Inkeri Kontro: Huokaava talo

Tänään se tuli, irtisanomisilmoitus. Putkiremontti alkaa puolen vuoden kuluttua, sen jälkeen voi uudelleen hakea asuntoa – toki vuokrankorotukseen on syytä varautua. Väliajalle, jonka kestosta ei ole vielä tietoa, pitäisi löytää asumus muualta.

Miten minä voin lähteä tästä asunnosta, tästä talosta? Me muutimme tähän Antin kanssa kaksitoista vuotta sitten. Nuorina, onnellisina, minä töissä ja hän vasta työttömäksi jääneenä, toiveikkaana. Asunto oli onnenpotku, kaksio yleishyödylliseltä rakennuttajalta, vuokra maltillinen, seinät valkoiset, kaapeli-TV ja keittiössä varaus astianpesukoneelle. Mitä muuta voisi nuoripari toivoa?

Antti toki toivoi töitä. Hän sanoi usein, että miehen työttömyys on avioeron riskitekijä. Minä yritin aina muistuttaa, ettei sillä ole minulle väliä. Me kävimme jokaisen mahdollisista keskusteluista: siitä, jossa minä pyysin anteeksi koko julman, tulottomat hylkäävän, ahneen sukupuoleni puolesta, siihen, jossa minä huusin, että ehkä miesten tulisi mennä itseensä. Ehkä niin moni avioliitto ei purkautuisi, jos saamattomat miehenpuolikkaat eivät ratkeaisi ryyppäämään lakaten osoittamasta arvostusta parisuhteelleen. Aina kun Antti aloitti tämän keskustelun, minä tunsin kuinka niskaa pisteli ja maa huojahtelu jalkojeni alla – tunsin, että hän puhui asiasta niin usein, koska halusi lähteä suhteestamme olematta jättäjä.

Mietin vieläkin, olisinko voinut tehdä jotakin toisin. Taisin kyllä käydä kaikki tavat läpi – varmasti osa oli vääriä. Kun toinen on työttömänä vuosia, on aikaa haastaa riitaa.

 

 

Antti masentui. Häntä ei huvittanut lähteä enää kavereita tapaamaan. Hän jupisi, ettei hänen ystävillään ollut aikaa luusereille. Minä vastasin jokaisella tavalla, joka mieleeni tuli: siitä, että hän oli erehtynyt hänen ystäviensä haukkumisen kautta siihen, että jos hän vain ottaisi itseään niskasta kiinni, ehkä hänen ystävänsä eivät pitäisi häntä luuserina. Se nyt ainakin olisi pitänyt jättää sanomatta.

Kun Antin ansiosidonnainen loppui, hän alkoi laskea pennosiaan kuin viimeistä päivää. Hän valitti ettei ollut rahaa kahviin, söi itsepintaisesti homeista leipää vaikka rukoilin häntä heittämään sen pois. Hän hamstrasi kaupasta eräpäivätuotteita enemmän kuin ehti syödä, eikä suostunut syömään minun ostamaani ruokaa koska ei ansainnut sitä. Minä kävin läpi reaktiot maanittelusta uhkauksiin, tuloksetta. Hänen rikkinäisiin vaatteisiinsa yritin suostuttelua, pilkkaa, paikkaamista, poisheittämistä, uusien farkkujen tuomista kaappiin. Siellä osa on vieläkin, kaupan laskoksilla. Lopulta löin Antille parsinlankaa ja neulan kouraan ja käskin tehdä mitä tahtoi. Hän löi neulan seinään kiinni niin syvälle kuin se meni. Kipsiseinään, toki, mutta hän puhkaisi silti peukalonsa silmäpäällä. Kieltäytyi laastarista.

 

Jokainen huuto ja riita kajahtelee minussa, resonoi, kimpoilee sisuksissani kunnes kaiku vaimenee jättäen jälkeensä tyhjiön. Minä imen jokaisen sanan itseeni, kuuntelen sen poukkoilua. Se luovuttaa energiansa minulle kaiku kaiulta, ääni heikkenee koska se imeytyy minuun, ja minun on vain se kestettävä. Mikä oikeus sinulla on valittaa?

