Henna Sinisalo: Taivaalliset

Pyhäkköön tullessani olin vielä nuori tyttönen, hiukan päälle kaksikymmenvuotias, ja aivan tuuliajolla. En osannut aavistaakaan, että uusi työpaikka muuttaisi elämäni täysin.

Pyhäkön porteilla aseistettu vartija skannasi minut päästä varpaisiin, ja jouduin vielä kerran sanelemaan vaitiololupaukseni tallentimelle. Sen jälkeen siniseen univormuun pukeutunut nainen esitteli minulle valtakuntani ja työvälineeni. Tuskin milloinkaan aikaisemmin olin tarttunut moppiin ja sankoon yhtä innokkaana.

Ennen kuin aloitin työt Tähtitaivaan palkkalistoilla, olin nähnyt Taivaallisia vain näyttimien ruuduilla tanssimassa. Siksi odotin tulevilta kuukausilta paljon. Tätini oli saanut järjesteltyä minut sijaisekseen Pyhäkköön katkaistuaan jalkansa vuorilla patikoidessaan. Tunsin pistoksen omatunnossani aina asiaa miettiessäni, sillä en voinut olla salaa siunaamatta Kim-tätiä, jonka onnettomuus oli koitunut minulle vuoden parhaaksi onnenpotkuksi. Se oli nykäissyt minut harmaasta arjesta satumaailmaan, joka pirskahteli glitteriä ja glamouria, ja toivoin salaa sydämessäni, että edes hitunen tuosta kimalteesta tarttuisi minuunkin.

Valkoista muovia ja hopeanhohtoista metallia hehkuvassa Pyhäkössä oli niin runsain mitoin toinen toistaan muistuttavia saleja, halleja, käytäviä ja portaikkoja, että suurimman osan ensimmäisestä viikosta ajelin kiillotuskoneella ympäriinsä tietämättä missä milloinkin olin, ja luultavasti jynssäsin osan lattioista moneen otteeseen ja toisia en laisinkaan. Kohtasin käytävillä keltaisiin, sinisiin ja punaisiin univormuihin pukeutuneita kollegoitani, mutta en Taivaallisia.

Heidät pääsin näkemään ensimmäistä kertaa vasta kolmantena päivänäni Pyhäkössä. Kun kuulin rytmikästä musiikkia erään raollaan olevan oven takaa, pysäytin heti kiillottimen ja hiivin ovelle. Ovenraosta kurkistaessani näin kuusitoista kaunista, pitkäraajaista nuorukaista liikkumassa musiikin tahdissa tummissa farkuissaan ja keltaisissa pusakoissaan.

Vaikka faneilla onkin tapana kerskata verkoston loputtomilla keskustelufoorumeilla, kuinka he erottavat kaikki Taivaalliset toisistaan, olivat nämä minun silmissäni aivan toistensa kaltaisia. En kyennyt tunnistamaan joukosta Hanylia, jolla oli kuulemma muita muhkeammat huulet, en korkeaotsaista Gurymia, pienikasvoista Dalia tai lempeäsilmäistä Bjolia. En edes Parania, jonka hiukset tiettävästi kiiltelivät sinisenmustina. Heidän liikkeittensä uskomaton synkronia esti minua hahmottamasta heitä yksilöinä; he näyttivät olevan kuin jonkin suuremman olennon osasia ja heitä ympäröi kosminen hohde.

Näky teki minuun vielä syvemmän vaikutuksen kuin varietee-ohjelmissa, mainoksissa ja musiikkikanavilla. Päässäni alkoi kiertää ja polvet tuntuivat antavan periksi. Minun oli pakko istahtaa hetkeksi lattialle ihan vain hengittämään, ennen kuin saatoin kontata takaisin kiillottimelle, kammeta itseni koneeseen tukeutuen ylös lattialta ja jatkaa työntekoa.

Pitkin päivää Taivaallisten sirot liikkeet ja kauniit kasvot välähtelivät mielessäni, ja ajoittain hätkähdin hereille mietteistäni yllättävissä tilanteissa. Milloin olin kaatamassa kiillotusainetta pesuämpäriin puhdistusaineen sijaan, milloin yritin kulkea hissillä lukittuun yhdeksänteen kerrokseen silloin, kun tarkoitukseni oli mennä kellariin.

Vielä aamulla olin suunnitellut hyppääväni työpäivän jälkeen luotimetroon ja meneväni suoraan kotiin Souliin, mutta illalla vapisevat jalkani yllättivät minut kulkemalla aseman ohi ja johdattamalla minut kaupunginosan kalleimpaan vaatekauppaan. Ostin keltaisen hupparin, johon minulla ei olisi todellakaan ollut varaa eikä oikeastaan tarvettakaan.

Yöllä Taivaallisten tarunhohtoinen tanssi tuli uniini, ja matkasin sen siivin vieraisiin maailmoihin. Unessa yksi heistä katsoi minua pitkään, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat aivan erityisellä tavalla.

*

Toinen kohtaamiseni Taivaallisten kanssa tapahtui jo seuraavana päivänä. He kulkivat yhdessä peililasipäisen miehen kanssa ohitseni kahdeksannen kerroksen koillissiivessä, ja heidän hohtavat kasvonsa ja jäsenensä saivat sydämeni väräjämään. Taivaallisten androgyyni kauneus totisesti salpasi hengen. Millaisia kukkaispoikia he olivatkaan! Heidän rinnallaan peililasimiehen tavanomaiset kasvonpiirteet näyttivät kömpelöiltä ja karkeatekoisilta, kuin lapsen muotoilemilta, eikä ihastuttavinkaan Chosonin kansalainen voinut kilpailla suloudessa heidän kanssaan.

Jäin katsomaan Taivaallisten perään, enkä voinut olla ihailematta heidän askeltensa yliluonnollista tasatahtisuutta. Aloin aavistaa, mikä heissä kiehtoi ystävättäriäni, ja minua harmitti sietämättömästi, että olin sitoutunut vankeusrangaistuksen uhalla pysyttelemään vaiti työsopimuksestani Pyhäkössä. Kuinka herkullisia keskusteluita olisimmekaan saaneet aikaiseksi noista kauniista avaruuden muukalaisista!

Työ Taivaallisten valtakunnan siivoojana oli kaikin tavoin salamyhkäistä. Eivät edes työtoverit saaneet tietää toistensa nimiä. Koska olin tullut Kim-tädin sijaiseksi, minua kutsuttiin hänen salanimellään Zandi, Nurmi. Lähimmät kollegani Kukkanen, Joki ja Perhonen olivat kirkkaansinisiin univormuihin pukeutuneita kiharapäisiä naisia, jotka muistuttivat kovasti rakasta Kim-tätiäni.

Havahduin transsistani vasta, kun kämmenpari läiskähti äänekkäästi yhteen nenäni edessä. Perhonen katsoi minua huvittuneena.

”Jassoo”, hän sanoi, ”Taivaalliset ovat vissiin kulkeneet tästä ohi äskettäin”.

”Olen pahoillani, sonbee Perhonen!” huudahdin kauhistuneena, ja kumarsin syvään hänen edessään.

Nainen vain nauroi.

”Älä suotta! Parempi pitää silmät visusti kiinni ensi kerralla, kun pojat tulevat vastaan!”

Mutta enhän minä siihen pystynyt, vaan päinvastoin hain kontaktia Taivaallisiin. Kun opin tuntemaan heidän aikataulunsa ja reittinsä, järjestin itseni usein heidän tielleen.

