Kun luet tätä, olen toivottavasti jo kuollut. Pahoittelen siitä aiheutuvia ongelmia. Niitä ei nykyään oikein voi välttää. Ennen kaikki oli niin paljon helpompaa.

Tuttu konstaapeli nojasi tuolissaan ensin taakse, niin että selkänoja natisi ja kumartui saman tien kohti Anssia. Naisen äänen rahina kutitti Anssin kurkkua. Toivottavasti tässä ei menisi pitkään. Konstaapeli pudotti paksun paperinipun pöydälle, ja Anssi tunnisti kirjeen.
”Aloitetaanpa taas alusta. Olitteko läheisiä?”
”Pari kertaa tapasimme.” Kuinkahan pitkälle tämä jatkuisi tällä kertaa, ennen kuin pitäisi valehdella?
”Ja miten kuvaisitte häntä?”
”Olihan hän aika erikoinen.”
”Missä olitte elokuun kahdennentoista ja kolmannentoista välisenä yönä?”
”Kotona.”
”Kertokaapa siitä.”
Ei kovin pitkälle siis. Anssi hieraisi nenäänsä.
”En oikein muista kunnolla. Heräsin lasin särkymiseen. Tajusin, että savua on joka paikassa. Jotenkin pääsin pihalle.”
”Ja kaikki tavaranne tuhoutuivat. Paitsi tämä.”
”Aika lailla näin.”
”Miksi?” Konstaapeli iski yks kaks kysymyksellä.
”Se oli töissä. Filmikimarassa.”
Konstaapeli selasi papereita, korostetussilla merkattuja kopioita, ja luki pätkän: ”Nyt on tullut aika minun kuolla, aina se on rankkaa, mutta pidän jatkossakin huolta teistä ihmisistä. Sitä varten minut tänne luotiin.”
Konstaapeli vaikeni ja katsoi tiiviisti Anssia, mutta Anssi ei keksinyt, mitä nainen häneltä odotti.
”Sanoisitteko, että hän oli järjissään.”
Vaikea kysymys.
”En minä oikeastaan tuntenut Hukkaa kovin hyvin”, Anssi venkoili. Tästä hänellä oli kokemusta.
”Pelastettiinko sinut?” nainen kysyi, ja hänen silmiinsä syttyi terävä katse, kuin saalistajalla.
Anssi kumartui eteenpäin ja katsoi naista silmiin: ”Ehkä meidät kaikki pelastettiin.”

***

Anssi puristi puhelimen pään ja olkapään väliin samalla kun yritti kaivaa avaimia esiin. Riina pyysi kolmannen kerran.
”Kuule, mä olen ihan tosissani. En ala valehdella”, Anssi sanoi puhelimeen. Sormet tavoittivat avainrenkaan taskun poimuista. Anssi astui matalan metalliaidan yli ja kiersi kotitalonsa varjoon. Hän näki jo talon nurkalta miehen, joka makasi vastaleikatulla nurmikolla rentona, toinen käsi pään alla. Mies pureskeli jotain tikkua kuin vanhan ajan tukkijätkä. Kasvoja ei näkynyt, kapteeninlakin lippa varjosti. Vain sänkinen leuka ja lotkahtelevaa kaarta kiertävä tikunpää erottuivat. Turpean mahansa päällä mies piti ruusukimppua. Kukkien häikäisevä punainen hehkui virttynyttä T-paitaa vasten. Anssi huomasi pysähtyneensä tuijottamaan, käänsi katseensa ja jatkoi matkaa. Alakerran pesulan avoimesta ovesta tulvahti kemikaalin tuoksu.
Riina ei luovuttanut.
”Okei. Mutta sanon, miten asiat on, jos Pete kysyy.” Anssi pudisti päätään naisen sinnikkyydelle. Puhelin lipsahti olkapäältä ja teki hitaan voltin ennen kuin iskeytyi asfalttiin. Anssi kumartui nostamaan sitä. Haljennut näyttö heijasti valoa sinisissä kaarissa, ja Riinan loppumaton pulputus peittyi hänen kämmeneensä. Anssi katkaisi puhelun.
”Oikeasti olen vaarallinen sotakone.”
Anssi pyyhkäisi pölyt puhelimestaan ja kääntyi katsomaan. Mies oli noussut nojaamaan kyynärpäähänsä. Tikku pyöri nyt sormissa.
”Mitä?” Anssi sanoi vaikka tiesi, että hulluille ei kannattanut jutella.
”Oikeasti olen vaarallinen sotakone, toisin kuin tuo sinun laitteesi”, mies sanoi, kävi makuulle ja lauloi syvällä kumealla äänellä: ”Tahdon sulle olla hyvin hellä, muuten en sua voisi käsitellä. Kauas tahtoisin sut sylissäni kantaa”.
Anssi perääntyi rappuun ja kipaisi portaat ensimmäiseen kerrokseen. Kotona hän varmisti, että puhelin toimi yhä.
Facebook kysyi: Mitä mietit? Anssi alkoi näpyttää: Näin juuri vaarallisen sotakoneen ruusupuskan kanssa–
Anssi pyyhki kirjaimet pois. Oliko sillä oikeastaan mitään väliä, mitä hän näki.

