Esiintyminen sujui varmemmin kuin mitä John H. Watson oli toivonut. Vaikka hän tunsi olonsa yleisön edessä hyvin pieneksi, ja vaikka hänen äänensä oli aaltoillut kiusallisesti ja sanat menneet sekaisin, oli tilaisuus ollut kaikin puolin tyydyttävä. Paikalla oli parveillut lähinnä vanhemmanpuoleisia rouvia, jotka olivat tuijottaneet häntä kiusallisen tarkkaavaisesti ja kysyneet nälkäisinä kysymyksiä. Millainen mies herra Sherlock Holmes oikein on? Oliko hänen älynsä todellakin niin terävä, kuin mitä Watson antoi ymmärtää? Eikö Holmes koskaan erehtynyt? Pystyikö hän todellakin ratkaisemaan kaikki hänen eteensä tulleet rikokset? Pitikö paikkansa, että hän käytti toisinaan kokaiinia ja morfiinia, ja miksi näin? Eikö ollut moraalisesti epäilyttävää saattaa Holmes sellaiseen tilaan, että hän joutui turvautumaan huumausaineisiin? Eikö Watson tuntenut vastuuta?

Watson oli vastannut johdatteleviinkin kysymyksiin suurta harkintaa osoittaen ja kiusallisia karikoita välttäen. Joitakin lausahduksia hän ei ymmärtänyt, sillä ihmiset puhuivat englantia innostuneesti mutta kovin vajavaisesti: se tuntui paikoin foneettiselta, joskus vain yksinkertaisen alkeelliselta. Sherlock tuntui kiinnostavan lähinnä naisia, mutta niin se oli ollut kotimaassakin. Watson oli asianlaitaan tyytyväinen. Kunhan kiinnostuneet vain olisivat hieman nuorempia ja kauniimpia kuin nuo hiuksensa muodikkaasti värjänneet ikänaiset, hän olisi vieläkin tyytyväisempi.

Nyt Watson oli palannut takaisin hotellihuoneeseensa. Heti oven sulkeuduttua ja päällystakkinsa riisuuduttuaan hän heittäytyi huoneen sängylle. Huone oli hänen makuunsa aivan liian pieni, mutta siisti. Kylpyhuoneen vesi oli tavattoman kuumaa ja poltteli ihoa. Lämmitys täällä kaukana pohjoisessa oli kunnossa. Muutoin Watson katui tuloaan. Tälläkin aikaa hän olisi voinut olla kotona kirjoittamassa. Turvassa, ilman mielessä kaihertavia pakotteita.

− Oletko vilustunut, Watson? tuttu ääni kysyi ikkunan äärestä.

Watson ei vaivautunut aukaisemaan silmiään eikä vastaamaan.

− Kostea syksyinen ilmanala ei sovi sinun keuhkoillesi, ääni jatkoi. – Ehkä sinun olisi pitänyt kuunnella lääkärisi neuvoja. Tai edes ajatella mitä aina itse sanot omille potilaillesi.

Watson raotti luomiaan. Siinä Holmes seisoi, puoliksi kiinni vedettyjen verhojen edessä, ja katsoi Watsoniin määrätietoisesti.

− Odotan jo seuraavan toimeksiannon toteutumista, Holmes sanoi. – Mitä todennäköisimmin se tuleekin kohdalle hetken päästä. Kuulen jo käytävältä askeleita. Nainen. Nuori ja kaunis. Tulet varmasti viehättymään hänestä.

Holmesin lausuma oli toiveajattelua. Watson ei hetkeäkään uskonut, että tämä matka hyödyttäisi häntä. Watson hoitaisi esiintymiset sovitusti, ja matkustaisi maanantaina takaisin kotimaahansa.

Samalla ovelta kuului koputus. Watson nousi ja aukaisi oven.

Se oli hänen täkäläisen kustantajansa edustaja, pienikokoinen, vaaleahiuksinen huolitellusti pukeutunut nainen, joka nyt hypisteli hermostuneena edessään pitämäänsä kansiota. Naisella oli hassu sukunimi, Korppi. Watson muisti, että kansion sisällä oli paljon papereita, ilmeisesti koko viikonlopun ohjelma tarkoin muistiin kirjattuna. Naisen tehtävänä oli huolehtia, että Watson oli ajoissa paikalla, ja vastata kaikkiin vieraansa kysymyksiin ja tarpeisiin. Naisen ulkomuoto miellytti Watsonin silmää. Maa oli täynnä vaaleita kaunottaria, mutta jostakin syystä he eivät tulleet tilaisuuksiin kuuntelemaan Watsonia.