Eräänä päivänä sinnikkyyteni palkittiin ja yksi Taivaallisista tervehti minua lämpimästi ohikulkiessaan. Olin näkevinäni hänen mustissa silmissään saman tuikkeen, joka oli lämmittänyt uniani jo monena yönä. Katse sai poskeni palamaan kuumina kuin yleisen saunan kiuas, ja pääni täyttyi ihanasti hattaralla, joka armeliaasti peitti alleen elämäni epähohdokkaat puolet. Nuori ja hupsu kun olin, syleilin onnellisena tilaisuutta heittää maalliset murheet mielestäni ja keskittyä vain unelmoimaan Hänen silmistään.

 

*

 

Kun seuraavana aamuna tulin töihin, minut johdatettiin turvatarkastuksen jälkeen johtaja Leen toimistoon. Huone oli suurenmoinen, ja pelkästään huonekalujen koko sai minut tuntemaan itseni muurahaisen tai kulkusirkan kaltaiseksi olennoksi.

”Zandi, Tähtitaivaan johtokunta on päättänyt sijoittaa sinut toisiin tehtäviin”, ilmoitti johtaja Lee. ”Kontrolliosaston tekemä analyysi osoittaa, että kykysi soveltuvat paremmin arkistotyöhön kuin puhtaanapitoon.”

Uusi työmääräys tarkoitti sitä, että avaimellani alkoi päästä ainoastaan Pyhäkön viidennen kellarikerroksen huoneeseen 0563. Suunnaton huone oli täynnä korkeita hyllyjä, joilta pursuili lattialle parfymoituja piirustuksia, punatuin huulin pusuteltuja kirjeitä, pörröisiä pehmoeläimiä, koristeltuja vaatekappaleita ja kaikenlaista muuta Taivaallisten saamaa fanipostia. Tehtäväni oli lajitella nämä rakkaudenosoitukset paitsi vastaanottajan myös lahjan laadun mukaan ja varmistaa erityisen huolellisesti, ettei joukossa ollut vihapostia tai mitään muutakaan, mikä saattaisi pahoittaa Taivaallisten mielen.

Kerran pari päivässä arkistopäällikkö kävi paikalla varmistamassa, että kaikki sujui kuten kuuluikin, mutta muuten tein työni yksin. Edeltäjäni oli siirtynyt jynssäämään Zandi-nimisenä Pyhäkön muovi- ja metallipintoja, ja minun käytössäni olivat nyt hänen maanruskea haalarinsa ja juurta tarkoittava nimensä, Ppuri.

Pelkäsin, että olin käytökselläni aiheuttanut Kim-tädille ongelmia, joten hoidin arkistoa kuuliaisesti ja ohjekirjan neuvoja tarkasti seuraten. Olin tietysti harmissani siitä, minut oli eristetty kauas Taivaallisten tavanomaisista reiteistä, mutta pian huomasin, että kontrolliosaston analyysi oli osunut oikeaan. Työ arkistossa oli tavattoman kiinnostavaa, paljon kiehtovampaa kuin lattioiden siistiminen, saati sitten ne hommat, joita olin tehnyt ennen Pyhäkköön tuloani: päivisin olin paistanut taikinanyyttejä ja makeita pottuja pikaruokalassa Kaesongin keskustassa ja iltaisin tarjoillut riisiviinaa päihtyneille miehille kakkosluokan kapakassa Soulin laitamilla. Tarjoilijan työn ainoa valopilkku oli ollut lyhyt työmatka, jonka olin voinut taittaa kävellen.

Arkiston ihmeellisiltä hyllyiltä saattoi löytää melkein mitä tahansa, ja fanien kirjeet opettivat minulle paljon niin Taivaallisista kuin näitä rakastavista ihmisistäkin, jotka olivat nuoria ja vanhoja, tyttöjä ja poikia, miehiä ja naisia kaikista mahdollisista yhteiskuntaluokista.

Suurin osa yhteydenotoista pulppuili ylistyssanoja ja suuria tunteita, mutta joukossa oli myös kirjeitä, joiden osaksi tuli tuhoutua silppurissa. Niissä ei varsinaisesti paneteltu Taivaallisia, mutta Tähtitaivaan tiiviit kytkökset muihin suuryrityksiin ja mainostajiin sekä Taivaallisten vahva vaikutus maan nuorisoon nostettiin usein esille. Osa kirjeistä oli selvästikin salaliittoteoreetikkojen kirjoittamia, ja niissä esitettiin mitä mielipuolisempia väitteitä, kuten että alkuperäinen muhkeahuulinen Hanyl oli korvattu heikkolaatuisella ohuthuulisella kopiolla kolme viikkoa aikaisemmin. Sain suurta huvia lukiessani näitä kirjeitä, ja mikäli säännöt eivät olisi velvoittaneet minua tuhoamaan niitä huolellisesti, olisin arkistoinut nekin omaksi ryhmäkseen.

Vaikka elin kaikki työpäivät Taivaallisiin liittyvien asioiden ja esineiden ympäröimänä, en nähnyt heitä itseään enää lainkaan. Se jätti sydämeeni tyhjiön, jota paikkasin sinkoilemalla töiden jälkeen vaate- ja kenkäkaupoissa tuhlaamassa Tähtitaivaalta saamaani palkkaa. Halusin näyttää samalta kuin tanssivat enkelini.

Ilta toisensa perään istuin vanhempieni suureksi harmiksi huoneeni lattialla kuppinuudeleita syöden, ja surffasin verkostosta Taivaallisten synkronista tanssia ja syvähaastatteluita sekä videoklippejä heidän avaruusaluksensa laskeutumisesta Tähtitaivaan 100-kerroksisen pääkonttorin katolle viisi vuotta sitten. Alus oli katolla yhä edelleenkin. Korokkeelle nostettuna, kiiltäväksi hinkattuna ja hyvin valaistuna se oli yrityksen loiston ja kunnian säkenöivin symboli.

Isä ja äiti osoittivat pettymyksensä minuun näkyvästi, mutta antoivat minun silti tehdä mitä lystäsin. He olivat menettäneet toivonsa suhteeni jo kauan sitten.

Olin ottanut elämäni tärkeimmäksi päämääräksi tunnistaa nuorukaisten joukosta sen tuikkivasilmäisen, joka oli tehnyt minuun suurimman vaikutuksen. Lopulta vakuutuin siitä, että hän oli Jusong, Meteori, joka tanssi ryhmän eturivissä toisena oikealta.

 

*

 

Ostin erikoisliikkeestä sudenkarvasiveltimen, tussikiven, mustetangon ja valkoista silkkiä, ja kirjoitin Jusongille kirjeen, jossa paljastin hänen tehneen minuun vaikutuksen Pyhäkön käytävillä. Pidättäydyin kaikenlaisista rakkaudentunnustuksista – niiden aika tulisi kenties myöhemmin – ja pidin tyylini viileän asiallisena.

Olin kiitollinen äidilleni siitä, että hän oli lähettänyt minut tussimaalauskursseille lapsena. Tähän asti olin pitänyt kalligrafian opettelua tarpeettomana ajanhukkana, sillä vain vanhukset, köyhimykset ja eksentrikot kirjoittivat käsin, mutta nyt viehättävästi muotoiltu käsialani erottui edukseen tulosteiden ja kömpelöiden harakanvarpaiden joukosta. Allekirjoitin kirjeen rohkeasti omalla nimelläni.

Käytin asemaani arkistossa hyväksi, ja varmistin, että kirje päätyi ensimmäisen luokan fanipostien joukkoon. Saatoin olla varma siitä, että se tavoittaisi Jusongin pian, sillä Taivaalliset arvostivat fanejaan eivätkä siksi milloinkaan laiminlyöneet idolinvelvollisuuksiaan, kuten fanipostin lukemista tai säännöllisiä signeeraustilaisuuksia kouluissa ja tavarataloissa. Silti en olisi osannut arvata, miten uskollisesti he saattoivatkaan palvella niitä, jotka heitä rakastivat.

