Lähes kukaan ei enää vaivautunut tulemaan Euston Roadille. Sinne saapuivat vain ne, jotka olivat pakkomielteisen kiinnostuneita menneistä ajoista, paperisista asioista. Punatiilinen kirjastorakennus, joka oli 1900-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta, oli rapistunut. Kesäisin sitä pitkin yritti vihertää kitulias köynnös, mutta nyt tiheä huurre oli peittänyt kasvin haparoivat oksat.

Gabriel kulki pihan poikki, yritti olla liukastumatta. Kukaan ei pahemmin hoitanut pihaakaan. Gabriel vilkaisi rakennuksen seinässä olevaa näyttöä: 07:24 15. helmikuuta 2339. Onneksi oltiin jo kääntymässä kevään puolelle. Jää alkaisi sulaa piankin, viimeistään huhtikuussa. Lunta Lontoossa tosin olisi joitain kasoja varmasti vielä kesäkuun alussa, mutta silloin peilinkirkkaat jääpinnat ja jalkojen alla rätisevä kuura olisivat kadonneet. Vuoden lämpimimmätkin päivät olivat tulleet niin kylmiksi, että Gabriel suri sitä, että ihmiskunta oli aikanaan löytänyt tehokkaan ratkaisun ilmaston lämpenemiseen.

Gabrielin teki valtavasti mieli savuketta. Hän ehtisi kyllä polttaa yhden ennen kuin Isabella saapuisi työpaikalle. Tämä oli kerran haistanut tupakan hajun, mutta eihän nainen ymmärtänyt, mitä se oli. Onneksi. Tietenkään Isabella ei tiennyt, miltä savukkeet tuoksuivat. Niiden hajua ei ollut ollut ilmassa pariinsataan vuoteen. Paitsi siellä missä Gabriel oli.

Työhuoneeseensa päästyään Gabriel otti tupakan. Kun sato valmistui ja oli kuivatettu, hän kääri kaiken valmiiksi savukkeiksi, täytti rasiansa ja laittoi loput posliiniseen säilytysastiaan kirjahyllyynsä 2110-luvun kirjojen viereen. Sen ajan teosten jälkeen ei enää ollutkaan mitään muuta hyllyyn laitettavaa, sillä uudempaa painettua kirjallisuutta ei ollut.

Työpaikalleen Gabriel toi ainoastaan savukkeet, jotka tarvitsi kulloisenkin päivän aikana. Eipähän tarvinnut pelätä, että Isabella löytäisi kätkön. Esimiestään oli vaikea välttää, vaikka Gabriel olisi mielellään poistanutkin sen piikin lihastaan.

Paitsi että Isabella muistutti Lyydiasta, eikä Gabriel tulisi koskaan unohtamaan Lyydiaa, vaikka tämä oli kuollut niin kauan sitten. Silloin kun Isabella piti suunsa kiinni, Gabriel olisi voinut katsella häntä kuinka kauan tahansa, jopa vetää lähelleen, ellei naisen katseesta olisi aina näkynyt, ettei hän ollut Lyydia. Ihmisten silmistä todella näki heidän sielunsa. Gabrielista olisi ollut ahdistavaa, jos hänestäkin olisi yhdellä katseella paljastunut yhtä paljon. Toisaalta ihmiset eivät nähneet sieluja yhtä tarkkaan kuin Gabriel.

Nainen on kotoisin Skotlannista, mutta hänellä on skandinaavinen iho kuten Lyydialla, sellainen, joka ei kestäisi kesän kuumimpia päiviä, jos aurinko edes silloin olisi vielä kiihkeän kuuma. Hänen vaaleat hiuksensa taipuvat pitkin päälakea Lyydian hiusten tavoin. Jopa hänen nenänsä kaari nousee ensin hieman ja laskee sitten kohti nenänpäätä kuin Lyydian nenä. Sinisten silmien väri on päihdyttävän samankaltainen Lyydian silmien kanssa, huulten kaaren yhtäläisyys melkein pakottaa Gabrielin suutelemaan naista suoraan suulle.

”Isabella McBirney on kirjaston hallituksen uusi puheenjohtaja”, kirjastonjohtaja esittelee.

Nainen kättelee kaikki, ja jo hänen kädenpuristuksestaan Gabriel aistii, ettei hänellä ole Lyydian sielua. Edes silmiin ei tarvitse katsoa.

