Legenda

Kahdeksannentoista vuosisadan alussa, Ruotsin nuoren kuninkaan kukistumisen jälkeen, tsaari Pietari lähetti luotetuimmat ja kovaotteisimmat upseerinsa Ruotsin Itämaahan ryöstelemään. Kaikkein vähiten epäröiden hän valitsi tuohon tehtävään erään eversti Aleksandr Mihailovits Lebedevin – eikä tämä johtunut suinkaan vain siitä, että kunnianhimoinen Lebedev oli tehnyt eräitä erikoispalveluksia vuoteessa sekä hänelle että ruhtinas Menshikoville.
Aleksandr Lebedev oli venäläisen aatelisperheen keskimmäinen poika, joka oli jo kadettivuosinaan osoittanut poikkeuksellista rohkeutta ja intomielisyyttä. Hän oli taitava ratsastaja, eikä viettänyt päivääkään nousematta edes kerran hevosen selkään. Sanottiin, että hän oli saanut syntymälahjakseen poikkeuksellisen kuohuvan veren, sillä hän ei liioin ollut koskaan miehuusvuosinaan viettänyt yhtä kokonaista vuotta rauhassa kotonaan – aina hän oli ensimmäisenä lähdössä johtamaan sotaretkiä. Ei hän ollut edes naimisissa, vaikka oli jo yli kolmenkymmenen ja vaikka monenkin nuoren moskovalaiskaunottaren tiedettiin huokaavan hänen jälkeensä.
Eversti Lebedev oli näet myös komea mies: hän ei ollut keskimääräistä pidempi vaan jopa vähänläntä, mutta hänellä oli ylväs ryhti, terävähköt piirteet, melkein musta ja hivenen kihartuva pitkä tukka sekä jäänharmaat silmät. Hän huolehti tarkoin korean univormunsa siisteydestä ja käytti kalliita parfyymeja, jopa kasvomaaleja. Lebedevin komeutta tahrasivat vain iso arpi keskellä poskea, murtunut nenä ja muutama katkennut hammas yläleuassa. Ja vaikka hän muutoin puhui hyvin huolitellusti, tuota jalosyntyistä vaikutelmaa rikkoivat katkenneiden hampaiden välistä epävireisinä suhahtavat ja sihisevien vastineidensa kanssa yhteen sulautuvat s- ja z-äänteet. Nämä jäljet eivät suinkaan olleet taisteluiden merkkejä, vaan peräisin hänen poikaiältään. Silloin hän oli ikävystyneenä hirttänyt koiranpentuja kartanon mailla kasvavaan suureen haapaan, ja tästä järkyttyneenä oli hänen vanhempi veljensä, seuraava kreivi Lebedev, rikkonut painavan vodkapullon vasten hänen kasvojaan.
Eversti Lebedev ei milloinkaan ottanut vankeja, vaan tappoi jokaisen tielleen osuvan vihollisen. Jopa eräät kenraalit olivat sitä mieltä, että Lebedev oli kohtuuttoman julma ja ankara upseeri, jonka täytyisi hillitä itseään niin vihollisen kuin omien miestensä kohtelussa. Mutta kuka olisi voinut mitään Lebedeville, jonka rykmentti juuri armottomuuden johdosta liikkui saloilla nopeammin kuin kenenkään muun? Eivät hänen upseeritoverinsa, eivät tsaarin lähettiläät eivätkä seutujen asukkaat pysyneet mitenkään perillä siitä, missä Lebedevin joukot milloinkin liikkuivat. Se ei toki ollut mitenkään käsittämätöntä, sillä kaikki tiesivät, että Lebedeviltä puuttui säälin lisäksi myös pelko. Itse asiassa hän vihasi pelkureita enemmän kuin mitään muuta, ja oli hyvin kärkäs langettamaan tuon nimen toisten miesten päälle – kuten myös pelkuruudesta säädettävät ankarat rangaistukset.

Eräänä heinäkuun päivänä Lebedevin rykmentti oli saapunut Kalvakankosken kylään, jonka kuudesta talosta vain kaksi ei ollut ollut täysin tyhjillään ja kylmänä. Illalla, kun sumua alkoi nousta peltojen ylle ja Lebedev katseli sotilaiden tuleen sytyttämiä taloja maarianheinävodkaa siemaillen, muuan hänen luottomiehistään tuli hänen luokseen.
