joukon silmien edessä. Lisää teräviä rautainstrumentteja työnnettiin sisääni, ja niillä leikattiin paloja minusta. Lihastani. Luistani.

Aloin itkeä. Tai en oikeastaan. Silmäni tuntuivat liian kuivilta, niistä ei valunut yhtäkään kyyneltä. Mutta halusin itkeä, ja huutaa Lopettakaa, ei tämmöstä, mä en halua! Ja sitten kankaanpala laskettiin takaisin kasvoilleni.

”Sen kun sanotte nöösiksi, mutta en ihan totta tykkää noista saamarin silmistä.”

 

Yhtenä yönä, muutama päivä ennen joulua, olen tulossa käymälästä ja menossa riippumattoon nukkumaan. Juuri kun olen ohittanut alakansille johtavan porraskäytävän, kulman takaa eteeni astuu vanhempi lämmittäjä.

”Hyvää iltaa, herra kersantti”, hän sanoo ivallinen ilme nokisella naamallaan. Olen juuri kysymässä häneltä, miksi hitossa hän ei ole nukkumassa – eihän nyt ole hänen työvuoronsakaan – kun vahvat käsivarret kietoutuvat takaapäin ympärilleni.

”Kiva nähä taas, kaunis poika”, aivan liian tuttu ääni kuiskaa korvaani. Yritän huutaa, mutta suulleni painetaan iso hikinen käsi. Porraskäytävästä astuu kolmaskin mies, joka sanoo: ”Aliupseerit on kaikkein pahimpia pihtareita, laivapojat sentään antaa aina.”

”No niin just”, minua pitelevä mies sanoo. ”Te kaikki vaan istutte perseillänne nokat pystyssä ja suojelette hyvettänne niin ku punastelevat porvarislikat.”

Yritän rimpuilla vapaaksi mutta kolmas mies tarttuu hiuksiini niin kovaa että irvistän kivusta. He raahaavat minua kohti porraskäytävää.

”Jumalauta, me kaikki pannaan sua joka läpeen tänä yönä. Ja varmaan tuolta alhaalta löytyy lisääkin kiimaisia miehiä, jotka mieluusti jauhaa sun sisuksia ylösalaisin.”

”Ihan varmaan sä tykkäät siitä, söpöliini. Sähän oot vasta kaksikymmentä? Just parhaassa panoiässä.”

”Mä en missaisi tätä vaikka koko saakelin laiva uppoaisi tänä yönä”, oma alaiseni nauraa.

Isken polveni äkisti vanhan ahdistelijani jalkoväliin. Kun hän ulvahtaa ja hänen otteensa löystyy, tempaisen vyöltäni puukon ja huitaisen jonnekin toisen miehen kasvojen suuntaan. Veri, oudon punainen, purskahtaa toisen parkaisun säestämänä. Ja minä lähden juoksemaan. Päämäärättömästi, eteeni katsomatta. Avaan ensimmäisen oven, joka tulee vastaan. Yhtäkkiä kylmyys pusertaa minut syliinsä. Jossain mieleni perukoilla tajuan, että olen päätynyt suoraan laivan kannelle.

Yritin uudestaan käskeä miehiä lopettamaan. Tällä kertaa kurkustani tuli kuin tulikin ääntä… mutta se oli vain hiljaista kähinää. Kiduttajani sahasivat rintalastani poikki ja levittivät kylkiluitani niin auki kuin pystyivät. Miksi he tekivät tämän minulle? Miksi?

”Voi jeesus, tällähän on keuhkot täynnä hiilipölyä. Siinä on kuolinsyytä ihan tarpeeksi.”

Heidän johtajansa tunnusteli elimiäni yksi kerrallaan ja leikkasi niistäkin paloja. Samalla hän jatkoi kuvausten sanelua.

Mä vihaan sua. Mä vihaan teitä kaikkia. Vihaanvihaanvihaan.

 

Se tuntui kestävän ikuisesti. Vihdoin he ompelivat viillot kiinni ja asettivat arkkuni kannen varovasti paikalleen.

”Mennään syömään. Sitten meidän täytyy vielä lapioida kaikki tuo sora takaisin.”

Narskuvat askelet loittonivat. Epätoivoisena yritin liikuttaa sormiani – ja onnistuin. Hitaasti sain kohotettua käsiäni niin että saatoin työntää arkun kannen sivuun.

Minun täytyi päästä pois. Pakoon tästä itseni kokoisesta laatikosta. En enää koskaan halunnut nähdä mitään sellaista kuin nuo miehet. Jonkin kirskuessa sisälläni – nivelet? lihakset? sahatut kylkiluut? – raahauduin haudan pohjalle ja työnsin arkun kannen mahdollisimman samaan asentoon kuin se oli ollut. Hautani oli matala, joten pääsin kiipeämään siitä ylös. Tuskaisen hitaasti ja varovasti, mutta pääsin kuitenkin. Ympärilläni näin pelkkää lyijynharmaata soraa, joka päättyi yhtä harmaana vellovaan mereen. Lunta ei ollut, joten täytyi olla kesä… mutta mikä vuosi? Kuinka kauan olin maannut haudassa? Useitakin vuosia? Useita vuosikymmeniä?