Anssi polkaisi viimeisen ylämäen ennen kuin kurvasi pihaan. Hän oli taas suostunut tuuraamaan Jonia ja päätynyt tekemään tuplavuoron. Filmikimaran DVD-rivistöt vilkkuivat silmissä, kun hän sulki ne. Hän halusi vain kotiin lepäämään.
Mies oli taas pihalla. Istui sohvalla pesulan ikkunan edessä ja katseli pilviä lippansa alta. Anssi jarrutti niin että oli lentää ohjaustangon yli. Hän vei pyöränsä varastoon ja nyökkäsi miehelle palatessaan varaston hämärästä.
”Pitäisi kohta kantaa tämä sisälle”, mies sanoi leveästi hymyillen ja taputti sohvaa.
”Tarvitsetko apua?” Anssi sanoi vilkaistuaan ympärilleen. Mistä sohva oli tullut?
”Toki. Mikä jottei. Sitähän minulta odotetaan. Vanhalta mieheltä. Mutta istu hetkeksi”, mies sanoi ja taputti jälleen sohvaa topakasti. Tyynyistä pelmahti pölypilvi, ja hiukkaset tanssivat auringossa. Anssi tuijotti sohvaa. Se oli vanhan värinen, jotenkin epämääräisesti sininen, ja se oli todennäköisesti ollut likaisen värinen jo uutena. Anssi istui puolella kankulla käsinojan viereen, niin kauas miehestä kuin pääsi ja patisti hymyn esiin. Hän oli liian kiltti. Ihan liian kiltti.
”Kuinkas sen lupauksen kanssa kävi?” mies sanoi virnistellen niin että tummat hampaat näkyivät.
Anssi tuijotti miestä ja yritti turhaan keksiä asiayhteyttä.
”Niin, nostetaanko sohva hissiin” hän sanoi teeskennellen innostunutta omastakin mielestään kehnosti. Mies haisi vahvasti joltakin, mitä Anssi ei välittänyt kokea suljetussa tilassa.
”Se joutaa vielä odottaa. Tarkoitin sitä puhelintyttöä.”
Riinaa.
”Ei ole tarvinnut valehdella”, Anssi sanoi ja toivoi, että mies ei kyselisi enempää. Hänen suhteensa Riinaan oli aina ollut lähinnä kuvitteellinen.
”Sinun pitää kuule piirtää rajat johonkin. En olisi tässä puhumassa, jos en olisi sitä aikanaan oppinut. Anna muiden huolehtia omista murheistaan.”
Anssi katsoi miestä kasvoihin, ensimmäisen kerran avoimesti, arvostelematta. Miehellä oli ystävälliset rypyt ja muutama kiukkuinen arpi otsalla ja vasemmassa poskessa. Irikset olivat kellertävät, melkein oranssinruskeat ja hampaat hirvittävät, kuin lastuiksi aukeavaa rautaa.
”No nuorimies, katsotaanpa voinko auttaa mitenkään”, mies sanoi ja ponkaisi seisomaan. Anssi nousi, tarttui sohvaan ja kyyristyi nostamaan. Mies meni omaan päähänsä ja tempaisi sen ylös, niin että Anssi oli kaatua.
”Hiukan hitaammin kenties?” mies kysyi ja laski sohvaa alemmaksi. Anssi punnersi seisomaan sohvan kanssa.
Yhdessä he saivat sohvan keploteltua hissiin ja ensimmäisen kerroksen yksiöön. Asunto oli pesulan yläkerrassa, Anssia vastapäätä, ja ovessa luki Hukka. Huoneisto oli kummallisella tavalla paljas: patja alkovissa lattialla, tietokone laatikon päällä, televisio ja pelikonsoli, ja joka paikassa kasveja – suuria ja pieniä, ruukuissa ja amppeleissa. Ainoassa huoneessa oli tyhjä kohta sohvaa varten. Hukka peruutti sohvan kanssa nurkkaan ja törmäsi yksinäiseen tuoliin. Isolehtinen ruukkukasvi keikahti uhkaavasti, muttei kaatunut. Anssi laski sohvan linoleumilattialle ja henkäisi.
”Istu alas. Saat juotavaa.”
Anssi istui sohvalle ja jäi odottamaan, mitä mies hänelle toisi.
Hukka palasi mukanaan kaksi lasillista simaa. Hän tyrkkäsi toisen laseista Anssille, siirsi suuren ruukun tuolilta yhdellä kädellä ja nosti tuolin vaivattomasti aivan Anssin eteen.
”No annahan kuulua”, mies sanoi ja hori simaa lasin reunalta. Ryppyjen seasta pilkisti tuikkiva silmäpari.
”Riina on ystävä. Ollut jo pitkään.” Sima maistui vahvalta. Ei ollut mitään kaupan vappujuomaa.
”Hyväkin?”
”Ollaan me läheisiä.” Kuin planeetta ja satelliitti.
”En minä sitä tarkoita. Kuka tahansa pystyy olemaan läheinen. Mutta osaatko olla sinä?”
Anssi aikoi väittää vastaan, mutta ei tiennyt mihin.
Mies tuuppasi häntä rintaan. Toisen kerran.
”Mitä sinä?” Anssi sanoi ja yritti nousta sohvalta, mutta mies oli nopeampi ja nykäisi tuolinsa Anssin jalkojen väliin. Painoi hänet nojaamaan pehmustettuja tyynyjä vasten. Sohva haisi pölyiseltä hieltä.
”Tässä sinä olet. Tämä sinä olet. Osaatko?”
Anssi tarttui Hukkaa ranteesta, yritti työntää kättä syrjään, mutta miehen ote oli luja. Käsi ei hievahtanutkaan. Mies hörppäsi simaa ja tillitti Anssia silmiin.
”Tajusin jo. Voit päästää”, Anssi sanoi ja mittaili matkaa eteiseen.
”Mitähän luulet tajunneesi. Kuuntele kun kerron.”

