Briitta Hepo-oja: Varvasneitsyt

Olin kaksikymmentäviisi ja kaikki varpaani olivat tallella. Samoin sormet ja korvalehdet.
Se oli oikeastaan sama asia kuin olla neitsyt.
Luuytimestäni ja muista sisäelimistäni ei kannattanut edes puhua. Minusta näki heti päällepäin, että ne olivat paikallaan. Kukaan ei aloittanut keuhkolohkosta tai maksan palasista, ellei ollut itsetuhoinen.
Uusia ihmisiä tavatessani yritin pitää suuni kiinni, jotta kuvitelma puuttuvista hampaista pelastaisi hiukan tilannetta. Sillä hampaatkin minulla oli, kaikki kolmekymmentäkaksi.
En myöskään ollut käynyt kauppaa elinpäivilläni tai myynyt muistojani. Lyhyesti sanottuna: en elänyt laisinkaan.
Ainut asia, josta olin elämässäni uskaltanut luopua, oli hiukset. Ne kasvoivat aina takaisin. Äitini oli myynyt ensimmäisen hiustupsuni, kun olin ollut alle vuoden ikäinen. Hänellä itsellään ei ollut enää mitään annettavaa. Äitini oli myynyt järkensä saadakseen minut eikä isäni ollut yrittänyt estää. Viimeisinä vuosinaan hän oli ollut pelkkä varjo itsestään.
Minä en halunnut äidikseni.
Ulkona satoi kevyttä lunta. Kuurankukat olivat vallanneet kuistin ikkunat. Hengitykseni höyrysi, verantaa ei lämmitetty. Matkalaukku odotti kiltisti oven vieressä. Isotäti Auroran hautajaiset eivät houkutelleet. Se oli rumasti ajateltu, mutta olin nähnyt hänet eläissäni vain pari kertaa, emmekä silloinkaan olleet vaihtaneet ajatuksia.
Pihalta kuului tööttäys. Nostin matkalaukun ja astuin ulos.
Serkkuni odotti pihatiellä uutuuttaan hohtavassa autossa.
”Ostin viime viikolla”, serkku kertoi, taputti kojelautaa, katsoi sitten minua. ”Sinulle taitaa kuulua sitä samaa?”
Nyökkäsin. Elämässäni ei tapahtunut mitään kertomisen arvoista, mutta toisaalta en luopunut palasistani jonkin niin pinnallisen asian takia kuin auton. Olin kyllä nähnyt hinnat. Jokaisesta ylimääräisestä naurusta sai purkittaa kyyneliä, ystävien ostoon ei riittänyt mikään vähäpätöinen ruumiinjäsen.
En kehdannut kysyä, mistä serkku oli luopunut, vaikka minultakin kyseltiin aina henkilökohtaisia.
Jos oli kaikki jäsenet tallella, oli suvun kummastus ja erikoisuus, jonka ympärillä sopi pyöriä ja ihmetellä. Hyvää tarkoittavia neuvoja tulvi joka suunnasta. ”Mount Everestille kannattaa säästää sormia.” ”Minun piti valita joko häät tai perna.” ”Ehkä löytäisit poikaystävän vähän nopeammin, jos luopuisit jostakin. Pari elinpäivää sinne tänne loppupäästä, et edes huomaa sitä siinä vaiheessa.” ”Varvasneitsyt”, joku vitsiniekka keksi.
Varvasneitsyt.
Joskus minun teki mieli tokaista, että menisin mieluummin hautaan kokonaisena kuin ostaisin rakkautta. Mutta se kuulosti ylimieliseltä. Halusin ajatella, että minullakin oli jokin tarkoitus, tällaisenaan. Että jokin odotti minua ja minä odotin jotakin. Joskus vielä olisin onnellinen kaikista jäljellä olevista varpaistani.
Serkku puhui niitä näitä ja kuuntelin puolella korvalla, kunnes yhtäkkiä yksi kysymys herätti minut laskemasta puhelinlankoja.
”Kuinkahan paljon isotädistä on jäljellä, mitä luulet?” serkku kysyi.
”En osaa sanoa.”
”Vähiin varmaan on käynyt”, serkku epäili ja pysähtyi risteykseen. ”Myi toisen munuaisensa jo seitsemänkymmentäluvulla Saksassa. Ja maksoi toisella silmällään opiskelunsa siellä. Ja eli kuulemma hyvin villisti viimeiset vuodet. Toteutti haaveitaan. Kaikkein pahinta tietysti oli se mihin hän kuulemma kuoli… Toivottavasti se juoru ei pidä paikkaansa.”
”Mikä juoru?”
”Olisi rumaa puhua siitä, jos se ei olekaan totta.” Serkku sulki suunsa kuin simpukka.