Syksyn edetessä olen tuntenut itseni päivä päivältä väsyneemmäksi. Siinä vaiheessa, ehkä marraskuussa, kun laivat jäätyvät kiinni yhden saaren rantaan, olen jo jatkuvasti niin uupunut ja voimaton, että pudottelen hiilisäkkejä ja lapiotani. Ruumiini tuntuu pelkältä kivuliaalta, tottelemattomalta ja lyijynraskaalta lihakuorelta. En tiedä, ehkä kaiken tuon tekee minulle vain napaseudun talven pimeys. Aurinko ei käytännössä nouse ollenkaan, niin että on kuin olisi koko ajan yö. Välillä jään vain pannuhuoneeseen makaamaan, kun muut syövät messissä. Ruoka? Nälkä? Mitä ne ovat? Muistan hämärästi, että laivan ateriat ovat olleet laivastoruoaksi poikkeuksellisen hyviä – laivan omassa kattilassa keitettyä hyvälaatuista säilykemuonaa – ja joskus söin niitä vaikka kahden miehen edestä. Mutta nyt pelkkä ajatus syömisestä tuntuu samalta kuin mielikuva siitä, että pureskelisin tyhjiä hiilisäkkejä. Makaan oman valtakuntani karhealla, nokisella puulattialla ja tuijotan kipinöivää hiillosta. Sen lämpö säteilee kasvoillani asti. Jokainen hengenveto vie minulta liikaa voimia, jotta voisin ajatellakaan nousevani ylös ja palaavani töihin.

Tajusin, mikä oli tehnyt minua piinanneista miehistä vielä karmivampia: heidän vaatteensa. Niin luonnottoman kirkkaat värit ja omituisen kiiltelevät materiaalit. Sitten huomasin sen. Yksi heistä oli jättänyt maahan lojumaan pienen muistikirjan. Se oli almanakka, ja sen kannessa oli vuosiluku.

1984.

Katsoin uudelleen käsiäni. Ne olivat kelmeät, nahkeat ja hieman turpeat, kuin kuolleen miehen kädet – ja sehän minä olinkin – ja niitä painanut köysi oli jättänyt niihin tummat juovat. Mutta ne eivät olleet luurangon kädet tai mitään sinne päinkään. Kosketin kasvojani. Iho tuntui vähintään yhtä nahistuneelta kuin käsissä. Koska en tiennyt, mitä muutakaan olisin voinut tehdä, kävelin horjuen lähimmän kallion taakse, pois näkyviltä, aivan meren rantaan. Kumarruin vesirajassa kylmän ja hiljaisen pinnan ylle.

En tiedä mitä olin odottanut näkeväni. Ehkä aivan samat kasvot kuin viimeksi kun olin katsonut mihinkään peilin tapaiseen, vain vähän kalvaampina ehkä. Mutta vedenpinnasta minua vastaan katsovan olennon nenä ja otsa olivat hiilenmustat, kuin palaneet. Ja huulet – paitsi että ne olivat samanväriset, ne olivat myös vetäytyneet lähes koko hammasrivin paljastavaan virneeseen ja kuivuneet ohuiksi, mutruisiksi ja ulospäin törröttäviksi. Kosketin nenääni, ja kun tuo suorastaan rivon näköinen kuvajainen teki samoin, minun täytyi uskoa että se olin minä. Minä näytin tuolta. Tuollainen minä nyt olin. Hiukseni olivat jostain syystä muuttuneet punertaviksi, ja ihoni oli juuri niin nahistunut kuin miltä se oli tuntunut. Mutta muualta kasvoista se oli vain kalpea tai hieman kellastunut. Ja minulla oli yhä silmät. Ne olivat kuivuneet – en voinut juuri räpytellä niitä, eikä minun toisaalta tarvinnutkaan – mutta silti yhtä siniset kuin ennenkin.

Juostuani laivan kannelle, pakoon himokkaita miehiä, kuulen oven kolahtavan takanani kiinni. Olen armottomassa napaseudun talviyössä, ilman takkia ja hattua, ja pakkanen polttelee kasvojani ja käsiäni. Hengitykseni höyryää, vaikka pystynkin hädin tuskin hengittämään. Keuhkoni tuntuvat kasalta hehkuvaa hiillosta, mutta silti jään paikoilleni seisomaan. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että kaikki ympärilläni kipinöi ja kimaltelee. Kaikki on huurteen peitossa, koko laivan kansi ja kaikki mitä siellä on. Kimallus. Kipinät. Kuin hienon naisen timanttikorut. Katselen joskus hienoja naisia kaupungilla, kun he lipuvat kuin enkelit ohitse pitkissä kapeavyötäröisissä röyhelöleningeissään ja boneteissaan, päivänvarjo kädessä suojaamassa kalpeaa ihoa. Mutta mitäpä nämä varakkaiden miesten kunnialliset vaimot ja tyttäret minusta piittaisivat, tavallisesta merisotilaasta? Maistan veren suussani, mutta en saata muistaa missä minun olisi pitänyt olla. Tai miten pääsee jonnekin muualle. Räpytän silmiäni ja huomaan jääpisaroita ripsissäni.

Sitten vahtivuorossa oleva aliupseeri huomaa minut ja taluttaa takaisin sisään, eikä voi ymmärtää mitä helvettiä teen ulkona siihen aikaan yöstä, yksin ja ilman turkistakkia. Seuraavana päivänä olen tavallistakin voimattomampi, ja sitä seuraavana aamuna en enää pääsekään ylös riippumatostani. Minut viedään sairastuvalle ja laivan ylipuoskari pudistaa päätään tutkittuaan minut. Hän sanoo jonkin vaikean vieraskielisen termin, ja kun kysyn mitä se tarkoittaa, hän katsoo minua kuin vähä-älyistä lasta.

”Keuhkosi ovat tulehtuneet, poikakulta. Lisäksi sinulla on paheneva rintatauti.”