Se tapahtui tässä melko lähellä, itse asiassa. Vaikka ettehän te sitä tiedä, niin paljon on muuttunut. Talot ja kaikki. Siihen aikaan oli vain metsää. Uskotko, että vihaan metsää. Ei mitään keinoa kunnolla nähdä vihollista, niitä voi olla vaikka kaikkien puiden takana piilossa, etkä näe. Eivät nämä viholliset toki mahtuneet puiden taakse, mutta ei niitä koskaan pystynyt kunnolla näkemäänkään. Liikaa kaikkea. Eikä kuuntelemisestakaan ollut paljoa iloa, kun joka paikassa narskui ja paukahteli ihan omia aikojaan. Pakkanen ja kuivat risut. Mutta nyt menen asioiden edelle.

Mies hörppäsi simaansa mietteliäänä. Silmät olivat auki, mutta ne katsoivat johonkin, mitä Anssi ei voinut nähdä. Sisäänpäin. Menneisyyteen. Hulluuteen. Anssin jalka oli jumissa tuolin ja sohvan välissä, mutta hän ei uskaltanut liikkua. Ainakaan mies ei vaikuttanut uhkaavalta. Enää.

Meitä oli tuhat. Sanoivat, että se riittää vallan mainiosti, ja kyllähän se riittikin, mutta ei siinä paljoa ylimääräistä ollut, ei.
Oltiin siellä metsässä ja jahdattiin yksisarvisia. Oletko koskaan nähnyt yksisarvista? Etpä ole, onnenpoika. Se ei kuule ole leikin asia, kun sellainen saa sinusta vainun. Ja niitä oli täällä ainakin sata.
Tuhat ja sata.
Sen pitäisi jo kertoa jotakin.
Mutta me osattiin kyllä hommamme. Ei oltaisi voitu olla osaamatta, se oli täällä päänupissa valmiina. Muu on opittua, pianonsoitot ja kärrynpyörät.
Me oltiin jo kahden viikon ajan ajettu niitä ja saarrettu. Sukset olisivat olleet poikaa. Niillä kun olisi sujutellut pitkin hankia, ei olisi juuri hiki tullut, vaikka ilman suksiakin asiat alkoivat olla jo hyvällä mallilla. Mutta lähitaistelu. Siitä meillä ei ollut juuri minkäänlaista kokemusta. Vain dataa.
Niin sitten tietenkin kävi, että me luultiin kiristävämme saartorengasta, kun joku porukka olikin livahtanut läpi. Kuulin sen ensimmäisenä. Muhkean hörähdyksen selän takaa. Kavioeläimet on sellaisia. Omahyväisiä. Ne olisi voineet vain tappaa meidät, mutta ehkä niillä ei ollut nälkä. Ehkä ne tajusi, että lihaa on vain pinnaksi. Kuulepa kuinka hauis kumisee!
Meitä oli kymmenen ja vastassa kolme kuolaavaa yksisarvista. Me oltiin jälkijoukoissa, siivouspartioissa. En ollut koskaan nähnyt hyväkuntoista yksisarvista lähietäisyydeltä, mutta päähän ilmestyi kuvia kuin ajatuksia. Niin paljon tietoa, ja toiset kävi läpi samaa. Siinä me seisoimme aukiolla puhisten ja muristen. Hengitys huurusi, enkä pystynyt hahmottamaan yksisarvista kerralla. Perhanan puut. Mutta tiesin, että niille otuksille ei saisi antaa periksi. Jos perääntyisimme tuumaakaan, olisimme pian sarvipäiden pääjoukon sylissä.
Murahdin lähimmille susille. Ne ymmärsivät.
Odotimme. Odotimme.
Ja viimein yksisarviset väsyivät puhisemaan ja tulivat kohti sarvet tanassa. Se ei muuten ole leikin asia. Sellainen yli puolimetrinen vahva seiväs. Kyllä sillä meikäläiseltäkin olisi henki lähtenyt, mutta ei lähtenyt, sillä hyppäsin sen otuksen sarven päälle. Liu’uin hajareisin vahvaa sarvea alas ja mätkähdin mahalleni sen otsalle. Mitään niin pehmeää en ole ikinä tuntenut kuin yksisarvisen turpakarvat. Lempeää ja lämmintä. Ne kutittelivat varpaita. Tiesitkö, että ne erittävät päästään jotain, hormoneiksi niitä kai nykyään kutsutaan. Hiukan rapsutat yhtä turvasta, ja olet valmis päivälliseksi. Mutta me olimme toki immuuneja pahimmalle.
Yksisarvinen alkoi temuta ja nyökkäillä. Otteeni lipsahti ja kellahdin yhden tassun varassa nurin niskoin. Olin silmätysten sen otuksen kanssa. Enkä aikonut hellittää.
Se katse. Jos joskus olen nähnyt murhanhimoisen katseen, niin sen eläimen silmissä. Ei se tyhmä ollut. Tajusi saman tien, että olin lähtemättömissä. Se alkoi hirnua ja rääkyä. Ravisteli päätään, ja minä otin liikkeestä vauhtia ja loikkasin sen korvien väliin. Nappasin tukevan otteen sen takkuisesta, haisevasta harjasta ja pyörähdin sen selkään istumaan.
Silloin ulvoin! AUUUUUUUUU! Oli se sen verran upea hetki. Yksisarvisen huumaava tuoksu oli saanut minut pauloihinsa, ja halusin painia.
Siitä tunteesta en kauaa saanut jäädä nautiskelemaan. Yksisarvinen kavahti takajaloilleen. Yritti pudottaa minua pois. Tartuin hampaillani sen kaulaan, ja se uskoi kerrasta, ei yrittänyt enää uudestaan. Se alkoi juosta, ja minä sivalsin kynsilläni suuntamerkkeja sen kaulalle. Veri. Se on sellainen haju, joka huumaa, mutta yksisarvisen veri. Sitä ei voi edes yrittää selittää. Ja se huuto.
Tunsin sen lihakset allani. Ne muljuivat rytmikkäästi, venyivät ja pullistelivat. Sen veri tahrasi minut ja värjäsi hangen, mutta en luovuttanut. Tajusin, etten ole yksin, että jossakin lähellä toverini ratsastivat yksisarvisia kuolemaansa ja loput laumasta juoksi hukkina kintereillä. Yksisarviseni vavahti kerran tai kaksi, ja tiesin jonkun napanneen sitä jalasta.
Näin me pakotimme ne yhä kauemmas pääjoukosta. Juoksutimme ne läkähdyksiin ja hiukan pidemmällekin. Ja sitten ne kaatuivat silmät sumeina. Loikkasin yksisarvisen selästä. Eikä siinä ole juuri mitään kerrottavaa. Kuolleena se näyttää aika samalta kuin mikä tahansa muukin. Säälittävältä. Hävinneeltä.