Ajomatka lumipyryssä tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta olimme perillä vanhalla hautausmaalla. Otin matkalaukusta mustat vaatteeni ja kävin vaihtamassa ne kirkon ahtaassa vessassa. Ujuttauduin hameeseen ja sukkahousuihin, jotka olisivat tuntikausien matkan aikana olleet liian hiostavat.
Paikalla oli koko suku. Minua selvästi mittailtiin. Ei se tyttö ole elänyt vieläkään. Minä mittailin salaa takaisin. Mummolla oli uusi keppi. Yhdellä serkuistani oli kalju pää ja vasen käsi siteessä. Kukaan heistä ei ollut kokonainen. Jotkut olivat myyneet osan itsestään lastensa tähden, jotkut oman sairautensa parantamisesta, joku maailman ympäri matkaamisesta. Kaikki ei tietenkään näkynyt päällepäin. Luoja yksin tiesi mitä kaikkea he olivat pistäneet palamaan.
Mietin, montako jäsentä minun pitäisi myydä, että he kaikki palaisivat ennalleen. Sitten he tietäisivät taas, miltä tuntui kulkea kummajaisena kummajaisten keskellä, elää elämättä.
Kuulin kuiskaukset mielessäni. Ehkä et ole kohdannut mitään sellaista, jonka tähden olisit valmis antamaan kaikkesi, on varmaan mukava elää noin helppoa ja huoletonta elämää.
He eivät ymmärtäneet! Vaikkei isäni ollutkaan minua syyttänyt äitini kohtalosta, tiesin, että ilman olemassaoloani äitini ei olisi tullut hulluksi ja riistänyt henkeään. Se ei ollut oikein. He eivät tienneet mistään mitään, jos luulivat, että sellaisen taakan kanssa oli helppo elää.
Olisi ollut paljon helpompaa, jos olisin pilkkonut itseni palasiksi ja antanut pois vaikkapa toisen munuaiseni siitä, että sydäntäni nakertava syyllisyys olisi poistunut. Mutta minä en ollut valmis.
Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään minulle. Isotäti oli saatava hautaan.
Kävin halaamassa mummoa ja otin osaa. Mummo pyyhki kyyneliään. Me nuorempi polvi tunsimme hautajaisten tuomaa haikeutta, mutta varsinaista surua ei ollut sydämiimme kietoutunut.