”Herra”, tuo Durov-niminen nuori luutnantti sanoi. ”Luulen, että metsässä, noin kivenheiton päässä, on jotain. Näin savua.”
Lebedev hymyili julmaa hymyä.
Pian hän, Durov ja kymmenkunta muuta sotilasta etenivät kuusien seassa, joiden tiheiden oksien alla maassa ei kasvanut muuta kuin vähän sammalta. Oksien lomasta erottui järvi, jonka tummansinisen pinnan yllä pyörteili usvapatsaita. Sotilaat kiersivät sen rantaan ja odottivat everstinsä käskyä. Lebedev tähysi savun suuntaan – se tuli suuren kiven takaa. Sen lähellä näkyi ilmeisesti pyykkinarulle pingotettuja valkoisina heiluvia lakanoita, ja jostain kuului lampaiden määkinää. Niinpä tietysti. Lebedev naurahti pilkallisesti metsään paenneiden typeryydelle. Luulivatko nämä, etteivät vainolaiset liikkuisi öisin?
Sitten järveltä alkoi kaikua valittavaa huutoa, melkein kuin sijattoman sielun tuskaista ulvontaa. Lebedev hätkähti, mutta muisti sitten, mikä ääni se oli. Lintu vain… se siro tumma vesilintu. Kuikka. Kohta ääni vaihtui sen tutummaksi huudoksi, nousevaksi ja laskevaksi.
Lebedev piteli miekastaan lujaa kiinni, valmiina vetämään sen esiin ja upottamaan sen jonkun pehmeään lihaan, ja hänen silmänsä kipinöivät hämärässä illassa kuin kristallit. Ylpeinä, kenenkään estämättä, sotilaat kävelivät kohti isoa kiveä. Sitten sumuisen ilman lävisti terävä huuto. Ilman laajaa suomen taitoakin Lebedev ymmärsi sen olevan kauhun täyttämä varoitus. Hän käski miehiään hyökkäämään, ja miekat ojossa he rynnistivät kiven taakse.
Lebedev käytti miekkaansa taitavasti ja armotta. Verta roiskui hänen kasvoilleen ja univormulleen, kun miekan kiiltelevä terä surmasi raa’asti kaikki luolasta ulos yrittäneet miehet ja naiset. Mutta Lebedev oli onnellinen. Punaisena virtaava veri sai hänessä jälleen kerran aikaan kiihotustilan, suoranaisen riettaan hekuman, joka oli jo monta vuotta lietsonut häntä yhä hirveimpiin tekoihin. Silloinkin, kun kaikki hänen uhrinsa makasivat jo kuolleina tai kuolevina, hän silpoi miekallaan heidän vatsojaan auki nähdäkseen lisää verta. Lopulta hän ryntäsi suuren kiven alla olevaan luolaan ja potkaisi yhdellä potkulla nuotion hajalle. Tuli tarttui luolan pehmikkeenä oleviin heiniin välittömästi, ja luolasta alkoi pian kuulua hirveää huutoa.
Lebedev seisoi ulkona, kohotti miekkansa kasvojensa eteen ja nuoli veren sen terältä viimeiseen pisaraan. Kiihtymys sai hänet vapisemaan kauttaaltaan, hänen mielensä sumenemaan ja hänen miehisen elimensä muuttumaan yhtä kovaksi kuin hänen miekkansa. Sitten hän huomasi pienikokoisen hahmon seisomassa lyhyen matkan päässä. Heidän katseensa kohtasivat, ja Lebedev tajusi hahmon olevan nuori nainen. Juuri tämä oli arvatenkin yrittänyt varoittaa omaisiaan vihollisen lähestymisestä.