Anssi havahtui siihen, että mies tuijotti häntä tiukasti silmiin. Tarina oli loppunut.
”Siinä sinulle opetusta. Sun pitää näyttää, kuka on pomo.”
Anssi nyökkäsi hitaasti.
”Sano se.”
Anssi avasi suunsa ja sulki sen.
”Sano nyt: Näytän että olen pomo!” Mies takoi rintaansa vapaalla kädellä. Lasista loiskahti simaa matolle.
”Minä olen pomo.”
”Tunnetta siihen. Puhelin esiin. Soitat sille puhelintytölle. No kaiva vaan.”
Anssi kurotti puhelimen taskustaan. Mies nyökkäsi ja elehti Anssia jatkamaan. Anssi etsi Riinan numeron ja soitti. Hälytysääni särisi korvassa. Jalasta loppuisi kohta verenkierto.
”Minä olen pomo, minä olen pomo”, mies supatti innoissaan Anssin naaman edessä.
Riina vastasi.
”Sano se!” Mies hihkaisi ja loiskautti lisää simaa.
”Tuota, moi Riina. Mä sitä vaan soitin, että tavallaanhan mä niinkuin. No siis että olisin se pomo tässä, että mä voisin päättää, että en nyt valehtele.”
Sanan sanominen toi uskoa, Anssi jatkoi: ”Mä en valehtele Petelle. Itse asiassa, ajattelin kertoa sille totuuden joka tapauksessa.”
”Pomo! Pomo!” Mies hihkui. Hän oli noussut tuolistaan ja tanssahteli pitkin olohuonetta. Anssi sai jalkansa vapaaksi. Sitä alkoi pistellä tuskallisesti melkein saman tien. Riina nauroi puhelimessa.
”Ei sun tartte mitään valehdella. Mä jätin Peten jo viikko sitten, kun se oli niin omistava. Tapsa on ihan samaa mieltä.”
Anssi ihmetteli, kuka Tapsa. Riinan pulina vain jatkui.
”Mut nyt mä oon pulassa, kun sen kaikkia kamoja on täällä, enkä mä pääse niistä eroon. Tai voisinhan mä heittää ne roskiin, mutta en mä halua olla ilkeä. Mutta sä voisit lainata autoa porukoiltas.”
”Riina, en mä sitä niin helposti saa.”
”Kysyt vaan, kyllä ne antaa. Sanot isälles, että autat mua, niin kaikki järjestyy. Hei, tulet huomenna tähän kuudelta. Mä kannan tavarat alas odottamaan.”
”Kuudelta. Joo.”
Riina muiskautti suukon linjoille ja katkaisi puhelun. Anssi tuijotti puhelintaan. Paraskin pomo. Mies oli jähmettynyt kesken tanssiaskeleen. Kädet löysästi ilmassa kuin gibbonilla.
”Nyt se yksisarvinen kyllä söi sut. Ja kun se syö sut, se lisääntyy ja syö kaikki muutkin. Ne on kuule sellaisia. Ei saa antaa yhtään periksi. Ne pitää ratsastaa kuoliaaksi, ei ne muuten jätä rauhaan.”
Anssi tunsi, kuinka puna kihosi poskille. Mikä oikeus Hukalla oli puhua Riinasta tuolla tavalla?

