Bibliofiili ja Pahanukke – Shimo Suntila

Bibliofiili väijyi pusikossa. Talo oli pimeänä, mutta oliko se autio? Siitä ei Bibliofiili voinut olla varma, vaikka Facebookissa talon asukkaiden etelänmatka olikin ollut tapetilla jo kaksi viikkoa. Helpoin tapa varmistua asiasta olisi ollut soittaa ovikelloa ja juosta karkuun, mutta mitä jos joku sittenkin oli kotona? Saisivat vielä päähänsä, että joku toikkaroi lähialueella häiriköimässä. Ties vaikka varoittaisivat naapureitaan pitämään silmät auki. Keikkaa pitäisi siirtää kuukausilla.

Ei, asia oli hoidettava toisin. Bibliofiili vetäisi hihastaan muovisesta henkarista irrotetun putken ja kaivoi taskustaan kourallisen kotipihalta nappaamiaan pihlajanmarjoja. Marjat hän tunki suuhunsa ja asetti sitten putken huulilleen. Nyt tarkka sarja alakerran ikkunaan. Rat-a-tat! marjat ropisivat lasiin.

Valot eivät syttyneet, eivätkä verhot heilahtaneet. Mutta mitä jos ääni ei kuulunutkaan koko taloon? Bibliofiili sihtasi uudelleen ja lasketteli uuden sarjan toisen kerroksen ikkunaan, jonka arveli antavan makuuhuoneeseen. Taas hän vetäytyi pusikon suojiin ja tarkkaili taloa, mutta mikään ei liikkunut.

Hän voisi vartoa varjoissa vaikka aamunkoihin saamatta täyttä varmuutta. Se ei kerää kirjoja, joka pelkää. Varpaillaan hipsutellen Bibliofiili kulki ulko-ovelle ja kaivoi murtovälineet esiin.

Nykypäivänä eivät Abloy-lukot pidätelleet enää ketään, jolla riitti tahtoa ja taitoa. Lukkofirmat olivat jopa käyneet oikeutta sulkeakseen kansalaisten turvallisuudesta huolestuneiden lukkoseppien suut, mutta mikäpä enää digiaikana olisi kerran karkuun karanneen tiedon torpannut. Lukko ei edes naksahtanut auetessaan, ja Bibliofiili luikahti sisään.

Alakerta oli synkkä ja pimeä, muttei äänetön. Jostain talon syövereistä kantautui jääkaapin kompressorin hurinaa ja toisaalla sähkökeskus naksahteli. Ylhäältä lankeava katulamppujen valo siivilöityi verhojen läpi, mutta hämärä oli liian syvää Bibliofiilin silmille, jotka olivat kärsineet kaikista niistä öistä, kun hän lapsena oli lukenut Aku Ankkaa peiton alla taskulampun kanssa. Valoja ei arvannut sytyttää, se olisi ollut omiaan kiinnittämään uteliaiden naapureiden huomion, perheenhän piti oleman matkoilla. Vähemmän helposti havaittavaa, mutta tuplasti epäilyttävämpää, olisi ollut käyttää voimakasta taskulamppua, jonka heilahteleva valokeila oli suorastaan synonyymi murtokeikalle. Bibliofiili riisui mustan pipon kaljusta päästään ja vyötti otsalampun paikoilleen. Lampun hän napsautti punavalolle.

Päällisin puolin asunto oli tuiki tavallinen, ja juuri sitä se olisikin valtaosalla ihmisistä. Sen sijaan Bibliofiili tiesi, että asunnossa oli aarre. Ei ehkä aarre sanan yleisimmässä merkityksessä, sillä se ei ollut kultaesine, rahakätkö tai edes helposti valuutaksi muutettava antiikkiesine.

Se oli kirja.

Bibliofiilin aggressiivinen keräilytapa oli saanut alkunsa kokonaan toisen kirjan myötä, kun hän oli katsellut erään Facebook-kaverinsa postaamia kirjahyllykuvia. Tämä oli muuttanut pari kuukautta aiemmin ja saanut vihdoin kirjat purettua laatikoistaan olohuoneen hyllyköihin. Kuvassa näkyi myös Bibliofiilin alaan kuuluvia kirjoja, ja niihin hän kiinnitti erityistä huomiota. Yksi kirjoista suorastaan loikkasi esiin, erään tetralogian kolmas osa, joka ilmestyessään ei ollut vaikuttanut kummoiselta mutta oli myöhemmin muuttunut joltiseksikin keräilykohteeksi.

