Rautakeuhko – Maija Haavisto

Nimeni on Malia Jafri ja minulla on kaksi tervettä jalkaa. Hengityslihaksenikin ovat hyvässä kunnossa. Papereideni mukaan olen 44 kiloa, 154 senttiä ja nullipara. Se tarkoittaa, että en ole koskaan synnyttänyt, eli minussa on jotain pahasti vialla. Se ei tosin ole se syy miksi olen täällä. En tietenkään saisi noita papereita itse lukea, mutta onnistuin saamaan ne käsiini. Enkä ole niin tyhmä, että piilottaisin mitään patjan alle, sieltä kuka tahansa idioottikin osaa etsiä.

Paperit tietävät kertoa, että olen Sayyid-sukua, suvussa ei psyyken sairauksia. Isän on pakko saada mainita se Sayyid, kuin se tekisi minusta hienomman ihmisen. Että vaikka olen latvasta laho, minussa on yhä jotain hyvää ja arvokasta, hänen syvästi shiialaiset kromosominsa, vaikka naisena en pääsekään levittämään niiden ilosanomaa tuleville sukupolville.

”Vanhin veli ja kaksi isänpuolista serkkua sairastanut paralyyttisen poliomyeliitin. Pikkuserkku äidin puolelta menehtynyt bulbaariseen poliomyeliittiin.” Ei hän kyllä pikkuserkku ole, mutta samapa tuo.
Papereissa olen Malia Jafri, mutta useimmat lääkärit ja hoitajat kutsuvat minua neiti Rautakeuhkoksi. Jotkut jäätävästi, toiset melkeinpä hellittelynimenä. Eilen uusi hoitaja uteli, mistä moinen nimi tulee. Sanoin, että se on pitkä tarina, mutta se alkaa keppihevosesta.

Sinä kesänä olin viisivuotias. 1968 oli 60-luvun pahin poliovuosi, melkein 200 000 kuollutta ympäri maailman. Yhtenä päivänä leikin kokla chapakia Karachissa pikkuserkun-joka-ei-ollut-pikkuserkku ja hänen sisarustensa kanssa, muutamaa päivää myöhemmin hän oli kuollut. Minulle tuli niin paha mieli siitä, että sain hänen keppihevosensa. Sekin laitettiin ensin leivinuuniin, jotta kaikki virukset kuolisivat siitä. Silloin en tietenkään vielä tiennyt, etteivät virukset oikeasti kuole, sillä ne eivät ole koskaan olleet elossakaan. Äiti eli, kuten kaikki maailman äidit, jatkuvassa menetyksen pelossa. Meille syötettiin Ayurveda-yrttejä, vaikka kaikki tiesivät, että ne olivat oikeasti hyödyttömiä. Se keppihevonen on minulla vieläkin kotona, jos kukaan ei ole heittänyt sitä pois.

Virallisesti tämä tarina alkaa lokakuusta puolitoista vuotta sitten. Silloin soluttauduin keuhko-osastolle tankkirespiraattoriin, tarina jonka olen täällä päässyt kertomaan monta kertaa. Olen aina ollut hyvä puhumaan ihmisille, kaikille paitsi tohtori Hamiranille, jonka takia täällä olen.

Jo pitkään sitä ennen vietin kaikki illat koulun jälkeen Faisalin vierellä. Joskus luimme molemmat kirjoja tai katselimme televisiosta krikettiä. Minä inhoan krikettiä, mutta toisaalta sen katsominen ei ole mitään verrattuna siihen, että joutuu päivästä toiseen makaamaan puhkuvassa sylinterissä, joka nielaisee kädetkin sisäänsä. Joskus lainasin salaa siskoni korvalappustereot ja jorailimme niiden tahdissa. Hoitajat tulivat monta kertaa muistuttamaan siitä, että tämä on sairaala, ei mikään diskoteekki. Ei auttanut, vaikka yritin sanoa, että pään heiluttelu auttaa kuntouttamaan Faisalin pahasti surkastuneita niskalihaksia. En saanut enää käydä vierailuaikojen ulkopuolella.