Anssi pysäköi auton Riinan kotitalon pihalle. Riina kyykki seinää vasten pussien ja nyssyköiden ympäröimänä, tupakka roikkui laiskasti suupielestä. Silmät piilottelivat aurinkolasien takana.
”No tulithan sä”, Riina sanoi.
”Piti odottaa, en ollut ihan ajokunnossa.”
Riina kohotti ensin aurinkolaseja ja sitten toista kulmakarvaansa tavalla, joka oli tullut Anssille tutuksi jo lukiossa. Riina katsoi kelloa merkitsevästi.
”Oli vähän vahvempaa simaa kuin odotin”, Anssi selitti ja halusi heti potkaista itseään. Mitä se Riinalle kuului, hän oli täällä nyt.
”No tavarat on tässä”, Riina sanoi.
Anssi alkoi nostella pusseja takapenkille, nyssyköitä nyssyköiden perään. Olisi ollut edes järkevä kassi tai kaksi. Hän sai kaiken autoon, ja Riina nousi seisomaan.
”Hei, kiitos kamalasti, jään sulle velkaa.”
Taas. Silti Anssi auttaisi Riinaa aina. Hän oli sen velkaa. Tyttö oli sentään hymyillyt hänelle lukiossa, sanonut ystävällisen sanan, pitänyt Anssin pinnalla, kun tämä oli pyytänyt apua läksyissä, ja olihan heillä ollut se yksi yö Sallan bileissä. Kuinka kauan siitä jo oli?
”Sähän tiedät, missä Pete asuu. Mulla on treffit, niin mun pitää mennä.”
Riina moiskautti märän pusun suoraan suulle ja lähti kävelemään reippain askelin. Vilkutti hetken päästä ja hymyili, niin että aurinkokin himmeni. Perhana tuota naista. Anssi pyyhki syljen pois ja hyppäsi autoon. Pete sentään auttaisi kantamaan tavarat.
Mutta Pete ei ollut kotona eikä vastannut puhelimeen.
Anssi soitti Riinalle, joka vastasi viidennellä yrityksellä.
”Kai se odotti sua kuudelta, niin kuin me sovittiin.”
”Mä en pidä siitä, kuinka sä kohtelet mua. ”
”Voi luoja, Anssi. Et kai sä kuvittele saavas jotain erityiskohtelua yhen känniyön perusteella? ”
”En mä sitä. Sori. En mä tarkoittanut.”
Takapenkki täynnä Peten likaisia sukkia ja mitä lie muovipusseissa. Anssi huokaisi. Hän veisi ne kotiin. Hän oli sellainen. Naapurin sekopää oli oikeassa. Mutta sekopää. Anssi pitäisi visusti huolen, ettei enää joutuisi miehen kanssa tekemisiin.
Puhelin pyörähti käteen: Mitä mietit? Kuljetusfirma Anssi Muikkunen taas asialla–
Anssi pyyhki tekstin pois. Ei tarvinnut olla ilkeä, vaikka harmittikin. Miksi hän oli aina se, joka pyyteli anteeksi?

Anssi pujotti muovipusseja ranteisiinsa ja joka sormeen. Mitä ihmettä ihmiset raahasivat toistensa koteihin, että se oli niin olennaista saada takaisinkin. Anssi oli kerran asunut naisen kanssa, mutta ei Riinan, ja lähtiessään hän oli ottanut vain reppunsa, pari vaatekertaa, tietokoneen ja pyöränsä. Romua sai kaupasta, kun vain jaksoi hakea. Isältä sitä sai ihan hakemattakin.
Anssi mahtui hädin tuskin alaovesta pussien kanssa, eikä viitsinyt rämpiä portaissa niiden kanssa. Sangat pureutuivat sormiin ja kipu alkoi käydä sietämättömäksi. Jossakin sulkeutui ovi ja portaista kuului rempseät askelet.
Hissi pysähtyi. Naapurin sekopää pomppasi viimeiset portaat kerralla ja avasi oven Anssille.
Anssi tuijotti hämmentyneenä Hukan kellertäviin silmiin. Mies hymyili häpeilemättä koko likaisella hammasrivillään.
”Yksisarvisen haaskalta tulossa? Se syö vielä kaiken.”
Anssi ei edes murahtanut vastaukseksi, vaan tunki miehen ohi hissiin ja painoi nappia.
Ovi oli juuri menossa kiinni, kun mies tempaisi sen auki.
”Et ole kuullut koko tarinaa! Nyt ei ehdi, mutta kuulet vielä!”
Jostain syystä Anssi ei yhtään epäillyt asiaa. Ilmeisesti hänen pitäisi linnoittautua kotiinsa tai muuttaa pois, jos halusi välttää tapaamasta miestä.
Lihansyöjäyksisarvisia ja ihmissusia. Jopa hänen hullunsakin olivat aivan omaa luokkaansa.

Luojat rakensivat meidät vain yhtä tarkoitusta varten. Sotakoneiksi rajariitoihin. Suojelemaan elämää. Mutta silti se kirpaisee, että meidät unohdettiin tänne. Minulla on ollut aikaa ajatella. Todennäköisesti hallitus keskeytti ohjelman, eikä budjetissa enää ollut varoja meidän palauttamiseksemme. Ehkä he luulivat laskeneensa lähetetyt yksiköt viimeisen päälle tarkasti, niin että yhtään ei jäisi henkiin. Minä jäin henkiin, eikä ole mitään, mikä minut tappaisi. Niinpä joudun kohta taas kuolemaan.