Nainen lähti juoksemaan pakoon, mutta mitään kenellekään sanomatta, kyltymättömän himon ajamana, Lebedev lähti hänen peräänsä. Vaikka nainen oli nopea ja hyppeli kaatuneiden puiden yli kepeästi kuin jänis, hän ei kyennyt karistamaan venäläistä upseeria kannoiltaan. Välimatka lyheni koko ajan, sillä Lebedev oli voimakas ja hänen saappaillaan oli huomattavasti helpompi juosta kuin repaleisilla supikkailla. Vihdoin hän loikkasi kiveltä naisen perään ja kaatoi hänet alleen varvikkoon. Lebedev huudahti äkillisestä kivusta ja järkytyksestä, kun nainen löi häntä kasvoille, mutta hän ei ollut suinkaan ensimmäistä kertaa purkamassa taisteluraivoaan ja sen aiheuttamaa kupeiden poltetta vihollisen lihaan… Kuten oli tehnyt lukuisia kertoja ennenkin, hän painoi naisen ranteet maata vasten, suuteli häntä kiivaasti ja työnsi polvillaan hänen reitensä väkisin auki.
Vetäessään elimensä ulos Lebedev sattui katsomaan tarkemmin naisen kasvoja, joita osittain peittivät ruskeat hiukset. Hän yllättyi, sillä niillä ei näkynyt minkäänlaista häpeää eikä edes kyyneliä, vaan puhdasta vihaa. Lebedev oli jo tapailemassa miekkaa vyöltään, jotta hän olisi saanut nähdä vielä lisää verta nautintonsa päätteeksi… Niin hän oli joskus ennenkin tehnyt. Tällä kertaa hän kuitenkin päätti jättää uhrinsa henkiin. Eihän tällä ollut enää edes sukua turvanaan, yksin hän oli täällä metsässä karhujen ja susien syötävänä… Lebedev naureskeli ajatukselle. Niin, helppo ja nopea miekalla surmaaminen olisi luultavasti kaikkein sääliväisintä! Hetken hän harkitsi myös naisen ottamista mukaan leiriin, mutta hän hylkäsi senkin ajatuksen. Vankeja ei otettu, ei mitään tarkoitusta varten. Niinpä hän kohensi univormuaan, suki hiuksiaan ja käveli ylväästi tiehensä. Kaukaa järveltä kuului taas kuikan valittava huuto.
Nukkuessaan yöllä omassa teltassaan Lebedev näki hyvin outoja unia. Aamulla hän ei oikeastaan muistanut niistä mitään, ei ainakaan mitään, mitä olisi nähnyt. Mutta hän oli haistanut, haistanut saman kitkerän hajun, joka oli tuttu ammutuista ja nyljetyistä karhuista… ja jonkin toisen, jonka hän nopeasti muisti olevan lepän kuorinesteen tuoksu. Muutama päivä sitten eräs sotamies oli nimittäin mennyt järjiltään nähdessään myrskyn kaataman lepän ja väittänyt sen vuotavan verta. Kaikki nuo tuoksut olivat kiertyneet hänen unessaan toisiinsa, kuin naisen hiuspalmikko tai puron pyörteilevä vesi, jonka väri näyttää koko ajan vaihtelevan. Kaiken tämän lisäksi Lebedev muisti unestaan seitsemän sanaa, seitsemän suomenkielistä sanaa: Värise, värise, väärintekijä, mie saan sinut siemenelläs.
Lebedev ei halunnut ajatella uniaan enempää. Kun sotilaspalvelija kiristi hänen ryhtiliiviään ja auttoi häntä pukeutumaan uuteen tahrattomaan univormuun, hänen mielensä oli jo hieman tyyntynyt. Tänään he jatkaisivat matkaansa. Aina hän jatkaisi matkaansa. Hän oli levoton, hän ei tulisi kestämään ilman jatkuvaa liikettä, taistelua ja jännitteitä. Hän halusi viedä veren, elämän, toisista ja ottaa sen itselleen. Mikään vähempi ei hänelle riittänyt.
