Mikko oli juuri saanut päivällisen uuniin, kun Urho toi haavoittuneen linnun sisään. Hän kuuli poikansa äänen kauan ennen kuin näki tämän: huudossa oli selvää hätää, ja se repäisi Mikon toimistaan välittömästi, miettimättä. Uunin luukku paukahti kiinni, sukat lipsuivat hakiessaan vauhtia parketista.
Kun Mikko saapui eteiseen, Urho oli jo takaovella. Ovi oli näin kesäisin aina auki, ja poika tuli siitä läpi hyttyslätkät rapisten. Hänellä oli yllään ruohonvihreä t-paita, jalassa heppoiset muovilipokkaat. Urho ei ollut selvästikään ollut kaukana, kaiketi vain takapihalla heittelemässä tikkaa tauluun, jonka Mikko oli toukokuussa ripustanut leikkimökin seinään. Jokin siellä oli säikäyttänyt.
Mikko oli monesti kieltänyt poikaansa juoksemasta portaissa. Ne olivat sileää, paksuilla listoilla reunustettua kivilaattaa, ja löysillä sandaaleilla niihin kompastui helposti. Joka kerta Urho oli muistanut varoituksen aikansa, viikon tai pari – ainakin silloin, kun Mikko oli ollut itse näköetäisyydellä. Mutta aina pian oli pihalla tullut vastaan jotain mielenkiintoista, joka isän tai äidin oli ollut kerrassaan pakko nähdä saman tien. Tai sitten jokin sisällä odottava houkutus, vaikkapa lounas tai videopeli, oli osoittautunut isän saarnoja vahvemmaksi. Hän oli yllättänyt poikansa juoksemasta, nuhdellut hetken, ja kierto oli alkanut jälleen alusta. Edellisen vapun aikoihin Urho oli sitten lopulta kaatunut saaden sääreensä ilkeännäköisen vekin. Haava oli hoitunut parilla tikillä, mutta juoksemisen suhteen poika oli ottanut opikseen. Mikko ei ollut sittemmin nähnyt tämän liikkuvan portaissa rauhallista hölkkää nopeammin – aina tähän asti. Tällä kertaa Mikko ei kuitenkaan suuttunut. Näky juoksevasta Urhosta herätti hänessä ainoastaan varovaista helpotusta; se todisti, ettei tämä voinut olla ainakaan vakavasti loukkaantunut. Poika oli selvästi hätääntynyt, muttei itsensä vuoksi.
Urho harppoi portaat ylös sandaalit läpsyen, kuitenkin – kuin ihmeen kaupalla – kompuroimatta lainkaan. Suorituksen teki entistä vaikuttavammaksi se, etteivät hänen kätensä hipaisseetkaan kaidetta. Ne olivat puristuneet ristiin jonkin ympärille: toinen kannatellen, toinen päällä suojaamassa. Mikko ei saanut pojan vauhdilta selvää, mikä se oikein oli. Kunnes Urho oli siinä hänen edessään, pysähtyi eteisen matolle. Ei sanonut mitään, huohotti vain. Katse nousi hitaasti erkanevista käsistä kohtaamaan Mikon oman. Viesti oli selvä: isän apua tarvittiin.
Mikko nyökkäsi, katsoi tarkemmin. Yllättyi. Hänen poikansa kantoi kanarialintua: keltaoranssin untuvan peittämää, pehmeää ja jotenkin epätodellista. Mikko mittaili sitä katseellaan ja vahvisti, että se hengitti. Silti se oli selvästi loukkaantunut. Pää teki värisevää, edestakaista liikettä, vasemmanpuoleinen silmäluomi roikkui. Jaloissa oli jotain outoa. Kapeat, vaaleat reidet näyttivät ehjiltä, mutta tulivat ulos höyhenpeitteestä eri kulmissa keskenään. Toinen oli kai murtunut; Mikko ei tiennyt kumpi.
Urho tuijotti Mikkoa odottaen. Paine tehdä jotain, mitä tahansa, kasvoi vastustamattomaksi. Hän tarttui linnun vartaloon haparoiden ja käänsi sen ympäri, mielessään utuinen möykky varoituksia madoista ja tartuntataudeista. Toisessa kyljessä höyhenet olivat kääntyneet nurinpäin, takertuneet yhteen kiiltäväksi paakuksi. Linnulla oli kai siinä haava. Mikko tajusi, ettei hän oikeastaan edes tiennyt, miltä lintujen iho höyhenten alla näytti. Jotenkin sitä ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Eläimen jalat näyttivät mahdollisen murtumakohdan alla ehjiltä, mutta jokin muu niissä kiinnitti Mikon huomion. Linnun vasemman nilkan ympärillä oli ohut, foliomainen rengas, josta puolestaan roikkui ruuvinpään kokoinen, pyöreä metallilaatta. Se vahvisti asian, joka oli toki selvä muutenkin: lintu kuului jollekulle. Mikko kumartui lähemmäs, siirsi pojan kättä syrjään nähdäkseen kylttiin kirjoitetun tekstin. Hetken hän toivoi löytävänsä osoitteen tai puhelinnumeron, mutta joutui pettymään. Laattaan oli kaiverrettu vain kaksi tyyliteltyä painokirjainta: MH. Omistajan nimikirjaimet kai.
”Missä se oli?” Mikko kysyi.
”Ihan tuolla takapihalla”, Urho vastasi hätäisesti taakseen viitaten. ”Pensasaidan edessä.”
Mikko nyökkäsi, pohti sitten hiljaa: ”Mihinkähän se on satuttanut itseään? Ikkunaan tuskin, mutta leikkimökin räystääseen? Se on vähän vaaranpaikka. Tai olisiko Lundströmin kissa…?”
”Eikö se ole Koulutettu?” Urho kysyi.
”On kai”, Mikko vastasi. ”Ehdottomasti. Mutta se ei kuulemma aina toimi kunnolla, kissoilla siis. Ne ovat hämmentävän… vastustuskykyisiä. Mutta eihän se ole välttämättä tapahtunut täällä ollenkaan. Siivet eivät ole poikki, siis eivät varmaan, sehän on voinut lentää vaikka kuinka pitkältä…”
”Niin”, Urho sanoi. ”Mutta sitä pitää auttaa. Meidän pitää auttaa sitä. Se pitää viedä lääkäriin.”
Mikko nosti katseensa takaisin poikansa kasvoihin. Niillä näkyi yhä hätä: avunpyyntö, joka oli suunnattu isälle tai jollekin muulle, aivan kenelle tahansa. Ilme oli Mikolle tuttu, mutta aivan viime aikoina hän oli nähnyt sen aiempaa harvemmin. Yhä useammin sen alta pilkisti esiin jotain muuta: katse, jonka kantaja ei enää pitänyt itseään pelkkänä tekemisen kohteena, palveltavana. Tajusi sen sijaan, että maailmassa oli asioita, jotka olivat väärin, mutta joiden ei tarvinnut olla niin. Asioita, joihin saattoi vaikuttaa. Juuri tuon ilmeen Mikko näki nyt poikansa kasvoilla, ja se herätti hänessä uskomatonta ylpeyttä. Siitä ei kuitenkaan voinut nyt jäädä nauttimaan, oli toimittava. Lintu ei näyttänyt vuotavan enää, eikä Mikko uskonut sen olevan välittömässä vaarassa. Ei Urhon silti tarvinnut sitä loputtomasti kanniskella. Hän ojensi kätensä.
”Jep. Mennään. Anna minä kannan.”
Urho ei kuitenkaan ollut huomaavinaankaan. Nosti lintua lähemmäs kasvojaan, ei liikkunut lainkaan. Ehkä tämä ei ollut kuullut. Mikko toisti kehotuksensa, yhtä huonolla menestyksellä. Poika seisoi paikallaan katse alas luotuna, jokin linnussa oli tyystin vanginnut hänen huomionsa. Kädet sivelivät sulkapeitettä mietteliäästi, samaa liikettä toistaen. Urhosta äsken huokunut upea itsevarmuus oli muuttunut joksikin vaikeammin määriteltäväksi. Erityisen kiinnostunut hän vaikutti olevan linnun päästä; siitä, kuinka se vapisi otteessa, pienet silmäluomet puolittain auki. Kasvoille oli noussut vakava, kummasteleva ilme.