Anssi istui sohvalla ja töni Peten muovikasseja syrjemmälle. Muovi hiosti helteessä jopa kotihousujen läpi. Hän oli soittanut Riinalle, että tämä tekisi jotain. Turhaahan se oli. Riina oli saanut tavarat käsistään, eikä aikonut tehdä niille mitään, moitti vain Anssia viivyttelystä. Oli muka Anssin oma ongelma, että hän ei ollut vienyt tavaroita ennen kuin Peten piti lähteä matsiin.
Anssi kääri harmistuksensa selityksiin. Riina oli selvästi sanonut, että kuudelta, ei hän voinut tätä syyttää tai Peteä. Pitäisi vain jotenkin järjestää tavarat Petelle. Mutta silti.
Anssi oli soittanut Petelle, joka oli pyytänyt tuomaan tavarat toisen kerran. Kun Anssi selitti, ettei saanut autoa kovin helposti lainaan, Pete oli luvannut tulla hakemaan kamansa.
Keskustelu oli käyty yhteensä kolme kertaa, viikon välein.
He olivat samaa mieltä vain siitä, että tuskin pusseissa mitään kamalan tärkeää oli. Anssi oli käynyt tavarat läpi, ihan vain varmistaakseen, ettei Riina ollut pakannut pilaantuvaa savukalaa minkään pussin pohjalle. Hän oli löytänyt märän, haisevan pyyhkeen samasta pussista tabletin kanssa. Silloin hänen oli tehnyt mieli heittää kaikki ikkunasta. Romujen kohtalo ei selvästi kiinnostanut edes Peteä, miksi hän sitten näki näin paljon vaivaa.
Hän oli kuitenkin pyykännyt ja viikannut vaatteet. Tavarat menivät pienempään tilaan, eikä mikään haissut. Nyt sohvan toisessa päässä oli kaksi pussia vähemmän, mutta joskus Anssi epäili, että ne lisääntyivät, sillä ne tunkivat syliin lupaa pyytämättä. Kohta niitä pitäisi kai ruokkia. Tai heittää ne roskiin.
Ei Anssi heittänyt pusseja roskiin. Hän avasi television ja jäi tuijottamaan tosi-tv-ohjelmaa. Hän odottaisi taas viikon ja soittaisi Petelle.
Anssi havahtui ovikellon ääneen. Hän oli torkahtanut muovipusseihin nojaten, ja naama oli aivan hikinen ja kuolassa. Selkää vihlaisi, mutta hän pääsi säällisessä ajassa ovelle, avasi sen samalla kun haroi tukkaansa.
”No huomenta. Kuorsaus kuului pihalle asti, niin ajattelin tulla juttusille.”
Hullu mies. Mukanaan mutteripannu ja kahvinporoja. Anssi vilkaisi kelloaan. Iltauutiset alkaisivat piakkoin.
Anssi ei ehtinyt kunnolla astua syrjään, kun mies tunki asuntoon ja suunnisti keittiöön kuin kotonaan. Anssi tajusi ensimmäistä kertaa, että asuntojen täytyi olla samanmalliset, hänen asunnossaan vain oli paljon enemmän huonekaluja. Kaikkea sellaista, mistä isä ei ollut raskinut vielä kokonaan luopua, mutta ei halunnut kotiinsa. Anssi huoli, säästihän siinä sen vaivan, että joutui menemään kauppoihin. Jos joskus muuttaisi isompaan.
Keittiöstä kuului kolinaa. Anssi meni varmistamaan, että mies ei rikkonut mitään. Jotenkin hänestä tuntui, että kaikki sitruunanpuristimesta alkaen olisi miehelle vierasta.
”Tarina on kesken, mutta se vaatii hyvää kahvia. Arvasin että sinulla ei ole kunnon välineitä. Jotkut näistä uusista keksinnöistä ovat ihan käteviä” mies sanoi, ja heilutti mutteripannua päänsä päällä samalla kun kolusi laatikossa.
Anssi avasi yläkaapin ja kurotti miehen selän yli kahvimitan, mutta pudotti sen miehen päähän. Tiskiin menisi.
Mies nappasi hämmästyttävän nopeasti kopin kimpoilevasta mitasta ja virnisti Anssille.
Kahvinkeitto oli hypnoottista seurattavaa. Yhtä aikaa päämäärätöntä kaahotusta, jossa ei tuntunut olevan yhtään tarpeellista liikettä, ja silti kahvi syntyi tarkan täsmällisesti ja harkitusti, ja maku oli oivallinen.
Anssi lämmitteli kämmeniään kuppia vasten. Oli vaikea uskoa, että joku oli vielä kuumempaa kuin ilma, kun puhalluskin tuntui hellältä herätykseltä lämmenneellä iholla.
Hän oli päästänyt hullun kotiinsa.

Meillä oli yleisluontoinen suunnitelma. Partio oli löytänyt sopivan kanjonin. Tarkoitus oli ajaa jäljellä olevat yksisarviset sinne. Ne eivät ole kovin taitavia kiipeämään, mutta alfa sanoi, että ne yrittäisivät. Ja ne todennäköisesti tappaisivat toisiaan voidakseen seistä ruumiiden päällä. Yritimme siis saada ne ajetuksi kanjoniin ja seistä itse tukkeena, mutta siinäkin oli vaikeutensa, yksisarviset olivat hajallaan pareina, koska ne halusivat lisääntyä, ennen kuin saisimme kaikki tapettua.
Tiedätkö, miten yksisarviset lisääntyvät? Ne hedelmöittävät toisensa ja sitten ne taistelevat kunnes toinen kuolee. Vahvempi syö heikomman, ja poikaset saavat siitä ravitsevan alun elämälleen. Kaksi kuukautta yksisarvinen piileskelee metsissä, sitten se synnyttää viisikymmentä pirua. Ne ovat pieniä ja söpöjä, mutta voivat syödä aikuisen ihmisen minuutissa. Nelijalkaisia piraijoja. Jos en tietäisi paremmin, sanoisin, että niissä kaloissa on yksisarvisen verta. Harva eläin on niin murhanhimoinen kuin yksisarvinen. Jos emo ei ole tarpeeksi nopea, poikaset syövät sen. Mutta se ei haittaa, lajia siis. Sillä kahdesta yksisarvisesta tulee viisikymmentä. Ja niitä oli nyt metsissä lisääntymässä.
Meillä oli siis alle kaksi kuukautta aikaa kerätä ne kasaan, tai ne jyrsisivät lihat tukirangoistamme ja valtaisivat koko planeetan.
Suunnitelmahan oli sysipaska, toimisi ehkä jollain toisella planeetalla, mutta ei täällä. Se oli kuitenkin ohjelmoitu alfaan, niinpä sitä käytettiin. Vain alfauros saattoi sen muuttaa, enkä minä ollut alfa, kaukana siitä. Niinpä en vain noudattanut kaikkia käskyjä.
Jos näin yksisarvisen piileskelemässä puun takana, teurastin sen hetkeäkään miettimättä. Painin verenkarvaisella hangella niiden kanssa. Hengityksemme höyrysi ja veren lemu tunkeutui sieraimiini ja sai minut haluamaan lihaa hampaideni väliin. Kuolemansyleily yksisarvisen kanssa ei ole leikin asia, mutta selvisin jokaisesta.