”Gabriel! Hyvä, että olet paikalla!” Isabella astui huoneeseen juuri kun Gabriel oli saanut tumpattua savukkeensa työpöytänsä laatikossa olevaan metalliseen rasiaan.

Nainen pysähtyi hetkeksi.

”Täällä on taas se omituinen haju.”

Gabriel kohautti olkapäitään.

”Vanha rakennus nyt haisee, mille haisee. Ihme, että on pystyssäkään enää.”

Isabella istahti pöydän toiselle puolelle ja laski kätensä mahonkiselle pinnalle. Sormet tärisivät tuskin huomattavasti.

”Saamme kohta teetä.”

Nainen hymyili kireästi. Teenjuonti ei voinut hermostuttaa häntä noin paljoa, mutta Gabriel ei halunnut tietää, mikä aiheutti äksyn levottomuuden.

”Etkö malttanut juoda teetä itseksesi?”

”Minulla on sinulle asiaa.”

Isabella vei kestolakatun kynnen hampaidensa väliin ja melkein puraisi. Sitten hän veti äkkiä sormenpäänsä huulten välistä ja napautti kynnellään pöytää. Hänen täytyi olla todella hermostunut.

Gabriel otti käteensä kirjan, joka sattui olemaan lähimpänä. Se oli Ann Radcliffen Udolphon toisen niteen ensipainos. Kirja auttoi välttämään Isabellan katsetta. Nainen tosin näytti keskittyvän asettelemaan hiuksiaan korvansa taa.

Isabellan sihteeri toi teen. Kattaminen tuntui kestävän ikuisuuden.

”Suljetko oven?” Isabella sanoi sihteerin lähtiessä.

Vaivaantunut hiljaisuus täytti huoneen. Gabriel istuutui ja laski kirjan pöydälle. Sitten hän otti teekupin mutta katsoi naisen ohitse seinään. Isabella alkoi puhua.

”Olen pahoillani, että olen ahdistellut sinua. Ymmärrän, ettet tahdo viettää öitä kanssani.”

Gabriel käänsi katseensa naiseen. Tietenkin tämä pyysi anteeksi suljetun oven takana. Nöyrtymistä ei näytetty kuin sille, jolle oli pakko.

Isabella laski teekuppinsa pöydälle. Sitten hän oikaisi selkänsä suorempaan, rykäisi epävarmasti ja sanoi:

”Munasarjani ovat olleet laboratorion kylmävarastossa jo 20 vuotta…”

Gabriel hämmästyi naisen ikää. Hän oli aina luullut Isabellan olevan pitkästi yli neljänkymmenen, mutta tämä olikin vasta 35-vuotias. Munasarjathan poistettiin tytöiltä 15-vuotiaana, 5 vuotta sen jälkeen kun hormonitoiminnankontrolloija oli asetettu elimistöön.

”Olen varannut ajan lisääntymislaboratoriosta”, Isabella jatkoi nopeasti. ”Et halua tuottaa minulle mielihyvää mutta saat auttaa minua saamaan lapsen. Perussopimuksella tietenkin, ilman vastuuta. Olen jo pyytänyt aloittamaan sukusolujeni kypsyttämisen hedelmöitysvalmiiksi.”

Tee purskahti Gabrielin suusta Udolpholle.

”No niin. Turmelit 1700-luvulta olevan painotuotteen. Se on korvaamaton.” Isabellan ääni rahisi paheksuntaa, vaikkei hän todella ollut kirjoista kiinnostunut. Tuskin oli koskaan lukenut ensimmäistäkään.

”Et voi pakottaa minua.”

Tee imeytyi kirjan sivuille. Gabrielin teki oikeasti pahaa.

”En aiokaan pakottaa vaan houkutella. Tai kiristää. Maksaisin sinulle mielelläni seksillä, mutta koska torjut minut, keksin jotain muuta. Mitä sinä tahdot?”

Lyydian takaisin. Lasillisen viiniä hänen kanssaan. Suudelman, joka lämmittää ja polttaa. Puhtaat lakanat, jotka saa liata. Ikuisen mielenrauhan Lyydian ihoa vasten.

”Sinultako? En mitään.” Gabriel nousi seisomaan, otti takkinsa ja käveli ovelle.

”Olen jäljittänyt naisesi sielun feminiinisen puoliskon. Se on Newcastlen laboratoriossa.” Kadmiel puhkui intoa femtoskooppinsa ääressä Lontoon sielulaboratoriossa.