Aikanaan Bibliofiili oli ohittanut sarjan mielenkiintoisena mutta toisarvoisena, ja vasta kokoelmansa laajetessa oli alkanut havitella kaikensorttisia rönsyjä, joista yksi oli juurikin tuo sarja. Kolme muuta osaa oli löytynyt verrattain helposti, mutta se yksi oli jäänyt uupumaan. Ja siinä se nyt oli. Bibliofiili oli heti tarjoutunut ostamaan kirjan kohtuuhinnalla, mutta omistaja ei ollut kiinnostunut kaupanteosta vedoten nostalgiaan ja muihin turhuuksiin.

Bibliofiili oli pohtinut tilannetta pitkään ja harkinnut jopa kutsuttavansa itsensä tupaantuliaisiin ja varastavansa kirjan, mutta se ei enää onnistuisi. Ajattelemattomuuttaan hän oli tullut paljastaneeksi himonsa kohteen. Häntähän epäiltäisiin ensimmäiseksi. Pahimmassa tapauksessa hän saisi poliisit peräänsä, ja silloin monen muunkin kirjan arveluttava alkuperä saattaisi selvitä. Epätoivo ja raivo omasta tyhmyydestä kalvoivat Bibliofiiliä, mutta mikään ei auttanut. Ostotarjouksellaan hän oli pilannut mahdollisuutensa.

Silloin hän otti opikseen. Ei enää koskaan. Vastedes hän ei edes hiiskahtaisi huomatessaan kiintoisan kohteen jonkun kirjahyllyssä. Varkaus sai olla ensimmäinen ja ainoa tie.

Nyt se tie oli vienyt Maskuun, paljon kaiken maailman tetralogioita kiintoisampien kohteiden luo.

Pedantikkona Bibliofiili tarkasti pikaisesti alakerran tilat ja havaittuaan ne mielenkiinnottomiksi suuntasi sitten ylös tiukaksi spiraaliksi väännettyjä portaita. Hän asemoi askeleensa huolella, mutta silti portaikko narahteli ja natisi koko pitkän matkan. Bibliofiilistä ääni kuulosti siltä kuin aallot olisivat keinuttaneet kokonaista valtamerilaivaa laituria vasten. Pelon hiki kihosi hänen otsalleen, sydän takoi tavallista tiuhempaan ja piinaava jännitys möyri sisukaluissa. Mieli teki jättää koko homma sikseen, mutta millainen kollektööri hän olisi, jos poistuisi ilman kirjaa?

Punalampun valossa Bibliofiili kurkisteli huoneisiin ja kirosi mielessään. Kirjahyllyjä löytyi kaikkialta. Olihan hän nähnyt tarkan kuvan oikeasta hyllystä, mutta pimeässä kaikki näytti toisenlaiselta. Hän päätti kokeilla ensiksi olohuonetta.

Hyllyköitä seisoi vieri vieressä, ja niteitä täytyi olla satoja. Lisäksi punaisessa valossa selkämysten värin selvittäminen oli mahdottomuus. Nyt ei auttanut muu kuin kääntää valo valkoiselle. Miten hyvin ikkunoista näkyisi naapuriin? Bibliofiili käänsi päätään, ja oli parkaista ääneen.

Sohvalla, ikkunan alla, istui hahmo, joka katseli Bibliofiiliä pää kenossa. Adrenaliinihyöky iski kuin banaanilaatikollinen Korkeajännitystä, ja pulssi kohosi hetkessä kahteensataan. Sydäntä puristi niin, että hetken aikaa Bibliofiili jo luuli joutuvansa Mustan maijan sijasta ambulanssin kyytiin.