Mikko nojautui eteenpäin. Hänenkin täytyi myöntää, että jotain kummallista linnussa oli. Oli vain niin kovin vaikea sanoa, mitä. Tunne ei kohdistunut mihinkään tiettyyn osaan eläimen ruumista, ei yhteenkään vuotavaan haavaan tai ruhjeeseen. Ehkä kyse oli pikemminkin Urhon kosketuksesta ja erityisesti siitä, kuinka lintu siihen reagoi. Oikeastaan näytti aivan siltä, kuin se olisi pyristellyt irti. Se olisi kuitenkin ollut järjetöntä. Pojan kädet eivät millään voineet vahingoittaa eläintä, Mikko ei ollut koskaan nähnyt tämän koskettavan mitään niin hellästi. Yhtä hämmentäviä olivat ne tunteet, joita linnun katseleminen hänessä herätti. Ne olivat alkukantaisia ja uinuvia, sävyltään pahaenteisiä ja samalla myötätuntoisia. Hän tuijotti kohtia, jossa Urhon kädet olivat koskeneet lintuun, verihyhmäisiä höyheniä ja niiden alle kätkeytyviä lihaksia. Sitä, kuinka ne värisivät; millaisia kouristuksenomaisia, turhia liikkeitä ne tekivät yrittäessään vetää itseään pois pojan käden alta. Kosketuksen, joka ei millään voinut pahentaa linnun vammoja entisestään…
Äkkiä hän ymmärsi. Astui lähemmäs koettaen kaikin voimin pitää järkytyksen poissa kasvoiltaan. Tarttui poikansa sormiin, väänsi niitä varovasti auki.
”Anna se tänne. Ihan oikeasti.”
Urho empi yhä, ei ymmärtänyt. Jokin – isän äänensävy kai – sai kuitenkin tämän lopulta raottamaan käsiään. Mikko poimi linnun niistä sanoinkuvaamattoman varovasti, kädet vapisten. Jatkoi sitten kuiskaten, sanojaan täysin uskomatta:
”Siihen sattuu.”
Uuni ilmoitti keittiöstä lempeällä naisenäänellään, että makaronilaatikko oli hyvää vauhtia palamassa karrelle.
Lääkäri oli nukuttanut linnun. Se makasi valkoisella tasolla suuren pleksikuvun alla, hiuksenohut letku kylkeen uponneena. Tutkimuspöytä oli lasten malli, riittävän suuri kolmevuotiaalle. Silti lintu näytti sen alla surkuhupaisan pieneltä. Kuvauskäämit pitivät matalaa hurinaa tason alla, desinfiointinesteen katku sekoittui silitetyn puuvillan aromiin.
Mikko sadatteli hartaasti mielessään. Tätä hän ei ollut todellakaan kaivannut. Koko viikko Urhon kanssa kaksin; hänellä oli ollut suunnitelmat valmiina. Iso valikoima mukavaa isä-poikapuuhaa: lennokin rakentamista, pienimuotoista kotiremonttia, nakkeja ja ranskalaisia. Ja sitten – PAM! – heti ensimmäisenä päivänä pitäisi alkaa puhua pojalle kivusta.
”Onko se sairas?” Urho kysyi.
”Tavallaan”, Mikko vastasi hetken mietittyään. ”Sillä on vanhat reseptorit.”
He istuivat vanhan laverisohvan reunalla reidet vieretysten. Vielä muutama vuosi sitten lääkäri oli seissyt Urhon huoneessa ikkunan vieressä, arvokkaalla paikalla. Neuvolatarkastusten ja korvatulehduskierteen jäätyä taakse se oli kuitenkin päätynyt vaatehuoneeseen, muiden harvoin tarvittavien kodinkoneiden joukkoon. Laitteen ympärillä oli hämärää. Auringonvalo oli ulkona yhä voimakas, mutta vaatehuoneen läpi kulkiessaan se väsyi, imeytyi seiniin ja kangaspinoihin. Lääkärin kupu hohti valoa, mutta tämä vain korosti ympäröivän huoneen pimeyttä, kutisti maailman kahdeksi kirkkaaksi suorakulmioksi. Toisen keskellä makasi haavoittunut lintu, toinen oli lääkärin ohjauspaneeli. Verikokeiden tulokset, sairaustietopaketit ja toimenpide-ehdotukset vaihtelivat kosketusnäytöllä rauhalliseen tahtiin. Mikko kiitti onneaan siitä, että oli aikoinaan Sinikan kanssa valinnut lääkäriksi sekä ihmis- että eläintoiminnot sisältävän mallin. He olivat pohtineet koiranpennun hankkimista tulevan lapsiperheen vahvistukseksi – suunnitelma, joka oli haudattu vähin äänin pian Urhon syntymän jälkeen.
Urho hipaisi muovikupua etusormellaan. ”Voiko se tarttua meihin?”
Mikko pudisti päätään. ”Ei, ei ainakaan sellaisenaan. Mutta aikoinaan se oli pandemia. Maailmanlaajuinen kulkutauti siis. Kaikki saivat tartunnan jo ennen syntymäänsä.”
Urho mietti hetken. ”Siis ihmisetkin?”
”Kyllä”, Mikko myönsi vastahakoisesti. ”Katsos, pohjimmiltaanhan on kyse siitä, että maailmassa on vaarallisia asioita. Vältettäviä asioita. Nykyäänkin.”
Poika nyökkäsi. Mikko jatkoi: ”Jos viiltää kättään oksankärkeen tai taittaa nilkkansa juostessaan, ruumis vaurioituu. Haavat voivat tulehtua, raajat muuttua toimintakyvyttömiksi. Mahdollisuudet jäädä henkiin romahtavat. Pitää olla jotain… jokin mekanismi, joka estää lisävauriot.”
”Suojavaste?” Urho ehdotti varovasti.
”Niin. Sinulla on. Ja meillä. Mutta se on keinotekoinen, monimutkainen rakennelma, ei olisi mitenkään voinut syntyä sokean evoluution tuloksena. Meidän oli rakennettava se itse.”
Mikko veti henkeä, varmisti että poika kuunteli yhä. Huoli oli turha; Urhon katse oli viimein siirtynyt pois linnusta, nauliutunut hänen omaansa. Hän jatkoi:
”Luonnon oli pärjättävä paljon vähemmällä, koottava kipu niistä palikoista, jotka sillä oli käytettävissä. Se… no, oikeastaan se ei ole samanlaista kuin suojavaste, ei laisinkaan. Ei pelkkää tarkoin määrättyä kyvyttömyyttä käyttää loukkaantunutta ruumiinosaa. Pikemminkin monimutkainen seos aivojen alaosien ja mantelitumakkeen aktivoitumista, muutoksia tahdosta riippumattomassa hermostossa, pelkoa ja opittua avuttomuutta. Kaikilla niillä on yhteinen tarkoitus, suojata ruumista niin kauan kuin sen paraneminen jälleen toimintakykyiseksi vaatii.”