Anssi huomasi hengityksensä kiihtyneen, ajatukset takeltelivat. Yksisarvisia, taisteluja. Hän vei kupin huulilleen jotakin tehdäkseen, kun Hukka nykäisi yhdellä liikkeellä paidan päältään ja paljasti valtavat arvet hartioissaan ja kaulallaan. Anssi tuijotti miehen voimakasta rintakehää ja ihon alla verkkaisesti liikehtiviä lihaksia. Kahvi valui leukaa pitkin paidalle ja levisi kuumaksi läntiksi kankaaseen. Anssi nykäisi kankaan irti ihosta ja alkoi riisua paitaa.
Mistä hitosta tuollaiset arvet olivat peräisin? Ehkä mies oli paininut karhun kanssa ja tullut hulluksi.
”Kuolemansyleily yksisarvisen kanssa. Sen kun on kokenut, niin muuta ei enää kaipaakaan. Olen minä koittanut painiskella ihmisten kanssa, naisten ja miesten, ja mitä siinä välissä onkaan, mutta ei se ole samanlaista. Teissä ei ole intohimoa. Sinäkin tuollainen vätys. En huolisi sänkyyni vaikka maksaisit.”
Anssi oli keplotellut kädet T-paidan hihoista, mutta työnsi ne saman tien takaisin. Märkä kangas oli jo muuttunut kylmännihkeäksi. Poskia kuumotti.
”Ei mitään rajoja”, mies sanoi ja pudisti päätään. ”Mutta kyllä minä teitä aina autan. Siihen minut on ohjelmoitu.”
”Mutta ne yksisarviset”, Anssi sanoi vaihtaakseen puheenaihetta.

Mikä lie vika minussakin oli, kun en noudattanut suunnitelmaa, mutta ihan hyvä vika se oli, kun olen tässä edelleen. Kovin moni ei voi sanoa samaa.
Ajoin niitä nyt yksin. En kaivannut laumaa, ja useimmat laumastani olivat kuolleet. Olivat yrittäneet pakottaa yksisarvisia johonkin tiettyyn suuntaan, mutta ei niitä voi pakottaa. Ne tekevät, mitä haluavat. Ne voi voittaa vain, jos saa ne haluamaan kuolemaa.
Härnäsin niitä, astuin näkösälle ja hävisin. Kannoin suussani kuolleesta ruhosta kaivamaani yksisarvisen sikiötä niin kauan kunnes se alkoi haista. Sen nähdessään yksisarviset menettivät järkensä. Ne kävivät päälle sumeilematta, ja minä otin ne avosylin vastaan. Sarven ja hampaat. Ne lemusivat himolta ja raivolta, ja kun nuolin verta niiden kaulalta ja nivusista, minäkin tuoksuin hetken siltä ja houkutin luokseni jälleen uuden yksisarvisen. Niin minä niitä tapoin. Varastin niiden pelin. Tein niistä häviäjiä.
Ja ne menivät halpaan yksi toisensa jälkeen.
Tapasin muutaman yksinäisen rikkurin. Aloimme saalistaa löyhässä laumassa. Teimme yhteistyötä, kun se oli tarpeen, mutta jokainen oli omillaan. Pelasimme niiden peliä, himoa ja raivoa. Ja voitimme! Sitä ne eivät olleet odottaneet.
Kun kaksi kuukautta oli ummessa, me viisi viimeistä odotimme kauhun vallassa, montako yksisarvista pirunpoikasta vainuaisi meidät ja kävisi kimppuumme. Mutta niitä ei kuulunut. Olimme onnistuneet tehtävässämme. Voittaneet pelin.

Hukka tuijotti Anssia pöydän yli. Tarina oli päättynyt.
”Mutta mitä sitten tapahtui?”
”Ei mitään, ei niin yhtään mitään. Parituhatta vuotta sujahti nopsaa ja toisetkin ihan helposti, vaikka sitten alkoi olla vaikeampi pysyä tapahtumien perässä. Ja kaikki se säätäminen kuolemisen kanssa, että kirkonkirjat ja väestörekisteri pysyivät kuosissa.”
Anssi tuijotti Hukkaa takaisin. Ukko oli uskomattoman sekaisin.
”Aika lähteä”, Anssi sanoi ja nousi ylös näyttäen esimerkkiä.
Hukka hymyili ja nousi tuolistaan. Anssi seurasi miestä ovelle varmistaen, että tämä ei unohtuisi matkalle. Mietti kuumeisesti, millä sanoilla saisi ukon pysymään poissa.
”Totta. Minun olisi aika kuolla. Sitä tavallaan edellytetään minulta, normaalia käytöstä”, Hukka sanoi ja virnisti. ”Luulet, etten onnistu!”
Anssi kurotti eteisessä miehen ohi ja avasi ulko-oven.
”Liikaa elämää, ei se enää mahdu yhteen tarinaan. Korkea aika vaihtaa toiseen. Laitan sinulle kirjeen, että ymmärrät”, ukko sanoi, omalta oveltaan.
Anssi lupasi itselleen, että heittäisi sen roskiin avaamattomana ja sulki oven. Asunto oli oudon hiljainen ja eloton, vain Peten muovikassit muistuttivat muista ihmisistä. Hän istui sohvalle niiden seuraksi ja mietti, milloin yksinäisyys oli saanut hänestä otteen.
”En minä ketään huijaa”, hän sanoi ääneen ja nauroi, vaikka rintaa puristi.