Kaksi päivää myöhemmin Jusong ja hänen viisitoista veljeään yllättivät minut saapumalla tervehdyskäynnille arkistoon. Olin juuri kiivennyt tikkaille nostaakseni ylähyllylle pussillisen pieniä pörröisiä kangassydämiä, kun ovelta kuului piippaus ja se liukui auki. Toljotin suu auki Jusongia ja tämän kannoilla huoneeseen virtaavia Taivaallisia. He kaikki hymyilivät niin säteilevästi, että silmissäni pimeni ja menetin tasapainoni huterilla tikkailla.

Palasin tolkkuihini vain muutamaa sekuntia myöhemmin Jusongin vahvoilla käsivarsilla. Koko muu maailma tuntui pysähtyneen. Pääni lepäsi hänen olkapäätään vasten, ja ylähyllyltä satoi päällemme hiljalleen pieniä romanttista musiikkia soittavia pehmosydämiä. Ne soivat epätahtiin, mutta niin soi oma sydämenikin.

Kesti hetken, ennen kuin utu päässäni hälveni ja tilanne kaikessa kauheudessaan alkoi hahmottua minulle. Hyppäsin häpeissäni Jusongin sylistä, ja melkein kompastuin tikkaisiin.

”Anteeksi, anteeksi! Olen niin pahoillani!”

En voinut katsoa häntä silmiin, ja naamani oli kuin tulessa. Tuijotin sinnikkäästi kengänkärkiäni ja yritin sulkea muiden Taivaallisten hyväntahtoisen naurun korvistani.

Jusong ei onneksi nauranut, ei ainakaan ääneen. Hänen ilmettään en tietenkään nähnyt.

”Kiitos kirjeestä, Hong Mina”, Jusong kuiskasi. Hän kiinnitti jotain hellästi hiuksiini ja lähti sitten kohti ovea.

Kun ovi oli liukunut kiinni Taivaallisten perässä, riensin peilille hetkeäkään hukkaamatta. Kutreillani kimalteli uskomattoman kaunis meteorikoristeinen hiuspinni, jonka säihke tuntui valaisevan kasvoni.

 

*

 

 

”Ppuri, minulle on esitetty pyyntö, josta en katso voivani kieltäytyä”, johtaja Lee sanoi minulle loistavaksi lakatun pöytänsä toiselta puolelta, ja oli ilmiselvää, että juuri kieltäytyä hän olisi halunnut. ”Sinun toivotaan siirtyvän työskentelemään yhdeksänteen kerrokseen.”

Huokasin hämmästyksestä, sillä Pyhäkön huipun suljetussa kerroksessa asuivat Taivaalliset, eikä sinne ollut asiaa kenellä tahansa.

”Kiitos, johtaja Lee”, sanoin ja kumarsin hänelle kunnioittavasti. ”Siivoamaanko?”

Johtaja kiristi silkkisolmiotaan kiusaantuneen näköisenä. Hänen timanteilla silattu rannekellonsa sieppasi ilmasta valonsäteen ja heijasti sen pyörylänä seinälle. Kello oli kalleinta mahdollista merkkiä, todellinen luksustuote, jonka hinnalla viisihenkinen perhe olisi saanut hulppean asunnon Soulin tai jopa maan pääkaupungin Kaesongin keskustasta. Johtaja Leellä oli tietysti varaa ostaa mitä tahansa ja enemmänkin, vaikkei hän edes ollut Tähtitaivaan johtajien hierarkiassa ylimpänä. Konsernin menestyksellä ei ollut ollut rajoja sen jälkeen, kun Taivaalliset olivat laskeutuneet tähdistä sen palkkalistoille. Tähtitaivas oli kuulunut Chosonin suurimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin chaeboleihin jo aikaisemminkin, mutta Taivaalliset olivat tehneet siitä suuryritystaivaan kirkkaimman tähden.

”Työ pitää kyllä sisällään siivoamistakin, mutta myös muita tehtäviä, kuten vaatteiden silittämistä ja kirjeiden kirjoittamista”, mies murahti. ”Taivaalliset ihastuivat käsialaasi ja haluavat, että kirjoitat heidän sanelunsa mukaan vastauksia faneille.”

Loppujen lopuksi osoittautui, että työhöni kuului kaikkea muuta paitsi siivoamista. Uusi työasuni oli vitivalkoinen ja nimeni Chamse, Varpunen, mutta silloin, kun kukaan muu ei ollut kuulolla, Taivaalliset puhuttelivat minua omalla nimelläni. Keitin ja tarjoilin heille teetä, opetin kalligrafiaa, lauloin ja ripustin sponsoreiden lähettämiä vaatteita suunnattoman suureen vaatehuoneeseen, jossa jokaista paitaa, solmiota ja kenkäparia oli kuusitoista tismalleen samanlaista kappaletta.

Aika usein huomasin kertovani pojille anekdootteja elämästäni ennen kuin saavuin Pyhäkköön. Taivaallisen alkuperänsä vuoksi heidän elämänsä oli ollut aivan toisenlainen kuin ihmisillä, ja minun arkeni kahden ahkeran virkamiehen kelvottomana tyttärenä kuulosti heistä eksoottiselta ja jännittävältä.

Taivaallisten seurassa en jaksanut hävetä sitä, että olin kummajainen, joka ei ollut kolmesta yrityksestä huolimatta onnistunut läpäisemään Sunyng-testiä. Heitä tieto ei tuntunut järkyttävän kuten ihmisiä, jotka se sai poikkeuksetta henkäisemään kauhusta. Selitin Taivaallisille, että ainoastaan huippulahjakkaat pärjäsivät kansallisissa kokeissa ilman aivostimulantteja, mutta minut älypillerit saivat näkemään hallusinaatioita ja painajaisia. Minun oli turha haaveilla korkeammasta koulutuksesta, virkamiehen ammatista ja sukulaisten kunnioituksesta. Vain Kim-täti oli asettunut puolelleni, kun olin ilmoittanut lakanneeni lukemasta kokeisiin ja aikovani hankkiutua mihin töihin vain pääsisin. Muiden mielestä minun olisi pitänyt osallistua kokeeseen kuuliaisesti yhä uudestaan ja uudestaan, eikä häpäistä sukua omapäisellä käytökselläni, mutta täti oli valanut minuun voimaa valita itse oman tieni.

Harmikseni Taivaalliset olivat vaitonaisia omasta elämästään ennen avaruusaluksen laskeutumista, joten tiesin aiheesta vain sen, mitä olin verkostosta nähnyt ja lukenut ja ihmisten puheista kuullut. Poikien keskustelunaiheet rajoittuivat yleensä esiintymisiin, fanien lahjoihin ja vaatteisiin, mutta eivät he pinnallisia olleet, vaan ainoastaan pidättyväisiä. Urkintayritykseni päättyivät yleensä siihen, että he joko vaihtoivat puheenaihetta tai vaikenivat kysymykseni kuoliaaksi kuudentoista napakasti suljetun suun voimin.

Aloin vähitellen tottua Taivaallisiin. Sen lisäksi, että olin alkanut erottaa muidenkin kuin Jusongin yksilöllisiä kasvonpiirteitä, ei Taivaallisten ylitsevuotava säteily enää muuttanut polviani nuudeliksi yhtä usein kuin aikaisemmin. Heidän tanssiaan olin kuitenkin oppinut varomaan, sillä hypnoottiset liikkeet saivat minut poikkeuksetta säntäämään työpäivän päätteeksi luottokortti ojossa merkkituotteita shoppailemaan, halusin sitä tai en.

