”Tässä hankintalistalla on liikuntasalin palloverkko. Ehdotan edelleen HappySTecin mallia SN-7000. He lähettivät meille tämän tarjouksen. Se on kallis, mutta sillä on kolmen vuoden lisenssi. Kolmen vuoden.”
”Hinta on melkoisen korkea, Marg…”
”Kannustan miettimään myös ekologisia puolia. Nythän me olemme tulostelleet näitä kuukauden verkkoja. Johonkin sekin sotku menee hajotessaan, eikö? Maailmassa tulostellaan todella paljon roskaa.”
Opettajanhuoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kaikki katsoivat laitteidensa näyttöihin tai ikkunoihin.
”Tämähän olisi tosi kiva verkko, Margarien”, koulun talouspäällikkö sanoi. ”En haluaisi vastustaa sitä, mutta meillä on taas tiukka budjetti. Ja meillä on toimiva kilpailutus päällä näistä kuukauden palloverkoista, niin kuin Santaman kaikissa kouluissa. Sillä tavoin ollaan saatu oikein hyviä tarjouksia toistaiseksi. En lähtisi muuttamaan tätä systeemiä nyt. Tärkeintä tällä hetkellä on koulun katon korjaus. Rakennuksen lisenssi kuluu umpeen.” Talouspäällikkö naputti sormeaan näyttöön asiantuntevasti.
Margarien oli pettynyt. Hän tiesi tilaisuutensa menneen. Ei olisi pitänyt käyttää ympäristökorttia. Kun talous oli heikoilla, sellainen oli viimeisenä kaikkien mielissä.
Kokous päättyi. Margarien käveli kohti liikuntasalia ja yritti varoa vasemman kengän korkoa. Tänään tulostetussa kengässä oli joku valmistusvirhe ja se irtosi kaiken aikaa. Yleensä niin ei tapahtunut tälle merkille. Kenkämerkin vaihto sentään oli helppoa ja halpaa. Samassa hän tuli ajatelleeksi: pitäisikö hänen aloittaa kestotuotteiden käyttö itsestään?
Hennah tervehti häntä tyhjässä käytävässä, joka kohta täyttyisi lapsista. ”Maailmanparantajahippi”, Hennah nauroi. ”Yritätkö tehdä tästä jonkun vaihtoehtokoulun?”
”Hennah!” Margarien hymähti. ”Kuukauden palloverkot? Eiväthän ne yleensä kestä sitä kuukautta. Aina jossain vaiheessa pelit joudutaan keskeyttämään, koska pallo menee verkosta läpi.”
Hennah vakavoitui ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Oletko katsonut mitään halpoja vaihtoehtoja? Vaikka kalaverkkoja?”
Margarien pudisti päätään. ”Kala- ja suojaverkkojen lisenssihinnat olivat melkein yhtä korkeat kuin palloverkkojen.” Maksuttoman lisenssin palloverkkokaavoja ei ollut, edellinen sellainen oli siirretty lain ulkopuolelle plagiointisyytteiden vuoksi. Harmi juttu, eikä se herättänyt luottamusta ilmaiseen.
Heidät keskeytti tasainen ujellus.
”Taas harjoitus!” Margarien ähkäisi.
”Näitähän tapahtuu nyt koko ajan.” Hennahin ääni oli tavallista kimeämpi ja ohuempi. Margarien ei voinut olla itsekin miettimättä etäisesti, oliko tämä lopulta se todellisen sodan alku.
He juoksivat hakemaan lapsia ulkoa pommisuojaan. Matkalla Margarienin korko irtosi taas.
Seistessään kylmässä betonikellarissa Margarienin mieleen juolahti, että hänen olisi pitänyt vedota turvallisuusargumenttiin opettajanhuoneessa. Kuka tiesi näinä aikoina, kansainvälisen talouskiistan pitkittyessä ja kärjistyessä, mihin palloverkkojen hinnat vielä kehittyisivät tai saisiko koulun tulostimeen kohta enää kaikkia varaosia?
Kesken kaiken Hennah sai astmakohtauksen. Hän meni kauemmas nurkkaan jotta ei pelottaisi lapsia ja käytti inhalaattoriaan. ”Olen ihan kunnossa”, hän rahisi. Mutta huolestunut Margarien istui hänen vierelleen lattialle. ”Pelkään, että Roni ei pärjää”, hän kertoi hiljaa Margarienille. ”Muistin, että en ole tänään tulostanut hänen lääkettään. Ja leikkipuiston lähin pommisuoja on niin surkea.”
Pommisuojasta päästiin kohta pois ja liikuntatunti pidettiin normaaliin tapaan. Margarien vaihtoi urheiluvaatteisiinsa. Hän oli tulostanut ne lähtökiireessä, mutta koko ja malli oli onneksi oikea. Tällä kertaa hänellä oli vuorossa neljäs luokka.
Margarien seisoskeli urheilusalin nurkassa seuraamassa bounce-mailapeliä, jossa yritettiin kopauttaa kirjavia mailoja toisiinsa. Hän yritti olla tuijottamatta liikaa Nattia. Pojasta näkyi, että tämän perhe oli ongelmissa. Ennen Natti oli pitänyt aina kestovaatteita. Nyt pojan perhe oli saanut tuomion piratismista, isä oli vankilassa ja kestovaatteet olivat vaihtuneet rikkinäisiin kertakäyttövaatteisiin.