Hän kysyy, miksi ihmeessä en ole aiemmin tullut hakemaan apua tautiini. Kohautan olkapäitäni.

”Sinun ei pitäisi viettää niin paljon aikaa pannuhuoneessa. Hiilipölyssä oleskelu on pahentanut oireitasi.”

”Ihan hyvin mä oon jaksanut ennen tätä päivää. Ja mun pitää olla siellä. Ite te sen homman mulle annoitte.”

”Ja epäterveellisen laihakin sinä olet. Etkö syö ollenkaan?”

”Ei mulla oo koskaan nälkä.”

”Sinähän teet niin raskasta työtä. Kyllä ihmisen pitää syödä, että jaksaa.”

Kohautan uudestaan olkapäitäni. Katson puoskarin harmahtavia silmiä, joiden takana on varmaan iso kasa joskus ajat sitten eläneiden viisaiden miesten viisaita kirjoituksia päähän päntättyinä. Puoskari tunkee kurkustani alas aivan jumalattoman pahaa litkua, varmaan jotain käärmeöljyä, eikä edes vastaa kun kysyn, mitä hyötyä siitä on.

Yli sata vuotta. Siitä kaikesta oli yli sata vuotta, sata ja kolmekymmentäkahdeksan vuotta, niin kuin sain lasketuksi. Olin maannut haudassa sata ja kolmekymmentäkahdeksan vuotta – enkä ollut mädäntynyt. Mutta olin inhottavan näköinen. Varsinainen kuvatus. Ei ihme, että jotkut kiduttajistani olivat säikkyneet minua. Rohkeakin mies olisi juossut karkuun, jos olisin lähestynyt häntä omin jaloin kävellen. No, ainakaan kukaan ei enää koskaan tulisi kutsumaan minua kauniiksi pojaksi, mistä olin tavallaan onnellinen. Enkä voisi koskaan mennä ihmisen ilmoille tällaisena. Edes oma äitini ei varmaan enää haluaisi tuntea minua.

Paitsi että äitini oli kuollut kauan sitten. Siitä, kun olin jättänyt kotimaani, oli kulunut pitempi aika kuin olin silloin edes osannut kuvitella, pidempi kuin kokonainen ihmiselämä. Mitä mahtoikaan olla tämän saaren ulkopuolella, merten takana, Englannissa? Ei ainakaan ketään, joka odottaisi minua.

 

Niinpä pysyin siinä missä olin, kallion takana soraisessa rannassa, ja tuijotin eloisaa taivasta ja aaltoilevaa merta rävähtämättömillä silmilläni. Olisinko yhtä hyvin voinut maata haudassa? Ei, ei se ollut aivan sama. Nyt minulla sentään oli taivas ja meri omien muistojeni lisäksi. Ja myöhemmin myös lumi. Oma kylmä kipinöivä tuleni, jossa saatoin maata onnellisena, yksin äärettömän taivaan alla. Kun ensimmäinen kunnon pakkanen saapui, olisin muutenkin voinut tanssia ilosta. Niin hyvältä tuntui jäätyä uudelleen.

Kannella harhailuni jälkeisenä päivänä, noin puoliltapäivin, perämies hakee minut puhutteluun. Hänen asianaan on mikäpä muukaan kuin se, että kaksi pitkään palvellutta hyvämaineista merimiestä syyttää minua väkivaltaisuudesta. He ovat joutuneet käymään sairastuvalla paikkailtavana. Ja koko tapauksen on nähnyt omin silmin oma alaiseni. Katson perämiehen vihreisiin silmiin – ne ovat aivan yhtä huuruiset kuin niin monen muun.

”Minä muistan teidät jo parin vuoden takaa, kersantti”, hän sanoo hieman sammaltaen. ”Minä en usko, että te huitoisitte ketään puukolla ilman syytä, vaikka on sellaisiakin miehiä tällä aluksella – jostain syystä vielä paljon enemmän kuin millään purjehduksella jolla olen aiemmin ollut. Siksi olen valmis katsomaan koko juttua sormien läpi. Mutta luulisin tietäväni, mikä se syy oli.”

Hän laskee kätensä olalleni. Hätkähdän.

”Kapteeni ei halua mitään ylimääräisiä rähinöitä tänne. Katsokaas kun elämässä on tiettyjä totuuksia. Miesten halut, välttämättömiä elämän kiertokulun kannalta… ja joskus tällaisissa poikkeusoloissa…”

Hän katsoo minua silmiin.

”Kaikkein helpoimmalla te ja me kaikki pääsisimme, jos vain mukautuisitte vanhempien miesten tahtoon.”

Useita talvia tuli, enkä pitänyt niistä lukua. En edelleenkään tuntenut nälkää, en janoa, en tarvetta nukkua. Enkä mitään likaisia himoja, jotka olisivat saaneet minut koskettelemaan itseäni. Kun yritin puhua, kykenin edelleenkin vain karheaan kähinään, ja jotkut kirjaimet olivat leveään hymyyn jäykistyneillä huulilla vaikeita – mutta minä kuitenkin pystyin puhumaan, jos halusin.