Haaveilin siitä, että pääsisin itse kokeilemaan rautakeuhkoa. Että saisin tietää, millaista mieheni elämä oli. Hän ei paljoa suostunut siitä kertomaan. Leikittelin ajatuksella, mutta en ehkä aivan vakavissani. Sitten yksi laite vapautui juuri Faisalin naapurihuoneessa ja minun oli pakko tarttua tilaisuuteen. Se ei ollut sairaalan ainoa vapaa respiraattori, en siis vienyt keneltäkään potilaalta paikkaa.

Hoitaja Mahnoor kieltäytyi aluksi. Hän pelkäsi joutuvansa suuriin vaikeuksiin, ihmekö tuo. Lupasin, että en kertoisi kenellekään. Sillä lailla olen saanut monet suositeltua vaikka mihin. Katson heitä silmiin, hymyilen kauniisti ja lupaan, että en koskaan kantele, niin kuin en kantelisikaan. Ei ketään kiinnosta sääntöjen noudattaminen, heitä kiinnostaa vain se, että he eivät jää kiinni. Paitsi tietenkin Hamirania, jota en silloin tietenkään vielä tuntenut. Hamiranin mielestä olen lähestulkoon toivoton tapaus.

Sen nimenomaisen laitteen edellinen käyttäjä oli menehtynyt, Faisal tiesi kertoa. Allah yerhamak, minä sanoin ja kömmin sisään. Mahnoorin kasvoilta näki, että häntä kadutti jo silloin. Ehkä hän ajatteli, että oppiipahan tyttö tavoille.

Huoneemme olivat sopivasti talon sisäpihan kulmassa. Kun ikkunat olivat auki, pystyimme huutamaan toisillemme. Faisal sanoi, että pahinta rautakeuhkossa oli kuunnella sen ääntä, joten yritin puhua niin paljon kuin jaksoin, oli minulla asiaa tai ei. Puhuin koulusta, vaikka Faisal ymmärsi siitä yhtä vähän kuin minä kriketistä. Kolmessa päivässä ehtii monta kertaa puhua kurkkunsa käheäksi ja itsensä tyhjäksi, mutta sitä vain jatkaa.

On vaikea puhua samalla, kun laite hengittää puolestasi. Normaalisti ihminen rytmittää hengityksensä puheen mukaan, nyt piti tehdä toisinpäin. Se oli kaikkein inhottavinta. Minulta oli viety sellainen perustavanlaatuinen vapaus, vapaus hengittää silloin kun itse halusin. Vapaus olla ajattelematta omaa hengitystään, joka ei ole omaa.

Se oli tietysti viety yli kahdeltasadalta muultakin sillä osastolla. Se kerros on oikea rautakeuhkojen sinfoniaorkesteri. Jotkut vielä pääsevät sieltä elävinä pois. Useimmat tarvitsevat vain muutaman viikon tukea hengitykseen. Minusta jo kolme päivää tuntui ikuisuudelta. Ajattelin, että ehkä hengitysmekanismini surkastuvat ja joudun oikeasti makaamaan siinä putkilossa loppuelämäni.

Jotkut makaavat. Tässäkin sairaalassa on heitä, jotka ovat olleet 30 vuottakin rautakeuhkossa, 1950-luvulta asti. Ennen kuin minä olin edes syntynyt. Lääkärit kuvittelevat, että minä en ymmärrä. Että minä kuvittelen Faisalin paranevan. Minä tiedän hyvin ja Faisal tietää. Hänen äitinsä ei tiedä eikä halua tietää. Faisalin äiti rukoilee paljon. Kaikkien niiden potilaiden perheet rukoilevat, tuhannet ja taas tuhannet du’at kutsuvat Jumalan parannusta ja suojelusta, mutta kuolleita neuroneita Jumalakaan ei herätä henkiin. Hän odottaa, että me ihmiset tekisimme sen.

Faisalin huone on suunnilleen tästä kaksi kerrosta ylöspäin. Nasim ja Aisha kuljettavat viestilappusiani muille hoitajille, jotka toimittavat ne Faisalille ja hän sanelee heille lyhyitä vastausviestejä. Joskus he unohtavat lapun taskuunsa ja joudun odottamaan päiväkausia vastausta. Kirjoitan omat viestini sindhiksi, sillä useimmat hoitajat puhuvat vain urdua.