”Mitä sanoit?” Gabriel ei uskaltanut toivoa, että olisi kuullut oikein.

”Se on saattanut käydä läpi yhden istutuksen munasoluun muttei ole päässyt muodostamaan kokonaista sielua. Jos olet nopea, ehdit pysäyttää sen ennen kuin sen istutusvuoro jälleen tulee.”

”Älä sano…”

”Puhut siitä naisesta jatkuvasti. Et ole voinut unohtaa, että annoit minulle tehtäväksi etsiä hänen sielunsa puolikkaat ja…”

”Annoin sen sinulle tehtäväksi vuonna 1981. En minä niin uusia asioita unohda. Enkä näin tärkeitä.”

Kadmiel ohitti Gabrielin piikittelyn ja jatkoi:

”Luulin, että se olisi hieman kauempana. Yleensähän maskuliinisen sielupuoliskon jäädessä tänne feminiininen puolisko lähetetään vähintään Atlantin taakse, jotta samojen puoliskojen yhdistyminen uudestaan olisi mahdollisimman epätodennäköistä. Maskuliininen puolisko on ollut tässä laboratoriossa iät ajat, eikä sitä ole istutettu siittiöön, koska olet onnistunut järjestämään niin.”

Gabriel alkoi vapista.

”Älä nyt”, Kadmiel sanoi. ”En ymmärrä, miten tulit rakastuneeksi ihmiseen, mutta ymmärrän, että tämä on sinulle tärkeää. Vaikka ihmiset eivät olekaan täydellisiä…”

”Ole hiljaa!”

”Rauhoitu. Ymmärrän, että hänessä oli jotain erityistä, koska et ylimmässäkään tuomioistuimessa kieltänyt tunteitasi. Autan sinua yhdistämään sielupuoliskot. Mutta muista, että kun jäät kiinni, rangaistus on vielä rankempi ja pidempi kuin ensimmäisellä kerralla. Et selviä seitsemälläkymmenellä vuodella tulisessa haudassa.”

”Ei sen ole väliä. Rakkaudesta pitää aina maksaa enemmän kuin on kohtuullista.”

Kadmiel huokasi.

”Sielu saadaan kokonaiseksi laboratoriossa, mutta mihin aiot sen laittaa? Ymmärsin, että tunteesi ovat yhtä lailla lihallisia.”

”Älä vitsaile.”

”Pistätkö sielun pulloon ja katselet sitä joka ilta kuun valossa? Eihän se voi edes sanoa mitään, jos se ei elä ruumiissa.”

”Älä masenna minua. Mietitään.”

Gabrielin mielessä välähti kuva Isabellasta. Hän torjui sen. Nainenhan oli elossa.

”Kaunis sielu edesmenneellä rakkaalla varmasti on”, Kadmiel sanoi sitten, ”mutta olen ymmärtänyt, että hänen ruumiinsa oli yhtä kaunis. Pelkkää sielua tuskin on samanlaista rakastella, kuten sinä sitä asiaa kutsut. Vaikka mitä minä nyt siitä tietäisin.”

Niin, mitäpä Kadmiel tietäisi. Olisi langennut edes kerran, niin ymmärtäisi.

”Pidä jo suusi kiinni! Puhutaan tästä myöhemmin jossain muualla. Pitää saada savuke.”

Gabriel tiesi, mitä Kadmiel ajatteli. Ihmisetkin olivat päässeet paheistaan, hän ei.

Lyydia ei malta. Gabriel on kuiskannut hänen korvaansa sanat, jotka ajavat hänet aina kotiin: ”Haluan sinua.” Kotona Lyydia syöksyisi portaat yläkertaan, sulkisi verhot, tuskailisi vaatteensa pois päältään ja heittäytyisi sängylle.

Sen vuoksi hän säntää tielle. Päästäkseen yli, päästäkseen kotiin. Antautuakseen Gabrielille kuin ei muuta tahtoisi, sillä ei tahdo muuta. Ei jäädäkseen omnibussin alle, ei palaakseen sitä vetäneen lohikäärmeen tulessa. Kuka on vastuussa siitä, että lohikäärmeen tulirauhaset toimivat, vaikka se on päästetty liikenteeseen? Kuka on vastuussa epäonnistuneesta jalostuksesta?

17. elokuuta 1899 Lyydian kuolema on The Timesin etusivulla.