Suvun miehet alkoivat lapioida multaa hautaan. Multa ropisi arkun kantta vasten. Kahden koivun välissä nojaili hautakiveen tumma varjo.
”Kuka tuo on?” kuiskasin.
Serkkuni kääntyi katsomaan ja henkäisi. Hän muuttui aivan kalpeaksi.
”Se on totta, juoru on totta.”
Hän tökkäsi siskoaan, joka tietysti myöskin oli serkkuni, ja mutisi hädissään jotakin. Tämä puolestaan tönäisi vanhempiemme serkkua. Pian koko rinki supisi ja osoitteli koivujen väliin, jossa musta hahmo huojui.
”Mikä teillä on?” ihmettelin.
Lapioijatkin pysähtyivät.
”Etkö tunnista häntä?” serkkuni kysyi. ”Se on Pentti!”
”Pentti, kuka Pentti?”
”Pentti-setä! Etkö muista! Hän on Auroran mies.”
”Mutta hänhän kuoli viisitoista vuotta sitten!”
”Niinpä!”
Pentti huojui lähemmäs. Hänen vaatteensa olivat matojen syömät ja hänen luunsa paistoivat niistä läpi, vain siellä täällä roikkui nahkanpalasia. Parhaiten olivat säilyneet hiukset. Hän näytti kävelevältä luurangolta, joka oli puoliksi maatunut ja puoliksi mädäntynyt, ja jolla oli parhaat, joskin hiukan syödyt kiiltonahkakenkänsä ja mustat vaatteensa päällään.
Lapioijat alkoivat kasata multaa hirmuista vauhtia isotädin päälle, jotta saisivat haudan peitettyä, ennen kuin Pentti tulisi paikalle. Luuranko ei liikkunut kovin nopeasti. Heikotus levisi rintaani. Halusin pitää jostakin kiinni, mutta paikalla ei ollut ketään, joka olisi ollut minulle niin läheinen, että olisin kehdannut. Niinpä otin tukea naapurihaudasta.
Isoäiti oli haudattu ja hänen miehensä oli noussut haudasta. Kuka tällaisesta oli voinut myydä palan itseään, kenellä saattoi olla näin hirvittävä haave? Vai oliko tämä kieroutuneen mieleni tuote, lumisateessa ilmenevä harhanäky? En pystynyt ajattelemaan selkeästi.
Pentti rahjusti haudan luokse. Väki kaikkosi hänen ympäriltään. Hän rojahti maahan multakasan viereen, suoraan kauniin ja suuren seppeleen päälle. Kukat liiskaantuivat hänen luisten polviensa alla.
”Minun Aurorani”, Pentti ulvahti. ”Kuollut! Minun vaimoni!”