 

Antti ei enää jaksanut herätä kun minä lähdin töihin, mutta illalla hän joskus oli siirtynyt sohvalle röhnöttämään. Minä keräilin tavaroitani eteisessä, kun makuuhuoneesta tai television äärestä kaikui syvä huokaus. Aluksi kysyin Antilta, mikä oli hätänä. Minä kysyin, eikä hän vastannut mitään. Minun sisimpääni kouraisi.

Ja minä lakkasin kysymästä. Huokausta seuraava tyhjyys ravisteli minua tavalla, johon yksikään riita ei kyennyt. Se iski perusturvallisuuteni ytimeen, söi minua sisältä, sillä siihen ei pystynyt puhe, ei logiikka, itku, huuto. Riittämättömyyteni koversi minut sisältä ontoksi. Yritin puhua siitä Antille, monta kertaa, ja jos hän ylipäätään siihen reagoi, hän vastasi kaiken siitä, että on huono ja paha ihminen, siihen, että asunnosta sopii kävellä ulos jos ei kestä sitä, että puolisolla on vaikeaa.

Me emme enää tuolloin puhuneet paljon, mutta niitä vuosia oli monta ja harvakseltaankin puhuessa keskusteluille kertyi haarautumisia, uusien latujen kerätessä kierroksia vuorottaisista loukkauksistamme, syyttelyistämme, anteeksipyynnöistämme, ja nöyrtymisistämme yhä uudenmuotoisiksi umpikujiksi.

Usein mietin, annanko asioille nykyään merkityksiä, joita niillä ei tuolloin ollut. Pelkäsinkö todella hiljaisuutta enemmän kuin riitoja? Riitelimmekö todella äänestä ja sen puutteesta emmekä hienhajusta, tiskipöydän tahmeudesta tai puhkikuluneista farkunpolvista?

Onko sillä väliä?

Antti sulkeutui entisestään. Hän ei enää katsonut minuakaan silmiin, ei koskenut minuun. Minä puhuin läpi kaiken alkaen siitä, että meillä on kaikki aika maailmassa ja hän tulisi voimaan paremmin, siihen, että minä en jaksa ja jätän hänet jos asiat eivät muutu. Antti ei ollut koskaan yhdessä asuessamme käyttänyt yöpukua, mutta hän alkoi nukkua t-paidassa ja boksereissa, enkä enää nähnyt häntä alasti, ja minä kertasin kaiken: siitä, että ymmärrän ja odotan, siihen, että kohta tuon aviovuoteeseen jonkun toisen tyydyttämään tarpeeni, kun kotona ei saa.

Niitä asioita, jotka olisi pitänyt jättää lausumatta.

 

Entä minun tarpeeni? Katsoitko ikinä minua niin kuin vertaista katsotaan? Olinko edessäsi vain välineenä, objektina, projektina, jota täytyy kehittää, jotta se kestäisi muiden katseen?

 

Eräänä päivänä talvipäivänseisauksen kieppeillä minun pinnani katkesi. Muistan hetken, sillä lyhyt päivä korosti entisestään pahaa oloani. Antti oli poikkeuksellisesti noussut jo aamulla sohvalle röhnöttämään. Kun palasin, hän makasi samassa asennossa kuin lähtiessäni. Laitoin ruokaa – lihakeittoa – kun sohvalta kuului yksi ainoa syvä ja lohduton huokaus. Kaikki valo tuntui katoavan huoneesta.

Minä kysyin tekopirteästi, mitä hänelle kuuluu. Hän ei vastannut.

Minä suutuin. Huusin hänelle. Hän ei liikahtanutkaan. Raivosin, että hänen täytyisi edes katsoa minuun, mutta hän ei väräyttänyt eväänsäkään. Ja niin minä heitin sen, mitä minulla oli kädessäni, suoraan päin häntä. Onneksi se oli puolikas lanttu eikä mikään vaarallisempi.