”Luonnonhistoriallinen museo yrittää näköjään houkutella kävijöitä kokoamalla näytteille sukupuuttoon kuolleen lohikäärmeen luurangon.” Isabella seisoi jälleen Gabrielin työhuoneen ovella, tällä kertaa The Times näytöllään. ”Tuskin onnistuu. Kuka olisi kiinnostunut niin muinaisista asioista? Lohikäärme oli vain vaarallinen käyttöeläin, ja höyryvoimastakin luovuttiin jo 2100-luvun alkupuolella. Hyvä niin. Luin joskus, että noki oli hyvin sotkuista.”

Gabrielia ilmansaasteet eivät olleet haitanneet. Kun tuulivoima ja aurinkoenergia olivat voittaneet, ilmasta oli päinvastoin tullut hänelle melkein liian puhdasta hengittää. Ilman savukkeitaan hän tulisi hulluksi.

Isabella astui sisälle huoneeseen ja istahti Gabrielin pöydälle, samalle puolelle, jolla Gabrielin tuoli oli.

”Turha yrittää. Vaikka työntäisit sääresi suuhuni, et saa, mitä haluat. Et, vaikka jalkasi varmasti onkin sileä kuin ruusun terälehti.” Gabriel veti tuolinsa kauemmas.

Isabella nauroi ja heilutti sääriään.

”Odottelet turhaan täydellistä naista. Voisit vain ottaa ilon irti minusta.”

”Tuskin. Miten otetaan ilo irti naisesta, jossa ei ole tippaakaan iloa?”

Isabella tipautti itsensä alas pöydältä ja oikaisi hameensa, joka ei täydessäkään mitassa yltänyt edes puolireiteen. Viimeinkin Gabrielin solvaukset alkoivat purra. Nainen nosti leukansa.

”Minulle ilmoitettiin, että aikaa lisääntymislaboratorioon on jouduttu siirtämään viikolla. Sieltä lähetetään sinulle tietoprofiili täytettäväksi. Annoin yhteystietosi. Tilasin sinulle kuljetuksen vastaanottopäivälle. Paikallistavat sinut ja tulevat hakemaan. Turha panna vastaan.”

Kadmiel oli erottamassa edellisellä viikolla saapuneitten sielujen puoliskoja toisistaan, kun Gabriel saapui laboratoriolle. Hän tervehti Gabrielia femtoskooppinsa takaa. Kukaan ei enää jaksanut valittaa siitä, että Herra oli aloittanut 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla sielujen kierrätyksen ja säännöstelyn. Kierrättäminen oli välttämätöntäkin, koska sielupuoliskot alkoivat loppua. Ensin jotkut olivat olleet huolissaan siitä, että jokin sielu eläisi maan päällä kahteen kertaan. Mutta koska sielu rakentui kahdesta monimutkaisesta palasesta, se ei ollut todennäköistä. Samat sielupuoliskot eivät löytäisi toisiaan kovin helposti. Oikeastaan se olisi mahdollista vain, jos sielujen, kokonaisten tai puolikkaiden, käsittelyketjussa tapahtuisi useita virheitä.

”Millainen päivä?” Gabriel yritti kurkistaa femtoskoopin linssin alle.

”Tänään erotettujen sielujen puoliskot lähetetään kaikki pois. Maskuliinipuoliskot menevät Skandinaviaan, feminiinipuoliskot Tyynen valtameren saarille. Aikataulun mukaan ne istutetaan sukusoluihin kesällä.”

”Tämä on järjetöntä tuhlausta, vaikka niitä ei enää laitetakaan kuin murto-osaan sukusoluista. Paljon sielupuoliskoja menee vieläkin hukkaan.”

Kadmiel ei ollut huolissaan.

”Onhan näitä. Herra oli kovin tuottelias luodessaan tätä kaikkea. Vaikka myönnän kyllä, että sielupuolisko jokaikisessä sukusolussa oli huoletonta yli varojen elämistä.”

”Onneksi ihmiset eivät kuitenkaan enää kitise siitä, etteivät onnistu tulemaan raskaaksi. Oli todellinen rasite, kun vain pieni osa soluista pystyi tuottamaan jälkeläisen, jolla oli sielu, ja kaikki muut raskaudet menivät kesken. Ja silti ihmiset yrittivät lisääntyä luonnonmenetelmällä.”