Joskus mietin, miten saatoin olla olemassa. Miten minusta oli voinut tulla tällainen kuin olin? Jo haudassa olin ollut ihmeissäni siitä, kävikö kaikille juuri niin kuin minulle. Eikö ketään sittenkään temmattu suoraan Taivaaseen tai Helvettiin? Nukkuivatko kuolleet todella vain ikuista unta aina tuomiopäivään asti? Minä tosin en ollut missään vaiheessa nukahtanut. Mutta olivatko kaikki ensin samalla tavalla valveilla, ennen kuin mätänivät olemattomiin? Tiesin, että oli myös olemassa ikivanhojakin mädäntymättömiä kuolleita – tällaisia kuin minä – mutta he eivät kaikesta päätellen olleet tällä tavalla… elossa. Olinko siis maailman ainoa? Olinko jokin luonnoton kummajainen, joita saattoi syntyä vain täällä luomakuntaansa tarkkailevan Jumalan selän takana?

Kun olen kuollut, kaikki tuntuu siltä kuin se tapahtuisi jollekulle muulle. Jotenkin epätodelliselta. Makaan käytävällä, minne päädyin yöllä, ja jossain vaiheessa joku huutaa ”Täällä se on” ja useita miehiä kerääntyy ympärilleni. Puoskari painaa kätensä kaulalleni, pudistaa päätään ja sanoo, että olen kaiken avun tuolla puolen. Miehet ottavat lakkejaan päästä. Sen jälkeen en näe enää mitään, koska silmäluomeni painetaan kiinni. Eikä minua suuremmin kiinnosta avata niitä, en vain jaksa. Minut kannetaan alas, alas, lasketaan lattialle.

”Emme voi haudata häntä ennen kuin aikaisintaan viikon päästä. Pitäähän pojalle saada säädylliset hautajaiset.”

Minut sidotaan ja kasvoni peitetään. On kylmä, mutta se ei tunnu pahalta. Päinvastoin. Tunnen, miten kylmyys peittää minut huurteeseen. Työntyy ruumiiseeni ja hitaasti hyytää jokaisen ruumiinnesteeni jääksi. Ja oikeastaan se tuntuu hyvältä. Kuin kutittelevalta hyväilyltä ihon alla.

Paljon myöhemmin minut lasketaan puiseen laatikkoon, joka naulataan kiinni. Olen lukenut halpoja kauhutarinoita ennenaikaisista hautaamisista ja luulen, että siinä vaiheessa minun olisi pitänyt olla kauhun vallassa ja yrittää kirkua ”Ei, ei, mä en oo kuollut!” Mutta minä olen kuollut. Tajusin sen jo ruumassa. Siksi hautaamiseni on kai sitten täysin oikeaan aikaan. Ainoa oikea paikkani on tästä lähin arkussa. Arkkuani kuljetetaan ja lopulta se lasketaan hautaan. Kuulen, miten kapteeni puhuu minusta.

”On tragedia, että joudumme hylkäämään hänet tänne, kun me muut jatkamme kohti Tyyntämerta heti keväällä. Ei vain siksi, että hän jätti tämän elämän niin nuorena, vaan koska olemme menettäneet miehen, joka olisi voinut olla esimerkkinä monelle meistä. Hänellä oli hyvä vakava luonne siinä missä kaikki merisotilaan hyveet – urheus, sitkeys, tottelevaisuus – ja samoin kaikki kykenevän aliupseerin ominaisuudet.”

Vihaan heitä kaikkia. Vihaanvihaanvihaan. Sekä niitä, jotka mahdollisesti ovat tulleet saattamaan minua hautaan, että niitä, jotka ovat pysyneet laivojen lämmössä. Toivotan heille mielessäni aivan helvetin hyvää matkaa aina sinne saatanan Tyynellemerelle asti. Jos ikinä edes pääsevät sinne asti. Itse asiassa, toivottavasti eivät koskaan pääsisikään.

”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman.”

Sitten olen yksin. Yksin oman hautani rauhassa, sen kylmyydessä, joka tuntuu tuhannesti lempeämmältä kuin minkään messin lämpö koskaan. Uneksin. Ajattelen elettyä elämääni. Ihan tavallinen koulujakäymätön Johnny, Lontoon Sohosta. Lähden ja pestaudun laivastoon kuudennentoista syntymäpäiväni jälkeisenä aamuna. En jaksa tehtaassa raatamista, en jaksa vanhempiani, jotka tekevät samaa ja ovat ylpeitä kurjuudestaan. Olen heidän mielestään kopea ja laiska ja kiittämätön ja ties mitä, koska en ole koko ajan joko tekemässä jotain hyödyllistä tai jauhamassa sontaa ikäisteni kanssa. En ole varsinkaan jälkimmäisessä kovin hyvä, en koskaan ole ollut. Osaan sentään juoda giniä, juon jo viisitoistavuotiaana isäni pöydän alle. Ja kun minut on ylennetty kersantiksi, ja kun olen saanut tiedon, että minut on hyväksytty mukaan Suurelle Tutkimusmatkalle – silloin vanhempani ovat ehkä ensimmäistä kertaa elämässään ylpeitä pojastaan.

Eräänä keskikesän päivänä istuin kalliolla ja katselin purppuraisena ja kultaisena leimuavaa horisonttia – jos talvella aurinko ei nouse lainkaan, kesällä se ei laske lainkaan. Silloin kuulin jotain. Äänen, jonka saavat aikaan soralla narskuvat kengät. Hitaasti käänsin päätäni.

Minua lähestyi nainen. Hänellä oli yllään pitkä tummansininen leninki, yllättävän samanlainen kuin hienojen leidien puvut olivat olleet silloin, kun olin viimeksi nähnyt sellaisen – kun laivat olivat lähteneet Lontoosta ja joen rannoilla oli seisonut laumoittain yleisöä. Naisella oli yllään helmikoruja ja valkeat samettihansikkaat, mistä arvasin, että hän olikin hieno leidi. En tosin ymmärtänyt, miten ihmeessä sellainen oli eksynyt keskelle napaseutuja. Lisäksi naisella oli lierihattu, jonka harso peitti hänen kasvonsa täysin. Hän käveli jäykästi, kuin askeliaan varoen – hyvin samaan tyyliin kuin minä.

