Suvi Kauppila: Omataivas

Näyttökuva 2017-11-05 kello 20.18.02Valtavat lokit kaartelivat vektoritaivaalla varhaisen aamun muovinharmaudessa. Satoi kuten aina. Olisin voinut sammuttaa kimmeltävän sadepisaroiden kuvanteen, mutta se ei olisi poistanut kosteutta iholtani. Kiskoin mustan hupparin hihoja ranteiden peitoksi ja seurasin jokirantaa pää painuksissa.

Lämpimän ilman lehahdus tervehti minua, kun astuin sisään Pilvibaariin. Nimen kruunasi sienipilven muotoinen valokyltti. Uushippien ja antiteknoanarkistien huumorin kukkia. Hiki alkoi tihkua selkääni pitkin, ennen kuin lämmönsäätelyjärjestelmä käynnistyi. Baaritiskin ja luomupuuhuonekalujen ääriviivat hehkuivat kultaisina näkökentässäni kultaisina. Hetken ajan erotin jotain silmänurkassani. Pimeä läiskä verkossa, reaktio muutokseen valossa. Uusien Iristeel-implanttieni ei olisi pitänyt sallia sitä. Räpäytin silmiäni. Häiriö katosi kuin pois hätistetty kärpänen.

”Jade! Laita aivot narikkaan ja tule tänne!”

Vilkaisin käsinkirjoitettua listaa, joka esitteli baarin tarjontaa vihreästä teestä hallusinogeeneihin. Tilasin kahvin retrohenkeen ja hakeuduin kohti vakipöytääni ja tuttua valonhehkua. Mustat vaatteet ja hiukset olivat Aikon tavaramerkki, mutta verkossa hänen hahmoonsa liittyi aina hento sammaleenvihreä hohde, joka pehmensi hänen menninkäismäisiä kasvojaan. Aikon sormet naputtivat pöytää.

Irrottauduin verkosta muutamalla hermokomennolla. Orgaanista todellisuutta peittävät kyberavaruuden väylät ja visiot haalistuivat ja hävisivät. Loistavan datametropolin tilalla oli elähtänyt kulmabaari hitaasti mutaan vajoavassa kaupungissa. Kun biologiset ohjukset olivat levittäneet tuhoaan Euroopan asutuskeskuksissa, vain kartan reuna-alueet olivat välttyneet infrastruktuurin romahdukselta. Datavallankumous pakeni pohjoiseen. Helsingin kärvistellessä karanteenissa pakolaiset levisivät muihin rannikkokaupunkeihin. Suomen Turusta tuli sivistyksen mekka.

Lausumattomana toiveena oli, että sieltä pääsisi lähtemään helposti. Kunhan joku korjaisi asiat. Jonakin päivänä aivan pian. Ja sitten viisi vuotta oli kulunut.

Aikon pyöreitä kasvoja vaivaava kiukkuinen akne oli taas yhden itänaapurissa tehdyn kasvo-operaation sivuoire. Voimakkaat silmänrajaustatuoinnit kurottelivat kohti viivanohutta nenää, joka oli kaventunut sitten edellisviikon. Editoimaton todellisuus tuntui yhtä haljulta kuin alkavat masennusoireet. Napautin ohimoani etusormella.

”Onks nyt hyvä?”

Aiko virnisti. ”Mennään asiaan.”

”Aina niin asiallista sun kanssa”, huokaisin.

Parempi niin. En olisi halunnut herätä Aikon vierestä peläten, mitä uusia parannuksia päivänvalo paljastaisi. Tiesin, ettei Aiko sopeutunut päämäärättömään nomadielämään. Japanissa suuryritykset omistivat työntekijänsä ja säätelivät näiden elämää kohdusta hautaan. Kotimaahan ei kuitenkaan ollut palaamista. Euroopasta tulevat matkalaiset pysäytettiin ennen kuin he pääsivät edes rajalle. Ehkä Aikon loputon itsensäkehityskampanja oli keino luoda jotain järjestystä elämään, joka oli suistunut peruuttamattomasti raiteiltaan.