 

*

 

Eräänä syksyisenä aamuna tunnelma yhdeksännessä kerroksessa oli käsinkosketeltavan pingottunut. Dal oli sairastunut ja vuoteenomana, ja hänen veljensä olivat vaisuja ja ahdistuneita. Ei edes Jusong kyennyt väläyttämään minulle tavanomaista hymyään, josta oli lyhyessä ajassa tullut aamujani kirkastava valopilkku. Koska Taivaalliset eivät halunneet minun menevän lähellekään Dalia, vietin päivän vaatehuoneen liepeillä ja silitin paidan toisensa jälkeen.

Seuraavana aamuna ilmapiiri oli tummunut entisestään, eikä helpotusta ollut tiedossa yli viikkoon. Yhtiö perui kaikki Taivaallisten esitykset flunssaan vedoten, mikä sai aikaan valtavan myötätunnon vyöryn ja tuhansia parane pian -viestejä uskollisilta faneilta. Minusta kuitenkin vaikutti siltä, että kyseessä oli jokin tavallista nuhakuumetta vakavampi tauti, tai ehkä pöpöt vain vaikuttivat muukalaisiin toisin kuin meihin ihmisiin.

Kun Dal viimein pääsi jalkeille, ja maanpakoni vaatehuoneessa päättyi, nuorukainen näytti kaikin tavoin surkealta. Hänen pienet kasvonsa olivat turvoksissa pitkän sairastamisen jäljiltä, eikä hän tahtonut tunnistaa minua ollenkaan. Muutos oli niin hätkähdyttävä, että se sai selkäni kananlihalle.

Vaikka Dal kuntoutui vähitellen, aivan entisekseen hän ei palautunut. Muiden Taivaallisten mieliala kuitenkin kohosi, ja pian kaikki kuusitoista harjoittelivat ja työskentelivät taas yhdessä kuin mitään tavallisesta poikkeavaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Heidän mielestään ei ehkä ollutkaan.

Koska Taivaalliset liikkuivat lähes aina yhdessä, minulla ei ollut juurikaan tilaisuuksia ottaa selvää, oliko Jusongin hiuspinnillä tai säteilevillä hymyillä kätkettyjä merkityksiä. Huomasin usein pohtivani, olivatko ne osoituksia kunnioituksesta pätevää työntekijää kohtaan, merkkejä orastavasta ystävyydestä vai jotain vielä suurempaa. Koska Jusong oli ainoa, joka huomioi minua tällä tavalla, elättelin tietysti hupsuja toiveita hänen suhteensa. Epärealistisissa tulevaisuudenvisioissani elimme palatsimaisessa talossa Länsimeren rannalla onnellisena kuin kyyhkypari, ja hänen veljillään oli oma lukaali naapurustossa.

Kim-täti lähetteli minulle jatkuvana virtana kuvia paketoidusta jalastaan ja kyynärsauvoistaan ja piti minut ajan tasalla koipensa kivuista ja kolotuksista, joten en voinut koskaan unohtaa, kuinka päiväni Pyhäkössä ja Taivaallisten seurassa hupenivat. Täti selvästikin janosi jo takaisin kiillotuskoneen puikkoihin ja juoruilemaan Perhosen, Joen ja Kukkasen kanssa Taivaallisten touhuista. Koska murtuma oli parantunut hyvin, hänen töihinpaluunsa lähestyi hetki hetkeltä.

Tulevaisuus näytti synkältä, ja sydän alkoi räpiköidä rinnassani, kun tiedostin, että joutuisin pian eroon Jusongista ja takaisin perunoita paistamaan. Kun pestini Pyhäkössä päättyisi, olisi verkosto ainoa keinoni pysyä perillä siitä, mitä Taivaallisille kuului. Voi kuinka vaillinaiselta se keino tuntuikaan! Tilanne vaati äärimmäisiä toimenpiteitä, mutta en osannut päättää pitäisikö minun kerjätä johtaja Leeltä vakituista työpaikkaa vai tunnustaa Jusongille tunteeni ja toivoa hänen ratkaisevan kaikki ongelmani.

En pystynyt tekemään kumpaakaan.

Illalla hyppäsin junaan ja matkustin tapaamaan Kim-tätiä. Hän asui ränsistyneessä lähiössä, joka sijaitsi kaksikymmentä kilometriä pohjoiseen Kaesongin keskustasta.

Anelin tätiä huolehtimaan kallisarvoisesta terveydestään ja palaamaan töihin vasta sitten, kun hänen jalkansa olisi taas kuten ennenkin. Kim-täti oli niin otettu huolestani, että hänen kasvonsa alkoivat kupruilla ja äänensä muuttui tahmeaksi kuin riisi. Hän kiitteli minua huolenpidostani ja lupasi kunnioittaa nuoren sukulaisensa harrasta pyyntöä ja antaa jalkansa levätä rauhassa. Vaikka toivoinkin aidosti Kim-tädin parasta, tunsin itseni sisarentyttäristä viheliäisimmäksi, sillä tärkein motiivini ei tietenkään ollut tädin hyvinvointi, vaan oma kelvoton sydämeni.

 

*

 

En tiennyt, että Pyhäkössä oli kymmeneskin kerros, ennen kuin Taivaalliset lähettivät minut hakemaan sieltä kimchiä. Yläkertaan ei päässyt hissillä, vaan pitkin vaatimattomia kierreportaita, jotka paljastuivat yllätyksekseni Taivaallisten makuusalissa olevan huomaamattoman näköisen oven takaa. Olin kuvitellut sitä komeron oveksi.

Kymmenennen kerroksen käytävä oli kapeampi ja tummasävyisempi kuin käytävät alemmissa kerroksissa, ja ilmastointilaitteet ulisivat kolkosti. Ilma tuntui viileältä käsivarsieni paljaalla iholla.

Kun Jusong oli sanonut minulle, että löytäisin kylmiön neljännen oven takaa, oli numeron pahaenteisyys saanut selkälihakseni pingottumaan. Vaikka soimasin itseäni hölmöstä ja vanhanaikaisesta taikauskosta, tunnelma käytävällä vain kiihdytti vilkasta mielikuvitustani. Kun huomasin, että ovia oli käytävän kummallakin seinällä, ahdistukseni lisääntyi. Jusong ei ollut kertonut, oliko kylmiö oikealla vai vasemmalla puolella.

Epäröin hetken, ennen kuin valitsin neljännen oven oikealta. Metallinen kahva tuntui kylmältä kämmentäni vasten, ja käänsin sitä hitaasti alaspäin. Raotin ovea ja kurkistin sisään. Huone oli suuri, mutta niin hämärä, etten oikein hahmottanut mitä siellä oli. Olin näkevinäni etäällä tummien hahmojen hidasta liikettä, ja pimeästä kiiri korviini vaimeita vaikerrukselta kuulostavia ääniä. Minua alkoi toden teolla pelottaa.

”Mina-ya!” Jusongin huuto kierreportaiden yläpäästä sai minut säpsähtämään.

Taivaallinen pinkoi luokseni niin kovaa kuin pääsi, enkä ollut koskaan aikaisemmin nähnyt häntä yhtä poissa tolaltaan. Hän läiskäytti oven kiinni ja veti minut syliinsä. Tilanne oli yllättävä ja outo, ja jäykistyin vaistomaisesti.

”Tämä on väärä ovi. En muistanut sanoa sinulle, että kylmiö on vasemmalla”, Jusong huohotti korvaani. Hänen oli täytynyt tulla portaita ylös kovalla kiireellä, koska hän oli niin hengästynyt.