Sitten hän sanoi nimeni. En ollut kuullut kenenkään sanovan sitä ääneen hautajaisteni jälkeen.

”John? John Torrington?”

Naisen ääni oli pelkkä käheä kuiskaus… aivan kuten minunkin. Nousin epäuskoisena jaloilleni ja otin muutaman varovaisen askelen häntä kohti.

”Rouva hyvä”, sanoin, ”älkää katsoko mua, mä olen niin hirveän näköinen…”

Yritin peittää kasvojani kädellä, mutta nainen pudisti päätään.

”Ei… Sinä olet komein mies, jonka olen koskaan nähnyt.”

Hän nosti harsoa. Näin hänen kasvonsa: nahistuneet, kalpeat, silmättömät kasvot, huulet jähmettyneinä virneeseen.

Hän oli niin kaunis. Mitä olin koskaan voinut nähdä jossain elävässä tytössä punaisine poskineen ja pehmeine ihoineen? Tuon naisen täytyi olla maailman lumoavin olento.

Lähestyin häntä kuin itse kuningatarta. Suutelin hänen kättään, niin kuin herrasmiehet tekevät – tai pikemminkin kosketin hampaillani kättä, joka tuntui olevan lähinnä luita hansikkaan alla. Tämä hieno leidi oli ilman muuta yhtä kuollut kuin minäkin. Yhtä paljon ja yhtä vähän. Hän oli puhunut englantia, mutta hänen korostuksensa oli kuulostanut vieraalta.

”Miten rouva tietää mun nimen? Kuka te itse sitten olette?”

”Olen paronitar Charlotta Maria Qvellstierna”, hän vastasi. ”Olin elänyt tällaisena jo monta vuotta huvilani yksinäisyydessä ja miettinyt, olenko ainoa laatuani. Ja sitten näin sinun kuvasi sanomalehdessä, ja nimesi, ja tiesin heti…”

Hän katsoi minua hellästi – tai hänellähän oli pelkät tyhjät silmäkuopat, mutta kuivuneille kasvoille vaivoin muotoutuva ilme ei voinut tarkoittaa muuta kuin hellyyttä. Olin hetken ihmeissäni – kuva, minusta? Sitten tajusin: ne pienet salamalaatikot. Ne olivat varmaan olleet joitakin huippumoderneja kapineita daguerrotyyppikuvien ottamiseen.

”Tuletko mukaani?” paronitar kysyi ojentaen kätensä. ”Pois täältä. Huvilaani.”

Kylmä sydämeni ei äkkiä tuntunutkaan niin kylmältä.

”Mä seuraan teitä ihan mihin vaan, rouva”, kuiskasin ja tartuin käteen.

”Olen sinulle vain Charlotta, oma kaunis poikani.”

Hän painoi käteni karheaa poskeaan vasten.

”Onkos sinulla morsianta odottamassa kotona?” puoskari kysyy minulta tekokepeään sävyyn. ”Tai jotain nättiä tyttöä, jota olisit katsellut?”

Tuskin katson häneen, kun mutisen: ”No eipä oikeestaan.”

”No, sinulla on vielä aikaa, eikös niin? Kaksikymmenvuotias ehtii vielä. Kunhan me palaamme Englantiin, moni tyttö varmasti antaa mitä vain päästäkseen naimisiin maan urheimpien merisotilaiden kanssa.”

Hän taputtaa lanteitani, ja hätkähdän.

”Näin meidän miesten kesken, näiden kupeiden liikkeillä kylvetään vielä paljon uutta elämää jonkun sievän neitokaisen kohtuun. Mikä rikos se olisikaan, jos kaikki tuo hedelmällinen nuoruus menisi hukkaan… mikä hirveä rikos luontoa vastaan.”

Jos opinkin iän ja laivaston myötä olemaan paremmin ikäisteni poikien kanssa, toisen sukupuolen edustajien seurassa tunnen itseni vähintään yhtä typeräksi kuin ennenkin. En koskaan keksi mitään sanottavaa heille. Ja vaikka en sitä heti ensimmäisenä myönnäkään, en ole koskaan maannut kenenkään naisen kanssa. Se ei johdu pelkästään siitä, etten ole niin sanotusti hyvä tyttöjen kanssa – kyllähän joskus satamassa huoria on tullut tekemään tarjouksia minullekin suoraan päin naamaa. Mutta jos tyttö on herättänyt minussa vähänkään halua, minulla ei ole ollut rahaa; varsinkaan matruusin palkka ei ole niin ihmeellinen. Ja joskus kapakassa olen ollut liian humalassa tai täysin sammunut, jotta olisin voinut piitata kenestäkään. Olen siis aina ollut joko liian kaino, liian köyhä tai liian kännissä.

Charlotta kietoi hartioilleni pitkän takin ja puki minulle mustan villamyssyn, joka peitti kasvoni – samankaltaisen kuin päähine, jota olin pannuhuoneessa käyttänyt lieskojen palaessa täydellä teholla. Charlotta pyysi, etten näyttäisi kasvojani miehelle, jonka oli palkannut kyyditsemään meidät uuteen kotiimme; tämä nimittäin ei tiennyt, mitä todella olimme. Pian todella meluisa lentävä kone laskeutui rantaan, enkä ollut aluksi uskoa, kun Charlotta sanoi, että lentäisimme sillä perille. Mutta hän talutti minut sen sisään, ja pian saari jäi jo taakse. Olimme meren yllä, niin uskomatonta kuin se olikin.