Kehitys oli päivän sana. Minä ratsastin sen aallonharjalla, tai oikeastaan lensin. Muinaismetaforat jatkoivat kehittymistään, vaikka niihin liittyvät eläimet olivat kauan sitten kuolleet sukupuuttoon. Vielä muutamia vuosia sitten Pilvibaari oli hakkeriluola. Nyt hakkerit olivat yksi uhanalainen laji muiden joukossa. He olivat vanhoja kyberpunkkareita, surullisen hahmon ritareita, joiden päästä sojotti piuhoja ja ledivaloja. He olivat riippuvaisia kömpelöistä ohjausyksiköistään, joita he raahasivat mukanaan kaikkialle. Ikea-replikat olivat korvanneet aikanaan futuristisen kromin ja teräksen. Uusnostalgia oli valtaapitävä tyylisuuntaus, eikä kukaan olisi käyttänyt peililaseja, vaikka siitä olisi maksettu.

Toisinaan baariin ajautui edelleen muinaisjäänteitä vanhentuneesta tulevaisuudesta. Hakkerit tiesivät aina kuka ja mikä minä olin. Kaipa silmistä ja naamasta näkyi, etten ollut jumissa samassa todellisuudessa heidän kanssaan. Katseeni ja liikekieleni olivat aina lievästi epätasapainossa konkreettisen todellisuuden kanssa. ”Mitäs kiitäjä”, joku saattoi huikata baaritiskiltä, tai ”vitun päiväperho”, jos he olivat vajonneet nostalgiasuossaan vanhoihin solvauksiin asti. Hakkereiden kanssa oli helppo tehdä kauppoja, kunhan oli valmis sietämään lempinimiä ja välittämään heille hallusinogeenejä, joita he käyttivät simuloidakseen verkkokokemusta.

Joskus jäin ryyppäämään hakkereiden kanssa, mutta heidän katkera, irrallinen olemassaolonsa ahdisti minua. Ihon pinnalla kulkevat värikkäät johdot ja kytkennät saivat heidät näyttämään siltä kuin heidän sisäelimensä olisi kiskottu ulkopuolelle. Alkukantainen verkkoteknologia oli aiheuttanut pysyviä vaurioita hakkereiden aivoille ja tehnyt heistä yhteensopimattomia seuraavan sukupolven teknologian kanssa. Verkko oli puristanut heistä kaiken ja antanut heidän pudota. Sisäänrakennetut tietokoneet ja bioteknologia olivat nykypäivää. Puoliorgaaniset rakenteet istutettiin suoraan aivoihin, ja ne pystyivät sopeutumaan ja kehittymään tavalla, jota ei voinut verrata yhteenkään ohjausyksikköön. Kenenkään ei tarvinnut enää logata verkkoon. Verkko oli aina levitettynä vastaanottamaan ne, joilla riitti aivoja siihen.

Työnsin pinon vanhoja, kulmikkaita muistisiruja pöydän yli Aikolle.

”Tää olis muuten paljon helpompaa, jos hommaisit datasiirtoimplantin.”

”Niin ettei sun tarvitsisi koskaan tavata ihmisiä vai? Taas omaosia… ” Aiko skannasi sirut vanhalla kämmenpäätteellään, jonka halvat tuulettimet hurisivat estääkseen sitä ylikuumenemasta. Laitteella oli kuulemma tunnearvoa. ”Ilveksiä, kolibreja, rokokoohuonekaluja, burleskitähtiä, pahvisia käyntikortteja, jonkun maailmansodan sotilasunivormuja… Vanhaa kamaa.”

”Antiikkia parhaimmillaan.”

”Eikä niiden alkuperää voi jäljittää?”

”Siitähän sä mulle maksat.”

Omaosat olivat lisäosia ja laittomia modeja, joita sopiva-aivoiset käyttäjät voivat asentaa verkkosovelluksiinsa. Puuttuuko arjestasi kadulla vaanivia tiikereitä? Ei huolta. Strippari, joka hengaa asunnollasi näkymättömänä kaikille muille? Onnistuu. Omatodellisuudessa kaikki oli juuri niin todellista kuin sen tarvitsikin olla. Pienenä miinuspuolena tosin oli se, että ylimääräiset koristelut vaikeuttivat ei-subjektiivisessa todellisuudessa toimimista. Ihmisaivot eivät olleet vielä vakuuttuneet siitä, että kimppuun käyvä kissapeto oli pelkkä konstruktio.

Aiko vilautti minulle hinta-arvion kämmenpäätteellään. Nyökkäsin ja kuulin merkkiääneksi asettamani Ziggy Stardustin pärähtävän soimaan valuutan siirtyessä pilvitililleni. Minulla oli tietty heikkous renessanssimusiikkia kohtaan.