Kesti hetken ennen kuin Jusongin läheisyys upposi tajuntaani, mutta kun niin viimein tapahtui, pelko muuttui vaaleanpunaiseksi vaahdoksi, joka hukutti alleen kaiken muun. Polveni notkahtivat ja kiedoin käteni Taivaallisen ympärille pysyäkseni pystyssä. Hänkin tiukensi otettaan minusta. Sydämeni villiintyi täysin ja silmissäni pimeni.

Koska en nähnyt mitään, syleilyä seuraava suudelma tuli minulle täytenä yllätyksenä. Se palautti näköni – mutta nyt näin tähtiä, kirkkaita säkenöiviä tähtiä.

Jusong joutui kantamaan minut takaisin alakertaan, koska koipeni kieltäytyivät kaikesta yhteistyöstä.

Meni kolme päivää ja vähän ylikin, ennen kuin päähäni alkoi taas mahtua muutakin kuin Jusong, Jusong, Jusong. Vasta silloin muistin kylmiöön unohtuneen kimchin ja neljännen huoneen omituiset äänet, mutta ne eivät kyenneet läpäisemään ympärilläni leijuvaa onnenkuplaa, vaan kilpistyivät sen pintaan ja liukuivat takaisin alitajuntani pimeisiin onkaloihin.

 

*

 

Kun tulin aamulla töihin, Paran, Dal ja Perhonen olivat minua vastassa Pyhäkön pukukoppien lähellä. Se oli aivan ennenkuulumatonta. En ollut osannut odottaa, että Perhonen olisi edes keskusteluväleissä Taivaallisten kanssa, saati sitten sitä, että hänet saattaisi löytää hengailemasta näiden kanssa aulasta.

”Huomenta, Chamse!” Perhonen huikkasi, ja Taivaalliset nyökkäsivät minulle tervehdyksensä. Vaikka kaikki kolme yrittivät käyttäytyä luontevasti, sain heidän väkinäisistä ilmeistään vaikutelman, että kaikki ei ollut kohdallaan.

”Huomenta sonbee Perhonen, herra Paran ja herra Dal! Mitä on tapahtunut?”

Perhonen heilautti kättään liioitellun vähättelevästi ilmassa.

”Ei mitään tavallisesta poikkeavaa”, nainen huudahti. ”Joka vuosi tähän aikaan teemme suuren syyssiivouksen, ja avuksi tarvitaan kaikki liikenevät käsiparit. Taivaalliset ovat luvanneet lainata sinua siivousosastolle kahdeksi viikoksi.”

Dal ja Paran nyökkäilivät pontevasti Perhosen sanoille.

”Mene vain auttamaan Perhosta”, he sanoivat yhteen ääneen. ”Me pärjäämme kyllä jonkin aikaa ilman sinua.”

”Millä nimellä haluatte minun työskentelevän?” kysyin heiltä.

Kysymykseni oli selvästi odottamaton, ja hämmästyin nähdessäni paniikin häivähdyksen Perhosen silmissä. Hän kuitenkin kokosi itsensä nopeasti ja soi minulle lämpimän, joskin vähän jäykähkön hymyn.

”Voit käyttää nykyistä nimeäsi, Chamse. Tehtäväsihän muuttuvat vain väliaikaisesti.”

Minusta koko keskustelu tuntui oudolta, sillä aikaisemmin olin saanut tietää työnkuvaani tehdyistä muutoksista suoraan johtaja Leeltä, enkä ollut kuvitellut Perhosen olevan tavallista rivisiivoojaa kummoisemmassa asemassa.

Perhonen ojensi minulle sinisen univormun, ja panin merkille, että se oli paljon isompaa kokoa kuin mitä yleensä käytin. En sanonut mitään. Arvelin, että oli parasta pitää suu kiinni, mutta silmät ja korvat höröllään ja tarkkailla tilanteen kehittymistä.

Kaikki päivän mittaan tekemäni havainnot viittasivat siihen suuntaan, että suursiivous oli Perhosen ja Taivaallisten yritys estää minua menemästä yhdeksänteen kerrokseen. Jynssäsimme Perhosen kanssa jo entuudestaan kiiltävän puhtaita tiloja vieläkin puhtaammiksi, eikä nainen päästänyt minua hetkeksikään silmistään. Hän halusi jopa jakaa eväänsä kanssani, mitä ei ollut tapahtunut kertaakaan silloin, kun olin työskennellyt Zandina. Kun väitin, että olin unohtanut sormukseni yhdeksänteen kerrokseen, perhonen kieltäytyi päästämästä minua hissiin mitä eriskummallisimpiin selityksiin vedoten.

Illalla otin yhteyttä Kim-tätiin, ja kuten olin uumoillutkin, hän ei ollut koskaan kuullutkaan Pyhäkön suuresta syyssiivouksesta. En voinut ymmärtää, miksi Taivaalliset eivät halunneet minua luokseen ja miksi minun poissapitämisekseni oli tarpeen orkestroida näin massiivinen näytelmä.

Aamulla kaikki verkoston uutisvirrat julistivat Taivaallisten keikat perutuiksi seuraavalta kahdelta viikolta, koska Jusong oli nyrjäyttänyt nilkkansa. Olin tietysti täynnä huolta oman Taivaalliseni puolesta, ja lähdin Pyhäkölle jo ennen työaikani alkua. Rakennuksen edustalle oli kerääntynyt vellovaksi massaksi faneja, jotka toivoivat pääsevänsä lohduttamaan Jusongia henkilökohtaisesti.

Perhonen odotti minua aulassa, eikä hänellä ollut aikomustakaan päästää minua yläkertaan. Huoleni Jusongista syveni, sillä yhtäkkiä oli ilmiselvää, että suursiivouksella ja nyrjähtäneellä nilkalla oli jonkinlainen yhteys.

”Perhonen, mitä tämä oikein tarkoittaa?” Anelin naista kertomaan minulle mistä oli kysymys ja mitä Jusongille oli sattunut, mutta hän suostui paljastamaan vain, että Taivaalliset olivat pyytäneet häneltä palvelusta, ja että hänellä oli vakaa aikomus toteuttaa se parhaalla mahdollisella tavalla.

Onnistuin pakenemaan häneltä vasta tunteja myöhemmin, kun väitin, että minun oli käytävä vessassa. Se, että avaimellani yhä pääsi lukittuun yhdeksänteen kerrokseen, vahvisti epäilyni siitä, että Tähtitaivaan johtoporras ei tiennyt mitään Taivaallisten ja Perhosen puuhista.

 

*

 

Ei edes viisitoista nuorta miestä voinut pidätellä minua, kun olin päättänyt päästä Jusongin luokse. He kyllä yrittivät, mutta eivät riittävän ponnekkaasti, ja lopulta heidän oli annettava periksi.

Jusong makasi vuoteella kyljellään ja näytti kuolleelta. Hänen silmänsä olivat auki, mutta hän tuijotti lävitseni tyhjyyteen. Tunnustelin hänen otsaansa ja poskiaan, joiden iho tuntui vahamaiselta ja tavallista viileämmältä. Raajat olivat veltot ja hervottomat. Taivaallinen ei reagoinut kosketukseeni, ei vaikka lempeät tunnusteluni muuttuivat huolen kasvaessa tökkimisiksi, ravisteluiksi, nipistelyiksi ja jopa läimäytyksiksi. Yritin herättää Jusongia suutelemalla, mutta siitäkään ei ollut apua.

”Mitä tämä tarkoittaa?” huusin itku kurkussa Taivaallisille, jotka olivat kerääntyneet Jusongin vuoteen ympärille. ”Miksi Jusong on tällainen? Mikä häntä vaivaa?”