Koneen ruorissa – tai siinä mikä toimitti sen virkaa – istui sulkeutuneen näköinen keski-ikäinen mies, jolla oli yllään tumma nahkainen takki ja korvassa rengas kuin merirosvolla. Hän ei ollut kysellyt minulta mitään, ei vaikuttanut millään tavalla kiinnostuneelta, vaikka istuimme Charlottan kanssa sylikkäin ja tämä silitteli rauhoittavasti päätäni.

”Ei näkynyt kuolleita merisotilaita siellä päin saarta?” mies sanoi kuitenkin aivan yhtäkkiä, rennon jutustelevaan sävyyn, englanniksi. Charlotta tiukensi otettaan kädestäni.

”Miten niin? Mitä tarkoitatte?”

”Kuulinpa vain yhden kummitusjutun, kun kävin saaren toisen pään kyläpahasessa tankkaamassa. Sellainen paikallinen mies, joka myi kerosiinit, kertoi että toisessa päässä – siellä missä te olitte – on joidenkin englantilaisten merisotilaiden hautoja, 1800-luvulta jo. Se oli se yksi historian kovaonnisin retkikunta, josta yksikään ei koskaan päässyt takaisin kotimaahansa. No joka tapauksessa, tämä yksi näistä kuolleista merisotilaista muka kummittelisi siellä saarella. Ja tietysti jutun kertoja ei ole itse nähnyt, mutta joku serkku ja kaverinkaveri kyllä aivan varmasti ovat.”

”Emme me mitään nähneet”, Charlotta sanoi viileän pidättyväisesti. Minä kuitenkin tuijotin miestä.

”Eikö yksikään päässyt takaisin kotimaahan?” toistin ennen kuin ehdin ajatella.

”Niin. Minä olen joskus lukenut siitä… Aika rankka juttu. Miehistö sai lyijymyrkytyksen säilyketölkeistä ja laivan vesiputkista, siitähän katoaa voimat ja ruokahalu. Laivat juuttuivat jäihin keskelle koko lumista saarien ja salmien sokkeloa, ja ties mitä vielä. Joka ikinen niistä yli sadasta miehestä sitten ennemmin tai myöhemmin jäätyi kuoliaaksi.”

Koko miehistö tuntuu olevan saman voimattoman houreisuuden vallassa kuin minä, samassa ikuisessa pimeydessähän me kaikki vaellamme. Öisin, kun valvon yskien hiilipölynsekaista verta, kuulen voihketta ja tuskanhuutoja jostain. Unohdan kerran vahtivuoroni. Yhtäkkiä vain en enää muista, mitä minun piti olla tekemässä tai mihin olen menossa. Seison vain käytävässä, seinät tuntuvat kaatuvan päälleni; kynsin niitä ja kuiskailen itsekseni jotain hölynpölyä. Kun vihdoin saan todellisuudesta kiinni, perämies jo etsii minua ja vannoo, etten selviä tästä pelkällä ylimääräisellä vahdilla. Sitä seuraavana päivänä julistetaan ylimääräinen kokoontuminen messissä. Ensiksi ruoskitaan kaksi matruusia, toinen laiskottelun, toinen hävyttömyyden takia. Sitten on minun vuoroni. Kersantti Torrington, myöhästely, viisi iskua. Otan paidan pois ja tartun kattopalkkiin kiedottuun liinaan, kun puosu kohottaa yhdeksänhäntäisen kissan. Puren hammasta ja tuskin parahdan, vaikka verinorot juoksevat selkääni pitkin jo toisen iskun jälkeen. Näen innokkaan yleisön joukossa vanhimman lämmittäjän ja hänen kasvoillaan on puhdasta vahingoniloa.

Olin hiljaa koko sen ajan, kun lensimme sinertävän Atlantin yli. Välillä katsoin merta, välillä ihanaa Charlottaa, jonka hunnun taakse rohkenin joskus vilkaista. Hänen ikuinen hymynsä oli niin kaunis ja aristokraattisen omanarvontuntoinen. Minun ikivirneeni oli vahingoniloista ivaa miehistölle, joka oli jättänyt minut taakseen, mutta mille Charlotta nauroi? Kaikille?

Vaivihkaa Charlotta alkoi silitellä päätäni ja hartioitani. Hyvin hellästi, niin kuin… olisi vain halunnut tehdä minulle hyvää. Hyvältä se tuntuikin, sillä tavalla kuin mikään tuntui enää minusta miltään, sillä tavalla kuin olin kokenut auki leikkaamisenkin tuskallisena. Vähitellen minäkin uskalsin koskea tuohon naiseen, jonka melkein pelkäsin rikkovani. Ei vain siksi, koska hän oli kuivuudessaan hauraan näköinen, vaan koska hän oli oikea siniverinen – vaikka vertahan hänellä ei enää ollut – ja minä pelkkä työläistaustainen merivoimien kersantti. Mikä oikeus minulla edes oli koskea häneen? Mutta tunnottomasta ruumiistani tuntuivat kadonneen kaikki kovat otteet ja rajut liikkeet. Niinpä saatoin kosketella Charlottaa yhtä varoen kuin hän minua, ja hän taivutti päätään, onnellisen näköisenä, pyytäen lisää. Minulta! Hän kietoi käteni ympärilleni kuin olisin ollut hänen arvokkain aarteensa.