− Meidän tulisi olla pian kaupungin vastaanotolla, neiti Korppi sanoi.

− Nytkö jo? Watson hämmästyi. – Onpa aika rientänyt.

Watson vilkaisi ikkunaan. Ulkona oli tosiaan hämärää, vaikka hän olisi voinut vannoa, että vielä äsken oli valoisaa. Watson ei ollut ehtinyt siistiytyä, mutta hän nappasi päällystakkinsa ja hattunsa ja kiirehti naisen mukaan.

He kävelivät kadulla rinnakkain. Neiti Korppi selitti pehmeällä äänellä, että kaupunki oli maan vanhin, entinen pääkaupunki, ja esitteli samalla rakennuksia ja niiden toimintoja. 1800-luvun alussa rakennettu kaupungintalo oli Aurajoen rannalla. Watson painoi detaljeja mieleensä enemmän tottumuksesta kuin mielenkiinnosta. Mikä tahansa yksityiskohta saattaisi olla jatkossa tarpeen. Hän voisi käyttää seuraavassa tarinassaan taloa ja naista. Joskus hän tosin vakavasti mietti, kuka ansaitsi kunnian päästä mukaan rikostarinaan.

Kaupunginjohtajan puhe oli vielä pitämättä, mutta muutoin talo oli täynnä kulttuuriväkeä ja muita vierailevia kirjailijoita. Vaikka Watson esitettiin nimekkäimmille kutsuvieraille ja kohteliaita korulauseita vaihdettiin, sai Watson olla kummallisen rauhassa. Siitäkin hän piti isäntiensä käytöksessä. He antoivat toisilleen tilaa, vaiteliaisuuteen suhtauduttiin luontevasti.

Neiti Korppi seisoi koko ajan Watsonin vieressä, hiljaisena ja hieman poissaolevana. Watson teki ympäristöstään kohteliaita huomautuksia, ettei nainen joutunut olemaan hänen vieressään yksinäisenä, ja nainen vastasi kauniilla, murteellisella englannilla. Moni kaupungin silmäätekevistä kävi kättelemässä Watsonissa ja toivottamassa tervetulleeksi messuille. Kollegat, niin paikalliset kuin ulkomailtakin paikalle raahatut, tulivat yhtä lailla tekemään tuttavuutta. Watson oli saamastaan innostuneesta huomiosta hämmentynyt ja kiusaantunutkin. Watsonille oli järjestetty koko viikonlopuksi lukuisia esiintymistilaisuuksia, olipa häntä jopa pyydetty runokilpailun tuomariksi.

Ei ollut nälkä. Watson jätti kaikki cocktailpalat väliin ja keskittyi suoraan jälkiruokapöydällä olevaan halvanmakuiseen brandyyn.

− Neiti Korppi, mitä ajattelitte tehdä tänä iltana? Watson kysyi.

− Sano vain Iidaksi, nainen vastasi.

− Niin, mitä aioitte tehdä?

− Mitä sinä haluaisit tehdä?

Watson jätti sanomatta, mitä hän oikeasti halusi tehdä, ja vastasi kohteliaasti. – Minusta olisi hienoa, jos esittelisitte minulla kaupunkia. Ja ehkä voisimme tutustua toisiimme hieman paremmin. Mutta täällä on turhan meluisaa. Ehkäpä jossakin rauhallisemmassa paikassa?

Naisen posket punehtuivat, mutta katseesta näki, että häntä kiinnosti. Ketäpä ei olisi kiinnostanut illan viettäminen kahdestaan kuuluisan ja teoksia paljon myyneen kirjailijan kanssa.

− Mitä Sherlock suosittelisi tekemään? nainen kysyi.

− Hän suosittelisi neitiä harkitsemaan kunniaansa.

− Onneksi emme elä sitä aikaa.

*

− Mistä sinä oikein keksit Holmesin? neiti Korppi kysyi. Hän makasi peiton päällä alastomana ilman jälkeäkään häveliäisyydestä. Se miellytti Watsonia. Koko maa alkoi miellyttää häntä entistä enemmän. He olivat naisen kaksiossa aivan kaupungin keskustassa, raollaan olevasta ikkunasta kuului kadulla juhlivien nuorten satunnaisia huutoja ja naurua.