Millainen vanhempi voi pakottaa lapsensa pitämään varastettua kaavaa päällään? Margarien ihmetteli seuratessaan lasten juoksentelua. Ja kuinkahan monet koevastaukset Natti oli opiskellut laittomasti tulostetuista lisäkirjoista, jotka olivat nyt menneet poltettavaksi? Lisäkirjat olivat lähinnä rikkaiden harrastus.
Natti näytti vähän yksinäiseltä. Hänen kavereilleenkin täytyi olla selvää, mitä oli tapahtunut. Nyt pojalla oli samanlaiset reikiintyvät rääsyt kuin luokan suurella massalla. Köyhälistö käytti samoja kertakäyttöön tarkoitettuja halpisvaatteita päivästä toiseen. Parsivat ratkeavia saumoja jos parsivat, eivätkä välittäneet haalistuvista väreistä.
Vaikuttiko Natin vanha kaveripiiri, kaupungin kerman jälkikasvu, nykyään vaivautuneelta Natin läsnäolosta?
Katsottuaan poikaa ajatuksissaan opettaja näki, että Natin housut olivat revenneet täysin haaroista. Toiset lapset huomasivat sen, hihittivät ja osoittelivat tai välttelivät järkyttyneinä. Margarienia alkoi suututtaa lasten puolesta, myös Natin.
Kotona Margarien rojahti tuoliin ja henkäisi syvään. Hän ei hetkeen ajatellut mitään muuta kuin sitä lämmintä tunnetta, jonka kokee päästessään kotiin raskaan päivän jälkeen. Sitten hän alkoi selata näytöltä ruokalistaa: laiskan valinta, mutta tarjouksessa oli ainakin pari varsin herkullista ateriakaavaa. Jääkaapissa olikin tuskin mitään tuoreruoka-aineksia autenttista ruuanlaittoa varten. Niitä varten piti mennä nykyään kauas ostoksille. Margarien latasi kananmakuisen Eurasia Shopper -pihvikaavan sinisillä deluxe-pavuilla.
Ananasmehukaava aidosta ananasjauheesta olisi ollut tarjouksessa, mutta Margarienin ananasjauhe oli loppu. Jauheen hinta oli kallistunut, koska Liittouma oli ottanut haltuunsa kauppakiistan seurauksena Aasian pääjauhetehtaan. Eurasia Shopper oli räjäyttänyt tehtaan, jotta sen teknologia ei joutuisi vääriin käsiin. Margarien valitsi siis esanssimehun.
Kone tulosti höyryävän annoksen muutamassa minuutissa.
”Mellakoissa kuollut tänään neljä”, uutistenlukuohjelma kertoi taustalla. ”Santaman tulostinmassatehtaan työntekijöiden lakkouhkailu on tuomittu laajasti koko Tosi-Suomessa.”
Mitäpä yhdestä pirun palloverkosta, Margarien ajatteli, vaihtoi kanavaa, tulosti siiderin ja valmistautui tyhjentämään päänsä elokuvan parissa.
Se olikin Natin vaatetus eikä palloverkko, joka hänen mieleensä palasi kummittelemaan vielä viimeiseksi ennen nukahtamista.
Seuraavan päivän Margarien näki Natin äidin, joka tuli selvittämään jotain rehtorin kanssa. Hän oli suunnilleen Margarienin kokoa, hieman lyhyempi ja leveämpi, ja kovasti Natin näköinen. Margarien pysäytti hänet.
”Toivoisin, että lapsilla olisi edes liikuntatunnilla ehjät vaatteet, jotta ne pysyisivät lasten päällä.”
”Katsotaan”, Natin äiti sanoi. ”En pysty mihin tahansa.”
Margarien lisäsi: ”Olen kuullut, että Santaman massa palkkaa myyntitöihin vaikka minkälaisella taustalla. Kyllä sillä palkalla saa ainakin lapselle jokapäiväiset vaatteet.”
Nainen tuijotti Margarienia. ”Me olemme veloissa”, hän puuskahti. ”Minun palkallani ei ole mitään merkitystä, se menee lyhennyksiin.”
Margarien aavisti, ettei ollut miettinyt tätä loppuun asti, mutta jatkoi sinnikkäästi Natin vuoksi. Hän ei halunnut hävitä jo toista väittelyä peräkkäin. ”Mutta tuollaiset vaatteet on tarkoitettu yhden kerran käyttöön”, hän jatkoi mahdollisimman ystävälliseen sävyyn. ”Niistä alkaa lähteä kaikenlaisia kemikaaleja, jos niitä ei heitä pois illalla. Eikö olisi jotain järjestelyä…”
Natin äiti ei näyttänyt löytävän enää sanoja, marssi vain paikalta kuin olisi joutunut Liittouman ryöväämäksi.