Kun rykmentti oli illan hämärtyessä ylittänyt voimakkaasti kuohuvan joen, Lebedev putosi ensimmäisen kerran hevosensa selästä. Hänen kyynärpäänsä osui kiveen, muta se ei tuntunut miltään, kuten hän pian tajusi. Häpeä ja raivo kuohahtivat hänessä: pudota nyt hevosen selästä kaikkien miestensä nähden! Se oli naurettavaa. Eikä Lebedev ollut niin tyhmä, ettei olisi ymmärtänyt miestensä tottelevan häntä ennen muuta pelosta. Kyllä hän oli kuullut ne katkerat ja vihaiset äänenpainot, joilla miehet lausuivat hänen nimensä kun luulivat, ettei hän kuullut. Lebedev yritti nousta takaisin satulaan, mutta hänen jalkansa eivät liikkuneet ollenkaan. Selkä tuntui jäykältä kuin seiväs. Oliko ryhtiliivi kiristetty liian tiukalle? Se ei ollut tuntunut siltä aamulla, eikä Lebedevin toisaalta ollut vaikeaa hengittää. Eikä se selittäisi sitä, miksi hänen jalkansa tuntuivat painavan kumpikin kuin tykinkuula.
Pari sotilasta tuli auttamaan hänet hevosen selkään, ja he ymmärsivät jopa sukia hänen univormunsa puhtaaksi sitä ennen.
”Jatketaan”, Lebedev karjaisi heti, kun oli ottanut tukevan asennon satulassa. Hänellä oli edelleen outo olo. Koko hänen vartalonsa tuntui puutuvan – hän hädin tuskin tunsi ohjia käsisssään tai jalustimia jaloissaan. Saattoiko hänellä olla keripukki? Tai jokin vielä pahempi tauti, joka oli tarttunut häneen jostakusta niistä lukuisista, joiden ruumiista hän oli taistelujen välillä nauttinut… Hän ei kyennyt enää säilyttämään tasapainoaan, ja pian hän putosi uudelleen satulasta raskaasti maahan osuen. Oudonkin raskaasti.
”Voitteko huonosti, herra?” paikalle kiirehtinyt sotilas tiedusteli arasti. Lebedev huitaisi kädellään. Hänestä tuntui, ettei hän haluaisi ottaa enää askeltakaan mihinkään suuntaan
Rykmentin välskäri tuli paikalle ja koetti Lebedevin kaulasuonta – ja veti kätensä äkkiä pois.
”Teidän ihonne on aivan… karhea”, hän änkytti. ”En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa…”
Kuin harkiten, uskaltaisiko koskea uudelleen, hän laski kätensä uudelleen Lebedevin kaulalle.
”Mahdotonta”, hän mumisi kuin itselleen. ”En tunne sydämenlyöntejä.”
Lebedeviä melkein nauratti. Ei sydäntä, ei sydämenlyöntejä…
”Suosittelen teille pitkällistä lepoa, herra”, välskäri sai sanotuksi ja lähti kiireesti.
Lebedev jäi paikalleen seisomaan.
”Tahdon olla yksin”, hän ilmoitti. Puhuminenkin oli vaikeaa, huulet ja kieli tuskin liikkuivat. Lebedev horjui metsään, ja tuuli kävi häntä vastaan hulmauttaen hänen hiuksiaan. Ne eivät kuitenkaan vain hulmunneet lähes äänettömästi, vaan ne… kahisivat. Värisivät. Lebedev pysähtyi vasta saavuttuaan järven rantaan. Hän käveli aivan veden ääreen ja oli juuri katsomassa kuvaansa, kun tuulenpuuska sai vedenpinnan väreilemään. Ja hän olisi voinut vannoa kuulleensa vettä liekuttavassa tuulessa seitsemän sanaa.
Värise, värise, väärintekijä, mie saan sinut siemenelläs.
Saman tien kuikan valitus kiiri järven pintaa pitkin, kaikuen jokaisesta rannasta. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen aito, syvältä pureva pelko kouraisi Lebedeviä. Hän veti toisen valkean hansikkaansa kädestä ja näki käden olevan vaaleanharmaa. Kauhuissaan hän veti pois toisenkin hansikkaan ja joutui toteamaan ihonsa olevan samanlainen sieltäkin. Ja kun hän kosketti toista kättä toisella, hän ymmärsi välskärin puhuneen totta. Sen lisäksi että iho oli harmaata, se oli myös luonnottoman karheaa ja kovaa. Eikä vain iho. Lebedevin liha tuntui hitaasti, mutta varmasti muuttuvan kovaksi, ei lainkaan lihan kaltaiseksi. Enemmänkin kuin luuksi, samalla kuin luu pehmeni hieman, niin että pian luu ja liha olivat miltei yhtä kovia. Univormu osittain sulautui osaksi kovaa ja harmaata ihoa, mutta paikoin se ikään kuin hapertui ja muuttui samalla keltaiseksi.