”Hänestä on tulossa aikuinen”, Paran huokasi, mutta muut Taivaalliset tuuppivat hänet ulos huoneesta, ennen kuin hän ehti sanoa enempää.

”Aikuinen?” en ymmärtänyt mitään. Jusonghan oli jo aikuinen.

Taivaalliset katsoivat toisiaan. Heidän välillään käytiin jonkinlainen sanaton keskustelu, ja seuraavassa hetkessä he alkoivat tanssia. Ilman taustamusiikkiakin heidän liikkeittensä symmetria oli niin täydellistä ja lumoavaa, etten voinut siirtää katsettani sivuun. Tunsin, kuinka päässäni alkoi kiertää. En jäänyt odottamaan polvien tutinaa, vaan istuin suosiolla Jusongin viereen sängyn laidalle ja otin häntä kiinni kädestä.

Sitten tapahtui jotain, mitä en tiennyt sattuneen koskaan aikaisemmin. Taivaalliset alkoivat laulaa. He tanssivat ja lauloivat, ja tanssillaan ja laulullaan he hypnotisoivat minut.

Tällä kerralla en tuntenut minkäänlaista himoa lappuhaalareihin ja kauluspaitoihin, jotka heillä oli yllään tanssiessaan, vaan palasin tottelevaisena takaisin Perhosen huomaan. Hän oli äkämystynyt katoamisestani ja siitä, ettei ollut voinut seurata minua yhdeksänteen kerrokseen avaimensa rajoitusten vuoksi. Pyysin anteeksi ja alistuin nöyrästi hänen komentoonsa.

Hämmästyksekseni huomasin paksun harmaan pölykerroksen peittävän kaikkia Pyhäkön pintoja, ja siellä täällä oli suuria niljaisia likatahroja. En saattanut ymmärtää, miten olin voinut kyseenalaistaa suuren syyssiivouksen tarpeellisuuden. Paikkahan oli kuin sikolätti! Paneuduin jynssäämiseen kaikella energiallani, enkä luonut seuraavaan kuukauteen ajatustakaan Jusongille ja muille Taivaallisille.

Lopulta lumous haihtui, ja Pyhäkön seinät ja lattiat palautuivat takaisin tavalliseen loistoonsa. Koska pääni oli jälleen omani, tajusin heti, mitä oli tapahtunut. Kiiruhdin hissille. Perhonen katsoi perääni pitkään, mutta ei yrittänyt estellä minua. Hänen toimeksiantonsa vartijanani oli selvästikin päättynyt.

 

*

 

 

Taivaallinen, joka väitti itseään Jusongiksi, ei ollut hän, vaan joku aivan muu. Joku, jota en ollut koskaan aikaisemmin nähnytkään. Edes sairaus ei olisi voinut muuttaa häntä niin täydellisesti. Ei ainoastaan silmien erityislaatuinen tuike ollut poissa, vaan myös kasvonpiirteissä oli hienoisia eroja. Nenä oli aavistuksen pidempi, posket korkeammat ja leuka leveämpi. Uusi Jusong ei myöskään katsonut minua kuten se, jonka kanssa olin vaihtanut taivaallisen suudelman. Tälle nuorukaiselle en ollut millään tavoin erityinen.

Hänen veljensä tietenkin kielsivät kaiken. Minua kylmäsi, kun huomasin, että he käyttäytyivät kuin vanhemmat, jotka olivat salaa korvanneet lapsensa kuolleen lemmikin toisella ja uskottelivat, että kaikki oli kuten ennenkin.

Oliko Tähtitaivas antanut Jusongille – ja häntä ennen Dalille – uuden nimen ja sijoittanut toisiin tehtäviin? Mutta mistä kummasta nämä uudet Taivaalliset siinä tapauksessa olivat peräisin? Olihan yleisesti tiedossa, että muukalaisia oli saapunut Chosoniin vain kuusitoista; olin itsekin nähnyt verkostossa ne videot, jotka oli kuvattu silloin, kun Tähtitaivaan pääjohtaja oli ottanut avaruusaluksesta ulos astelevat nuorukaiset lämpimästi vastaan pääkonttorin katolla. Oliko osa heistä jäänyt sisälle alukseen ja tullut ulos vasta myöhemmin, kun kamerat oli sammutettu?

Olin juuri aikeissa järjestää kohtauksen ja vaatia tietoa, kun Taivaallisten seurassa usein liikkuva peililasipäinen mies tuli paikalle ja keskeytti aikeeni.

”Laittautukaahan valmiiksi, pojat”, hän komensi. ”Lento Tokioon lähtee kahden ja puolen tunnin kuluttua. Päivän asuksi on valittu CBEO:n kukikkaat farkut ja Namun valkoinen pusero.”

”Kyllä, herra Shin”, Taivaalliset sanoivat yhteen ääneen ja kumarsivat miehelle.

Minäkin kumarsin, ja menin sitten vaatehuoneeseen kaivelemaan farkkuja ja puseroita esille. Sillä aikaa, kun pojat vaihtoivat vaatteita ja pakkasivat tarpeellisia tavaroitaan mukaan matkalle, suorin ponnettomasti vaatepinoja ja tökin henkareissa roikkuvia paitoja edustavampiin asentoihin. Pian kuulin hissin piippaavan, kun herra Shin ja Taivaalliset lähtivät kohti lentokenttää. Odotin kärsimättömänä vielä muutaman minuutin, ennen kuin syöksyin makuuhuoneeseen ja portaikolle johtavalle ovelle. Olin varma siitä, että vastaukset kaikkiin kysymyksiin löytyisivät yläkerrasta.

Ovi oli lukossa! Sähköisestä avaimestani ei ollut apua, sillä ovessa oli vanhanaikainen mekaaninen lukko. Mietin kuumeisesti voisivatko Taivaalliset kantaa avainta mukanaan, vai oliko se kätkettynä jonnekin heidän huoneistossaan. Koska en malttanut odottaa heidän paluutaan, ryhdyin systemaattisesti penkomaan laatikoita ja koriste-esineitä, joiden sisälle avain olisi voitu piilottaa.

Löysin avaimen nopeammin kuin olin osannut ennakoida. Se oli ripustettu Paranin sängyllä vartioivan pehmotiikerin kaulaan. Muistin hänen sanansa Jusongin aikuistumisesta, ja mietin oliko Paran jättänyt avaimen tarkoituksella löydettäväkseni. Se vaikutti todennäköiseltä.

Pujotin avainnauhan tiikerin kaulasta ja ripustin sen omaani. Hengitin syvään ja koetin rentouttaa jännittyneen vartaloni. Yrityksestä ei juuri ollut apua, joten lähdin kiipeämään portaita kymmenenteen kerrokseen hermostuksesta vapisten.

Käytävässä oli viileää ja ilmastoinnin huminaa lukuunottamatta täysin hiljaista. Neljäs ovi houkutteli minua luokseen, mutta minua pelotti niin paljon, että päätin kävellä ensin katsomaan mitä käytävän toisessa päässä oli. Oli paras varmistua siitä, ettei kukaan pääsisi yllättämään minua kesken tutkimusretkeni.

Käytävä jatkui yllättävän pitkään, ja kun viimein luulin sen loppuvan, se tekikin jyrkän mutkan oikealle. Ketään ei näkynyt eikä kuulunut missään.

Kun viimein saavutin käytävän pään, löysin sieltä portin, jonka tiheiden kaltereiden välistä pilkotti muutaman metrin päässä krominhohtoinen hissi. Yhtä leveitä hissinovia en ollut nähnyt siivotessani missään muualla Pyhäkössä, enkä kyennyt hahmottamaan missä kohdin rakennusta hissikuilu sijaitsi. Hissille johtava portti oli lukittu, eikä sitä saanut auki Taivaallisten mekaanisella avaimella eikä omalla avainkortillani.