Margarienista tuntui ikävästi siltä kuin hän olisi juuri lyönyt lyötyä. No, kenelle muullekaan olisin voinut puhua asiasta? hän ajatteli. Ehkä Natti oppii vähitellen varomaan vaatteidensa kanssa. Muutkin köyhät lapset osaavat.
Kansainvälisissä uutisissa maailmalla oli parempia päiviä, ja oli pahempia päiviä. Silloin tällöin Allianssin ja Liittouman valtioiden johtajat vajosivat molemminpuolisissa uhitteluissa ja sanktioissa uuteen pisteeseen. Sieltä noustiin toisina päivinä yllättävien neuvottelusaavutusten muodossa.
Eräänä päivänä se tavallinen hälytys oli todellisen sodan alku. Margarien oli odottanut koulupäivän päättymistä innokkaasti jo toista tuntia. Oli pilvinen, ankea päivä, selvästi syksyn puolella. Kellertäviä lehtiä lenteli ulkona ja lapset poimivat niitä.
Viimeisen tunnin alussa iltapäivällä hälytys soi. Heidän istuessaan kellarissa ovi suljettuna räjähdykset ja tärinä alkoivat. Ensimmäinen kuurouttava pamahdus sai heidät puristamaan kädet korvilleen ja lapset painautuivat opettajiinsa.
Margarien ei ollut koskaan kokenut maanjäristystä, mutta hän arveli, että tämä kävisi sellaisesta. Ei voinut tosin olla varma, olivatko heidän tuntemansa aallot ääntä vai räjähdysvoiman tutinaa. Margarien puristi silmänsä kiinni.
Kaiken loputtua hän katsoi ja otti kädet korviltaan ja näki, että kaikki oli vielä ehjää, sikäli kun hätävalaistuksessa näki. Sähköt olivat poikki.
Lattialla kyhjöttävät pelästyneet ihmiset alkoivat liikehtiä ja nousta. Margarien ja muutama muu katsoivat ympärilleen etsien keinoa selvittää, mitä ulkona oli tapahtunut. Kellarissa oli tulostin, jolla normaalisti oli yhteys verkkoon, mutta se ei tietenkään toiminut.
Margarien ja oppilaat ja opettajat kaivettiin ylös raunioista vähitellen, mutta he joutuivat odottamaan muutaman päivän. Sinä aikana he löysivät romun alta vanhan generaattorin ja saivat sen päivässä toimimaan. He käyttivät vesi- ja ruokavarastot vähiin ja alkoivat säännöstellä niitä. Sitten kuului koneiden ääntä, lopulta ovelta asti ihmisten ääniä, ja se avattiin. Moni purskahti itkuun.
Moni vietiin sairaalaan. Margarien ei ollut yksi heistä. Hän kokeili puhelintaan, mutta se ei toiminut edelleenkään. Yhteyttä ei ollut mihinkään. Ei edes hätänumeroon, mikä oli huolestuttavaa.
”Onko Tosi-Suomi vielä… meidän?” rehtori kysyi.
Keltaisen liivinsä alla rääsyvaatteinen pelastustyöntekijä kohautti hartioitaan. ”Kai niin voi sanoa. Jos maailma enää on kenenkään. Sota on kuitenkin jo käyty. Vihollisilta meni monia tärkeitä kaupunkeja. Niin meni meidänkin Allianssiltamme. Ja meiltä.”
Rehtorin ilme tiukkeni. ”Mitä tapahtui?”
”Helsinki meni pommiin”, mies vastasi ja laski sormilla. ”Tampere laskeumaan. Jyväskylä ja Turku – niistäkään ei paljon kuulu. Ydinaseilta ne ilmeisesti säästyivät. No, Santaman kunta on onnekkaimpia.”
”Onnekkaimpia?”
Pelastustyöntekijä nyökkäsi. ”Tänne nakeltiin vain pieniä pommeja ja tuulet ovat olleet meille suotuisia. Kun tämä on keskisuuri teollisuuskaupunki, pahemminkin olisi voinut käydä.”
”Entä Eurooppa?”
”Se on vähän epäselvää. Tiedot tietysti ovat mitä sattuu ja vääriä huhuja liikkuu paljon, mutta jopa sellaiset epämääräiset tahot jotka yrittävät jatkaa vanhaa propagandaa kertovat, että tuho on suurta ja että kaikki on nyt rakennettava uusiksi. Maaseutu ja pienemmät kaupungit ovat todennäköisesti säästyneet suurkaupunkeja paremmin tuolla muuallakin. Lähipäivinä olisi vielä hyvä pysyä sisätiloissa, Euraasiasta voi kulkeutua säteilyä, mutta ei tänne varmaan enää voi levitä mitään mahdottoman pahaa.”
Margarien laahautui kotiin rääsyiksi muuttuneissa vaatteissaan paljain jaloin ja huomasi talonsa, ihme kyllä, olevan täysin ehjä. Rakennuksissa sen kummallakin puolilla oli pieniä reikiä. Ei mitään vakavaa.
Sähköt olivat poikki täälläkin, Margarien huomasi kotona. Margarienin niskakarvat nousivat pystyyn. Tulostin, tärkein elämän edellytys, ei toiminut. Ja vaikka hän saisi joltakin survivalistinaapurilta lainaksi kotigeneraattoria, mitä hän tekisi jos ei olisi nettiä? Kaikki kaavat olivat siellä ja vain siellä.