Seuraavat viikot kuluivat verkkaisesti videovuokraamon ja opiskelun hitaassa pyörteessä. Eräänä aamuna Anssi oli lähdössä töihin, kun hän löysi matolta paksun kirjekuoren, jonka päällä oli keltainen tarralappu. Anssi sieppasi kirjeen matkaan ja työnsi sen reppuunsa. Töissä hän ehti vilkaista sitä. Lapussa luki ”Älä säilytä kotona.” No se oli hoidettu, Anssi tuumi ja työnsi kirjekuoren kaappiin eväskeksiensä taakse. Hän ei aikonut lukea Hukan tarinaa, mutta ei halunnut heittää kirjettä poiskaan. Vaikka he olivat tavanneet vain muutaman kerran, Anssi huomasi kaipaavansa miestä. Tämän itsevarmuutta ja elämänpaloa. Miten sellainen ihminen saattoi haluta kuolla? Vanhuusko sen teki? Tuhansien vuosien vanhuus, mies varmaan sanoisi.
Anssi huokaisi. Hän oli vasta täyttänyt kolmekymmentä ja usein tuntui, että elämässä oli liikaa osia, jotka eivät sopineet yhteen. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi. Parempi avata kauppa.

Kesä lähestyi hissukseen loppua. Työt päättyisivät, gradu ei ollut edennyt.
Muutaman kerran Anssi arveli nähneensä vilauksen miehestä rapussa tai kuullenesa alaoven kolahduksen. Hän hymyili ajatellessaan, ettei mies sitten vielä ollutkaan kuollut, mutta ei mennyt juttelemaan. Häntä hävetti, että Peten tavarat lojuivat edelleen hänen nurkissaan.
Eräänä iltana Anssi katseli televisiota myöhään ja nukahti sohvalle. Hän havahtui särkyvän lasin ääneen. Kasvot turtana muovipussiin nojaamisesta. Televisio oli pimentynyt, asunto oli tavallistakin hämärämpi ja hengittäminen vaikeaa.
Joku nosti hänet vahvaan syleilyyn ja kantoi ikkunalle. Tuttuun myskinhajuun sekoittui savu. Yhdellä loikalla he olivat maassa, ja Anssi huomasi makaavansa nurmikolla. Kuu tuli esiin pilvien takaa ja katosi jälleen, mutta kaikkialla oli kumman valoisaa. Anssi yski ja yritti nousta istumaan, vahva koura painoi hänet makuulle.
”Lepää. On minun aikani kuolla”, joku murahti.
Anssi tarttui olentoa käsivarresta ja sormet ujuttautuivat kuin itsestään turkin ohi revenneen lihan alla piilevien viileiden metallirakenteiden sekaan. Hän veti kätensä pois ja huomasi tuijottavansa tuttuihin kellertäviin silmiin. Sitten Hukka oli kadonnut.
Palomiehet kiiruhtivat hyvässä järjestyksessä sammutustöissä. Pohjakerroksen pesula oli ilmiliekeissä, ja tuli oli ehtinyt jo ensimmäisen kerroksen asuntoon. Hukan asuntoon.
Anssi istui savuisessa yössä pää tyhjänä. Hän kaivoi taskuaan ja sai kännykän käteensä. Riina järkyttyi kuullessaan tulipalosta, kysyi ensimmäiseksi Peten tavaroista. He voisivat hakea ne, kun nyt olivat taas yhdessä.
Anssi katkaisi puhelun. Ihan sama. Hukka oli oikeassa, hän sentään eli. Anssi kävi makuulle märälle nurmikolle ja katseli kuun piiloleikkiä savun ja vesihöyryn seassa, kuvitteli kuinka liekit hyväilivät sohvalle pesiytyneitä muovikasseja. Hän pureskeli hajamielisesti taskustaan löytämäänsä hammastikkua ja alkoi sitten laulaa.

***

Anssi kaivoi povitaskustaan rutistuneen kirjeen. Hän oli lukenut sen kymmeniä kertoja, joka kesä tapahtuneen jälkeen. Hukkaa epäiltiin jonkin aikaa tuhopoltosta, mutta mitään todisteita ei löytynyt. Ei edes ruumista, mutta ymmärsihän sen, ettei kukaan selviytyisi sellaisesta tulipalosta. Hukka oli kuollut, eläköön Hukka.

Me tapaamme vielä. Anna ajan kulua.
– Hukka

© Christine Thorel 2016

Hukan laulu: Tahdon olla sulle hyvin hellä, Juha ”Watt” Vainio (san.) 1977

---

 

Christine Thorel (s. 1978) on tamperelainen kustannustoimittaja ja kääntäjä. Hän kirjoittaa huumoria vakavissaan ja vakavia juttuja pilke silmäkulmassa, eikä arastele hyp  ellä genrestä toiseen, kunhan mukana on jotakin outoa. Thorelin esikoisromaani Liskon häntä ilmestyy Osuuskummalta syksyllä 2016.