Hautajaistilaisuus pidettiin seurakuntasalissa. Kanttori soitti Bachia (se sai suurimman osan saattoväestä itkemään). Ruoaksi oli lapinukonkeittoa ja sen jälkeen tarjottiin kakkua ja kahvia. Tädin veli lausui pari sanaa, sitten paikallisen lottajärjestön edustaja.
Kaikkien ääni tärisi ja heidän katseensa harhautui vähän väliä Pentti-setään. Hän istui pöydän päässä, lastensa vieressä, ja itki kahviinsa. Ja hän oli kuollut ja samalla elossa.
Kukaan ei ehtinyt päivitellä minulle, miten minä vietin tylsää elämää. Ja että säästelin itseäni niin että varmaankin olin liittynyt uskonlahkoon.
Ainut uskomukseni oli, että tämä maailma oli viallinen. Kaikki nämä ehdottomat valinnat, vaihtokaupat, tuntuivat väärältä. Ehkäpä itse avaruus oli myynyt planeettamme jonkin onnistuneemman tieltä.
Mutta nyt kaikkien huomio oli Pentissä. Kaikki halusivat sanoa hänelle jotain, mutta kukaan ei uskaltanut. Hän ei tuntunut tajuavan, että hänen olisi pitänyt olla kuollut. Jos hän tajusikin, hän oli liian järkyttynyt isotädin poismenosta. Pentti oli aikoinaan nukahtanut vaimonsa viereen heräämättä seuraavana aamuna.
Me söimme kakkua ja isotäti oli haudassa ja hänen miehensä tärisevät ja luiset kädet eivät saaneet otetta mistään. Hänen järkyttyneet lapsensa eivät tienneet miten päin olla. Tämä oli heillekin liikaa. He olivat kuulleet isänsä kuolleen ja haudanneet hänet. He olivat jatkaneet elämäänsä ja tästä kaikesta oli viisitoista vuotta. Nyt heidän äitinsäkin oli kuollut, mutta he eivät saaneet rauhassa viettää hautajaisia.
Ja kaikkialla oli kuiskintaa. Että ei kai se isotäti vain siihen kuollut… että kuoliko hän todella siihen, ettei hänestä ollut jäljellä mitään? Miten hänellä olisi ollut tarpeeksi millä maksaa joku takaisin haudan takaa? Ei, miten se olisi voinut olla, että heidän isotätinsä! Heidän äitinsä! Tätinsä! Suvun matriarkka.
Isotäti oli leskeksi jäämisestä ollut kauhuissaan, mutta vaikuttanut päässeen sen yli. Alkanut elää villisti, kuten serkkuni oli sanonut.
Vähän liiankin villisti, ilmiselvästi.
Kuolleitten pitäisi pysyä kuolleina, sen tiesi toiveiden ja vaihtokauppojen laki ja jokainen sielunvoimissaan oleva.
Pappi näytti erittäin kiusaantuneelta. Lopulta hän nousi ylös, kiitti kahvista ja lähti pois, mutisten jotakin siitä kuinka vain Jumalalla oli oikeus päättää elävistä ja kuolleista. Mahdoimme olla syntinen suku.
Kaiken keskellä Pentti itki ja vaikeroi.
Hautajaiset olivat ohi. Kuka veisi Pentin kotiin? Hän oli huonossa kunnossa ja häntä oli vaikea katsoa ja hän haisi mullalta. Hänen lapsensa olivat niin sekaisin, että lopulta serkkuni kuiskasi minulle, että meidän pitäisi varmaankin ottaa Pentti hänen autoonsa ja viedä kotiin.
”Mutta kenen kotiin?” kysyin.
”Omaansa.”
Joku kaukaisemmista sukulaisista mietti, miten perinnölle nyt kävisi. Miten se jaettaisiin, jos Pentti kerran tulisi takaisin Auroran taloon asumaan. Katsoin häntä paheksuen. Perinnöstä puhuminen hautajaisissa oli tahditonta.
Houkuttelimme Pentin autoon. Hän vollotti koko matkan eikä tunnistanut meitä. Olimme olleet viisi- ja seitsemänvuotiaita, kun olimme viimeksi nähneet Pentin.
”Pentti”, serkkuni sanoi ja katsoi isosetää peilin kautta. ”Viemme sinut vanhaan kotiisi, sopiiko se?”
”Mikä koti se enää on, kun Aurora ei ole siellä! Vielä eilen oli!”
Pentin ääni oli rahiseva. Ihme, että hänellä oli tarpeeksi äänihuulia äänen muodostamiseen.
”Isotäti kuoli kaksi viikkoa sitten”, sanoin hiljaa. ”Miten Pentti ilmestyi vasta nyt?”
”Ehkä hänellä kesti kaivaa reittinsä maan pinnalle”, serkku pohdiskeli.
”Mutta miten hän saattoi olla kaksi viikkoa syömättä?”
”Ei hän näytä siltä että voisi syödä, vaikka kahvia joikin. Jos joku on tuolla tavoin herätetty henkiin, ehkä hän ei voi edes kuolla enää.”
Kylmät väreet kävivät selkäpiitäni pitkin. Kauhu laskeutui olalleni ja lepatti siinä loppumatkan. Ajoimme Auroran ja Pentin vanhalle kodille, joka oli ajan pieksemä rintamamiestalo maaseudun keskellä. Lumi oli peittänyt pihan ja auto täytyi jättää tien varteen. Pentti vaikeroi koko matkan. Asetimme hänet pirtin sohvalle makaamaan ja minä aloin sytyttää tulta uuniin ja serkkuni lähti kolaamaan pihaa.
”En voi elää”, Pentti sanoi, katse katossa.
Kaappikello raksutti.
”Oloni on outo. En tiedä missä olen ollut. Kuin aikaa ei olisi kulunut mutta miten kaikki on niin eri tavalla kuin eilen!”
En tiennyt mitä sanoa. Mietin, pitäisikö Pentille kertoa, että hän oli kuollut ja herännyt, ja että ilmeisesti isotäti epätoivoissaan ja yksinäisyydessään oli antanut pois jotakin sellaista, mistä hänen vanha kehonsa ei ollut enää selvinnyt, vastineeksi siitä, että hänen miehensä palaisi.
Se oli kamalan väärin, kaikkia kohtaan. Penttiä varsinkin. Peittelin hänet viltillä ja yritin olla katsomatta mustuneita silmäkuoppia. Olin jo lähdössä, kun hän takertui luisevalla kädellään ranteeseeni.
”Auta minua”, hän rahisi. ”Auta minua.”