Vähän aikaa Margarien vain istui nääntyneenä sängyllään. Peitto haisi oudolle, se oli monia päiviä vanha ja oli alkanut maatua itsestään. Täkki oli sentään kestotuote. Miksi, oi miksi hän ei ollut hankkinut pelkkiä kestotuotteita?
Se olisi ollut älytöntä, hän vastasi itselleen. Siihen olisi tarvittu kuukausien säästöt.
Jano ajoi Margarienin lopulta nousemaan, ja hän avasi vesihanan. Vettä ei tullut. Ihmeteltyään asiaa hän kaivoi mielestään muistikuvan, että sitäkin säädeltiin sähköisesti.
Jotain oli keksittävä. Ehkä jossain haettiin hätäruokaa. Hän teki jotain hyvin epätavallista. Hän meni naapurin ovelle. Ovikello ei toiminut, joten hän koputti.
Kukaan ei avannut. Hän odotti ja siirtyi seuraavan naapurin ovelle. Käytävän lattialle oli pudonnut laastia, ja laastipölyssä näkyi jalanjälkiä tälle ovelle. Nyt joku raotti oven. Lapsi, jonka silmänympärykset olivat punaiset. Hänen repaleinen paidankauluksensa oli märkä. Iloisen kissan kuva paidassa oli halkeillut suikaleiksi.
”Hei. Onko ketään muuta kotona?” Margarien kysyi.
”Äiti ja isä ovat kuolleet”, tyttö kuiskasi.
Hetkeen Margarien ei saanut sanottua siihen mitään. Sitten yhtäkkiä hän tajusi olla huolissaan omista vanhemmistaan. Niin. Ja hänen veljensä oli hyvin mahdollisesti kuollut Tampereella. Miksei hän ollut ajatellut sitä aiemmin? Hänen täytyi olla enemmän sekaisin kuin hän oli käsittänyt.
Hän kumartui lohduttamaan tyttöä. ”Ei hätää”, hän vakuutteli hieman huojuvalla äänellä. Outoa kyllä, hän sai itse lohtua omasta äänestään. Ehkä tyttökin, joka puristi häntä kovaa. ”Tule minun mukaani. Me keksimme jotain. Hei, tunnetko ketään jolla olisi generaattori?”
Tyttö pudisti päätään, mutta lähti hänen mukaansa ja otti häntä kädestä. Margarien pääsi opettajamoodiinsa. Tämä olisi voinut olla luokkaretki… no, hieman nuoremmalle ekaluokkalaiselle. ”Mikä sinun nimesi on? Oletko syönyt mitään? On tärkeää syödä.”
”Somera”, lapsi sanoi. ”Oli meillä keksejä.”
He löysivät jonkun, joka tiesi, että ruokaa ja vettä jaettiin läheisellä aukiolla. Generaattori taas oli vaikeampi kysymys. Mutta joku tiesi jonkun, joka oli kuullut miehestä, jolla oli generaattori. Koputettuaan tarpeeksi monille oville sinnikäs Margarien sai lopulta kulkuohjeet. Sinne he lähtivät, hän ja Somera, koska ruuanjako oli tältä päivältä jo tehty.
”Mutta se ei teitä auta”, kulkuohjeet antanut naapuri varoitti heitä. Margarien lähti kyselemättä enempää, koska generaattorihemmo asui melkein naapuritalossa. Somera halusi tulla mukaan eikä jäädä kotiin.
Perillä ovea raotti nuori, ujon näköinen mies, joka räpytteli silmiään ovenraossa, kurtisti otsaana ja näytti siltä kuin haluaisi sulkea oven. Hän oli yhtä resuisesti pukeutunut kuin kaikki muutkin. Mutta hänessä oli jotain opiskelijamaista. ”Mitä asiaa?”
”Kuulimme, että sinulla on generaattori?” Margarien kysyi mahdollisimman kohteliaasti, laajentaen auktoriteettiaan takanaan seisovaan lapseen. Hänestä ei tuntunut kovin mukavalta ahdistella asukasta lisää.
Opiskelijapoika kouraisi lyhyttä otsatukkaansa ja huokaisi. ”On. Mutta ei siitä ole apua, jos tulostamista ajattelitte”, hän sanoi.
Margarien puraisi huultaan. Häntä pitkään jäytänyt pelko taisi olla aiheellinen. ”Me haluaisimme tulla katsomaan. Voisimmeko?”
Opiskelijapoika oli kahden vaiheilla, mutta huokaisi uudestaan ja sanoi: ”Hyvä on. Mutta se on pienikin. Ei sillä tee juuri mitään.”
Tulostin oli päällä, virtaa riitti siihen mainiosti. Mutta se ei todella toiminut.
”Virhe – ei yhteyttä palvelimeen”, sanoi teksti.