Siro hahmo jatkoi tuijotustaan ilmeenkään värähtämättä. Oliko nainen unessa? Asennossa oli jotakin luonnotonta, kulmikasta. Bibliofiiliä ei ollut pelottanut näin paljon sitten lapsuuden, kun hän oli kulkenut maanalaisen pommisuojan läpi pilkkopimeässä. Tärisevin käsin hän napsautti valon valkoiselle.

Sohvalla istui ihmisen kokoinen nukke, silmät apposen avoimina ja rävähtämättöminä. Ripset olivat liioitellun korostetut, kasvot kalpeat lukuun ottamatta hennosti punattuja poskia. Huulten tumma maali oli vedetty tarkasti, ja suupielistä lähtevät, alas suuntautuneet noenmustat viivat vihjasivat, että suu voisi myös aueta.

Hyvä Gutenberg, sitä Bibliofiili halusi välttää viimeiseen asti!

Päällään nukella oli valkoinen, lyhythihainen paita, valkoiset hansikkaat, punainen hame mustin pilkuin ja mustat sukkahousut, joiden sääriä koristivat jonot ristiin asetettuja pinkkejä reisiluita. Jalassa sillä oli valkoiset kengät.

Mitään niin häiriintynyttä Bibliofiili ei ollut kohdannut koskaan. Nukke suorastaan huokui pahuutta ja mielipuolisuutta. Kenen sairaasta mielestä noin irvokas näky oli peräisin? Voimakas väristys kulki hänen lävitseen ja tempaisi hänet irti kauhunhorteestaan. Aiemmin hän ehkä oli tuntenut huonoa omaatuntoa katalien aikeidensa vuoksi, mutta eikö tällainen epäinhimillinen kohtelu oikeuttanutkin niin vähäisen rikoksen kuin kirjavarkauden?

Tosiaan, kirja. Bibliofiili kääntyi tutkimaan hyllyä. Samalla hän tunsi halua taputtaa itseään olkapäälle, niin suurena nerona hän piti itseään.

Oli ollut neronleimaus pyytää ihmisiä jakamaan kirjahyllykuviaan sosiaalisessa mediassa. Vastausten määrä oli suorastaan riistäytynyt käsistä, ja saapuneista kuvista Bibliofiili oli bongannut monia nimikkeitä, jotka olivat piinanneet hänen puutelistaansa jo pitkään. Sen jälkeen olikin vain pitänyt vartoa kärsivällisesti, että ensimmäinen hölmö tekisi virheen ja jättäisi kokoelmansa vartioimatta.

Selailu eteni sutjakasti ja hyllymetrit seurasivat toisiaan, vaan kirja pysyi piilossa. Hyllykkö oli oikea, se oli varmaa, mutta kirjojen järjestys oli erilainen. Niitä oli tullut lisää. Bibliofiili nuuhki ilmaa kuin metsästävä peto.

Haa! Bibliofiili kumartui aivan lattiatasoon ja kurkisti alimman rivin taa. Kyllä nenä tiesi. Siellä lymysi toinenkin rivi kirjoja, ja juuri siellä oli hänen kohteensa. Tottuneesti Bibliofiili siirsi eturivistä sopivan siivun kirjariviä lattialle syrjään, esti ainuttakaan kirjaa kaatumasta ja ujutti sitten himonsa kohteen hellävaroen esiin. Paikattuaan eturivin aukon hän nousi seisomaan mielipuolisesti virnistäen.

Kirja oli pienipainoksinen, teknillisiä edistysaskeleita käsittelevä oppikirja 1800-luvulta, Poikain wähäisempi opas mecaniikkaan ja liekevoimaan. Harvalta se löytyi, ja heiltäkin luultavasti vain hienojen piirrosten vuoksi. Juuri kukaan ei ollut noteerannut, että viimeinen luku oli pseudotieteellistä spekulaatiota ja kuului siten tieteiskirjallisuuden piiriin. Ainakaan mikään alan luettelo ei sitä maininnut. Ja nyt se oli hänen! Hyvässä lykyssä menisi viikkoja, ennen kuin kirjan puuttuminen huomattaisiin. Bibliofiili näytti kieltään sohvalla istuvalle nukelle.

Nukke oli poissa.