Siinä mielessä oli hyvä, että ihmiskunta oli siirtynyt yksinomaan laboratoriolisääntymiseen, se Gabrielin oli pakko myöntää. Nyt epäonnistuneiden hedelmöitymisten kanssa tuskailivat vain laboratorioiden työntekijät. Hekin valitsivat harvoin siittiöitä, joissa ei ollut sielupuoliskoa, koska ne liikkuivat keskimäärin heikommin.

Kadmiel nyökkäsi.

”Kyllähän heille tuntuu paremmin sopivan, että nautinto ja lisääntyminen on erotettu toisistaan. Siksi monet hakevatkin nämä asiat eri ihmisiltä, tai niin olen ymmärtänyt.

Gabriel huokasi. Hän olisi mieluummin elänyt vielä ajassa, jossa kaikki sekoittui kaikkeen, nautinto, kärsimys, lika, puhtaus, hyvät päämäärät, pahat aikomukset. Kliinisyys ei sopinut hänelle, eikä siitä päässyt enää eroon muualla kuin kirjaston varastojen uumenissa, missä home kaivertui niteiden rapistuneisiin sivuihin. Ihmiset eivät kaikesta riskittömyydestä huolimatta osanneet enää nauttia nautinnoistaan, eivät seksistä eivätkä mistään muustakaan.

”Lähden varastoon E548.” Gabriel halusi lopettaa keskustelun.

Siellä Lyydian sielun toista puolta säilytettiin. Sinne se oli piilotettu. Käyttökelvottomien sielupuoliskojen varastoon.

Sielupuolikas näkyi sinertävän lasin läpi. Gabriel pystyi näkemään siitä Lyydian hellyyden, kujeilevuuden ja aistillisuuden, mutta siinä ei ollut kuin osa hänestä. Newcastlessa olivat Lyydian kesyttämättömyys, ajoittainen turha vakavuus ja melankolisuus, joka oli aina kurkkinut hänen silmäkulmastaan. Lyydian keho oli puolestaan maatunut, ja sitäkin Gabriel oli rakastanut yhtä lailla, ei Kadmiel siinä väärässä ollut. Mutta ehkä sillä ei olisi väliä, minkä näköisessä ruumiissa Lyydian sielu eläisi, kunhan Gabriel saisi vielä kerran kohdata rakkaansa. Jos ei voinut saada sekä sielua että kehoa, Gabriel valitsi sielun. Syvällä sisimmässään hän tiesi, että Lyydian sisin kaunistaisi minkä tahansa ruumiin.

Gabriel työnsi kätensä taskunpohjalle ja otti sieltä Lyydian valokuvan. Hän muisti rakkaansa sellaisena, kuin tämä oli kuvassa. Tai suunnilleen sellaisena: Lyydian silmät olivat valokuvassa sieluttomat, koska hänen sielunsa oli jo haettu pois.

Se on ainut kerta Gabrielin elämässä, kun hän kokee tarvitsevansa valokuvan. Lyydian kasvojen ruhjeet on paikattu, katuun hankautuneet kämmenet voideltu voiteella, joka tuoksuu laventelilta. Gabriel haluaisi kuvan, jossa Lyydia näyttää nukkuvan, mutta pelkää, että unohtaisi naisen silmät, jos ne suljettaisiin. Hän ei usko unohtavansa mutta pelkää, että niiden sinisyys haalenee hänen mielessään eikä hän pysty enää tavoittamaan sitä.

Hän asettaa Lyydian mukavaan asentoon sohvalle, istuu hetken tämän vieressä, pitää tämän kättä kädessään. Itkee kuin ihminen.

Kun kuva on otettu, Lyydia nostetaan takaisin arkkuun.

”Auts!”

Isabella ei osannut käsitellä 2000-luvun alun papereita. Gabriel ei hämmästynyt, että nainen sai jälleen haavan sormeensa. Paperit eivät muutoin olleet enää kovin hyvässä kunnossa, mutta niiden reunat viilsivät kuin uusina.

”Tuo melioorivoidetta!”

Gabriel ei pitänyt kiirettä. Oli hyväkin, jos Isabella joutui hetken odottelemaan, kun pelkäsi, että veri tahraisi jotain arvokasta.

Voidepurkki löytyi Isabellan työpöydältä. Kun nainen sai sen, hän sipaisi vaaleaa salvaa haavalle. Verenvuoto tyrehtyi, liha ja iho paranivat ennalleen hetkessä.