”Ja kyllä. Minä ja lukemattomat muut ovat käyneet kaikki mahdolliset palvelimet ja varapalvelimet läpi. Mihinkään ei ole yhteyttä. Jotain isompaa täytyy olla tuhoutunut. Mutta siinä on yksi bugi. Olen saanut sen tulostamaan rajattomat määrät ilmaisia mustia sukkia. Jauhettakin on koneessa kuukausien, jollei vuosien tarpeiksi. Haluatteko sukat, kokoa 45? Kestävät pari päivää.”
Margarien huomasi nyt, että opiskelijapojan sukat olivat virheettömät, toisin kuin hänen muu vaatetuksensa. Margarien kohotti kulmiaan. Luultavasti tämä oli täysin laitonta. Toisaalta heiltä oli viety kaikki, ja oli hätätilanne. Ulkona oli kylmä. Someran jalat paleltuivat varmaan herkemmin kuin hänen itsensä.
Margarien tuhahti lopulta omalle epäröinnilleen. Tuntui äkkiä siltä, että rahojen siirtely pankkitilien välillä ei voinut olla inhimillisiä elinolosuhteita tärkeämpää. ”Voisin ottaa kaksi paria. Minulla on kyllä millä maksaa, se vain on–”
”Turhaa”, opiskelijapoika keskeytti. ”Vanhaa maailmaa ei enää ole.” Hän katsoi Margarienia synkästi.
Margarien jäi mietteliääksi.
Koneesta kuului kilahdus, sukat olivat valmiit. Someran jalat olivat niin ohuet, että sukat piti solmia jotta ne pysyisivät ylhäällä. Margarien päätti säästää toisen parin tytölle sisäsukiksi ja tunki ne taskuunsa. Ei hän niitä niin tarvinnut.
”Ottakaa toisetkin parit”, opiskelijapoika sanoi ja painoi nappia uudestaan.
Aurinko oli laskenut, kun he tulivat kotitalolleen. Somera seurasi Margarienia tämän kotiin, mitään muuta inhimillistä vaihtoehtoa ei olisi ollut. Yksi naapuri tarjosi heille iltapalaa oma-aloitteisesti. Seurallinen illallinen sopi hyvin Margarienille. He jakoivat Someran loput keksit. Someralla oli hirveä jano. Hän oli sentään saanut vettä jostain, mutta se oli loppunut kesken. Onneksi ruoka-avun vettä oli riittävästi.
Seuraavana päivänä Margarien meni Someran kanssa itsekin jonottamaan ruoka-apua. Ja sitä seuraavana. Päivät kuluivat, ja hän kuuli naapureilta ja ruokajonosta huhuja tapahtumista muualla Suomessa. Vieläkään ei tiedetty, kuka johti Tosi-Suomea, mutta oli ilmaantunut ainakin kaksi eri pääministeriä tai sellaiseksi itsensä julistanutta. Toinen oli Allianssin puolella, toinen Liittoutuman.
Kolmantena päivänä Margarien tapasi Hennahin. Nainen näytti valvoneelta. Hän kertoi jonottavansa joka päivä lääkkeitä Ronille. Ne tehtiin alkeellisella tavalla paikallisessa sairaalassa, jota sen haltuunsa ottaneet lääkärit ja hoitajat laajensivat lääketehtaaksi. Sodanjälkeinen paikallishallinto antoi luvan jaella ainakin lyhytaikaisia pillereitä, jotka tehtiin nopeasti pilaantuvin, kylmää kestämättömin aineksin. Monet näyttivät odottavan, että ennemmin tai myöhemmin yhteiskunta palautettaisiin takaisin vanhojen rakenteidensa ja sääntöjensä varaan – meni siihen sitten kaksi vuotta tai kymmenen. ”Olisi pitänyt tulostaa kestopillereitä, vaikka hinta olisi ollut vähän kalliimpi”, Hennah mutisi. ”Olisi vain pitänyt. Voisinpa palata päivään ennen sotaa. Mitä tulostaisinkaan velaksi…”
Jonottajia rekrytoitiin kaikkiin töihin kokkauksesta raunioiden raivaukseen. Margarien harkitsi auttavansa, mutta vilkaisi Someraa, joka roikkui hänen takkinsa riekaleissa. ”Ehkä jonakin toisena päivänä”, hän vastasi rekrytoijalle.
Samana päivänä Margarien kuuli epämääräisen maininnan perheestä, jolla oli toimiva tulostin. Tästä kertovalla ihmisellä ja hänen vauvallaan oli ehjät vaatteet. Margarien ajatteli erityisesti Hennahia ja hänen poikaansa ja päätti seurata tätäkin huhua. Hän kysyi, missä perhe asui.
Someran nukelta oli katkennut käsi. Margarien teippasi sen kiinni. Somera itki sitä, että käsi ei enää liikkunut, ja halusi uuden nuken, koska tämä oli ollut hänellä jo syntymäpäivistä asti. Margarien kivahti, että ainakin se muistuttaisi vanhemmista joita hänellä ei enää ollut.
Margarien jätti Someran naapuriin odottamaan ja lähti metsästämään tulostimen omistavaa perhettä. Somera jäi naapurin luo itkemään lohduttomasti.
Kävellessään kaupungilla Margarien katui ankaria sanojaan Someralle.