”Mun on muuten pitäny kysyä yhtä juttua. Miten sä aina tiedät, milloin mä oon verkossa?”

Aiko hymyili minulle hymyä, joka oli murentumassa useiden valkaisuoperaatioiden myötä.

”Koska muuten sä et katso mua niin kuin sua kiinnostaisi.”

Siihen en keksinyt mitään lisättävää.

Pysähdyin Pilvibaarin eteen antaakseni aivojeni avautua normaalitilaan. Tänään oli taas huono päivä. Yhteydet olivat tahmeita ja dataverkko välkähteli ympärilläni olemattomasta olevaiseksi. Vatsanpohjaani kylmäsi. Tuntui kuin jäämöykky olisi vetänyt minua kohti maanpintaa. Kun verkko lopulta kääriytyi auki ympärilläni, päätäni jomotti ja kämmeneni olivat hiestä nahkeat. Turvaverkko oli napannut minut kiinni. Tällä kertaa.

 

Törmäsin poikaan useimpina huonoina aamuina.

Päänsärky ei ottanut lähteäkseen. Sen sijaan, että olisin selannut laittomia datakirppareita tai vaivautunut kunnianhimoisempaan hakkerointiin, päätin jättää datavarkaudet siltä päivältä ja lähteä ulos. Seurasin Aurajokea sataman suuntaan. Vedenpinta erottui verkon päällekkäiskuvassa samean neonsinisenä. Lokkini olivat taas paikalla. Ne olivat hiljaisia, koska en ollut saanut käsiini ääniraitaa. Linnut olivat ainoa lisäys, jonka olin tehnyt verkkoon. Pieniä modauksia ei laskettu. Niin kuin Aikoa. Verkossa Aiko hymyili minulle kiristämätöntä Mona Lisan hymyä ikuisesti salaperäisenä ja ilkikurisena kuin kaupunkiin eksynyt kitsune. Vangittu hetki vuosien takaa. Ehkä meistä olisi silloin voinut tulla jotain.

Tungin kädet taskuihini, tarkistin palomuurini ja ajoin muutaman viruksentorjuntaohjelman vanhasta tottumuksesta. Mitään ei löytynyt kuten oli odotettavissa.

Tapasin pojan Förillä. Hän kyyhötti rantaan ajetun vanhan lossin kannella likaiseen muovipressuun kietoutuneena. Poika kohotti päätään kuullessaan jonkun lähestyvän ja jatkoi projektinsa parissa tunnistettuaan askeleeni.

”Hei Miro. Mitä sulla on työn alla?”

”Ei kuulu sulle”, poika sanoi. Se oli vain toteamus. Hän oli avannut ja purkanut vanhan ohjausyksikön, joka oli vuodattanut sisuskalunsa pitkin kantta. Näppärät sormet taivuttelivat metallia ja muovia ja etsivät välillä pienestä työkalulaatikosta jonkin esineen, jonka käyttötarkoitus oli minulle hämärä.

Miro oli yksi monista satamalapsista, jotka raapivat elantonsa kokoon modaamalla vanhaa elektroniikkaa. Siitä syntyi leluja ja koruja, eksoottisia matkamuistoja kyberin valtakunnasta. Kerjäläiset kauppasivat niitä torin laidalla ja rantakaduilla. Useimmat lapset päätyivät keskustajengeihin ennemmin tai myöhemmin. Miroa ei halunnut kukaan. Hänen kuumeiset siniset Biopticsinsa eivät olleet nähneet mitään aikoihin, ja pian ne alkaisivat mädättää hänen aivojaan. Hän osasi taikoa roskan taiteeksi, mutta sillä ei voitettu laumojen välisiä kahinoita.

Panin merkille uuden pakkoliikkeen Miron kasvoilla. Vasen suupieli nyki. Ilman huoltoa pojan kerubimaiset kasvot alkoivat valua hiljalleen alaspäin kuin vettyneessä maalauksessa. Yksi surullinen tarina lisää. Köyhät vanhemmat yrittivät päivittää lapsiaan käytetyillä osilla. Jälkikasvun oli parasta keksiä jokin selviytymiskeino voidakseen ostaa uuden käsiparin ennen kuin tekoiho kuoriutui pois. Deadline kolmen vuoden päästä. Ja jos ei lykästänyt tai vanhemmat jättivät oman onnensa nojaan, paskempi diili.