Tiedän, että se oli väärin. Tiedän, että lantun heittäminen on kuin kiven heittäisi. Mutta onneksi se ei ollut veitsi.

Lanttu osui Anttia vatsaan ja massahti siitä kimmottomasti lattialle. Antti käänsi päänsä poispäin minusta sanomatta mitään.

 

Pahoinpidelty. Joka päivä pistelyä, nipistelyä, tökkimistä, tavaroiden heittelyä. Jokainen niistä kuin pisto sisuskaluihin. Miten sinä kestäisit sen, kun tuntuu kuin joku kairaisi reikää sisuksiini?

 

Minä pyysin itkien anteeksi, mutta Antti ei edes avannut silmiään. Minä itkin ja rukoilin vastauksetta. En tiedä miten kauan seisoin siinä paikallani, puhuen, anoen, kun varjot olivat muuttumattomia alkuillan yössä ja hehkulamppu piti pimeän ikkunan toisella puolella. Ajantaju hävisi. Lopulta kävelin Antin luo, laskin käteni hänen olkapäälleen. Hän kääntyi katsomaan minua hetkeksi ja hiljaisuus väreili välillämme.

Minä päästin irti, poimin lanttuni lattialta ja menin keittosyvennykseen, jossa liedellä ollut liha oli irronnut luista ja hajosi hiduiksi kosketettaessa.

Sinä yönä Antin nukkuessa nostin varovasti hänen t-paitaansa. En ollut nähnyt häntä alasti kuukausiin, ehkä vuosiin. Hän oli ontto. Aluslakanan rypyt kuulsivat vatsan läpi. Laskin paidan ja käänsin hänelle selkäni; yritin nukahtaa.

Minä jatkoin niin kuin ennenkin, mutta tiesin, että kaikki on peruuttamattomasti muuttunut. Päivisin välttelin naapurinrouvaa, joka halusi puhua rakennusvirheistä jotka johtivat tuulen ulvomiseen räystäissä. Öisin katselin nukkuvaa Anttia, jonka sisältä tyhjyys levisi ulospäin. Jonka kyljet eivät kohoilleet niiden huokausten tahtiin, jotka kiersivät talon rakenteissa kuin basson jytinä.

Siitä sukeutui mielenkiintoinen keskustelu rapun ilmoitustaululle. Ylimmän kerroksen nuoripari oli vakuuttunut, että talon läpi kantautui rakastelun ääniä. En tiedä miten he saattoivat pitää ääntä onnellisena. Yläkerran mummo oli, kuten mainittu, saanut päähänsä, että tuuli ulvoi rakenteissa, ja nimettömäksi jäänyt oman elämänsä insinööri puolestaan ilmoitti, että kyse on veden virtauksesta putkissa ja kaikkien tulisi välttää veden juoksuttamista resonanssitaajuudella.

Ne keskustelut eivät kaivanneet minulta kommentteja.

Satuin kerran samaan hissiin seinänaapurini ja hänen pienen poikansa kanssa, kun talo huojahti perustuksiaan myöten. Ääni tunkeutui luihin ja ytimiin ja veti mielen jääkylmäksi. Lapsi painautui isäänsä vasten ja rupesi itkemään. Kuulin reittä vasten mutistusta valituksesta vain sanan ”kummittelee”. Isä yritti naureskella minulle samalla kun rauhoitteli mukulaansa, vaikka näin, että hänelläkin oli epämukava olo.

He muuttivat pois pian sen jälkeen.

Minä valvoin öisin. Seurasin laajenevaa tilaa siinä, missä Antin ydin oli ollut. En sanonut hänelle, että pelkäsin hänen katoavan luotani, enkä lähtenyt hänen luotaan. Me olimme kaksin siinä yksinäisyydessä, mutta hän ei tiennyt sitä.

 

Yksinäisyys syö miestä. Sitä voi kohdata toisen, koskettaa, olla hetken vähemmän onneton, mutta lopulta sitä on toisen vieressä vain entistä enemmän yksin. Ja silloin ei auta kuin hakea uusi kynttilä, joka hetken pitää ikävää kauempana.