Matkasta tuli hankala romukasojen ja raunioiden keskellä. Välillä Margarienin oli helppo tunnistaa kaupunginosa ja kaikki näytti melkein siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut, välillä koko maisema näytti muuttuneen siksi mitä normaalisti näkyi vain uutisissa sotaa käyvistä maista, ja hänen täytyi kiertää kortteleita. Mutta hän pääsi perille.
Margarien katseli paikkaa arvioiden. Talon ympärillä oli piha, jolla oli kunnon kasvihuone ja pidemmällä toinenkin rakennus. Robotteja kulki tallotulla nurmikolla rakennuksesta toiseen kuin muurahaisia. Ne käyttivät neljää jalkaa kävelemiseen ja loppuja ulokkeita tavaroiden kantamiseen.
”Eikä”, Margarien hengähti hämmästyneenä nähdessään Natin koulun liikuntaryhmästä käyskentelevän pihalla. Tämän täytyi olla pojan koti. Natti kääntyi katsomaan heitä. Sitten hänen ilmeensä muuttui pelästyneeksi ja hän juoksi sisälle.
Margarien varmisti talon numeron vielä kerran ja koputti oveen.
Natin isä avasi oven. Miehellä oli täysin ehjät vaatteet ja silmälasit, kun taas Margarienin paidoista ja housuista tuuli läpi. Hänellä oli samanlainen kasvojen muoto kuin Natilla, ja hän katseli Margarienia epäluuloisesti. Margarien ihmetteli, miten mies ei ollut vankilassa.
”Miten voin auttaa?”
”Olen kuullut, että sinä voit. Auttaa siis”, Margarien aloitti epävarmasti. Mutta hän oli valikoinut sanottavansa etukäteen. Hän kertoi lapsista. Somerasta, jonka vaatteet hajosivat, ja Ronista, jonka lääkkeet loppuivat.
Kuunneltuaan hänen asiansa tarkkaan loppuun asti Natin isä kysyi: ”Olet se Natin liikunnanopettaja, etkö olekin? Puhuit vaimolleni pari viikkoa sitten.”
”Mm”, Margarien myönsi. Hänen poskiaan kuumotti, mutta oli vaikea keksiä, mitä sanoa.
”Enää ei haittaa olla tekemisissä rikollisten kanssa?”
”Maailma on muuttunut. Elämä on tärkeämpää. Enkä oikeastaan tiennyt, mistä puhuin”, Margarien onnistui myöntämään.
Natin isä nyökkäsi selvästi tyytyväisempänä. ”Siinä tapauksessa voin auttaa. Olen muuten Herde. Tässä on kuitenkin yksi ehto.”
”No?”
”Tulet sisään katsomaan, miten homma toimii. Ettet voi ainakaan sanoa, ettet tiennyt.” Herde katsoi häntä silmälasiensa yli ja hymyili vaatimattomasti.
Herde vei Margarienin ensin suureen työhuoneeseen. Täällä tilan vei kaksi isoa tulostinta, jotka työskentelivät pysähtymättä. Robotit purkivat lastia ja syöttivät niille jotakin.
”Älä mene niiden tielle tai ne voivat törmätä toisiinsa. Ne ovat yksinkertaisia teollisuusrobotteja.”
Margarienin mielikuva teollisuusroboteista oli varsin erilainen, mutta hän ei sanonut sitä.
”Minut päästettiin ulos työtä vastaan. Korjasin vankilan tulostimen.”
”Onko heillä yhteys verkkoon?”
”Ei tietenkään. Se kaadettiin sodassa ensimmäisenä, eikä se ollut helppo tehtävä. Mutta se oli niin hyvä hyökkäyskeino, että se oli vaivan arvoista. Kaikki Tosi-Suomen mahdolliset viestintäyhteydet pyrittiin tuhoamaan järjestelmällisesti ja siinä onnistuttiin hämmentävän hyvin.” Herde hymyili surullisesti. ”Ehkä siitä silti seuraa vielä jotain hyvää, jos suurvallat ovat niin poissa pelistä kuin väitetään. Jos jo vankilan henkilökunta hyväksyy vapaan tulostamisen…” Hän katsoi Margarienia kuin odottaisi tämän jatkavan.
Mutta Margarienille kaikki oli liian nurinkurista. ”Mitä oikein yrität… saavuttaa tällä?” hän kysyi.
Herde näytti ilahtuvan kysymyksestä. ”Omavaraisuutta”, mies sanoi. ”Voin tulostaa mitä vain. Tulostimen jauheet ja nesteet ne ovat rajalliset. Sitä nämä robotit enimmäkseen tekevät: keräävät materiaaleja. Vaikka ilman naapuriapua, niin sanoakseni, en olisi varmasti päässyt näinkään pitkälle. Kasvihuone meillä oli onneksi valmiina, mutta se on naurettavan pieni meille kaikille.”
”Keille kaikille?”
”Koko kaupungille. Haluan ruokkia ja vaatettaa teidät kaikki.”
Margarien hämmentyi.