Kaikki alkoi mennä huonosti Pentin paluun jälkeen. Hän itki ja oli onneton, puhui jatkuvasti Aurorasta eikä ollut lainkaan sellainen kuin ennen kuolemaansa. Pentti ei oikein ymmärtänyt ajankulua, ja kaikki välttelivät hänen seuraansa. Hänen lapsensa eivät tienneet mitä tehdä.
Pentin hoito jäi minun ja serkkuni vastuulle. Opiskeluni alkoivat kärsiä.
Kukaan ei enää huomautellut minulle tylsästä elämästäni. Kukaan ei uskaltanut edes enää puhua vaihtokaupoista, kun Pentin tilanne oli tiedossa. Vaihtokauppoja ei ollut tarkoitettu kuolleille.
Tuntui kuin pimeys olisi levinnyt ympäristöön, eikä se ollut talven mustuutta. Se oli synkkää ja nieli ilon. Kaikki oli ylösalaisin. Serkkuni sanoi harkitsevansa töistään irtisanoutumista ilman mitään järkevää syytä. Kaikki kukkani kuolivat, ihan kuin nekin olisivat aistineet ahdistuksen. Mummo alkoi kärsiä dementiasta. Epäilimme serkun kanssa, että hän oli jollain konstilla kehittänyt sen itse itselleen, jotta unohtaisi Pentin henkiinheräämisen.
Pentti oli ihminen ja hänellä oli tunteet. Ei hänelle voinut sanoa, että hän oli luonnonoikku ja hänen olemassaolonsa ahdisti kaikkia.
Lapset pelkäsivät Penttiä, ja hänen masentunut olomuotonsa sai muutkin masentumaan. Hänen olonsa oli kivulias, olihan hän vain luuta ja nahkaa. Kai hän jotenkin ymmärsi, että hänen ei kuulunut olla elossa. Elämä suvussamme oli aina ollut tasapainoilua ääripäiden välillä, mutta tässä selvästi kulki raja.
Minäkin muutuin alakuloiseksi. Ajattelin kuolemaa paljon enemmän kuin ennen. Ajattelin tarpeetonta elämääni. Sitä, etten koskaan ollut valmis enkä uskaltanut luopua mistään, koska pelkäsin seurauksia. Seurauksia tuli aina.
Muut eivät vain välittäneet riskeistä. He elivät. Minä olin vaihtanut hiukseni ensisuudelmaan. Poika oli viihtynyt kanssani sen illan. Seuraavana päivänä hän oli nauranut siilitukalleni. Paras ystäväni oli paheksunut tekoani. Ihan oikein se oli ollut minulle: olin käynyt kauppaa tunteilla.
Kaksi viikkoa Pentin palaamisen jälkeen tuijotin itseäni aamulla peilistä. Oloni oli synkkä ja pukeuduin mustaan. Vasta pukeuduttuani tajusin, että olin laittanut ylleni hautajaisvaatteeni. Söin aamiaista ja yritin lukea tenttiin, kun ovikello soi. Sen takana oli serkkuni. Hänen silmänalusensa olivat mustat ja hän oli huonoryhtinen kuin kieroon kasvanut vaivaiskoivu.
”Voisitko sinä tänään käydä Pentin luona? Tiedän että on minun vuoroni, mutta en enää kestä! Hän vain itkee ja puhuu isotädistä, ja joku kaukainen sukulainen tuli valittamaan, että maistraatti vaatii perinnön palauttamista Pentille, koska hän ei olekaan kuollut, mutta hän on tuhlannut kaiken jo vuosia sitten! Ja minun pitäisi kuulemma ratkaista asia! Annoin hänelle kaikki rahani enkä tiedä miksi.”