 

Eräänä päivänä kun tuli kotiin, Antti ei ollut siellä. Aamutee oli kylmennyt kannuunsa, televisio huusi uusinta tositeeveesarjaa, kun aamulla Antti oli jäänyt sänkyyn tuijottamaan kattoon. Hänen puhelimensa oli pöydällä. Minun puhelimeni se tietenkin oli, minä sen maksoin, vaadin saada maksaa, koska halusin saada hänet kiinni. Hänestä se oli rahantuhlausta, koska minä olin ainoa, joka häntä tavoitteli.

Suunnaton huokaus ravisteli tilaa. Käännähdin ympäri, ajattelin näkeväni Antin, mutta takanani ei ollut ketään. Etsin huoneiston joka sopen, se oli äkkiä tehty, ja istuin sohvalle odottamaan. Jos Antti olisi ollut ulkona lenkillä, kaupassa, missä tahansa, vaikka sitten avaimet unohtaneena, se olisi ollut paras merkki vuosiin. Ja jos hän olisi häipynyt ryyppäämään niin kuin normaali mies, olisin hihkunut riemusta.

Seuraavana aamuna aloin soitella ympäriinsä. Miksi vasta silloin? Mutta Antin vanhemmat eivät olleet nähneet häntä kuukausiin, kukaan muu vielä pidempään aikaan. Antin vanhat ystävät olivat vilpittömän yllättyneitä kun otin yhteyttä.

Lopulta soitin poliisille. ”Onko Antti käyttäytynyt oudosti?” he kysyivät. ”Onko hän vaikuttanut masentuneelta?” En osannut kertoa heille, pitäisikö naaraamista aloittaa, saati mistä paikasta. Kerroin, että Antti ei ollut käytännössä poistunut kotoa kahteen vuoteen. He kysyivät minusta. Sanoin käyneeni töissä, käyneeni kaupassa.

Vasta kun Antin vanhemmat alkoivat tavoitella minua, tajusin, että kukaan ei todella ollut ottanut minuunkaan aikoihin yhteyttä. Minä olin toki puhunut puhelimessa, olin jutellut Antille ja hoitanut asioita. Terveyskeskus on ehkä viimeinen paikka, johon pitää soittaa eikä ottaa yhteyttä verkossa, enkä minä niin usein niiden palveluja tarvinnut. Ainoat, jotka minulle olivat vuosiin soittaneet, olivat puhelinmyyjät.

Nyt joku todella halusi puhua kanssani. Antin äiti soitteli useammin, kyseli, olenko vieläkään kuullut Antista, entä tänään, entä nyt? Antin vanhemmat eivät olleet pitäneet yhteyttä pitkään aikaan, ja äidin äänesti kuului huono omatunto. Meidän keskustelumme kiersivät siitä, että vakuuttelin, että hän oli kelpo äiti, siihen, että puolustauduin olleeni hyvä vaimo.

En tiedä, olinko. En varmasti. Millainen puoliso antaa miehensä kirjaimellisesti huveta olemattomiin?

Antin äiti ei tiennyt ketä syyttää, joten syytteli vuoroin minua, vuoroin itseään. Antin isä, silloin kun puhui, syytti Anttia. Hän pahoitteli poikansa puolesta; sanoi, ettei ollut kasvattanut tätä aiheuttamaan huolta vaimoväelle; uhkasi pieksävänsä pojan, niin aikuinen kuin tämä olikin, kunhan tämä uskaltaisi näyttää nenäänsä.

Minun perheeni, sitten kun heille kerroin, antoi varsin suoraan ymmärtää, että oli hyvä kun pääsin eroon Antista. Siksi en heti heille kertonutkaan. Äitini puhui, että minun pitäisi löytää itselleni uusi, hyvä mies. Ansaitsisin sen tuettuani ”sen pummin” elämää vuosia. Joskus yritin kysyä miksi äiti ajatteli, että joku kolmas olisi minulle velkaa elatuksen kun minä olin maksanut Antin osan vuokrasta, joskus kuittasin, että juuri äidinlaisten asenteiden takia Antti ensinkään masentui.