”Se on tarpeellista. Mutta vaikeaa. Syksy tulee ja me tarvitsemme kasvihuoneita ja biomateriaaleja. Tai valtavan määrän uuneja ja generaattoreita. Harvalla on tarvittavaa lämpöuunia ruuan valmistukseen. Lämpö. Sekin on tärkeää. Me tarvitsemme voimalan. Ja me emme pärjää mitenkään pidemmän päälle ilman kaivosta ja tehdasta.” Hän katsoi Margarienia merkitsevästi.
”Kaupungissa on kaivos ja tehdas”, Margarien ajatteli ääneen. ”Tai oli. Onko niitä enää?”
”On”, Herde sanoi. ”Kaupungintalo on tuhottu perusteellisesti, mutta tehtaat jätetty. Teollisuus on katsottu ehkä hyödylliseksi miehittäjille.” Hän kohautti olkapäitään. ”Mutta nyt tehtaat seisovat, enkä ihmettelisi vaikka niitä ryösteltäisiin käytön puutteessa. Niissä tehtävä materiaali on enemmänkin sitä, millä tehdään lisää koneita, jos kaavoja on. Ja minulla esimerkiksi on.”
”Missä kaikki miehittäjät ovat, ja koska ne tulevat tänne asti?” Margarien pohti. Hän oli vastahakoinen ajattelemaan sitä, mutta kun nyt tulevaisuudesta oli puhe, se oli tärkeä kysymys.
”Hyvässä lykyssä ne eivät koskaan tule”, Herde sanoi ja katsoi kaukaisuuteen. ”Ihme, ettei koko maapallo mennyt elinkelvottomaksi siinä lyhyessä sodassa. Tai toivottavasti ei.”
”Onko sinulla omia viestikanaviasi, kun tiedät niin paljon?” Margarien kysyi varovasti.
Herde katsoi häneen ovelasti ja hymyili. ”Me tietovarkaat nyt olemme ammattilaisia esteiden ylittämisessä ja yhteyksien muodostamisessa.”
Margarien hymyili takaisin. Niinpä tietysti.
Margarien toi Someralle uudet kestovaatteet ja uuden nuken – kestävää oli niin paljon kannattavampaa tehdä, että hän ei enää käsittänyt, miten he olivat pystyneet elämään päivästä toiseen pelkkää kertakäyttökulutusta ennen sotaa. Hennahille hän vei paketin Herden tulostamia kestopillereitä Ronia varten. Hennah oli epäluuloinen. Hän kysyi kysymistään, miten Margarien saattoi olla varma siitä, että pillerit olivat sitä mitä piti. Ettei Hennah vain myrkyttäisi poikaansa jollakin tuntemattomalla? Sitä paitsi niissä saattoi olla vaikka mitä epäilyttäviä säilöntäaineita, hän sanoi. Normaalistihan mikään ei säilynyt niin pitkiä aikoja.
”En usko, että Herde myrkyttäisi ketään”, Margarien vakuutteli. ”Hän haluaa todistaa ihmisille, että on hyvällä asialla.”
”Ei. En suostu käyttämään niitä”, Hennah sanoi lopulta. ”Vie pois.”
Margarien otti hänen kätensä ja iski pillerit siihen väkisin. ”Ota ne kuitenkin. Ihan varmuuden varalle, jos muuta lääkettä ei ole. Ne säilyvät puoli vuotta.”
Hennah pisti purkin taskuunsa ja mulkoili häntä. ”Tiedän kyllä Herde Lahometsän. Margarien, sinä et jotenkin vaikuta omalta itseltäsi. Muista ainakin varoa. Kriminaalilla on kriminaalin ajatuksenjuoksu. Mitä annoit hänelle palkkioksi?”
”Ei hän halunnut mitään”, Margarien valehteli. Hän tiesi muuttuneensa, mutta Hennahkin oli muuttunut – Hennah näytti sulkeutuneen muutoksille ja oli hirttäytymässä vanhaan maailmaan.
Margarien oli nyt ymmärtänyt, että se vanha maailma oli kuollut. Hän ei halunnut kertoa, että oli lupautunut auttamaan kriminaalia.
Santaman tulostinmassatehdas oli aidan takaa katsoen autio ja pimeä. Se näytti melko koskemattomalta. Korkea piikkilanka-aita ei haitannut: valtaajat löysivät leveän portin, jonka lukko saatiin auki tähän soveltuvalla leikkurilla.
Seistessään kaupunkilaisten joukossa – tuntemattomien mutta tuttavallisten valtaajien, joilla oli käsissään Herden tulostamia sorkkarautoja ja muita työkaluja – Margarien tunsi innostuksen valtaavan mielensä. Somera oli hänen kanssaan oma pikku teräsviila taskussaan. Tyttö valitti, että ulkona oli vielä kylmempää kuin kotona.
”Älä välitä siitä”, Margarien sanoi ja taputti Someran rasvatukkaista päätä. ”Tämän jälkeen saadaan generaattoreita kaikille. Tulee lämmintä sisällekin… tästä alkaa kokonaan uudenlainen aika Santamaan.”