Muistin elävästi, miten paljon olin pelännyt sokeutumista. Valtio lakkasi tukemasta bioteknologisia parannuksia lapsuudessani. Silmäimplanttien päivityksen sijaan suositeltiin silmälaseja. Jatkuvaa jäytävää pelkoa oli kiittäminen siitä, että olin myynyt aivoni kokeellisen verkkoteknologian startup-yritykselle. Tiesin omasta kokemuksestani, että jokaisen yleistyneen innovaation takana oli vuosia epäeettisiä kokeita. Voitti se silti romujen kaivelun satamassa. Pakkohan sen oli.

Ravistin päätäni. En tarvinnut vanhoja ahdistuksia nykyisten seuraksi.

”Pärjäile”, sanoin Mirolle ja jätin hänet sateeseen. Verkko kietoutui lempeästi pojan ympärille. Hänen kasvonsa täyttyivät läpinäkyvistä nollista.

 

Päänsäryt pahenivat seuraavien viikkojen aikana. Kokeilin kaikkea lääkelaastareista suonensisäisiin. Kun ensimmäistä kertaa tunsin todellisuuden heilahtavan altani ja tajusin, että vain osa siitä oli kadonnut – se kaikkein olennaisin osa – vietin tuntikausia täristen kylpyhuoneen lattialla viskipullon kanssa. Viina saattoi olla antiikkia, mutta se ei ollut omaosa, joten se ei ainakaan häviäisi mihinkään.

Olin kuvitellut olevani yksi onnekkaista. Oliko minullakin deadline, josta en ollut tietoinen? Viimeiset terveiset entiseltä omistajalta? InnoBrainz Oy oli mennyt nurin vuosia sitten, ja toimitusjohtajan aivot oli roiskittu Datacityn takapihalle. Ei ollut ketään keneltä kysyä. Startupista oli jäljellä vain peitetatuointi niskassani.

Kun katsoin peiliin, näin silmissäni saman lasittuneen epätoivon kuin hakkereilla. Peilistä minua katsoivat täydelliset vihreäkultaiset silmät, joista olin aikanaan uneksinut. Niiden näyttämä todellisuus oli käymässä ahtaaksi. Olisin myynyt silmäni korjatakseni sen, mikä minussa oli vikana, jos se olisi ollut mahdollista.

Hakkerien lempinimet ja mustanpuhuvat vitsit alkoivat riipiä hermojani. Minulla oli ollut tapana irrottautua verkosta solidaarisuudesta, kun puhuin heidän kanssaan, mutta nyt ajatuskin inhotti. Aiko esti useammin kuin kerran minua joutumasta riitoihin heidän kanssaan.

”Nyt istut alas”, Aiko komensi ja työnsi minut hartioista istumaan. ”Ja kerrot mikä sua vaivaa.” Avasin suuni, mutta Aiko painoi kämmenensä huulilleni. ”Älä edes yritä väittää että kaikki on okei. Sokeakin näkee ettei ole.”

Keskittymiskykyni oli palasina. Olisin voinut suudella hänen kättään. Jossain toisessa todellisuudessa. Niin olin tehnytkin, verkossa. Aloin nauraa, enkä pystynyt lopettamaan. Osa minusta reagoi Aikon puheeseen, mutta mieleni oli toisella puolella maailmaa. Vielä tänään verkko oli avoin. Ajan ja paikan siteet olivat katkenneet. Ihmeellistä, miten kaikki ovet avautuivat hakkerille itsesuojeluvaiston annettua periksi. Uutispalvelimet, suljetut tietokannat, eksklusiiviset virtuaalimaailmat. Olin harkitsemassa benjihyppyä ilman köyttä Tokio Towerin huipulta, kun Aikon kynnet upposivat käsivarteeni ja repäisivät minut takaisin orgaaniseen todellisuuteen.

Tuijotin Aikoa ilmeettömänä. Hänen kasvonsa sulautuivat tuhansiin muihin kasvoihin datavirrassa, kunnes hapuilevat ajatukseni löysivät kiintopisteen.

”Sun vanhemmat on kuolleet.”

Tiedonjyvä oli takertunut mieleeni haudatusta pandemiauutisesta.

Aikon sormet herpautuivat käsivarrellani. Hän nousi ja lähti sanomatta sanaakaan. Jäin katsomaan hänen katoavaa hahmoaan, jonka aura leiskui kirkkaampana ja kauniimpana kuin koskaan.