Oli kuin keollinen muurahaisia olisi juossut hänen ylitseen. Bibliofiili räpytti silmiään raivokkaasti, muuhun hän ei nimittäin kyennyt, ja tolkutti itselleen, että kaikelle oli selitys. Ilmeisin oli, että perhe oli sittenkin kotona, vaikkei hän ollut ketään huomannutkaan kurkkiessaan jokaiseen huoneeseen. Nyt joku oli tullut huoneeseen ääntäkään päästämättä ja vienyt nuken mukanaan. Se oli ainoa selitys.

Ja siltikään Bibliofiili ei uskonut siihen, ei todella. Hänen teki mieli uikuttaa. Hammasta purren hän pakotti itsensä liikkeelle, sammutti otsalampun ja kompuroi läheisen nojatuolin taa tarkkailuasemiin.

Mikään ei liikkunut. Mitään ei kuulunut, ei edes jääkaapin kompressorin murinaa. Bibliofiili pakotti paniikkireaktionsa takaisin järjen hallintaan. Pahimmillaan joku teki hänestä häijyä pilaa, mutta eikö todennäköisin selitys ollutkin se, että syypää oli hänen oma, koville joutunut mielensä? Eihän hän ollut mikään kylmäverinen suurrikollinen, jolle murtokeikat olivat jokapäiväistä kauraa, vaan pahainen keräilijä, jonka päivärutiinin suurin jännityselementti oli se, ehtikö sanomalehti tulla ennen kuin herätyskello soi.

Siitä tämä johtui, liiasta jännityksestä. Hän oli kuvitellut kaiken, koko kamalan, pahan nuken.

Käsi laskeutui hänen olalleen.

Vain taannoinen vessakäynti esti Bibliofiiliä lirauttamasta housuun. Tuhat ajatusta kuohui hänen aivoissaan, toinen toistaan kauheampia. Käsi olalla tuntui kovalta, ja nenään kantautui maalatun puun ja muovin haju. Enempää hän ei kestänyt. Eläimellinen parahdus pakeni Bibliofiilin huulilta, kun hän karkasi pystyyn, törmäsi ensi töikseen nojatuoliin, jonka takana oli piilotellut, ja lennähti sen yli kömpelön kuperkeikan.

Vilkaisu oli pikainen, mutta Bibliofiili katui sitä yhtä kaikki. Nojatuolin toisella puolen seisoi Pahanukke käsi ojennettuna kosketukseen. Bibliofiili kiljaisi, puski pystyyn ja ryntäsi sokeasti eteenpäin.

Hetken hänen kesti ymmärtää, mihin oli saapunut. Lattialla oli leluja, seinillä julisteita. Lastenhuone. Portaisiinhan hänen piti mennä. Muutamalla harppauksella hän saavutti jo ylimmän askelman, mutta pako katkesi ennen kuin alkoikaan. Puolivälissä seisoi Pahanukke ja tapitti tunkeilijaa kimmeltävillä lasisilmillään. Bibliofiili nyyhki ja kääntyi taas ympäri. Parveke! Toinen kerros oli rinteen vuoksi yhdeltä sivultaan maan tasalla ja siellä kulki kuisti tai parveke. Vaan missä oli ovi? Bibliofiili ryntäili huoneesta toiseen pysähtymättä edes tutkimaan ympäristöään sen tarkemmin. Vihdoin hän näki sen, oven pelastukseen. Hysteerisesti hihittäen ja nyyhkien hän tarrasi kahvaan.

Ovilasin toisella puolen Pahanukke tarkkaili häntä pää kulmikkaasti kallellaan. Bibliofiili älähti ja keikkui hulluuden partaalla, kun hän huomasi pitkät, terävät sakset Pahanuken kädessä.

Nyt, nyt jos koskaan! Bibliofiili juoksi portaisiin niin nopeasti kuin suinkin. Jos hän vain pääsisi ulos talosta, mikään ei saisi häntä enää kiinni, niin lujaa hän juoksisi. Mutta vauhtia oli liikaa. Muutaman portaan harpattuaan askel meni liian pitkäksi, tasapaino petti ja Bibliofiili syöksyi pimeään alakertaan pää edellä.

