Hannu Väisänen: Keitetään kypsäksi

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

”Mitä on voin peseminen?” Leena kysyi. Hän selaili vanhaa keittokirjaa, jonka hän oli löytänyt talosta.

”Ei hajuakaan”, minä sanoin.

”Missään ei sanota, miten pitkään mitäkin pitää keittää. Kaikki vain keitetään kypsäksi tai mureaksi.”

”Se on niin vanha kirja, että siihen aikaan ei kai ollut sähköhelloja.”

”Niin kai. Sopii hyvin meille.” Leena nauroi. ”Kunhan tästä vain ymmärtäisi jotain.”

Hän otti kirjan mukaan, kun olimme syöneet kaikki talon ruuat ja lähdimme etsimään uutta taloa, jossa olisi ruokaa.

Voi pestään, hierotaan vaahdoksi, sokeri lisätään ja vaivaamista jatketaan.

Kirjalle oli käyttöä, kun Leena ampui jäniksen.

”Sinun vuoro”, Leena sanoi.

Ovi oli lukossa. Ovessa ei ollut ikkunaa. Rikoin sen vieressä olevan ikkunan, keräsin lasinsirpaleet pois ja kiipesin sisään. Avasin oven ja päästin Leenan sisälle.

Sähköt eivät olleet toimineet pitkään aikaan. Jääkaapissa ja pakastimessa olevat ruuat olivat pilaantunet. Kaapeissa oli makaroneja, jauhoja ja muroja ja muutama säilykepurkki.

”Täällä voi olla pari päivää”, Leena sanoi.

Vanukkaan voi kypsentää kuorrutetussa vuoassa vesihauteessa.

Pihalla oli auto. Tyhjensin sen bensiinitankin kanisteriin ja tankkasin oman automme. Tankin korkin avaaminen on helppoa, kun ei tarvitse välittää siitä, mitä vahinkoja aiheuttaa. Vielä en ollut iskenyt kipinöitä ja räjäyttänyt itseäni taivaan tuuliin, mutta onneksi autot räjähtelevät oikeasti harvemmin kuin elokuvissa.

Säilykepurkit säästimme myöhempää käyttöä varten. Muita ruokia söimme niin kauan kuin niitä riitti.

Täällä oli vielä vanhanaikainen lankapuhelin. Kokeilin sitä, vaikka olinkin varma, että se oli mykkä. Kännykät olivat lakanneet toimimasta jo kauan sitten.

”Kenelle soitit?” Leena kysyi.

”Äidille.”

Leena naurahti.

Seoksesta paistetaan ohukaspannussa paksuja ohukkaita, jotka tarjotaan keitettyjen kasvisten kera.

Illalla otin ensimmäisen vahtivuoron. Onneksi olimme löytäneet jostakin talosta vanhan vedettävän rannekellon, joka toimi ilman pattereita, ja voimme katsoa siitä, että kummankin vahtivuorot olivat yhtä pitkät.

Alkuaikoina pimeys pelotti, ja päässäni pyörivät kaikkien katsomieni kauhuelokuvien inhotukset. Jokainen rasahdus oli muka merkki siitä, että joku niistä oli ryömimässä tai valumassa näköpiiriin. Nyt olin jo tottunut yöllisiin ääniin. Pimeä oli pimeää. Mistään ei kajastanut valoa niin kuin ennen. Olin huomannut, miten tottuneita me olimme olleet siihen, että jostain aina näkyi valoa. Samoin olimme tottuneet ääniin. Jos ei muuta, niin ainakin jääkaappi hurisi. Nytkään ei ollut äänetöntä, mutta äänet olivat erilaisia.

Margariini tai voi ja jauhot keitetään, liemi lisätään pienin erin, kastike saa kiehua kohtalaisen sakeaksi, maustetaan ja kaadetaan kalapaloille.