Mikko korjasi asentoaan sohvalla. Tarkkaili samalla poikaansa, jonka elämään oli äkkiä ilmaantunut ennennäkemättömän suuri kimpale uutta. Jatkoi yhä:
”Ja merkittävintä kivussa oli se, ettei se ollut tietoisen mielen hallittavissa. Toisinaan kipu jatkui kauan sen jälkeenkin, kun se oli toteuttanut tarkoituksensa. Aivoilla ei ollut keinoa erottaa tuoretta vauriota vanhasta, jo rekisteröidystä. Ne eivät suinkaan tottuneet jatkuvaan kipuun, vaan päinvastoin herkistyivät sille. Joillain ihmisraukoilla pienikin, viaton särky saattoi ajan myötä kasvaa hellittämättömäksi tuskaksi, jolla ei ollut mitään tekemistä alkuperäisen vamman kanssa. Eikä kipu ollut pelkkä lääketieteellinen ongelma, vaan paljon muutakin. Sillä oli käsittämättömän suuri vaikutus elämänkatsomuksiin, kulttuuriin, taiteeseen, jopa uskontoihin…”
Mikko antoi äänensä hiipua. Hän tiesi puhuneensa liian pitkään, ja vain osittain pojalleen. Silti hän ei ollut uskaltanut lopettaa. Sillä sitten kun poika lakkaisi kuuntelemasta ja miettimästä hänen sanojaan, tämä siirtyisi väistämättä seuraavaan kysymykseen, paljon vaikeampaan.
Vielä Urho oli kuitenkin hiljaa, istui tuijottaen lääkärin näyttöä. Sen keskelle ilmaantunut tekstilaatikko kertoi tutkimusten olevan yhä kesken. Nimikyltti linnun jalassa oli tuottanut spinikuviin häiriötä, ja laite pyysi salasanalla vahvistettua lupaa sen poistoon. Mikko kaivoi tunnuksia mielestään pitkään ja hartaasti, muisti lopulta. Pikkuruiset servoraajat heräsivät henkiin kuvun reunalla, ja Urho tuijotti niitä hillityn kiinnostuneena.
Mikko huokaisi. Joskus ennen pojan syntymää hän oli kuvitellut, kuinka selittäisi tälle maailmankaikkeuden ja elämän salaisuudet. Sen oli pitänyt olla niin helppoa, hän oli sentään älykäs ja koulutettu aikuinen, täynnä tietoa ja kokemusta. Ja Urho puolestaan lapsi, hänen lapsensa, täydellisen vastaanottavainen ja nopea oppimaan. Kuinka se muka voisi mennä pieleen? Seitsemänkymmenenyhdeksän elinvuoden aikana kertynyt tieto vain valuisi hänestä poikaan, yhdestä astiasta toiseen. Hän korjaisi yleiset väärinkäsitykset, välttäisi ennalta kaikki kömpelöt vertaukset ja yksinkertaistavat valheet, jotka olivat joskus asettuneet hänen oman ymmärryksensä tielle. Antaisi Urholle parinkymmenen vuoden varaslähdön. Ja nyt, kun tuo aika oli tullut, kaikki olikin silkkaa sähläystä ja hätäistä improvisaatiota.
”Keiden se on?” Urho kysyi.
Mikko nielaisi yrittäen peittää jännityksensä. Siinä se nyt oli.
”En tiedä”, hän vastasi. ”Mutta ei sillä ole nyt…”
”Ovatko ne jossain täällä?” Urho keskeytti paniikki ääneen hiipien. ”Lähellä?”
”Eivät välttämättä”, Mikko vastasi. ”Siis eivät ollenkaan. Sehän osaa lentää, on voinut tulla vaikka miten pitkän matkan…”
Urho ponkaisi jaloilleen. ”Onko se Kipusiskojen?”
”Keiden?”
”Kipusiskojen”, poika vastasi silmät levällään. ”Onko se niiden? Nehän… ne ovat voineet satuttaa sitä tahallaan! Jonkin kokeen vuoksi, tai syödäkseen, tai ihan vaan huvikseen, siksi että rokotus toimi niillä itsellään liian hyvin, eivätkä ne tunne kipua edes mielessään, silloin kuin toiseen sattuu–”
Urhon sanat päättyivät kouristuksenomaiseen hengenvetoon, jota seurasi useampi kiivas ja lyhyempi. Mikko laskeutui polvilleen, laski kädet tämän harteille. Pojan kasvoilta hohkava pelko korvensi hänen kurkkuaan.
”Ei, ei tietenkään”, hän aloitti hapuillen. ”Mistä sinä edes olet… mutta ei, ei siis missään tapauksessa. Kipusiskot ovat silkkaa satua. Kaupunkilegenda.”
”Mutta Viljami sanoi, että niitä asuu
täällä! Ja että niillä on eläimiä,
rokottamattomia–”
Mikko tarttui poikaansa poskesta ja käänsi tämän kasvot itseään kohti.
”Viljami nyt sanoo kaikenlaista. Ja arvaa miksi?”
Urho ei totellut, joten hän vastasi itse:
”Siksi että Kipusiskot, ja muut samanlaiset jutut, ovat kauhutarinoita. Aikuiset kertovat niitä joskus lapsilleen, jotta nämä käyttäytyisivät kunnolla. Ja Viljami ei selvästikään käyttäydy, koska levittää tuollaista roskaa. Haluatko sinä käyttäytyä kunnolla? Haluatko, että me molemmat käyttäydytään kunnolla?”
Urho pohti kysymystä katse lasittuneena, nyökkäsi sitten varovasti. Terve väri alkoi palata pojan kasvoille, hengitys rauhoittui.
”Hyvä”, Mikko jatkoi. ”Niinpä tehdäänkin nyt niin, että unohdetaan turhat pohdinnat ja keskitytään siihen, että tämä linturukka saa tarvitsemansa avun. Eikö niin?”
Urho ei näyttänyt vakuuttuneelta. Mikko ei kuitenkaan antanut tälle aikaa avata suutaan uudelleen. Katsahti sen sijaan merkitsevästi kelloon, sitten keittiön oveen. ”Ai niin, sinullahan on varmasti nälkä. Eiköhän maisteta isukin bravuuria!”
He söivät hiljaisuudessa. Urho mutusteli kovaksi paahtunutta makaronilaatikon kuorta, johon Mikko oli antanut poikkeusluvan laittaa ekstrapaljon ketsuppia. Hän tarkkaili poikaansa. Ehkä hän oli vähän tavallista vakavampi, mutta mitään muuta poikkeavaa hän ei pojassa havainnut. Sellainen se oli, suuretkaan huolet eivät koskaan vieneet siltä ruokahalua.
Ajoittain Mikko vilkuili keittiön ikkunasta pihalle. Hän huomasi katseensa hakevan yhä uudelleen takapihan nurmea pensasaidan edessä: paikkaa, josta lintu oli Urhon mukaan löytynyt. Juuri nyt siellä ei näkynyt mitään kummallista. Tikkataulu roikkui paikoillaan leikkimökin seinässä, kookkaan vanerilevyn kehystämänä. Etualalla näkyivät resuiset herukkapensaat ja kukkapenkit, joita Sinikka oli vuosia yrittänyt huonolla menestyksellä saada kukoistamaan. Kaikki tuo erottui kirkkaana, tässä vaiheessa vuotta ei tulisi kunnolla pimeä edes keskiyöllä. Nurmikon vihreä oli kuitenkin muuttunut sävyltään aiempaa täyteläisemmäksi, ja sadevesitynnyrin varjo kosketti jo pengerkiviä. Ilta oli selvästi tulossa.
”Eikö me voitaisi… korjata sitä?” Urho kysyi. Sanat tulivat paksun makaroni- ja munamaitokerroksen läpi, kahden puraisun välissä. Merkityksettömiksi naamioituina.
Mikko laski haarukkansa alas. Posliini helähti kuin kirkonkello.
”Niin. Ehkä me voisimme. Asentaa sen soluihin geenit, jotka koodaisivat oikeanlaisia ionikanavia ja välittäjäaineita. Kyllä, se on mahdollisuuksien rajoissa. Pitäisi varmaan ostaa lääkäriin jokin lisämoduuli. Ja pari satsia vektoriviruksia. Mutta kun oikeastaan kyse ei ole siitä, voitaisiinko niin tehdä. Vaan siitä, pitäisikö.”