− Mistä kirjallisuuden hahmoja oikein keksitään? Watson hymähti.

− Eli hänessä on sitten jotakin todellisista ihmisistä, nainen totesi.

− Kaikessa on.

Nainen käännähti kyljelleen niin, että hänen rintansa osuivat houkuttelevasti Watsonin käsivarteen.

− Baskervillen koirassa olet kuvannut hänet aika äkkipikaiseksi, mutta kuitenkin myötätuntoiseksi. Ja tavattoman älykkääksi.

− Kiinnostavatko kirjojen henkilöhahmot sinua noin paljon? Watson kysyi.

− Opiskelin kirjallisuutta ja tein itse asiassa varhaisesta tuotannostasi lopputyöni.

Watson hymähti tyytyväisenä. Hän oli aito kirjallisuuden harrastaja, eikä vain kuuluisuuksien perässä roikkuva huomionkipeä nainen.

− Ja mistä sinä saat idean kaikkiin niihin rikoksiin ja tapahtumiin? 1800-luvun maailmaan tutustumisen täytyy olla vaikeaa. Minun on vaikea kuvitella jo omien vanhempieni menneisyyttä, saati sitten vielä kaukaisempiakin aikoja.

− Perusteellinen, joskus pitkästyttäväkin taustatyö on tarpeen.

− Onko tämäkin mielestäsi taustatyötä?

− Sitäkin. Mutta myös paljon muuta, Watson sanoi ja maisteli huulillaan naisen olkapäätä.

− Onko Sherlock jollakin tavalla alter egosi?

Watson yskäisi ja naurahti samanaikaisesti. – Minunko? Ei todellakaan!

− Onhan teissä paljon samaa. Ainakin te olette molemmat herrasmiehiä. Vai ovatko kaikki britit herrasmiehiä?

Nainen hipaisi kädellään Watsonin vatsaa ja nousi sängystä. Kun hän käveli Watsonin ohi, mies huomasi naisen reiteen tatuoidun sinisen perhosen. Se oli levittänyt siipensä lentoon. Kylpyhuoneen ovi sulkeutui naisen perässä ja valokatkaisin naksahti.

− Aivan, herrasmiehiäpä hyvinkin, Holmes totesi. Hän oli istunut koko ajan kirjoituspöydän tuolissa, selin sänkyyn, katse ikkunasta avautuvassa maisemassa. Hän ei vaivautunut kääntymään katsomaan, mitä huoneessa tapahtui. – Sinun elostelusi alkaa rasittaa minua. Sinun pitäisi keskittyä oleelliseen.

Watson oli jännittynyt kuin viulunkieli. Hän oli pelännyt tätä hetkeä, nähnyt painajaisia siitä, mistä Holmes oli hänelle kuivakkaan analyyttisesti aamuisin huomauttanut. Yksikään yksityiskohta ei jäänyt Holmesilta huomaamatta.

− Tämä ei voi olla mahdollista, ei voi olla, Watson hoki ääneen.

− Miksei voisi olla.

− Valitsin hänet sattumalta. Hänet oli määrätty emännäkseni hänen työnsä vuoksi. Tapaamisemme oli puhtaasti ammatillinen.

− Hyvä Watson, sattumaa ei ole olemassakaan.

− Mutta tarkoittaako lause häntä?

− Nyt sinä tunnet sääliä. Sääli on heikkoutta.

− Sinisen perhosen nainen. Voisihan se viitata vaikka vaatteeseen tehtyyn koristeeseen tai koruun. Tai olla nimi, täkäläisillä on niin kummallisia nimiä. Minusta meidän pitäisi jatkaa etsintöjä. Ehkäpä tapaamme huomenna määritelmään paremmin sopivia naisia.

− Päätelmäsi ei ole johdonmukainen, Holmes totesi kuivasti. – Sinun on keskityttävä edessä oleviin tosiasioihin. Me olemme pohjoisessa jään maassa, niin kuin pitääkin. Me olemme löytäneet naisen, niin kuin pitääkin. Ja neljännen kohteen erityispiirre sininen perhonenkin on juuri kävellyt ohitsemme valmiina lennähtämään luoksemme.

− Mutta jos hän on se, niin tämä on aivan liian helppoa.