Sitten serkkuni alkoi itkeä. Lupasin mennä Pentin luokse. Palasin sisälle hakemaan tavaroitani ja katsoin taas peiliin.
Minussa oli niin paljon jäljellä.
Pentissä ei juuri mitään.
Hänessä ei ollut tarpeeksi ihmistä edes kuolemaan, vaikka hän ei tahtonut elää. Mutta kukaan ei ollut saanut häntä hänen edelliseen tilaansa, takaisin mullan alle. Olimme kyllä kokeilleet kerran serkun kanssa heikkona hetkenä haudata hänet, kun hän nukkui, mutta meidän oli pitänyt kaivaa hänet ylös, kun hän oli alkanut ulvoa ja valittaa, ettei saanut henkeä. Tätini ja setäni eivät suostuneet edes puhumaan Pentistä, he olivat hylänneet hänet täysin. Meistä kaikista oli tullut hirviöitä.
Vain Pentin kuolema korjaisi asiat, mietin käynnistäessäni auton.
Silloin minä ymmärsin. Tiesin, mikä oli oikein.
Ajoin Pentin luokse. Hän nyyhkytti keinutuolissa.
”Hei, Pentti”, sanoin. ”Oletko saanut syötyä mitään?”
Pöydällä oli homehtunutta mansikkakeittoa. Kaikki tuntui homehtuvan nopeammin Pentin luona. Se vain vakuutti minut päätökseni oikeellisuudesta.
Pentti katsoi minua surullisin silmin, huokaisi. Yritin olla katsomatta hänen nahan läpi paistavia luitaan ja hymyillä pirteästi.
”Kaikki muuttuu kyllä vielä hyväksi”, sanoin. ”Minä olen Pentti tullut tänään auttamaan sinua.”
Laitoin taskuuni peilin ja lähdin ulos. Yö humisi ympärilläni. Hautausmaa tuntui sopivalta ostospaikalta. Etsin kaksi kauneinta koivua ja mittasin niiden tarkan keskipisteen. Asetin sitten peilin maahan.
”Minä olen valmis”, sanoin peilikuvalleni. Katsoin itseäni silmiin.
Peilikuvani heräsi ja venytteli kaulaansa. Peilikuvani muutti muotoaan ja luikerteli ulos kehyksistä, kerääntyi sitten taas kasaan, mutta ei näyttänyt enää minulta. Sillä oli kädessään kirves. Vaihtokauppojen jumala mittaili minua kuin arvioiden. Mitä jäljellä oli, mitä leikattavissa pois.
Tuhlaisin kaiken minkä olin koskaan säästänyt.
Kaikki kääntyisi vielä oikein päin.

© Briitta Hepo-oja 2016

 


Briitta Hepo-oja kirjoittaa mielellään hieman vinksahtaneista asioista ja inspiroituu kallioista, Pohjois-Suomesta ja valoisista kesäöistä. Häneltä on julkaistu yksi nuortenromaani (Siilin kuolema, Myllylahti 2015). Ammatikseen hän luuhaa kirjastoissa.

Saatesanat novelliin

”Usein tarinani lähtevät liikkeelle yksittäisestä sanasta, nimestä tai lauseesta. Niin tämäkin. Yhtenä päivänä sana varpaat ilmestyi päähäni, ja kotiin päästyäni kirjoitin novellin melkein yhdeltä istumalta. Aluksi epäilin tekstin mustaa huumoria, jota oli vähän enemmän kuin teksteissäni yleensä, mutta ulkopuolinen patistus sai minut tarjoamaan novellia eteenpäin, mistä olen tyytyväinen.”

Vastaa