Urho tuijotti häntä otsa kurtussa, selvästi tyytymättömänä vastaukseen. Mikko etsi sanoja, suu tuntui kuivalta. Lopulta hän jatkoi:
”Rokotus annetaan aina mahdollisimman aikaisin, mieluiten jo ennen syntymää. Siihen on syynsä. Taudin kehittyminen päästään estämään ennalta, annetaan hermoston kasvaa vapaana siitä. Myöhemmin… no, myöhemmin se ei ole läheskään niin helppoa. Kipu jättää jälkensä elimistöön. Palkkio- ja rangaistustunteita välittävät rakenteet kasvavat senympärille kuin käkkäräinen puunrunko, eikä niiden vapauttaminen ehjinä ole helppoa. Parantuminen aikuisena vaatii valtavia määriä kuntoutusta. Asioiden opettelua uudelleen, kaikkein helpoimpienkin. Kipu on yhtä vanha kuin ensimmäinen hermosto. Se on… juurtunut syvään.”
Mikko otti hörpyn maitolasista kurkkunsa poltetta hillitäkseen, jatkoi vielä:
’”Niin. Oliko tuo hyvä selitys? En tiedä. Mutta joka tapauksessa kyse on siitä, että se… hän…” Hän viittasi kuvun alla nukkuvaan lintuun. ”Voimmeko vain tehdä päätöksen sen puolesta? En usko, että voimme. Me emme voi tietää, mitä se haluaisi. Jos osaisi puhua, ja ymmärtäisi sen merkityksen, mitä me aiomme sille tehdä. Tiedän vain sen, että aikoinaan moni sellainenkin, jolle tarjottiin samaa, ja joka ymmärsi, kieltäytyi silti. Moni järkevä ihminen. Ja läheisilleen rakas.”
Urho ei vastannut, eikä Mikko jatkanut itsekään. Sanat olivat lopussa ja siellä, mistä ne olivat tulleet, oli äkkiä pelkkää tyhjää. Hetken hän mietti, jättäisikö koko jutun sikseen. Jos vain jättäisi linnun makaamaan lääkäriin. Antaisi pojan käydä katsomassa sitä, mutta kieltäytyisi vastaamasta kysymyksiin siihen asti, kun Sinikka palaisi konferenssista. Sitten asia voitaisiin puhua auki kerralla, koko perheen voimin.
Ajatus oli houkutteleva, mutta lopulta kelvoton. Raukkamainenhan se suoraan sanottuna oli, eikä toimisi muutenkaan. Jos Urho ei saisi vastauksia kysymyksiinsä, tämä hyppisi parin päivän päästä seinille. Ja niin hyppisi hänkin.
Urhon lautanen oli tyhjä. Poika nosti katseensa, kysyi soinnittomalla äänellä:
”Mutta mitä me sitten sille tehdään?”
”En tiedä”, Mikko vastasi. ”Sitä täytyy miettiä. Mutta kyllä tässä ratkaisu löydetään. Lopulta, ihan varmasti. Nämä eivät ole helppoja asioita, eivät laisinkaan, täytyy pitää pää kylmänä ja miettiä läpi erilaiset vaihtoehdot…”
”Jos ei voida parantaakaan?!” Urho huudahti. ”Siis kunnolla? Eikä vapauttaa tuollaisena kuin se on? Eikä tietenkään antaa takaisin Ki-, sen omistajille siis? Mitä muuta sille voi tehdä? Laittaa johonkin pehmustettuun häkkiin, jossa se ei voi satuttaa itseään? Vai…”
Poika hiljeni, silmissä alkoi kimmeltää. ”Eihän me tehdä sille pahaa?” Äänestä oli kadonnut kaikki uho. ”Minä en halua, että sille tehdään pahaa.”
”Ei”, Mikko kiirehti vastaamaan. ”Ei missään nimessä. Älä huoli. Siis tuskin. Kyllä me… sitä täytyy miettiä. Ja kysyä jonkun viisaamman mielipidettä. Ehkä eläinlääkärin, ihan oikean sellaisen, sellaisen jossa on kunnon etiikkasuori–”
Urho ei näyttänyt vakuuttuneelta, painoi katseensa maahan. Alahuuli väpätti. Mikko halasi tätä, ei osannut muutakaan. Silitti tukkaa ja lausui sanat, joita inhosi jo niiden irrotessa huuliltaan: ”Tämä on aikuisten juttu.”
Mikko jäi tiskaamaan vuokaa. Hankasi sitä voimalla tiskialtaan päällä, harjakset lasia vasten kitisten. Urho oli lähtenyt keittiöstä jurottaen, ei ollut suostunut puhumaan enempää. Mikko tunsi valjua syyllisyyttä siitä, että oli aiemmin toivonut hiljaisuutta. Nyt hän sitten oli saanut haluamansa. Toisaalta poika varmasti tarvitsi itsekin aikaa ajatella, eikä ollut ainoa. Urho oli sanonut menevänsä lukemaan, ja hän oli antanut luvan. Aihepiiri oli helppo arvata, mutta lapselle täysin sopimatonta materiaalia talosta ei pitäisi löytyä. Tyydyttäköön uteliaisuuttaan.
Mikko uskoi vilpittömästi, että pystyi tarjoamaan pojalleen paremman ja turvatumman elämän kuin useimmat isät läpi historian. Mitä järkeä missään muuten olisi ollut? Niin monia sairauksia oli juurittu maailmasta, niin paljon epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan lähteitä poistettu. Tietyt asiat eivät kuitenkaan olleet muuttuneet. Hänkään ei voinut suojata Urhoa kaikelta mielipahalta ja hämmennykseltä. Mikko mietti lintua, viatonta luontokappaletta vaatehuoneen nurkassa. Ja sen omistajaa, jota kohtaan hän tunsi valkohehkuista, avutonta raivoa. Siitä, mitä tämä oli tehnyt linnulle, ja aivan erityisesti Urholle. Asettanut hänen poikansa liian vaikean valinnan eteen, saattanut tämän sellaisten kysymysten äärelle, joita olisi tarkoitus joutua pohtimaan vasta paljon vanhempana. Nyt hänen olisi minimoitava vahingot, korjattava Urhon maailma jälleen ehjäksi ja turvalliseksi.
Eniten Mikkoa järkytti se, että Urho oli kuullut Kipusiskoista.
Huhut olivat alun perin lähteneet liikkeelle ensimmäisten rokotekokeiden aikaan. Niitä olivat levittäneet ihmiset ja ryhmittymät, jotka olivat vastustaneet projektia – eivät mahdollisten riskien tai käytännön haasteiden vuoksi, vaan puhtaasti periaatteesta. Oli esitetty väitteitä, joiden mukaan kivusta parantuminen olisi luonnotonta, että se veisi yksilöltä mahdollisuuden henkiseen kasvuun ja edustaisi suoranaista ihmisyyden hylkäämistä. Silkkaa roskaahan se oli ollut – kuten jokainen rokotettu saattoi todistaa – mutta oli silti saanut monet kieltäytymään hoidosta. Kaikkein pahimmissa tapauksissa tämä oli pätenyt myös muihin perustoimenpiteisiin: vanhuudenestäjiin ja neuroprotektiivisiin istutteisiin. Vanhemmat olivat viskanneet lapsensa – he, jotka olisi ollut kaikkein helpoin parantaa – jo kertaalleen voitettujen tautien runneltaviksi. Kyseessä oli ollut vuosisadan murhenäytelmä, jonka syyt ja seuraukset täyttivät yhä lääketieteen ja bioetiikan oppikirjat. Sen pohtiminen ei ollut pikkupojan hommaa. Mikko teki uuden merkinnän nopeasti pidentyvälle henkiselle muistilistalleen: palaveri naapuruston isien kesken voisi olla paikallaan. Huokaisi sitten, huuhteli vuoan ja nosti kuivumaan. Lähti sitten liikkeelle askelet muovimattoon imeytyen. Kohti vaatehuonetta.