”Niin sinä oletkin”, hän kuiskasi. ”Voisin loputtomiin katsella kauniita silmiäsi.”

Laskeuduimme lopulta järven rantaan, missä odotti vaaleanpunaiseksi maalattu, koristeellinen huvila. Ensimmäistä kertaa yli sataan vuoteen näin jotain muuta kuin lunta, jäätä, vettä tai soraa. Täydessä lehdessä olevia puita ja kukkia, joiden nimiä en ruusuja lukuun ottamatta tiennyt. Kaikki se ylenpalttinen, rehottava, joka suuntaan kiivaasti versova elämä sai minut värähtämään vastenmielisyydestä.

Sinä yönä, kun vuosi 1846 alkaa, makaan edelleen sairasvuoteellani. Aina joskus öisin pelkään, että minua ahdistelleet miehet tulevat luokseni ja tekevät minulle mitä tahtovat, koska minkä minä sille voisin? Mutta luulen, että rintatauti on tehnyt lihastani pilaantunutta. Nyt nimittäin kaikki tietävät siitä ja säälivät minua. Se ärsyttää minua.

En halua maata enää sängyssä, ei vuoden viimeisenä yönä. Kiedon huovan harteilleni, otan lyhdyn ja hiivin käytävään. Kävelen, kunnes pääsen tyyrpuurin puoleisten lasi-ikkunoiden luokse ja löydän kannelle johtavan portaikon. Jo valmiiksi kylmästä väristen kiipeän sitä pitkin ylös, astun kannelle ja annan hyisen pakkasilman polttaa minua.

Itse rakennuksesta kyllä pidin, se nimittäin rauhoitti minua välittömästi. Vaikka siitä näki, että se oli joskus ollut hienojen ihmisten talo, lähempää katsoen se oli kurjassa kunnossa. Mutta tietysti Charlotta asui tuollaisessa paikassa. Miten hän voisi asua missään muualla? Charlotta ojensi lentävän koneen ajajalle kirjekuoren ja lähetti hänet koneineen matkoihinsa. Olimme kahden, ja Charlotta kietoi kätensä harteilleni ja talutti minut sisään. Paikka oli sisältä samanlainen kuin ulkoa: ilmiselvä säätyläiskoti muhkeine verhoineen, samettiverhoiltuine huonekaluineen ja koriste-esineineen, mutta kaikkialta pölyn ja lian valtaama. Tajusin, että vielä pidempi aika kuin siitä, kun olin nähnyt mitään elävää, oli kulunut siitä kun olin astunut minkäänlaiseen ihmisasumukseen – jos laivoja ei laskettu. Charlotta otti harsohattunsa päästä ja laski sen homeiselle samettisohvalle. Nyt näin hänen päänsä koko kauneuden: hänellä oli uskomattoman paksut tummanruskeat hiukset, jotka oli sidottu päätä pitkin kulkevalle nutturalle. Muutamia harmaita suortuvia roikkui hänen kasvojensa edessä, kehystäen ikihymyileviä kasvoja. Charlottan oli täytynyt kuolla aika kypsässä iässä, mutta se ei haitannut minua. Oikeastaan se vain lisäsi haluani suudella hänen käsiään ja hameenhelmaansa, olla hänelle hyvä. Kiskoin oman villamyssyni pois ja pudotin takin lattialle. Charlotta katsoi minua toruvasti – tai ainakin käänsi päätään minua kohti ja kurtisti kulmiaan – mutta välittömästi hänen olemuksensa muuttui pikemminkin sääliväksi.

”Sinä tarvitset uudet vaatteet”, hän sanoi lempeästi.

Niinpä niin. Minulla oli edelleenkin ylläni samat vanhat rikkirevityt housut ja raitapaita. Charlotta vei minut portaita pitkin ullakolle, mistä hän haki minulle valkoisen kauluspaidan ja mustat housut. Ne olivat niin puhtaat ja selvästi kalliit, etten ollut varmaan ikinä edes pitänyt sellaisia käsissäni. Riisuin vanhat vaatteenriekaleeni Charlottan silmäkuoppien edessä – ja vasta siinä vaiheessa mieleeni juolahti, ettei ehkä ollut aivan sopivaa olla alasti hienon naisen katsellessa. Mutta jostain syystä minua ei nolostuttanut tippaakaan, eikä Charlotta kääntänyt päätään sivuun. Punastuahan hän ei varmaan edes voinut. Mutta kauhistuneelta hän näytti, kun käännyin kokonaan häneen päin.

”Ne leikkasivat sinut auki, eikö niin? Ne tutkijat, jotka avasivat hautasi?”

Hän silitti rintakehäni arpia, kuin olisi halunnut parantaa ne kosketuksellaan. Hänen toinen luinen kätensä painautui huolehtivasti poskelleni. Muistin, miten lämpimät pehmeät kädet olivat kourineet minua, miten rautaiset terävät välineet olivat työntyneet sisääni. Miten minua oli levitetty, leikelty, kaiveltu, viillelty. Muisto ei ollut haalistunut yhtään, ei sillä tavoin kuin muistot olivat tehneet eläessäni, vaikka siitäkin oli jo monta vuotta.

Jos silmäni olisivat olleet kosteat ja liikkuvaiset, niistä olisi silloin varmasti alkanut valua virtanaan kyyneliä. Jos sydämeni olisi lyönyt, se olisi varmaan ollut särkymäisillään ja saanut minut vaipumaan lattialle tai Charlottan syliin nyyhkyttämään. Mutta minä olin kuollut, kylmä, veretön, pakkasen kuivattama. Suruni oli kuin Pohjoisnavan kevättalvipäivän aurinko: hehkuu, muttei korvenna, ei edes lämmitä. Kiedoin vain käteni Charlottan kaulaan ja pitelin häntä, annoin hänen pidellä minua.