Palasin mietteissäni takaisin neljännelle ovelle, ja painoin korvani valkoiseksi maalattuun puuhun. Aivan kuin sen läpi olisi kuulunut vaimeita ääniä. Terästin itseni, raotin ovea ja livahdin sisään hämärään. Suljin oven nopeasti perässäni, ettei käytävän valo paljastaisi minua huoneessa mahdollisesti oleville.

Jähmetyin ovelle kuulostelemaan huoneen toiselta puolelta kantautuvia valittavia ja narahtelevia ääniä. En nähnyt paljonkaan, koska oli niin pimeää, mutta aivan selvästi jokin isokokoinen ja matala liikkui pimeässä. Sydämeni löi niin tiheään, että minun alkoi olla vaikea hengittää. Puristin tiukasti ovenkahvaa, ja käytin kaiken itsehillintäni, etten olisi paennut paikalta.

Isokokoinen olento lähestyi minua, mutta pysähtyi sitten huoneen puoliväliin. Silmäni alkoivat vähitellen sopeutua hämärään, ja näin, että vankan näköinen verkkoaita katkaisi huoneen kahtia, eikä olento siksi päässyt lähemmäs.

Päästin irti ovenkahvasta ja otin askeleen kohti olentoa. Olin hypätä ulos nahoistani, kun se päästi kissan naukaisua muistuttavan äänen ja painautui aitaa vasten. Vasta nyt huomasin, että taaempana liikehti muitakin tummanpuhuvia hahmoja.

Puhalsin ilmaa huulieni välistä ja pakottauduin taas hiukan lähemmäs oliota. Vaikka näin sen jo paremmin, en vieläkään oikein hahmottanut mikä se oli. Se oli lähes puolitoista metriä pitkä, puoli metriä leveä, enimmäkseen polvenkorkuinen ja kiiltävän musta samaan tapaan kuin vastavahatun auton konepelti. Olennon pää oli pieni, mutta silmät suuret, ja raajoja näytti olevan enemmän kuin kuusi. Olio oli niin outo, että pelkoni haihtui. Näin selvästikin unta; eihän tällaisia eläimiä ollut olemassakaan. Kävelin aidalle matalan penkin ohi ja kumarruin tutkimaan olentoa lähempää. Se näytti vaarattomalta, vaikkakin kummalliselta, ja minua alkoi jo huvittaa koko tilanne.

Muutkin olennot lähestyivät minua, ja niitä näytti olevan yhteensä kahdeksan. Yksi oli vaaleampi kuin muut, lähes valkoinen, ja sain vaikutelman, että se oli muita nuorempi. Se työntyi kiinni aitaan ja päästi äänekkään kiekaisun, enkä voinut ollut hymyilemättä sille.

Hymyni hyytyi, kun tajusin katsovani Jusongia silmiin.

Putosin polvilleni lattialle, ja saatoin kuulla vaaleanpunaisen vaahdon imeytyvän rapsahdellen alas mieleni lavuaarista. Se jätti jälkeensä vain märkiä läiskiä kylmänä ja harmaana paistavaan todellisuuteen.

”Jusong”, kuiskasin voimattomasti. ”Mitä sinulle on oikein tapahtunut?”

Hän liversi minulle vastaukseksi ja puski päätään aitaan. Työnsin käteni verkkoaidan aukosta sisään ja kosketin olennon, Jusongin, päätä varovaisesti. Hän nuolaisi sormiani pitkällä sinisellä kielellään. Onnistuin juuri ja juuri tukahduttamaan vaistomaisen reaktion vetäistä käteni pois.

Istuin siinä pitkään mykkänä, tietämättä mitä tehdä, tietämättä mitä ajatella. Sormenpääni hivelivät Jusongin sileää päätä rauhallisin pyyhkäisyin, mutta sisimmässäni kuohui ja silmiäni poltteli. En tiedä kuinka kauan minulta olisi kestänyt havahtua turtumuksestani, mikäli ovi ei olisi auennut huoneen toisella puolella.

Kun oviaukkoon piirtyi ämpäriä pitelevän naisen siluetti, sain toimintakykyni takaisin. Nykäisin käteni aidanraosta ja kierähdin piiloon vieressäni olevan penkin taakse. Kaulassani roikkuva avain helähti lattiaan osuessaan, mutta ääni peittyi olentojen päästämien kirahdusten alle. Valot syttyivät vain silmänräpäystä myöhemmin.

”Ruoka-aika!” nainen huusi. ”Tulkaapa syömään.”

Koetin kurkistella penkin lautojen raoista, mutta en nähnyt paljonkaan. Erotin vain mustaunivormuisen naisen suttuisen hahmon, ja sen, että olennot – Taivaalliset – oli aidattu ankeaan karsinaan, joka olisi sopinut paremmin sioille kuin Chosonin arvostetuimmille ja palkituimmille tanssijoille. Olin pöyristynyt, vihainen ja hämmentynyt.

Kun nainen sammutti valot ja lähti, kömmin ylös penkin takaa. Kirkas valo oli sokaissut silmäni, enkä nähnyt ympärilläni kuin pimeää ja valopalloja ja -pisteitä.

”Minun on mentävä nyt, Jusong”, kuiskasin aitauksen suuntaan. ”Yritän tulla pian takaisin.”

Haparoin tieni ovelle, ja lähdin huoneesta Jusongin ulinan saattelemana. Sen jälkeen aloin aukoa vimmatusti muita käytävän varren ovia. Minun oli pakko saada tietää, mitä Pyhäkön ylimmässä kerroksessa oikein oli meneillään, ja jos en tarttuisi tilaisuuteen nyt, ei sellaista välttämättä tarjoutuisi enää myöhemmin.

Useimpien ovien takana oli erilaisia komeroita ja varastohuoneita, joihin oli säilötty sekalaista tavaraa vanhoista paperikirjoista työkaluihin ja käytöstä poistettuihin tuoleihin, verhoihin ja vaatteisiin. Pari huonetta oli täynnä fanien lähettämiä viestejä ja lahjoja, ilmeisesti niitä, joilla oli Taivaallisille suurin merkitys. Löysin myös siivouskomeron, jossa siivousvälineet ja puhdistusainepullot uinuivat ohuen pölypeitteen alla. Oli tyhjiäkin huoneita, jotka vasta vartoivat täyttymistään tavaralla.

Käytävän mutkan jälkeen löysin toisen huoneen, joka oli jaettu verkkoaidalla kahtia. Tämä huone oli kuitenkin valoisa, eivätkä aidan takana elävät olennot olleet mustia ja moniraajaisia, vaan samanlaisia kauniita nuorukaisia kuin Jusong ennen metamorfoosia. Vain koko erotti heidät tuntemistani Taivaallisista: he olivat pienempiä, mutta eivät sillä tavalla kuin ihmislapset, vaan heidän mittasuhteensa olivat samat jokaisessa koossa. Osa heistä oli tuskin metrin mittaisia, osa taas lähes aikuisen miehen kokoisia, mutta useimmat jotain siltä väliltä. Heitä oli paljon, enemmän kuin kaksikymmentä ahdettuna pieneen huoneeseen, ja he kaikki tuijottivat minua uteliaina ja aavistuksen pelokkaina.

Kuvotus valtasi sisukseni, ja minun oli istuttava aidan edessä olevalle penkille hengittämään. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vahvemmin vaikutti siltä, ettei Pyhäkkö ollut Taivaallisten koti, vaan heitä varten rakennettu vankila ja kasvattamo. En kuitenkaan voinut ymmärtää, mikseivät he tanssineet tietään ulos rakennuksesta.