Lääkärin diagnoosi oli valmis. Linnun päässä ja kaulassa ei ollut ruhjeita kummempaa, mutta vasen sääriluu oli poikki heti polven alapuolelta. Kyljessä oli kaksi likaantunutta viiltohaavaa, joista syvempi ulottui lihaskalvoon. Tämän sulkua lääkäri ehdotti parilla ompeleella, muut vammat hoituisivat levolla. Haavoihin päässeet taudinaiheuttajat olivat aiheuttaneet tilapäisen bakteremian, mutta linnun oma immuunijärjestelmä saisi sen mitä todennäköisimmin kuriin. Riittäisi, että he tarjoaisivat linnulle ravintoa sekä vettä, ja pitäisivät sen suojassa luonnonvoimilta. Muutaman viikon kuluttua sen voisi jo päästää takaovelta lentämään vapauteen.
Mikko nyökkäsi hajamielisesti ja sulki ikkunan. Katsahti lintuun, joka makasi yhä liikkumatta kupunsa alla. Avasi sitten päävalikon, alkoi etsiä genotyypityksen tuloksia. Poliisille olisi tehtävä ilmoitus törkeästä eläinsuojelurikoksesta, ja liitteeksi olisi hyvä saada todiste linnun rokottamattomuudesta. Mikko rullasi valikkoa alas, ohi moninaisten laboratoriokokeiden, kuvantamistutkimusten ja toimenpiteiden. Mistä himputista se taas löytyikään? Pian ikonien virta seisahtui, saavutti valikon lopun. Hänen etsimänsä oli mennyt ohi. Mikko pyöräytti silmiään, nosti sormensa palatakseen alkuun. Ele jäi kuitenkin puolitiehen, sillä sarjan viimeinen kuvake oli kiinnittänyt hänen huomionsa.
Ikoni ei päällepäin eronnut mitenkään edeltäjistään; se oli samanlainen ääriviivaton, hillityn tummanharmaa suorakaide. Kuitenkin siinä oli outoa voimaa. Mikon sormi hidastui sitä lähestyessään ja oli ajautua harhaan, aivan kuin ilma näytön päällä olisi muuttunut tahmeaksi. Kun hän lopulta osui kuvakkeeseen, näyttö sumeni. Keskelle ilmestyi laatikko, joka kysyi ensin oliko hän aivan varma ja sitten vielä salasanaa. Hän syötti sen miettimättä, kerrankin ensimmäisellä yrittämällä oikein. Päävalikko häipyi iloisen ponnahduksen saattelemana, korvautui toisella.
Mikko oli avannut valikon vain kerran aiemmin, vuosia sitten. Lähinnä kai varmistaakseen, että se todella oli olemassa. Toisiin kaltaisiinsa verrattuna näkymä oli kovin yksinkertainen, jopa riisuttu. Näytön keskellä seisoi yksi ainoa kuvake: kookas, räikeänpunainen ympyrä, johon oli piirretty puutukkinen metsästyskivääri. Kuva oli anakronistinen ja jokseenkin raaka. Kuulemma ensimmäisten mallien koekäyttäjät olivat kuitenkin toivoneet sitä nimenomaisesti ja niin sinnikkäästi, että valmistaja oli lopulta taipunut. Asiasta oli mainittu Tekniikan Maailman vertailussa, ilmeisesti se liittyi johonkin ikivanhaan jenkkielokuvaan.
Mikko laski ranteensa lepäämään lääkäriä vasten, näytön alle. Hionnut kämmen kosketti hipaukselta lasia, ja Mikko huomasi äkkiä olevansa valtavan huolissaan siitä, että siihen jäisi rasvainen jälki. Hän räpäytti silmiään, jäi tuijottamaan näyttöä kunnolla sitä näkemättä.
Se olisi käynyt niin helposti. Yhdellä painalluksella kesäpäivän mysteeri olisi saanut arvoisensa päätöksen, siistin ja opettavaisen. Eräs ikiaikainen totuus olisi siirretty sukupolvelta toiselle. Urholla olisi lisää kysymyksiä, toki, mutta niihin hän kykenisi vastaamaan. Poika ei ollut nähnyt lääkärin raporttia, ja takuulla oli olemassa vammoja, joille laitekaan ei voinut mitään. Kaiketi.
Kyllä, niin olisi tehtävä. Mitä pidempään asiaa jahkattaisiin, sitä vaikeammaksi se pojalle muuttuisi. Ja pahinta olisi, että tämä syyttäisi väistämättä itseään. Jäisi miettimään, mitä oli sanonut väärin tai jättänyt sanomatta, kun ei ollut onnistunut kääntämään isänsä päätä. Hän voisi kyllästymiseen asti vakuutella tälle, että kyse oli aikuisten jutusta, vedota lakiin, Jumalaan ja Sinikkaan. Mutta kaikesta huolimatta Urhoon jäisi itämään epäilys siitä, olivatko he toimineet oikein. Ei, niin se ei saanut mennä. Poika olisi säästettävä siltä, vielä tässä iässä. Vielä hetken aikaa.
Huomisaamuna Urho tulisi juosten alas, kysyisi heti ensimmäisenä linnusta. Ellei tämä sitten ryntäisi suoraan vaatehuoneeseen – ei, se olisi viisainta laittaa lukkoon. Hän istuttaisi tämän keittiön pöydän ääreen, asettuisi viereen ja kertoisi uutiset. Kyyneleitä tulisi, se olisi selvä, mutta vain aikansa. Seuraavaksi Urho syyttäisi häntä, arvaisi hänen tekonsa. Hän kiistäisi kaiken, kertoisi linnun menehtyneen vammoihinsa. Tai sitten myöntäisi: kertoisi tehneensä päätöksen itse, aikuisena, ja perustelisi miksi se oli ollut välttämätön. Kummin vain, Mikko ei ollut vielä miettinyt asiaa aivan loppuun asti. Joka tapauksessa päätöksen taakka siirtyisi pois hänen poikansa harteilta, joko kasvottomalle kohtalolle tai hänen omilleen. Ja muistot, joita tämä myöhemmin tapauksesta kantaisi, eivät olisi syyttäviä vaan voimaannuttavia.
Mikko katsahti nappia lähestyvää sormeaan. Tuntui kuin hänen koko tahtonsa olisi valunut tuohon pienen ruumiinosaan. Hän tunsi nivelet, luut ja erityisesti niihin kiinnittyvät, pikkiriikkiset lihakset; osat, joiden oli aiemmin tuskin tajunnut olevan olemassakaan. Valmiina jännittymään, tekemään päätöksen lihaksi. Hän veti henkeä ja nyökkäili hiljaa, kuin keräten päässään risteileviltä ajatuksilta puoltoäänet.
Naurahti sitten kireästi, nosti sormensa sivuun.
Mikko kohotti katseensa konsoliin. Kävi vielä kerran läpi linnun peruselintoimintoja kuvaavat arvot ja varmisti, että ne olivat moitteettomat. Kääntyi sitten, käveli pois. Jätti linnun nukkumaan kupunsa alle, suojaan niin luonnon kuin ihmisjärjenkin vaaroilta.
Askelia säesti hento, yhä aristava muisto. Se oli peräisin vuosikymmenten takaa, ehkä kauempaa kuin yksikään kaltaisensa. Aika oli kuluttanut muiston pintaa, hionut pienet yksityiskohdat näkymättömiin. Vain ääriviivat ja syvimmät jäljet erottuivat: muumikuvioinen kipsi, voidekelmu kyynärtaipeessa. Lauantaina odottavat, muovintuoksuiset nappulakengät, kuuma poskella. Isän käsi lavoilla, ääni myötätunnosta paksuna:
”Näin se kuule menee. Harmi vaan.”
Hieman myöhemmin Mikko meni katsomaan poikaansa. Urho makasi sängyssään lukemassa, kasvot kirjan pehmeässä valossa kylpien.
”Hei”, Mikko kysyi. ”Löysitkö hyvää lukemista?”
”Ihan kohtalaista”, Urho vastasi. Pojan äänensävy oli tympääntynyt, mutta siinä ei ollut kiukkua tai vihaa; tämä näytti unohtaneen heidän riitansa keittiössä. Tai sitten tämä oli vain liian hämmentynyt äksyilläkseen.