Oliko häneltä mennyt hetkeksi taju? Bibliofiili tunnusteli kehoaan. Luita ei tainnut olla katki. Mitä ympärillä oli? Nyt tarvittiin valoa. Kuin ihmeen kaupalla otsalamppu oli edelleen paikoillaan. Bibliofiili napsautti sen päälle.

Kaameassa punavalossa Pahanukke nojasi portaikon kaiteeseen raajat järjettömissä kulmissa ja pää niin vinossa, että ihmiselle se olisi merkinnyt murtunutta niskaa. Tunteettomat silmät killittivät Bibliofiiliä hellittämättömästi. Miksei se ollut käynyt kimppuun tilaisuuden tullen, Bibliofiili mietti. Hänhän oli ollut avuton ja suojaton.

Sitten hän huomasi sen. Kolmannella askelmalla lojui hänen kähveltämänsä kirja. Bibliofiili katsoi sitä, sitten Pahanukkea. Sitten kirjaa. Ehkä hän saisi lähteä rauhassa, jos jättäisi kirjan? Niinkö hänen ensimmäinen murtokeikkansa päättyisi, karvaaseen tappioon? Toisaalta hän saisi pitää henkensä. Pahanukella oli edelleen kädessään häijyn näköiset sakset.

Bibliofiili nyökytteli päätään. Pahanukke tuntui ymmärtävän häntä, tai niin hän ainakin toivoi. Sitten hän katsoi vielä kerran kirjan kantta. Ongelma ei ollut se, että opus olisi maksanut erikoisliikkeissä maltaita, vaan se, ettei sitä yksinkertaisesti ollut saatavilla. Ei mistään. Jos hän nyt luovuttaisi, peli olisi menetetty iäksi.

Bibliofiili liikahti kohti ovea ikään kuin lähteäkseen. Sitten hän käännähti, kouraisi kirjan mukaansa ja oli saman tien ovella. Hän tönäisi oven auki valmiina ryntäämään vapauteen, kun käsi tarttui häntä takaapäin ja kiskaisi. Bibliofiili suistui selälleen ja tuijotti yllään häälyvää Pahanukkea, jonka ylös nostetussa kädessä sakset olivat kääntyneet lyöntiin.

 


Kirjoittajan saatesanat novelliin

Kun kirjailija heittää ideakiihdyttimeensä sekalaisia kokemuksia ja antaa niiden törmätä massiivisella voimalla, tuloksena on parhaimmillaan valtava kirjoittamisen ilo.

Haastattelin Magdalena Haita hänen ollessa Turcosen kunniavieraana, ja puhuimme myös Maggiksen blogissa esiintyneestä Pahanukesta, joka kertoi omalla tyylillään, mitä kaikkea nuortentrilogialla voikaan tehdä (googlatkaa vaikka). Enigmaattisena entiteettinä Pahanukke pesiytyi päähäni. Siellä se tapasi Boris Hurtan bibliofiiliset tarinat, jotka ovat aina olleet keräilijänsydäntäni lähellä. Lauantai-illan kirjamessubileiden hulinassa keksin, että voisin laittaa jonkinlaisen alter egoni kohtaamaan Pahanuken kirjavarkauden merkeissä, ja seuraavana päivänä maatessani kuumehoureissa sängynpohjalla kokonainen tarinoiden kimara avautui eteeni. Päätähtenä olisi Bibliofiili, joka tekisi useita keikkoja karikatyyrimäisten tai suorastaan fiktiivisten henkilöiden kokoelmiin. Yllätyksekseni laajennettu idea tuntui hyvältä vielä seuraavanakin päivänä, ja Bibliofiili ja Pahanukke valmistui kahdessa illassa. Myös pari seuraavaa episodia ovat edenneet samassa hengessä.

Kirjoittajasta

Shimo Suntila on parantumaton kirjanarkomaani, joka työstää addiktiotaan fiktion keinoin. Lisäksi hän ottaa mielellään vastaan kirjalahjoituksia sekä valokuvia kirjahyllyistä (osoite ja kotiavaimen jäljennös mukaan).

One thought on “Bibliofiili ja Pahanukke – Shimo Suntila

  1. Pingback: Shimo Suntila: Bibliofiili ja Suurkollektööri | Usva

Vastaa