Joskus minäkin rukoilen Jumalaa, en parannusta, vaan pyydän voimia Faisalille jaksaa eteenpäin. En voi panna käsiäni hänen päälleen, mutta ne ovat silti fyysisesti aika lähellä häntä. Sitten asetan käteni omille ohimoilleni ja pyydän voimia itselleni. Ja pyydän että pääsen täältä pois.

Rukoilen, että onnistun kehittämään rokotteen polioon. Uskon vakaasti, että sen voi hävittää maapallolta. Olen lukenut kaiken mahdollisen aiheesta. Tiedän missä Salk ja Sabin menivät pieleen. Sabin nyt tietysti meni jo lähtökohtaisesti pieleen. Elävää poliovirusta! Salk edes yritti inaktivoida polioviruksensa.
Minä näen uniakin enteroviruksista. Ne ovat muhkuraisia värikkäitä palleroita, sellaisia kuin koulukirjojen kuvissa. Ne eivät koskaan pompi, mutta ne kierivät ja vierivät ja minä joudun juoksemaan perässä loputtomia alamäkiä. Ylämäkeen ne eivät sentään vieri koskaan.

Hamiranin mielestä tämä on minun sairauteni. Harhaluuloisuushäiriö, vain yhden pykälän alempana kuin skitsofrenia. Olen harhainen, kuten minulle sanottiin kotikylässänikin. Polioviruksen hävittäminen ei ole mahdollista ja on liian vaarallista edes yrittää, johan sen todistavat tuhannet rokotteista halvaantuneet ihmiset. ”Mitä, seuraavaksi kuvittelet, että HIV:hen voi kehittää rokotteen!” Hamirani sanoi ja nauraa räkätti.
Hamiranin mukaan on paljon ihmisiä, jotka kuvittelevat voivansa parantaa polion. Osa on hindulaisia guruja, mutta useimmat ovat nuoria naisia. Heidän psyykkeensä ei kestä sitä, kun sukulainen toisensa jälkeen sairastuu ja kuolee, siirtyy liikkumaan pyörätuolin tai kepin kanssa tai ulkoistaa hengitystoimintonsa valtavalle paineilmapumpulle. Heidän sisaruksensa, heidän puolisonsa, heidän lapsensa. Ehkä minunkin psyykkeeni on järkkynyt.

En ole ainoa tällä osastolla, joka kuvittelee voivansa parantaa polion. Yksi oli jo ennen minua. Olen saanut pari muutakin naista kuuntelemaan minua. Minä olen toki meistä ainoa, jolla on mikrobiologian kandintutkinto. En pysty sairaalasta suorittamaan tenttejä, mutta joskus olen saanut Aishan lainaamaan minulle kirjastosta kirjoja. Pidän kaiken piilossa muovipussissa ilmastointikanavassa. Joskus pussin päällä on ollut rotan jätöksiä.

Muhkuraiset pallerot pitää inaktivoida niin, ettei niille jää minkäänlaista mahdollisuutta säilyä virulenttina. Siihen vaaditaan luultavasti sekä kemiallinen että fysikaalinen inaktivointi. Lisäksi tarvitaan todennäköisesti jotain adjuvanttia. Sellainen ehkä voisikin löytyä Ayurvedasta.

Poliorokote on ruma sana. Ihmiset ovat hyväksyneet sen, että polio on elämän tosiasia ja tulee aina olemaan. Mutta jostain löytyy joku, joka lainaa minulle laboratoriota. Joku joka on epätoivoinen, mutta ei vielä menettänyt toivoaan.

Ehkä minunkin toivoni on turhaa, ehkä minä olen väärässä. Ehkä poliota ei voi parantaa. Sen tiedän, että minua ei voi parantaa. Silloin kun menetän uskoni, Faisal uskoo minuun. Kaivan esiin hänen sanelemiaan kirjeitä ja ahmin hänen sanojaan vieraalla käsialalla.

Tohtori Hamirani tulee usein tarkistamaan suuni kun otan lääkkeet. Hän epäilee, että en niele niitä, niin kuin en nielekään. Pienet kapselit saan tungettua ikenen ja posken väliin. Tabletit painan kielellä kitalakea vasten ja ne pysyvät siinä kun vedän kielen pois. Pelkään, että joku päivä tabletti putoaa tai Hamirani keksii vaihtaa ne nestemäiseen mikstuuraan.