”Puolen tunnin päästä nukkumaan”, Mikko julisti.
Urho näytti tyytymättömältä, muttei protestoinut. Tästä oli puhuttu ennenkin. Mikko käveli pojan luo. Pohti, sanoisiko jotain, päätyi kieltävään vastaukseen. Sanat oli tältä päivältä jo käytetty. Tyytyi levittämään kätensä, läppäisemään toisella mahaansa heti navan alapuolelta. Urho empi hetken, totteli sitten kutsua: laski kirjan alas, nousi sängystä ja asteli luokse. Painautui häntä vasten ja halasi etuviistosta, kasvot vatsaan painuen. Hetken Mikko muisti tuskallisen kirkkaasti sen, kuinka ne olivat ulottuneet tuskin polveen. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hän oli nähnyt linnun Urhon kädessä, hän tunsi itsensä todella rauhalliseksi. Asiat asettuivat oikeaan kokoonsa. Maailmassa oli jotain, jonka rinnalla kipu ja kärsimys olivat vain mitättömiä alaviitteitä.
Urho irrotti ensin, hän vasta hetkeä myöhemmin. Painoi tämän kädet omiinsa, sanoi vielä:
”Ja hampaat eka pestyinä.”
Hän nousi ja kääntyi kannoillaan. Jätti poikansa sängyn ja kirjan seuraan, mieli täynnä ylpeyttä ja suunnatonta mustasukkaisuutta.
***
Kirskahtava ääni herätti Urhon. Hän avasi pakottavat silmänsä, makasi hetken liikkumatta hengitystään kuunnellen. Kello yöpöydällä näytti kolme ja seitsemäntoista.
Ääni ei toistunut, ja pian Urho ei ollut enää varma, oliko se ollut todellinen vai peräisin äsken nähdystä unesta. Yö oli ollut rauhaton alusta lähtien. Hän oli viettänyt sen ensimmäiset tunnit maaten vuoteessa silmäluomet tönkköinä, hahmotellut mielessään Kipusiskoja. Mustapukuisia miehiä ja naisia, jotka olivat kulkeneet joukolla pitkin synkkiä, muovinhajuisia käytäviä. Niiden seinät olivat olleet täynnä häkkejä, joissa oli erilaisia eläimiä: lintuja, koiria, hiiriä ja käärmeitäkin. Ajoittain Kipusiskot olivat pysähtyneet jonkin eläimen eteen, tökkineet sitä neuloilla tai antaneet sähköiskuja, ihailleet sen sätkimistä. Välillä ne olivat laskeneet niitä suurempiin häkkeihin, monta eri eläintä kerrallaan. Antaneet niiden saalistaa ja raadella toisiaan, lavastaneet menneen maailman taisteluita.
Lopulta kuvitelmat olivat kuluttaneet Urhon mielikuvituksen loppuun ja suoneet hänelle unen. Sittenkin hän oli heräillyt yhtenään; toisinaan utuisiin, pelkistä häilyvistä tunteista koostuviin uniin, välillä öisen kotitalon alituisiin ääniin. Se, johon hän oli äsken herännyt, ei juuri eronnut aiemmista. Se oli ollut terävä narahdus, joka oli muistuttanut kauan sitten luontodokumentissa kuultua petolinnun huutoa. Urho ei tunnistanut ääntä, ei osannut paikantaa sitä ympäristöönsä sen paremmin kuin uniinsakaan. Itse asiassa hän ei muistanut, oliko nähnyt äsken unta laisinkaan. Yhdestä asiasta hän kuitenkin oli varma: lintu oli pelastettava. Tämän Urho tiesi sillä äkillisellä, kiistattomalla varmuudella, jolla aiemmin epäselvät asiat toisinaan herätessä tiedetään. Päivällä hän oli ollut hämmentynyt, liian keskittynyt isän tarinoihin, ei ollut tajunnut tilannetta kunnolla. Kirjoista oli ollut paljon apua. Ne olivat kertoneet hänelle siitä maailmasta, johon lintu kuului, vahvistaneet tosiksi osan isän kertomista asioista. Osassa se oli erehtynyt (näistä Urho oli tehnyt tarkan listan mieleensä). Toiset taas olivat olleet yksinkertaistettuja oikoteitä, valheita, jotka isä oli punonut hänen ymmärrystään helpottaakseen. Sitä se teki yhtenään. Kaikki tuo oli kuitenkin ollut hänen mielessään yhtenä könttänä ja sotkussa, ei lainkaan ymmärrettynä. Vasta nyt, yön pimeydessä, hän näki kaiken selvästi.
Urho nousi vuoteestaan, astui tarkoin valitulle parkettilaudalle sen jalkopäässä. Lattia päästi hennon, lähes kuulumattoman narahduksen. Urho oli ollut valmistautunut. Hän oli pitänyt kuukausien ajan lukua siitä, mitkä kohdat huoneen lattiassa pitivät ääntä ja mitkä eivät, piirtänyt niistä karttaa mieleensä yöllisiä hiippailuretkiä varten. Mitään erityistä syytä varautumiselleen hänellä ei ollut ollut, mutta eihän sellaista tarvittukaan. Urhon maailma, kuten kaikkien hänen ikätoveriensa, oli paikka, joka oli täynnä salattua voimaa ja polveilevia suunnitelmia. Hän kulki huoneen poikki vakain askelin, jalkapohjat kylmään lattiaan maiskahdellen.
Urho saapui käytävään. Tuli isän ja äidin makuuhuoneen ovelle, kiitti onneaan havaitessaan sen olevan visusti kiinni. Askel askelelta hän tunsi rohkeutensa kasvavan. Talo päästeli yhä ääniä, mutta ne olivat tuttuja: puuseinien alituista niiausta betonisokkelia vasten, yöksi kiihtyneen tuulen vinkunaa räystäillä. Urho oli aikoinaan pelännyt ääniä ja viettänyt niiden kanssa lukuisia unettomia öitä. Vähitellen hän oli kuitenkin oppinut tuntemaan ne ja käsittänyt, että ne olivat talon asukkaita yhtä lailla kuin hän, äiti ja isäkin. Oli tehnyt niiden kanssa rauhan, tai ainakin hauraan aselevon; ne eivät häirinneet häntä eikä hän niitä. Tänä yönä äänet olivat kuitenkin jotain vielä parempaa. Ne olivat Urhon seurana, antoivat hänen mielelleen tekemistä, ja olihan yksi niistä ystävällisesti herättänytkin hänet pelastamaan linnun. Ne olivat hänen tukijoitaan tässä tärkeässä hankkeessa. Ja liittolaisia isää vastaan.
Urho jäi maistelemaan ajatusta. Se tuntui häiritsevältä, jotenkin kielletyltä, mutta samalla siinä oli seikkailun ja oivalluksen vivahde. Ajatus käänsi päälaelleen monta sellaista asiaa, joita hän oli aiemmin pitänyt itsestään selvinä. Siinä maisemassa, joka kuvasi hänen paikkaansa maailmassa, mahdollisia tapoja olla ja ajatella, oli avautunut aivan uusia näkymiä. Urho käänteli ajatusta mielessään, säilöi sen odottamaan käyttöä.
Hän saapui alas eteiseen. Kirkas kesäyö tulvi sisään olohuoneen ikkunoista, oli paljon valoisampaa kuin ylhäällä. Avoimesta takaovesta kantautui tuttu ääni: tuulen vaisu, ajoittain kiihtyvä humina, joka läpsytti karmista roikkuvia muovilätkiä. Jokin ovessa näytti oudolta, ja Urho jäi tuijottamaan sitä. Pian hän tajusi: ovi oli täysin auki, retkotti kaukana kuistin puolella. Isä tapasi pönkätä sen iltaisin melkein kiinni, ihan raolleen vain. Ehkä se oli tällä kertaa unohtanut.