Seuraavan talon pihapiirissä oli puulla lämmitettävä sauna. Kävimme saunassa vuorotellen, ja toinen oli silloin vahtimassa. Kun oli minun vahtivuoroni, pihaan tuli koira. Menin äkkiä saunan pukuhuoneeseen. Leena oli jo siellä jäähdyttelemässä. Hän katsoi minua kysyvästi.

”Koira”, minä sanoin.

”Yksi vai lauma”, Leena kysyi.

Kurkistin ikkunasta. Niitä oli ollut vain yksi, mutta nyt niitä oli monta.

Leena tuli ikkunaan. Hänellä ei ollut vielä vaatteita päällään. Koirat olivat vainunneet meidät.

”Nuo koirat seuraa meitä”, minä sanoin.

”Ne haluaa ruokaa”, Leena sanoi.

”Meillä ei ole ruokaa niille”, sanoin.

”Me olemme niitten ruokaa”, Leena sanoi.

Totta. Ja kaikkea muuta, mitä saisivat kiinni. Ne olivat muuttumassa takaisin susiksi.

Menimme ulos ja saimme ammuttua niistä kolme ennen kuin lauma ehti metsän suojaan. Ampumisen jälkeen Leena kävi panemassa vaatteet päälleen ja jäi vahtiin siksi aikaa, kun kävin saunassa.

Liha- ja kalasäilykkeille valmistetaan kastike niinkuin tavallisesti.

”Sinä ammuit sen, sinä teet siitä ruokaa. Niin minäkin tein”, Leena sanoi.

”Se oli jänis!”

”Se ei muuta asiaa.”

”En minä osaa.”

”Osaat sinä. Liha kuin liha.”

Jänis pidetään riippumassa muutamia päiviä ennen käyttämistä. Se nyljetään, sisälmykset poistetaan, jänis huuhdotaan ja pannaan veteen likoamaan, jotta helpommin voidaan poistaa nahan alla olevat kalvot.

”Koiraa à la jänis”, minä sanoin.

”Yäk”, Leena sanoi, mutta katsoi tarkkaan, että jaoin sen kahteen yhtä suureen osaan kahdelle lautaselle. Ihan niin kuin lapsena, kun syötiin jäätelöä: sinä jaat, minä valitsen. Paitsi että nyt Leena olisi ottanut pienemmän annoksen. Niin minäkin olisin tehnyt, jos olisi ollut minun vuoro valita.

”Seuraavaksi me varmaan syödään kissaa tai rottaa”, minä sanoin.

”Koputa puuta”, Leena sanoi. Koputin päätäni.

Tässä talossa ei ollut muuta ruokaa kuin koirat. Jatkoimme matkaa, kun olimme syöneet ne.

Makaroonit katkotaan palasiksi, huuhdotaan ja keitetään pehmeiksi suolatussa vedessä.

Meidän pitäisi ruveta etsimään asuntoa talveksi.

”Omakotitalo järven rannalla rauhallisella paikalla keskellä kaupunkia”, Leena sanoi.

”No mikä ettei. Nyt ei ole rahasta kiinni.”

”Puulämmitys pitää olla, ja paljon polttopuita.”.

”Maalaistalon pihapiiri.”

”Jossa ei ole lehmien raatoja navetassa.”

”Kaivo tarvitaan kanssa”, minä sanoin.

Mehu säilytetään tulpituissa ja lakatuissa pulloissa, hyvässä kellarissa.

Löysimme sopivan talon. Kiinteistönvälittäjä olisi kutsunut sitä mummonmökiksi. Se oli järven rannalla, mutta ei keskellä kaupunkia eikä edes keskellä kylää.

Se oli ollut jonkun kesämökkinä. Rannassa oli sauna.

Mökissä oli tupa ja kamari. Tuvassa oli hella ja uuni, kamarissa pyöreä pönttöuuni. Liiterissä oli puita. Lämmitimme kokeeksi molemmat uunit. Ne vetivät. Palomuuri näytti päälle päin olevan kunnossa.

Rupesimme käymään kalassa hankkimassa ruoanlisää.