Äiti ei ymmärtänyt argumenteista kumpaakaan, eikä yhtäkään niiden välisistä mahdollisuuksista. Hänestä minun piti muuttaa pois, tai ainakin lähteä ulos tuulettumaan, löytää seuraa. Olla maksamatta kymmenen prosentin vuokrankorotuksia, muuttaa elämääni radikaalisti. Minä jäin kuuntelemaan Antin huokauksia, jotka edelleen kiersivät talon seinissä.

Sain jokaisena aamuna pakottaa itseni suihkuun ja töihin, ja töistä tultuani istuin sohvalle. Välillä muistin laittaa television päälle, välillä tuijotin tyhjyyteen kunnes havahduin siihen, että oli aika mennä nukkumaan.

Minä vertailin kaupassa hintoja ja hamstrasin eräpäivätuotteita. Ehkä se sai minut tuntemaan, että olin lähempänä Anttia, ja olihan minulla oikeastikin pulaa rahasta. Ja niin minä jäin kotiin enkä mennyt uimaan tai kuntosalille, saati kampaajalle, vaikka äiti käski. Äiti on sitä sukupolvea, jonka mielestä paremman työn saa kun vain hakee, ja vuokralla asuminen on häpeä. Äiti ajatteli, että on vain yrittämisestä kiinni, ettei minulla ollut kunnollista eläkevirkaa, niin kuin kaikilla kunnon ihmisillä kolmikymmenvuotiaina on ollut. Niinpä minä aloin vältellä äidin puheluita.

En minä kyllä mitään uutta työtä hakenut. Se aika on mennyt, kun sitoutumisen vastineeksi sai ruukinpatruunalta lupauksen, että hommia riitti eläkeikään, bonukseksi vielä kultakello kuusikymppiselle ja kukkavihko hautajaisiin. Ei minulle olisi ollut sijaa työpaikassa, jossa saneerataan kvartaaleittain ja annetaan bonukset joka joulu, jos kenkää ei tule välissä. En minä siksi edes yrittänyt.

Välillä minusta tuntui yksinäiseltä, mutta mistä sitä enää aikuisena löytäisi uusia ystäviä? Kuka ymmärtäisi sellaista epäonnistunutta, jolta on mies kadonnut, jonka suurin saavutus on sen selvittäminen, montako päivää vanhaa makaronilaatikkoa voi syödä ilman vatsanväänteitä? Minä opettelin taitoja, joita minun sukupolveni ei pitänyt ikinä tarvita: kauluksen ja mansettien kääntämistä, sukan parsimista. Kaivoin lopulta niitä Antille ostamiani käyttämättömiä farkkujakin esiin ja käänsin lahkeet. Vyöllä kiristämällä ne näyttivät siedettäviltä, ja se riitti minulle. Kuka muu minua olisi katsonut?

Valehtelen toki, kun sanon etten edes yrittänyt löytää ystäviä. Yritinhän minä, internetin ihmemaasta, mutten edes siellä osannut olla kiinnostava. Keskustelupalstat täyttyivät naisista jotka joutuivat torjumaan vainoajia, mutta minulle ei kukaan lähettänyt edes kikkelinkuvia. Ne jutustelut, jotka sain aikaiseksi, alkoivat sillä että minä viestittelin miehille. He olivat ensin imarreltuja, kun kerrankin heidän ei tarvinnut tehdä aloitetta, vaan pääsivät valitsemaan, kenelle puhuvat. Ja niinhän he valitsivatkin, ja minä kuulin kaiken siitä, että olen todella mukava, mutta kootut selitykset estävät tapaamisen, siihen että olen lihava pihtarihuora eikä kukaan voi minusta kiinnostua.