Urho rypisti kulmiaan. Lundströmin kissa vaelteli öisin naapuruston pihoilla ja tuli toisinaan taloihin sisälle naukumaan. Se voisi herättää isän, mikä ei tietenkään käynyt päinsä. Avonainen ovi oli muutenkin paha enne, häiritsevä poikkeama yöllisessä seikkailussa. Asia oli korjattava. Hän laskeutui eteisen portaat, tarttui ovea kahvasta. Se oli paljon odotettua raskaampi; liikkui aluksi hieman, mutta kinnasi sitten jostain kiinni. Urho astui taaksepäin, otti tukea ja kiskaisi uudelleen. Lopulta ovi lähti liikkeelle, heilahti melkein kiinni. Saranoista päästi nouseva, repivä kirskahdus, välittömästi tuttu.
Juuri sellainen, johon hän oli herännyt.
Urho päästi irti ovenrivasta, kavahti taaksepäin ymmärryksen lyödessä lävitse. Pauke rinnassa kiihtyi hellittämättömäksi jyskytykseksi. Polttavan kuumia, puolinaisiksi jääneitä ajatuksia sinkoili pään läpi: talossa oli joku. Pitäisi huutaa, kertoa isälle ja poliisille. Pitäisi ottaa lintu pois lääkäristä ja piilottaa se ja laskea ikkunasta vapaaksi.
Urho kuitenkin havaitsi tekevänsä jotain aivan muuta. Hän kääntyi kannoillaan, vaistomaisesti ja aivan tahtomattaan. Takaa oli näet kuulunut uusi kirskahdus. Urho näki tunkeilijan heti. Suoraan edessä, astumassa keittiön ovesta.
Se oli nainen, varmaan ainakin. Pukeutunut sinisiin housuihin, sellaisiin joita isä käytti lenkkeillessään, ja hihoistaan risaiseen villapaitaan. Kasvot olivat hirvittävät, niillä näkyivät selvät puutostaudin merkit. Urho oli nähnyt sellaista vain kirjoissa. Otsalle valui lankamainen, epätodellisen valkoinen tukka ja silmiä ympäröivät harmaat, seittimäiset rypyt. Urho kavahti vaistomaisesti ja tajusi samalla, että isä olisi sättinyt, jos olisi nähnyt. Kaikista pelottavin oli kuitenkin tunkeilijan katse. Se oli oudon vaelteleva ja haparoiva, jotenkin savuinen, täynnä epäilemättä vaarallista hulluutta.
Ja sitten se avasi suunsa ja puhui, käheästi kuiskaten.
”Hei, anteeksi. Poika. Onkohan… onko Eevi täällä?”
Urho ei vastannut, ei tietenkään. Kipusisko oli tullut noutamaan lemmikkinsä takaisin, ja nyt kaikkein pahin oli tapahtunut: se oli nähnyt hänet. Hän oli jumissa nurkassa, ei päässyt mihinkään pakoon. Nainen vilkuili rauhattoman oloisesti ympärilleen, sitten häneen ja lopulta omaan käteensä. Siinä vilkkui outo, vihreä valo. Puhui uudelleen.
”Poika, anteeksi… kuulitko sinä? Asutko sinä täällä? Osaisitko auttaa minua?”
Urho tuijotti naista mykkänä. Kurkusta purkautui vaimea, säälittävä parahdus. Kipusisko oli pelottavampi kuin yksikään hänen kuvitelmistaan. Sairas se oli, aivan selvästi, mutta silti kammottava. Hitaasti pakokauhun alta nousi kuitenkin jotain muuta: taistelutahtoa. Urho oli äkillisen, tuskaisen tietoinen avoimesta takaovesta selkänsä takana, mutta vastusti sen kutsua. Ei hän voinut paeta, pelkkä ajatuskin nolotti. Nainen ei tietenkään voisi satuttaa häntä, mutta linnulle se kykenisi tekemään pahaa. Apua ei ollut saatavilla. Viljami oli kertonut, että poliisi ei voinut Kipusiskoille mitään, eivätkä ne muutenkaan ehtisi ajoissa. Linnun kohtalo oli hänen käsissään.
Urho nielaisi, nousi portaat kumisin jaloin. Tunkeilija hymyili hänelle kauheaa noita-akan hymyään, toljotti välillä ranteessaan tuikkivaa valoa. Nyt Urho näki sen paremmin. Kyseessä oli tumma, suunnilleen äidin juoksumitalien kokoinen kiekko, joka oli remmillä kiinni naisen tikunohuessa ranteessa. Sitä kiersi läpikuultavan harmaa reunus, jonka alla vilkkui yksinäinen, vihreä piste.
”Se pääsi karkuun”, nainen valitti. ”Puhdistin häkkiä… sellainen se on, sellainen velmu… Miten se pärjää? Koko yön olen etsinyt. Ja sitten se näytti tänne. Eikö näyttänytkin? Katso sinä, osaat kuitenkin minua paremmin…”
Kipusisko tarjosi rannelaitettaan nähtäväksi. Kiekon pintaa peitti vanhanaikainen, reunastaan haljennut nestekidenäyttö. Sille oli listattu erilaisia asioita, sellaisia kuin koti, avaimet ja puhelin. Viimeinen niistä oli valittu mustalla palkilla: Eevi. Näytön yläpuolella luki MemoryHelper. Kun tunkeilija jälleen kohotti kättään, vihreä valo siirtyi mukana, osoitti yhä samaan suuntaan: Urhon ohi, vaatehuonetta kohti.
Jokin kireälle vedetty katkesi Urhon sisällä. Hän tiesi hetkensä koittaneen, Kipusiskon huomio oli muualla. Hän repäisi jalkansa irti lattiasta, kiepsahti tunkeilijan käden alta ja lähti juoksuun. Kurkkuun tulvahti suolaa.
Vaatehuoneen ovi oli auki. Lääkärin valot loistivat nurkan takaa, kimpoilivat seinästä ja hyllyköistä. Kipusisko huudahti vaisulla äänellään jotain perään. Urho ei kuullut tarkemmin, toisteli vain itselleen tauotta, että ehtisi. Hän oli paljon lähempänä lintua kuin nainen, ja hänestä tuntui, ettei tämä kyennyt liikkumaan kovin nopeasti. Perille päästyään hän nappaisi linnun kuvun alta ja kätkisi sen paitansa alle, juoksisi ulos ja karkuun. Urho kohotti katseensa, piti sen kiinni lääkärissä. Yritti täyttää mielensä ajatuksella siitä, kuinka lähellä lopulta olikaan.
Kynnys ponnahti lattiasta, löi varpaille. Urho sai vaivoin pidettyä tasapainonsa, tuli raskaasti alas oikealle jalalle. Jokin rapsahti nilkassa.
Urho horjui jaloilleen silmät valuen, yritti ottaa uuden askelen. Suojavaste iski välittömästi päälle. Näkymätön käsi tarrasi jalkaan ja vastusti liikettä, esti käyttämästä vammautunutta raajaa. Hän puski sitä vastaan, yritti kaikin voimin pitää itsensä liikkeessä. Otti tukea vaatehuoneen seinästä, kinkkasi vasemman jalan varassa. Urho ei katsonut taakseen, ei uskaltanut, tiesi silti takaa-ajajan lähestyvän. Mutta hänkin oli jo melkein perillä, erotti hohtavan kuvun kyynelten läpi. Kurotti sitä kohti, sohaisi näytön hereille. Kelasi sitä puolisokeana, yritti saada kuvakkeista selvää.
Kipusisko oli tulossa. Se veisi linnun mukanaan ja kiduttaisi sitä, tekisi sille sanoinkuvaamattomia asioita. Tai sitten antaisi sen vain olla, jättäisi linnun kitumaan kauhean tautinsa kanssa koko sen loppuelämän. Pakottaisi sen elämään maailmassa, joka olisi täynnä pieniä, kätkettyjä neuloja, valmiina aiheuttamaan kärsimystä ja pelkoa. Niin ei saisi käydä, ei mitenkään. Vihdoin Urho ymmärsi kunnolla, mitä isä oli tarkoittanut. Linnun vapauttamisesta ei nyt kuitenkaan ollut hyötyä, hän ei pääsisi jalallaan kuitenkaan karkuun. Eikä siihen olisi muutenkaan aikaa. Ainoastaan yhteen asiaan.