 

Verkko oli ainoa yhteys, jolla oli merkitystä.

Saatuani mustan silmän ja porttikiellon baariin vietin päivät istuskellen Miron kanssa laiturilla. Ympärilläni särisevä verkko maalasi taivaalle tummia repeämiä. Vääristyneen todellisuuden ja itselääkinnän yhdistelmä sai minut tuntemaan oloni kroonisesti merisairaaksi. Kääriydyin verkkoon kuin repaleiseen viittaan ja kieltäydyin sammuttamasta sitä.

Katselin, miten pojan sormet kokosivat hitaasti jotain tyhjästä. En tiennyt kykenisinkö samaan. Pystyisinkö rakentamaan elämäni uudelleen ja uudelleen epämääräisistä kappaleista, jotka eivät sopineet yhteen?

Ohjausyksikön modi alkoi saada hahmoa. Sillä oli siniset, hauraat muovisiivet ja pienet ruuvit silminä. Kirkas verkkohäiriö halkoi näkökenttääni kuin salama. Puristin silmäni kiinni, mutta jälkikuva jäi polttelemaan verkkokalvoilleni.

”Pidä huolta sun linnuista.” Säpsähdin kuullessani Miron äänen korvani juuressa. Poika toisti sanansa vielä uudelleen. Avasin varovasti silmäni. Maa ja taivas olivat vielä paikoillaan, samoin Miron likaiset kasvot lähellä omiani. Poika puristi kierrätyslintuaan rintaansa vasten.

”Samat sanat”, sanoin ja yritin vääntää suutani hymyyn.

Miro rypisti otsaansa. Vaot jäivät näkyviin hänen ihonsa pehmeneviin poimuihin. Hänen etusormensa siveli muovilinnun pitkää siipeä. Aerodynamiikka oli täydellinen.

”Ei se oo mikään lintu. Se on hävittäjä.”

Katsoin ylös taivaalle. Jossain putosi pommi hiljaisena ja kuolettavana. Taivas oli tyhjä. Linnut olivat kadonneet.

Vierelläni Miron hahmo välähti ja hävisi.

Lintuja ei ollut jäljellä missään koko maailmassa. Ei edes omalla taivaallani.

Kävelin hitaasti laiturin päähän. Verkon kirkkaat valot olivat sammuneet. Veden kupari juottui taivaan rautaan. Höyhentäkään ei ollut näkyvissä.

Askel askeleelta maailma haipui ympäriltäni ja putosin harmauteen, eikä minulla ollut mitään keinoa tietää, muuttuisiko vapaapudotus lennoksi ennen kuin osuisin pohjaan ja saastuneet vedet sulkeutuisivat ylläni.

Tasapainottelin varpaillani laiturin reunalla.

Kiitäjä vai päiväperho? Se selviäisi pian.

(c) Suvi Kauppila 2017


Kirjoittajasta

Suvi Kauppila on turkulainen kirjoittaja ja bloggari. Hänen mieltään lämmittävät vaihtoehtohistoriat, peikot, räime ja rämellys sekä pehmeät sadunhahtuvat. Julkaistuja tekstejä löytyy suomalaisista antologioista ja spefilehdistä sekä Strange Horizons -lehden sisarjulkaisusta Samovarista. Hän pitää Paperiaaveet -blogissaan Huonon Fantasian Lokikirjaa, jossa seurataan, millaisiin syvyyksiin voidaan vajota roolipelifantasian luolastoissa.

Saatesanat novelliin

”Omataivaan ensimmäinen inkarnaatio syntyi vuonna 2010 ollessani Englannissa opiskelijavaihdossa. Olin kokonaisen vuoden kestävällä tieteiskirjallisuuskurssilla, jonka jälkeen vuosin scifiä kaikkialle. Liverpoolin homeenvihreät, kosteat talot ja sumuiset kadut inspiroivat rappioromantikkoa. Sittemmin postkyberpunktarina muutti sateiseen Turkuun. Novelli on sen jälkeen hakenut muotoa ja julkaisijaa. Nyt kaikki asettui vihdoin kohdalleen. Olen hieman katkera siitä, että Blade Runner 2049 -elokuva ehti ilmestyä ennen novelliani, mutta niin oli kuulemma William Gibsonkin, kun alkuperäinen elokuva ehti ulos ennen Neurovelhoa.”

Vastaa