Hamirani on vihjannut, että saattaisin tarvita sähköhoitoa. Hänen mielestään sen vaaroja on suuresti liioiteltu. Tässä sairaalassa käytetään jopa anestesiaa ja yleensä hoidosta ei seuraa mitään todella ikävää. Muisti voi tosin mennä pysyvästi. Hamirani sanoo sen kuin se olisi pikkujuttu. Niin kuin muisti ei olisi osa ihmistä siinä missä mikä tahansa elin. Pidän mieluummin muistini kuin hengitykseni. Hamirani toivoo että minä hylkään naurettavat suuruusharhani vapaaehtoisesti. Jos en, ehkä hän saa sähköllä ajettua ne pois minusta. Ehkä voin teeskennellä parantuneeni. Jos kaikki muu epäonnistuu, otan yliannostuksen niitä kaikkia lääkkeitä, jotka olen jemmannut.

Niin paljon kuin vihaankin Hamirania, minun käy häntä sääliksi. Hänellä on itsellään polionjälkeinen oireyhtymä, hän luulee ettei kukaan tiedä. Sairastanut kai lapsena polion ja päässyt siinä vähällä, vasen jalka on vähän heikompi, mutta ei siitä juuri kukaan huomaa. Mutta hänestä näkyy, kuinka uupunut hän on päivän lopussa. Ainakin minä näen. Kasvot jähmettyvät ja puhe alkaa takuta, joskus hänestä kuuluu enää murahduksia. Hän räpyttelee silmiäänkin pidempään, jotta saisi edes hetken aikaa levätä.

Hamirani pelkää, että joku vielä parantaa polion.

Minulla ja Faisalilla on asiat hyvin. Kestän kaiken niin kauan kuin pystyn välttämään lääkkeiden nielemisen ja sähköshokit. Meillä on toisemme ja välimatkaa on vain kaksi kerrosta. Minä pääsen vielä täältä pois. Minä väittelen vielä joskus tohtoriksi mikrobiologiasta. Vielä joskus maailma vapautuu poliosta ja keksitään tapa herättää vanhat neuronit henkiin. Jokainen Pakistanin ja koko maailman rautakeuhko kannetaan museoihin ja romuttamoihin. Silloin Faisal on jo vanha mies, minä vanha nainen. Katsomme krikettiä suuresta televisiosta käsissä kulholliset Faisalin äidin tekemää chana chaatia. Vielä joskus minä saan taas syleillä häntä. Insha’allah.

Maija Haavisto 2014


Kirjoittajan saatesanat novelliin

Tämän vaihtoehtohistorian toteutuminen ei ollut kovin kaukana. Kun Jonas Salkin kuuluisaa poliorokotetta alettiin antaa Yhdysvalloissa vuonna 1955, usean eri lääkeyhtiön rokote-erissä havaittiin elävää poliovirusta. Tunnetuimmaksi nousi Cutter Laboratoriesin valmistama rokote, joka halvaannutti ainakin 51 ja tappoi viisi sen saanutta. Lisäksi rokoteperäinen poliovirus tartutti myös rokotteen saaneiden läheisiä, joista yli sata halvaantui. On arvioitu, että jopa 120 000 lasta altistui elävälle, virulentille poliovirukselle saatuaan Cutterin valmistaman rokotteen.

Kirjoittajasta

Maija Haavisto on Amsterdamissa asuva helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja lääketiedekirjoittaja. Vammaisuus ja pitkäaikaissairaudet ovat toistuvia teemoja hänen tuotannossaan. Haaviston pian ilmestyvä viides romaani Sisimmäinen (Myllylahti 2015) puolestaan keskittyy lampaiden älykkyyteen ja sielunelämään. Hänen spefinovellejaan on aiemmin julkaistu lähinnä englanniksi, muutamia suomeksikin Ursula-lehdessä. Työn alla hänellä on lähitulevaisuuden Suomeen sijoittuvaa romaani.

One thought on “Rautakeuhko – Maija Haavisto

  1. Paluuviite: Novellipläjäys

Vastaa