ÄITI
Puhelin oli soinut yöllä, en minä ollut sitä kuullut, yleensä nukun hyvin sikeästi. Jäin katsomaan näyttöä: Äiti, vastaamaton puhelu tänään 05.17.
Tämä oli jotain sairasta pilaa, äiti oli ollut haudassa jo 24 vuotta, soitti hyvin harvoin kenellekään, eikä muutoinkaan ottanut yhteyttä minuun, oli ollut vähän huonot välit.
En uskaltanut soittaa numeroon, tiedä vaikka äiti olisi vastannut, mitä siinä olisi sitten osannut sanoa.
Luulin sen jäävän tähän, mutta sama toistui jokaisena seuraava yönä, näytöllä luki vain ”Äiti”. Se oli pelottavaa, karmaisevaa.
Oli pakko, keräsin rohkeuteni ja soitin takaisin vapisevin käsin.
– Hyvää päivää, olette soittanut älyllisten ihmeiden tilausinfoon, kuinka voimme palvella?
*
SULJETTU
Kuusi tuntia sitten: liukas tie, liian paljon nopeutta, puu väärässä paikassa, uusi auto jota piti kokeilla. Törmäys, paksu oksa lävisti rinnan.
Pienellä valotaululla vaihtuivat numerot 14668, 14669, 14700, ties kuinka paljon oli vielä edessä. Matka oli kestänyt jo kuusi tuntia, pienessä kopissa jossa ei ollut edes ikkunoita. Hän manasi huonoa tuuriaan, ei kuolemaansa vaan ajankohtaa, miksi sen piti hajota juuri nyt.
Tilassa oli hankalaa olla, nukkuminen tällaisessa nopeudessa oli mahdotonta, ei jaksanut nojailla teräksiseen seinään, oli pakko vain istua.
Alhaalla ollut ilmoitus harmitti vieläkin: ”Tunneli rikki, olkaa hyvä ja käyttäkää hissiä” .
Miten helppoa olisikaan ollut nähdä valo tunnelin päässä.
*
DIGITALISOITUMINEN
Kauheat ruuhkat täällä. Tuhansia ihmisiä siirtyi kuljetustasoilla kohti tarkistuspistettä, eipä tässä sen kummempaa kiirettä enää ollut, en vain olisi osannut kuvitella tätä paikkaa tällaiseksi. No, kaikki muuttuu.
Yritin katsella näkyisikö tuttuja. Eräs matkustaja vaikutti entisen työpaikan punapäältä opettajahuoneesta, toinen kaupan myyjältä. Pienten lapsien mukana oli valkoisiin pukeutuneita saattajia, jotka pitivät huolta suojateistaan.
Pääsin viimeinkin tarkistuspisteelle. Toivoin kaiken olevan hyvin, en olisi enää halunnut lähteä alas, täällä ylhäällä kaikki olisi paremmin, sopivan lämmintäkin.
Tutun näköinen vanhempi, valkopartainen mies otti minut vastaan ystävällisesti.
– Aika erilaista täällä, sanoin.
– Olemme juuri digitalisoimassa järjestelmäämme, emme me missään herran kukkarossa asu, Pietari sanoi hymyillen.
(c) Ari Kokkonen 2015