− Watson, sinun pitäisi kokemuksen perusteella jo tietää, ettei maailmankaikkeus tunne sellaisia käsitteitä kuin helppous ja vaikeus. Eikä naisen löytäminen itsessään ole vaikeaa, vaan se, mitä sinun on nyt tehtävä.

Holmes oli jälleen kerran oikeassa. Watsonin rooli oli vaikea. Ylitsepääsemätön. Mahdoton.

− Taas sinä epäröit, veli hyvä, Holmes jatkoi. – Tuo jatkuva tunteilu tekee sinut heikoksi.

− Mitä muutakaan minä voisin?

− Muistutan sinua, että tämä todellisuus on oikeasti olemassa vai mielikuvituksessamme, Holmes sanoi. – Se muistuttaa monilta osin meidän maailmaamme, mutta se on kaikin tavoin kuitenkin vieras. Kun kaikki seitsemän kohdetta on hoidettu, kaikki tämä näyttäytyy vain unenkaltaisena houreena. Voimme jatkaa elämäämme niin kuin se oli ennen.

− Epäilen sitä syvästi.

− Ja sinä voit kirjoittaa tapahtuneesta vaikka kirjan. Kaikki pitävät sitä verrattain hyvänä taidonnäytteenä, joskin perin mielikuvituksellisena ja siksi hassuna. Mutta he voivat nauraa sille, koska se on niin uskomaton. Sinäkin voit nauraa sille.

Watsonin suusta purkautui ääni, joka muistutti parahdusta.

− Jos et pysty unohtamaan sitä, voit määrätä itsellesi sopivaa lääkitystä. Minäkin voin neuvoa. Itämailta on saatavilla monia kiellettyjä aineita, jotka tulisivat kysymykseen.

Kylpyhuoneesta kuului yskähdys.

− Watson, et voi lopettaa kesken, Holmes järkeili. − Olet jo surmannut kolme ihmistä.

− Ja sitä tulen lopun elämääni syvästi katumaan. Se on vastoin lääkärin etiikkaa.

− Kaikki tekemämme työ menisi hukkaan, jos lopetat nyt.

− Kaikki se veri… kudokset. Kadotettu elämä. Menetetyt mahdollisuudet.

− Afganistanin komennuksesi aikana näit varmasti paljon verta ja kuolleita.

− Mutta se on täydellisen väärin. Noin suloinen olento…

− Hän ei ole todellinen, Holmes sanoi. – Kun olemme valmiit, hän ei ole todellinen.

Vessasta kuului veden kohinaa. Hiki kihelmöi Watsonin otsalla.

− Tässä pöydällä on paperiveitsi. Jos se ei ole tarpeeksi terävä, löydät keittiön pöytälaatikosta terävämmän. Lääkärinä pystyt varmaan määrittämään, mikä veitsi olisi tehtävään soveliain.

Watson etsi tilanteesta pakotietä. Sellaista ei näkynyt. Hän oli astunut jo vuosia sitten tälle tielle, ja vaikka hän toisinaan pystyi kuvittelemaan tekonsa tekemättömiksi ja miltei sopeutumaan elämäänsä, eivät teot koskaan jättäneet häntä rauhaan. Tie näyttäytyi viimeistään silloin, kun Watson oli saanut sen pois mielestään ja kuvitteli kaiken olevan ohi.

− Kai sinulla on rasia mukanasi?

− Se jäi hotelliin, Watson totesi ääni painuneena. – Tarvitsen sitä.

− Voit käyttää jotakin keittiöstä löytyvää astiaa. Nyt olisi sopiva hetki. Nyt, kun et ole häneen liian kiintynyt ja anna säälin vaikuttaa.

Holmesin päättelyketju oli aukoton. Eikä Watson halunnut ajatella sitä, että sen perustuksissa saattoi olla jotakin vikaa. Holmesin kanssa ei jaksanut väitellä.

− Pidä kiirettä, hän tulee juuri, Holmes sanoi.

Jos tämä edes koskaan päättyisi. Sitäkin Watson oli alkanut epäillä.

Lopulta kylpyhuoneen ovi aukeni.

Watson oli valmis.

 

(c) Anne Leinonen

---

Novelli on ilmestynyt alun perin teoksessa Sherlock Holmes Suomessa (toim. Juri Nummelin, turbator 2010).

Anne Leinonen on ristiinalainen kirjailija ja verkkolehti Usvan päätoimittaja.