Urho saapui valikon loppuun, painoi viimeistä kuvaketta. Syötti salasanan vapisevin käsin, mutta erehtymättä; hän oli nähnyt isän tekevän samoin niin monta kertaa, että olisi osannut sen vaikka unissaan. Tuli näyttöön, jossa oli yksinäinen, punainen rengas. Se hohti huoneen pimeydessä sumeana, uhkaavana silmänä, jonka valossa Urho oli kylpenyt aiemmilla, salaisilla retkillään lääkärin luokse. Lintu ei saisi joutua naiselle, ei ikinä. Urho kurotti kohti näyttöä. Ajatus siitä, mitä hän joutuisi tekemään, oli repäistä hänen rintansa auki. Mielen läpi kiisi viimeinen ajatus: anteeksi…
Äkkiä nainen oli siinä. Tarttui hänen käteensä omalla ja kuivuneellaan, nosti sen pois näytöltä. Ote oli hellä mutta jämäkkä, eikä Urho tehnyt vastarintaa. Hänen raajansa olivat menneet äkkiä aivan veltoiksi. Hän käänsi päätään, erotti juuri ja juuri Kipusiskon silmät näytön loisteessa. Ne katsoivat vuoroin kuvun alla nukkuvaa lintua, vuoroin aseen kuvaa näytön keskellä. Katse oli erilainen kuin aiemmin; jotenkin terävämpi, tunnistava. Poskilla kimmelsi. Suu liikkui, mutta Urho ei erottanut sanoja.
Näky sai voiman palaamaan Urhoon. Hän ei käsittänyt naista lainkaan, mutta siitä, mitä se oli linnulle tehnyt, ei ollut epäselvyyttä. Hän riuhtoi kättään vapaaksi, huitoi toisella tunkeilijaa kohti. Takoi nyrkillä pakaroita, potki nilkoille. Toivoi että nainen menisi pois, ja lintukin, ja kipu ja kaikki vaikea.
Pari ensimmäistä lyöntiä osuivat naiseen, kolahtivat tyydyttävästi luuhun tämän alaselässä. Pian Urhon nyrkeistä kuitenkin alkoi loppua voima, suojavaste tarttui rystysiin, eikä hän enää oikein ylettänytkään. Loukkaantunut jalka oli lopulta pettänyt alta, ja hän pysyi pystyssä vain naisen kannattelemana. Tämä puolestaan ei näyttänyt enää huomaavankaan vankiaan. Katse pysyi visusti kiinni linnussa, kulki ruumiinosasta ja vammasta toiseen. Suusta tulvi äänettömiä sanoja. Käsi laskeutui pleksikuvulle, sormet auki harottaen. Nousi sitten, siirtyi näytölle. Painoi punaista nappia.
Tunkeilija laski Urhon varovasti maahan, päästi irti. Hän ei päässyt enää ylös, tuskin tajusi edes yrittää. Katsoi vain. Kuvun alla makaava lintu ei päästänyt ääntäkään sen suoniin virtaavan nesteen muuttaessa muotoaan. Urho tiesi, että jos olisi ollut lähempänä, hän olisi voinut erottaa kuinka sen hengitys hidastuisi. Peruselintoimintoja kuvaavat käyrät osoittivat alaspäin, pienevät numerot välkkyivät ääneti vieressä. Lopulta lääkärin näyttö himmeni mustaksi peiliksi koneen tajutessa, ettei sen palveluksia enää tarvittu. Kanyylit vetäytyivät irti linnun nahasta, kelautuivat laitteen sisään. Kupu aukesi hiljaa napsahtaen, paljastaen valkoisella muovilla makaavan ruumiin. Nainen poimi sen ylös, puristi kahden ristityn kämmenen väliin, nosti rinnalleen. Otti taskustaan hapertuneen paperinenäliinan ja pyyhki silmänsä, molemmat peräjälkeen.
Hetken päästä tunkeilija kääntyi jälleen Urhon puoleen, kyyristyi polvet rutisten. Nainen pälyili ympärilleen kuollutta lintua yhä silittäen. Ilme kasvoilla oli hätääntynyt, katse oli alkanut sumentua uudelleen. Silti siinä oli yhä samaa, käsittämätöntä myötätuntoa kuin hetkeä aiemmin sen tuijottaessa lintua. Nainen katsoi Urhon haavoittunutta jalkaa, kuiskasi:
”Niin se sitten… Niin se sitten… Anteeksi. Kaikesta. Poika, oletko sinä kunnossa? Pärjäätkö sinä?”
Urho nyökkäsi mykkänä.
Nainen nousi ja kääntyi, lähti kohti takaovea. Enää se ei hiipinyt vaan käveli lenkuttaen, selkä mutkalla. Kuollut lintu oli yhä painettuna rintaa vasten, nyt yhden käden varassa. Toinen piteli naisen alaselkää, sitä kohtaa, johon Urho oli nyrkeillään eniten osunut. Painoi ja hinkkasi sitä hassun näköisesti, käsittämättömästi.
Urho katsoi, kun tunkeilija katosi kulman taakse portaisiin, kohti takaovea. Hetken päästä hän kuuli tutun kirskahduksen, yön kovimman. Vähän myöhemmin sänky narahti yläkerrassa, lattia tömähti. Urho jäi istumaan paikoilleen. Suojavaste oli päästänyt irti loukkaantuneesta jalasta, juuri nyt ei tuntunut mitään. Ei edes itkettänyt. Edelleenkään hän ei ymmärtänyt. Tajusi vain olleensa väärässä, monessakin asiassa. Se ei herättänyt hänessä harmia, ainoastaan suunnatonta hämmennystä ja uteliaisuutta, tarvetta tietää enemmän. Sen aika tulisi kuitenkin myöhemmin. Niinpä hän jäi siihen odottamaan, kuuntelemaan talon ääniä ja tuulen huminaa ulkona.
Miettimään, mitä kertoisi isälle.
Bio
Antti Pekurinen on tamperelainen spefikirjoittaja ja lääkäri, jota kiehtovat ihmisaivot ja -mieli, tiede sekä teknologisen kehityksen vaikutukset yhteiskuntaan ja sen arvoihin. Esikoisnovelli ”Keikka” on julkaistu Portissa 1/19.
Saatesanat
”Usein niin kovin dystopiapainotteisessa spefikentässä mieltäni ovat aina kiehtoneet utopiat, erityisesti radikaalit sellaiset. Jos ihmiskunta jonain päivänä onnistuu selättämään köyhyyden, ympäristötuhojen, sairauksien ja sotien kaltaiset ongelmat, mikä on seuraava askel? Koetaanko negatiiviset tunteet, ikääntyminen ja kipu itsessään kärsimyksen lähteinä, jotka tulisi hävittää? Nykyihmisestä tällaiset visiot tuntuvat herkästi vierailta ja pelottaviltakin, mutta pitäisikö tulevaisuuden yhteiskunta niitä yhtä luonnollisina ja vääjäämättöminä kuin aiempia edistysaskelia?
Varsinainen kipinä tarinan kirjoittamiseen syttyi törmättyäni tieteelliseen artikkeliin, jonka mukaan yleisesti käytetty kipulääke parasetamoli vähentää (väliaikaisesti) koehenkilöiden empatiakykyä. Tästä syntyi idea hirviömäisistä ”kipusiskoista” ja samalla konkreettinen syy novellissa esiteltyä rokotusteknologiaa koskevalle konfliktille. Mainittu tutkimustulos on monien kaltaistensa tavoin sittemmin kyseenalaistettu, mutta herkullista fiktiopotentiaalia sillä ainakin on.”