Kalat suomustetaan, perataan ja huuhdotaan hyvin. Ne pannaan tulelle mausteiden kera lämpimään veteen ja saavat siinä hiljalleen kiehua kypsiksi.

”Meidän pitää käydä kaupungissa”, Leena sanoi. ”Sieltä me saadaan tavarat nopeammin kuin täältä eri taloista.”

”Kerätään tavarat täältä lähitaloista.”

”Voidaan me kerätä täältäkin.”

”Miten me päästään kaupunkiin?”

”Lainataan traktori naapurista.”

”Lainataan”, minä sanoin ja purskahdin nauruun.

Leena katsoi minua hämmästyneenä ja rupesi sitten itsekin nauramaan.

”Toivottavasti avaimet löytyvät jostain”, minä sanoin.

Munankeltuaiset, sokeri, 2 dl kermaa, suklaa ja huuhdotut liivatelehdet vispilöidään kasarissa tulella, kunnes kiiseli sakoa, mutta se ei saa kiehua.

Ne olivat virtalukossa.

Täytin tankin säiliöstä, joka oli täynnä dieseliä. Korkissa ollut munalukko aukeni rautasahalla.

Makkarat huuhdotaan, keitetään vähän aikaa liemessä, leikataan viipaleiksi ja tarjotaan keitossa.

Kaupungissa avasin tavaratalojen lasiovet niin, että työnsin ne traktorin etukuormaajalla sisään, sen jälkeen kun olin kokeilemalla oppinut, mitä ohjaamossa olevat eri vivut tekivät.

Säilykkeiden ja kuivamuonan lisäksi lastasimme traktorin peräkärriin paperinenäliinoja, vessapaperia ja talouspaperia. Mitä me käyttäisimme, kun vessapaperi loppuisi? Vanhoja sanomalehtiä? Entä kun nekin loppuisivat? Kirjojen sivuja? Entä kun nekin loppuisivat?

Leena hamstrasi kaikki tamponit ja terveyssiteet. Mitä hän käyttäisi, kun ne loppuisivat?

Minä otin naama punaisena kondomeja. Leena yritti olla nauramatta.

Jos hillo säilytettäessä homehtuu, home kuoritaan pois ja hillo kiehautetaan[.]

Naapureista keräsimme polttopuut. Ja tietysti myös ruuat, jotka eivät olleet pilaantuneet.

Talvella ei ollut mitään tekemistä. Ajan saimme kulumaan lukemalla. Ja muutenkin.

Talven mittaan unohdimme vartioinnin ja rupesimme nukkumaan yhdessä. Ei olisi pitänyt.

Ei se jäänyt pelkkään nukkumiseen. Vaikka olimme varovaisia, ei kestänyt kauaa ennen kuin Leena alkoi kärsiä pahoinvoinnista aamuisin. Pian pelkomme osoittautui aiheelliseksi: Leena oli raskaana.

Seos kaadetaan voideltuun pannuun ja paistetaan uunissa.

(c) Hannu Väisänen 2017

Lainaukset ovat kirjasta Edit Reinilä–Hellman et. al. Kotiruoka. Seitsemästoista painos. Otava: Helsinki 1946.


Novelli on ”scifiä kuin scifiä” -kirjoituskilpailun parhaimmistoa.

Kirjoittajasta

Hannu Väisäseltä on julkaistu muutama novelli, raapale ja kirja-arvosteluja eri spefilehdissä, Iskussa ja Seikkailukertomuksissa. Välttääkseen novellien kirjoittamisen hän arvostelee niitä Kosmiseen colosseumiin ja tekee myös kirja-arvosteluja Kalaksikukkoon.

Novellista

”Tämä tarina on kirjoitettu moneen kertaan. Mieleeni tulevat Marlen Haushoferin Seinä (1963), Lilian Kallion Ugudibuu (1975), Cormac McCarthyn Tie (2008) sekä Salla Simukan kirjat Jäljellä ja Toisaalla (2012), mutta yhdessäkään ei löydetä muita ihmisiä samalla tavalla kuin novellissani.”

Vastaa