Lebedev yritti juosta pois, mutta hänen jalkansa eivät liikahtaneetkaan. Jalkaterät pitenivät ja haarautuivat, ja samalla kuin ne tunkeutuivat maahan sitoen Lebedevin lopullisesti paikoilleen, hänen reitensä ja säärensä kasvoivat yhteen. Ymmärrys liikkumattomuudesta kohosi helvetillisenä paniikkina Lebedevin tajuntaan. Hän, taistelukenttien urhea soturi, halusi nyt huutaa kauhusta niin että huuto kuuluisi maan ääriin saakka, mutta hänen kurkkunsa ja suunsa kasvoivat koko ajan umpeen. Refleksinomaisesti hän nosti kätensä samaan asentoon, missä hän aina komensi joukkojaan. Ne kuitenkin pysähtyivät siihen asentoon eivätkä liikkuneet enää. Päätäänkään Lebedev ei pystynyt enää kääntämään, mutta hän näki sivusilmällä, miten hänen jähmettyneestä kyljestään alkoi versoa ylimääräisiä käsiä, jotka edelleen haarautuivat sormiksi… ja ne pitenivät ja haarautuivat edelleen, ja lopulta kaikista käsistä ja lukemattomista pidentyneistä sormista työntyi ulos puoliksi irrallisia kynsiä. Sadoittain.
Lebedev ei oikeastaan enää nähnyt eikä kuullut, saati tuntenut mitään. Kuitenkin vähitellen hän tottui siihen, että hän vain aisti – niin kuin kaikki hänen aiemmat aistinsa olisivat sulautuneet yhdeksi hämäräksi aistimisen tavaksi, joka oli kuin varjo näkemisestä, kuulemisesta tai muusta. Sillä tavoin hän myös ymmärsi, että hänen miehensä etsivät häntä. Mutta miten hän olisi voinut antaa näille mitään viestiä itsestään? Hiljalleen miesten huudot vaimenivat ja lopulta lakkasivat kokonaan saaden peräänsä hilpeää naurua. Miksipä he olisivat nähneet paljoakaan vaivaa komentajansa etsimisessä?
Järven tyynestä pinnasta kuvastui muiden puiden joukossa keltaisen jäkälän osittain peittämä harmaa haapa, jonka juuret olivat kiertyneet syvälle rantatörmään, pysyäkseen paikoillaan ehkä satoja vuosia. Järven rantaa myöten käveli haapaa kohti nuori ruskeahiuksinen nainen veritahraisessa pellavamekossa, kuikannahkainen laukku vyöllä, kämmenet verenpunaisen nesteen peittäminä. Hänen naurunsa kaikui järven rannoilla, kun hän taittoi haavasta oksan ja jatkoi matkaansa. Ja itätuuli pyyhkäisi Lebedevin lävitse, saaden sadat ohuet lehdet värisemään kuin sata pelkurin sydäntä.

Artemis Kelosaari 2015

Kirjoittajasta

Artemis Kelosaari (s.1989) on Itä-Suomesta Turkuun emigroitunut kulttuurin sekatyöläinen ja FM. Hän sijoittui kolmanneksi tämän vuoden Nova-kilpailussa novellilla ”Herhiläiskuningattaren siivet”.

Saatesanat novelliin

Suomalaisesta kansanperinteestä todella löytyy uskomus, että rikollinen voi muuttua haapapuuksi tai että ko. puut muutoin ”salaisivat” jotain, kun nehän värisevät jatkuvasti. Tämän novellin kirjoitin alun perin varmaan jo vuonna 2012 tai 2013 – on se matkan varrella muokkautunut, mutta ei mitenkään radikaalisti. Taustalla kummitteli myös lapsuusmuisto haapakelosta, joka muistutti sotilasmaisessa asennossa seisovaa miestä. Arvatkaa, uskalsinko mennä sen lähellekään pimeällä…