”Nyt olet täällä, minun maillani”, hän kuiskasi. ”Täältä kukaan ei löydä sinua. Minä suojelen sinua kaikelta pahalta. Eläviltä ihmisiltä. Ne ovat elukoita joka ikinen. Tiesin sen jo silloin, kun olin itse elossa. Ne tarvitsevat asioita, ja luulevat tarvitsevansa sitäkin, mitä vain haluavat. Ja kaikki vain sen jatkuvan vetisen muutosten kierteen lietsomiseksi, sen jatkuvan palamisen, josta ei lopulta jää muuta kuin kasa luita – elämän…”

Vuoden viimeisen yön taivas kaareutuu ylleni äärettömänä. Ja se on tulessa. Valtavat punaiset ja vihreät liekit loimuavat ylläni, leimahtelevat tähtien päällä. Olen ennenkin nähnyt revontulia, mutta en tällaisia… Ja ne ääntelevät. Ne humisevat niin kuin tulenlieskat joskus tekevät. Ja se humina tuntuu menevän suoraan päähäni. Tuijotan kuuta ja tähtiä, jotka hehkuvat luonnottoman kirkkaina, ja kuulen – kuulen – revontulten kuiskeen alta, miten maapallo kirskuu pyöriessään.

En voi hengittää. Heittäydyn takaisin sisälle, käytännössä putoan portaita alas ja kaadun vatsalleni käytävälle. Lyhty irtoaa kädestäni ja sammuu. Yritän vetää henkeä, mutta keuhkoni ovat vain kaksi tuskallista hyödytöntä lihakimpaletta. Hirveä kipu raastaa rintakehääni ja päätäni, veri valuu suustani ja nenästäni kun kierähdän selälleni haukkoen henkeäni. Jostain sisältäni tulee hyytävän kylmyyden aalto. Tuijotan ikkunaa ja näen sen läpi kuinka taivaan valot välkehtivät, tanssivat, nauravat…

Yhden sietämättömän kouristuksen ajaksi kaikki pimenee. Ja sitten, yhtäkkiä, mihinkään ei enää koske. Kuunvalo lankeaa valkeana kasvoilleni. Pään nostaminen, saati ylös nouseminen, tuntuu mahdottomalta. Makaan vain paikallani ja odotan, en tiedä kuinka kauan. Jossain vaiheessa huomaan, etten palele. En oikeastaan tunne… mitään, vaikka vielä vähän aikaa sitten jokainen hengenvetoni oli kivulias ja rahiseva. En edes kuule mitään, en edes oman sydämeni sykettä.

”Mä tahdon jäädä tänne”, kuiskasin. ”Tahdon olla sun kanssa.”

Kun irrottauduimme hieman kauemmas katsomaan toistemme näivettynyttä kauneutta, näin ohimennen myös pölyisellä tuolinselkämyksellä odottavat vaatteet.

”Mä en kyllä osaa olla mikään herrasmies.”

”Minä opetan sinua, rakas. Sinä olet minun hiomaton timanttini.”

Hänen sirot ja kovat sormensa haroivat hiuksiani, ja minä tein samoin hänelle. Uskalsin kietoa kämmeneni hänen vyötärönsä ympärille – etusormeni ylettyivät toisiinsa. Hän nosti varovasti leukaani ja onnistui kuihtuneilla huulillaan suutelemaan minua suulle, tai hampaille oikeastaan. Minun oli törröttävillä huulilla hieman helpompi suudella häntä takaisin. Charlotta. Ihana Charlotta. Kuningattareni. Enkelini. Hyväilin hänen kaulaansa, jonka joutsenmainen kaartuminen näkyi hyvin kun ylimääräisiä nesteitä ei ollut nahan ja selkärangan välissä, ja hän silitteli hartioitani ja käsivarsiani pehmeästi, hienostuneesti. Päätin, että hän saisi koskea salaisimpiinkin paikkoihini vaikka joka yö.

 

(c) Artemis Kelosaari 2015

 


Kirjoittajaesittely
Artemis Kelosaari (s. 1989) on Turussa vaikuttava kirjoittaja ja kulttuurin sekatyöläinen, joka ei usko realismin jalostavaan vaikutukseen. Joitakin hänen tekstejään löytyy osoitteesta artemiskelosaari.blogspot.fi
Saatesanat novelliin
Kirjoittaja on kokenut jo vuodesta 2000 jonkinlaista perverssiä kiinnostusta niin novellinsa päähenkilöön kuin koko ”historian kovaonnisimpaan retkikuntaan” (tarinan tosipohjasta kiinnostuneet googlatkoot ”Franklin Expedition” ja/tai päähenkilön nimen – en tosin vastaa yöunien menetyksestä). Paronitar Qvellstiernan taas kohtasin alun perin unissani, ja miksipä tuo kotiinsa muumioitunut rikas eksentrikko EI olisi lopulta rakastunut nuorena kuolleeseen pakastekuivattuun merisotilaaseen? Ensimmäinen heidän yhteinen tarinansa oli nimeltään ”Mustat huulet, siniset silmät”, ja se kuultiin TVO:n spoken word -tapahtumassa 1.11.2014. Ajallisesti se sijoittui tämän myöhempien aikojen pyhimyslegendan jälkeen.

Vastaa