”Kuka sinä olet?” joku Taivaallisista kysyi.

Kohotin katseeni, ja näin, että pienet Taivaalliset olivat kerääntyneet aidalle tuijottamaan minua ihmeissään.

”Olen Jusongin ja Paranin ystävä”, sanoin hetken mietittyäni.

Päässäni risteili kysymyksiä kuin hyttysiä, mutta en tiennyt mistä olisin aloittanut, joten olin vain hiljaa, tuijotin Taivaallisia ja pohdin, miten saisin heidät vapautettua Tähtitaivaan ikeestä. Jos yrittäisin viedä asian julkisuuteen ilman todisteita, kukaan ei uskoisi minua, ei luultavasti edes Kim-täti.

Kuulin, kuinka ovi selkäni takana avattiin. Joku käveli sisään huoneeseen ja istui viereeni penkille.

Se oli johtaja Lee. Rennot siniset peililasit näyttivät asiaankuulumattomilta hänen kasvoillaan, sillä mies oli sonnustautunut tavalliseen tapaansa mestarillisesti leikattuun tummaan pukuun. Hänen solmionsa oli hehkuvaa tiilenpunaista silkkiä ja solmioneula kultaa ja jalokiviä. En jaksanut ihmetellä johtajan äkillistä ilmestymistä. Jos paikka kerran oli vankila, täytyi Taivaallisten elää jatkuvan kameravalvonnan alaisina.

”Kun Taivaalliset pyysivät sinua työskentelemään yhdeksänteen kerrokseen, pelkäsin, että kävisi juuri näin”, mies sanoi alakuloisesti ja tuijotti tyhjiä käsiään. Hänen manikyyrinsä oli moitteeton. ”He ovat ehtineet kiintyä sinuun tarpeettoman paljon. Kuin äitiin, jota heillä ei ole koskaan ollut.”

En vastannut mitään. En yksinkertaisesti tiennyt mitä olisin sanonut. Olin nähnyt suhteeni Taivaallisiin sisarellisena tai suorastaan romanttisena, en suinkaan äidillisenä. Niin naurettavaa kuin se tällaisessa tilanteessa olikin, johtaja Leen sanat loukkasivat herkkiä tunteitani.

”En voi antaa sinulle kuin kaksi vaihtoehtoa”, johtaja jatkoi pienen tauon jälkeen. ”Taivaalliset voivat tyhjentää muistisi viimeisen kolmen kuukauden ajalta, minkä jälkeen saat palata kotiin tekemään mitä ikinä haluatkaan tehdä, tai voit jäädä pysyvästi Tähtitaivaan palvelukseen, Taivaallisten palvelukseen. Heidän vuokseen toivon, että jäät.”

Vaikka jäämisen ehdot olivat tavattoman ankarat, en voinut kieltää, etteikö ura Pyhäkössä olisi houkutellut minua. En halunnut palata pikaruokalaan enkä kapakkaan, ja tiedostin selkeästi, että tämän parempaa työtarjousta en tulisi surkean koulutustaustani vuoksi koskaan muualta saamaan.

”Miksi he eivät lähde ja lennä takaisin sinne, mistä he tulivat?” kysyin ja katsoin aidan takana seisovia pieniä Taivaallisia.

Mies nyppäisi mikroskooppisen pienen pölyhiukkasen hihaltaan ja pudotti sen lattialle.

”Eivät he osaa”, hän sanoi. ”He ovat unohtaneet kuinka avaruusalusta käytetään.”

Taivaalliset nyökyttelivät ääneti johtaja Leen sanoille, ja minun kävi heitä kovasti sääliksi.

Loppujen lopuksi valinta ei ollut erityisen vaikea. Ainoastaan jäämällä saatoin pitää Jusongin lähelläni.

 

 

*

 

Taivaalliset tuntevat minut nimellä Mina, ja asun pienessä huoneessa Pyhäkön kymmenennessä kerroksessa, laboratorion takana. Joka aamu puen heti herättyäni mustan surupukua muistuttavan univormun päälleni, peitän silmäni erikoisvalmisteisilla peililaseilla ja menen kasvattamoon varmistamaan, että kaikki on kuten pitääkin. Vanhempani ja harvat ystäväni luulevat minun kuolleen jo kauan sitten, ja vain eläkepäiviään Jejun saarella viettävä Kim-täti kenties aavistaa, etten ole vielä kokonaan jättänyt tätä maailmaa taakseni.

Vaikka tiesin mihin olin ryhtymässä, tunsin silti piston sydämessäni, kun johtaja Lee nimitti minut kasvattamon johtajattareksi. En voinut vapauttaa Taivaallisia. Yritin hyvittää uuden asemani heidän vanginvartijanaan teettämällä ensi töikseni suuren remontin, ja järjestin tilat heidän toiveittensa mukaan. Minun aikanani aikuisia, nuoria ja koteloita ei ole erotettu toisistaan kuten aikaisemmin, eikä verkkoaitoja enää tarvita.

Jusongin metamorfoosin jälkeen rakkauteni häneen muutti muotoaan. Se ei ollut yhtään vähemmän väkevää, vaikka en enää haaveillutkaan yhteisestä elämästä talossa meren rannalla. Sen sijaan koin suurta onnea ja ylpeyttä, kun hän ja Dal saivat ensimmäisen poikueensa. Hoidin munia antaumuksella, ja kun ne kuoriutuivat, osallistuin lasten kasvatukseen. Lapset kutsuivat minua äidiksi, eikä se tuntunut minusta pahalta. Päinvastoin.

Taivaallisten elämä on kovin lyhyt ihmisiän rinnalla, ja Jusong ja hänen pienokaisensa ovat kuolleet jo vuosia sitten. Heidän jälkeläisensä ovat vielä suositumpia kuin esi-isänsä aikoinaan. He ovat tanssineet tiensä planeetan kaikkien asukkaiden sydämiin, ja muotitalot taistelevat verisesti pienimmästäkin tilaisuudesta saada vaatteitaan, kenkiään, korujaan ja muita luomuksiaan heidän ylleen. Tähtitaivas on pitkään ollut maailman rikkain yritys, ja se varjelee asemaansa ja taivaallista aarrettaan palkkasotilaiden ja tuliaseiden voimalla.

Toisinaan, kun olen nostalgisella tuulella, otan meteoripinnin illalla esiin korurasiasta, kiinnitän sen harmaantuneisiin hiuksiini ja muistelen haikeana kaunista ensirakkauttani. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin pinni ja muistot saavat kasvoni säteilemään.

(c) Henna Sinisalo 2015


Kirjoittajasta

Henna Sinisalo on satunnainen kirjoittelija, jolta on julkaistu muutama novelli siellä täällä. Viime aikoina hän on kirjoittanut Korean menneisyydestä ja tulevaisuudesta ammentavia novelleja.

 

Saatesanat

Novellin tärkeimpiä innoittajia ovat olleet jauhomadot sekä eteläkorealaiset romanttiset draamasarjat, muun muassa 미남이시네요, You’re Beautiful (2009) ja 별에서 그대, You Who Came from the Stars (2013–2014). Alun perin tarkoituksena oli puristaa Taivaallisiin kaikki mahdolliset romanttisten komedioiden kliseet. Tarina lähti kuitenkin kulkemaan omaan suuntaansa, joten lukijat eivät valitettavasti tällä kerralla pääse nauttimaan kolmio- (tai seitsemäntoistio-) -draamasta, ilkeästä (ekstraterrestriaalisesta) anopista tai muista korealaisen viihteen vakiokuvastosta lainatuista herkuista.

One thought on “Henna Sinisalo: Taivaalliset

Vastaa