Paitsi Mikael. Hänet minä pääsin tapaamaan, ja sitten talonikin tapasi hänet. Ne olivat neljännet treffit. Mikael oli eronnut, minä kerroin niukasti Antista. Katoamisesta oli silloin kaksi vuotta. Minä ja Mikael olimme käyneet ensin syömässä ravintolassa (hän maksoi), sitten puistossa kävelemässä ja kahvilassa (minä maksoin), sitten hänen luonaan syömässä (hän teki ruoat, minä toin viinin). Ajattelin, että ehkä sitä neljännellä kerralla voisi olla valmis muuhunkin kuin puhumiseen ja syömiseen. Mikael oli mukava – ei mukava-mutta, vaan aidosti mukava – huumorintajuinen, vähän ujo sairaanhoitaja. Minä panin ruoanlaitossa parastani osaamisen ja rahavarojen puitteissa: maa-artisokkakeittoa (hienoa ja halpaa) ja jälkiruoaksi vaniljajäätelöä ja äidin tekemää mansikkahilloa. Mikael söi ja kehui ruoat ansaitsemattomiin korkeuksiin.

Siirryimme sohvalle ja olimme varovasti suudelleet muutaman kerran. Kiedoin käteni Mikaelin kaulaan ja hän huokasi kevyesti. Jäykistyin. Yritin peittää vaistomaisen reaktioni, vedin häntä tiukemmin itseäni vasten.

Talo huokasi, ja ääni vei mennessään kaiken lämmön sisältäni.

Sen jälkeen en yrittänyt tuoda ihmisiä kotiin. Kerroin Mikaelille, että hän on mukava, mutta minä en ollut vielä valmis seurustelemaan.

 

Sinä kuljet sisälläni kuin pieni torakka, poraat seinät täyteen reikiä, tömistelet lattioita niin kuin tämä olisi kotisi. Kehtaat vielä valittaa, kun minä vähän ravistelen sinua.

 

Katselen irtisanomisilmoitusta turtana. Yleishyödyllinen vuokranantaja, paskanmarjat. Viime vuosina keskimääräinen vuokrankorotusprosentti on ollut seitsemän. Katseeni liukuu kirjainten yli: suuri vaihtuvuus, asukastyytymättömyys, kiinteistöyhtiön vastuu. Peruskorjauksen tarve.

Mihin minä tästä voin lähteä? Tämä asunto oli minun ja Antin – viimeinen, mikä minulla on hänestä jäljellä. Ei kulu viikkoa etten menisi hänen vaatekaapilleen ja avaisi ovea, vetäisi sisääni sitä vähää hänen tuoksustaan mikä on jäljellä. Tunkkaista. Pesuaine maksoi paljon, siitä piti säästää, ja pesulämpötilan oli oltava alhainen, vaikka minä maksoin sähkölaskun. Minä huusin hänelle siitä niin monta kertaa, haukuin häntä ällöttäväksi. Nyt se on ainoa mitä minulla on jäljellä.

Nyt minun vaatekaappini alkaa jo haista samalta.

 

Anna periksi. Se ei satu, sinun ei tarvitse edes huomata mitä tapahtuu. Kuuntele minua, taivu minun rytmiini. Ole hetken minulle se, mitä tarvitsen.

 

Talo huokaa syvään ja minä sen mukana.

 

(c) Inkeri Kontro 2015


 

Kirjoittajasta

Inkeri Kontro on helsinkiläinen fyysikko ja novellisti, joka kirjoittaa suomeksi ja englanniksi. Hänen novellejaan on julkaistu muun muassa Kosmoskynässä, Alienistissa ja Strange Horizonsissa. Inkeri ei pienenä oppinut kärrynpyörää, joten isona hän päätyi akrobatiatunneille.

 

Saatesanat novelliin

Huokaava talo syntyi arjen harmaudesta ja marraskuun vääjäämättömyydestä, kylpyhuoneen muovimattolattioista ja vinkuvista ikkunanpielistä. Kohtaamisista, joissa ei voinut puhua eikä asettua hiljaisuuteen.

 

One thought on “Inkeri Kontro: Huokaava talo

Vastaa