He kiersivät tehtaan etupuolelle. Tehtaan ovi näytti järeältä, ja korttilaite seinässä oli pimeänä. Kukaan ei ollut ehkä avannut ovea sen jälkeen kun kaikki olivat siirtyneet sisältä pommisuojiin sodan alussa. Ovea vartioi kuitenkin kaksi sotilasta, jotka näyttivät pelästyneiltä nähdessään valtaajajoukon ja puristivat kivääreitään. Toisen vapaa käsi hamusi puhelinta.
”Hei sinä siinä, pudotapa se”, Herde sanoi isällisesti. ”Me tulimme tänne vain ottamaan tämän tehtaan kaupunkilaisten käyttöön, ei mitään syytä soittaa toisia paikalle.”
”Emme voi antaa teidän tuhota laillista järjestystä”, sanoi se, jolla oli puhelin kädessä. Hän näytti melkein säälittävän yksinäiseltä, mutta kiväärien uhka teki tilanteesta jännittyneen.
”Haluatteko jatkaa sotimista, jotta kaikki saisivat vähitellen nälkiintyä? Sivilisaatio ei pysy enää yllä vanhalla järjestyksellä. Me tuhoamme loputkin maailmastamme, jollemme ota ruuantuotantoa takaisin hallintaamme.”
”Ei meillä ole muutakaan jäljellä!”
Herde pudisti päätään ja näytti itsepäiseltä. ”Te ette voi ampua meitä kaikkia. Meitä on liikaa.”
Kuului napsaus, kun puhelinta pitelevä vartija käänsi virran aseeseensa ja nosti sen kärjen heitä kohti. Hän ei näyttänyt yhtään vähemmän itsepäiseltä kuin Herde.
Hetken oli hiljaista. Maailma tuntui pysähtyneen. Margarien tuijotti miestä ja asetta.
Hän tunsi Someran käden tarttuvan omaansa ja kuuli pienen äänen sanovan jotain pelästynyttä, ja hän havahtui.
Kehtaakin osoittaa aseellaan lasta! Suuttumus kuohahti Margarienissa. Silloin hän löysi sanansa, ja ne tulivat ulos yllättävän viileällä, järkeilevällä äänellä. ”Kuulkaas nyt. Ettekö tekin halua vain, että kaikki kääntyisi paremmaksi?”
Vartijat käänsivät huomionsa häneen Herdestä.
”Ajatelkaa, mitä te olette tekemässä. Miksi puolustatte tätä… tätä yhteiskunnan parodiaa, jossa elämä on aina askeleen päässä tuhosta?” Margarien jatkoi ja osoitti Someraa. ”Miksi kaikkien pitää palella ja nälkiintyä nyt vain, koska kaavoja ei voi ostaa? Se oli ehkä välttämätöntä vanhassa maailmassa taloudelle ja kilpailukyvylle. Mutta se oli tuhoisaa.” Se ehkä aiheutti koko maailmansodan, hän ajatteli ensimmäistä kertaa. ”Se on tuhoisaa. Ja tarpeetonta. Maailman talousverkosto on nyt hajonnut alkutekijöihinsä. Emmekö voisi siirtyä eteenpäin hengissäselviämiseen ja elämän ylläpitämiseen ennen kuin resurssit loppuvat maailmasta ja tapamme itsemme näin? Kaikki voidaan rakentaa uudestaan paremmaksi. Jos niin halutaan, tämän tehtaan avulla voidaan tehdä todella kestäviä vaatteita koko Santamalle. Ja ruokaa. Ja kestolääkkeitä.”
Vartija jolla ei ollut puhelinta laski äkkiä aseensa. ”Te olette oikeassa. Tämä homma on täyttä teeskentelyä.” Hän oli hiljaa hetken, katsoi vuorotellen yllättynyttä toista vartijaa ja valtaajia ja näytti tuskastuneelta.
”Olkoon. Minä liityn teihin”, hän sanoi. ”Sori”, hän sanoi työtoverilleen ja käveli Herden joukkoon.
Puhelinta pitävä vartija tuijotti kollegaansa. ”Oletko tosissasi?”
”Olen katsonut kaiken hajoamista silmissä jo tarpeeksi monta päivää. En halua olla enää vastuussa tästä. Se on liikaa. Etkö muista, mitä kerroin isotädistä?”
”Niinkö yhdentekevä laillinen yhteiskunta muka on? Tämä ei jää tähän. Ei todellakaan jää. Tästä on seurauksia. Vaikka te ottaisitte tehtaan käyttöönne nyt, aivan varmasti jostain tulee vielä lain edustajia palauttamaan järjestyksen tähän kaupunkiin vaikka aseilla.”
Puolta vaihtanut vartija nosti aseensa entistä työtoveriaan kohti. ”Laske nuo maahan.”
Toinen vartija ei sanonut enää mitään. Hän seisoi paikoillaan ja näytti miettivän vaihtoehtojaan. Sitten hän laski aseensa, sammutti siitä virran ja laski sen ja puhelimen maahan. Hän käveli ulos portista mulkoillen entistä työtoveriaan.
Valtaajien joukosta kuului hurraahuutoja. Ehkäpä he todella joutuisivat myöhemmin vaikeuksiin, Margarien epäili. Häntä ei kuitenkaan huolettanut liikaa: se aika ei ollut nyt. Tehtaan ovi väännettiin auki Herden johdolla.