”Kas noin.” Isabella käänsi purkin kannen kiinni. ”Älä näytä noin tympääntyneeltä. Äläkä ala esitellä naisten verenvuotoa historian eri aikakausina. Nyt on nyt. Itseään kunnioittava nainen ei vuoda verta kerran kuussa eikä synnytä verta vuotaen. Kukaan ei tiedä, onko se, mitä niistä ajoista kirjoitetaan, edes totta.”

Lyydia oli vuotanut verta jokainen kuukausi. Veri oli ollut hänelle luonnollista. Hän oli halunnut Gabrielin paistavan pihvitkin niin, että ne leikatessa valuivat verta. Gabriel kaipasi lihaa, jonka punaisuus painui pehmeänä kielelle. Eläimen lihaa. Mutta kaupat eivät saaneet enää myydä mitään, mitä oli joskus sanottu eettisesti arveluttavaksi tai terveydelle haitalliseksi.

”Tule”, Isabella sanoi. ”Tarjoan sinulle eväistäni. Sitten voimme keskustella lisääntymissuunnitelmasta.”

”En halua keskustella siitä.”

”Sitten kuuntelet, mitä minä olen suunnitellut.”

Isabella piti pienen tauon. Sitten hän virnisti ja sanoi:

”Voin toki puhua iltarukouksessanikin asiasta, jos sinä et jaksa kuunnella. Tiedän kyllä, ettet pidä siitä.”

Isabella uskoi, ettei Gabriel halunnut hänen rukouksiinsa, koska ei uskonut Herraan. Mutta Gabriel halusi Isabellan olevan hänestä hiljaa aivan päinvastaisesta syystä: koska hän tiesi, että Herra oli olemassa – ja koska hän ei halunnut kiinnittää huomiota itseensä nyt, kun voisi ehkä saada Lyydian takaisin.

”Hyvä on, minä kuuntelen.”

Isabella näytti nauttivan ateriastaan.

”Erinomaista nautaa.”

Valmistetta vain sanottiinnaudaksi. Todelliset naudat kuolivat sukupuuttoon, koska kukaan ei enää halunnut syödä niitä eikä niille keksitty muutakaan käyttöä.

Isabella nosti toisen jalkansa toisen polvelle. Hänen säärensä eivät tehneet Gabrieliin vieläkään mitään vaikutusta.

”No niin, sitten asiaan. Tapaaminen lisääntymisvastaanotolla on siis 30. päivä, kolmen päivän kuluttua. Olen ajatellut, että otan edestakaisen kohdunsiirron. Jos kohtua ei ainoastaan poisteta vaan se asennetaan myös takaisin keskenmenovaara-ajan jälkeen, lapsen ja äidin välille muodostuu parempi kiintymyssuhde. Eräs ystäväni antoi lapsensa kehittyä kokonaan itsensä ulkopuolella, ja nyt lapsi käyttäytyy todella omituisesti, kiipeilee ikkunalaudoille ja huutaa ruokapöydässä.”

Isabella haukkasi lisää nautaansa ja jatkoi:

”Annan siirtää kohdun takaisin jo puolisen vuotta ennen kuin sikiö on täysiaikainen. Olen kuullut, että on hyvä tottua sen olemassaoloon elimistössä ennen kuin se alkaa liikkua. Ehdin myös olla mukavan ajan raskaana ennen lapsenpoistoa. Sitten kun poisto on tehty, kudokseni parannettu ja minut herätetty, tulet hakemaan minut ja vauvan kotiin.”

”Minä en lähde tähän.”

Gabriel oli arvannut, ettei nainen tyytyisi perussopimukseen. Kukaan sellaisen tekevä mies ei hakisi naista lapsenpoistolaitokselta, eikä nainen, joka tekisi perussopimuksen, odottanut mieheltä mitään muuta kuin spermanluovutusta.

”Oletpa sinä poikkeuksellinen mies! Et ole kiinnostunut seksin tuottamasta mielihyvästä etkä lisääntymisestä. Kaikki muut tuntemani miehet ovat kiinnostuneita ainakin jommastakummasta. Jos he eivät halua jälkeläisiä, he palavat halusta yhtyä naiseen. Tai päinvastoin.”

Gabriel ei viitsinyt oikaista Isabellan käsitystä siitä, mistä hän oli tai ei ollut kiinnostunut. Oli myös turhaa yrittää patistaa Isabellaa muiden tämän tuntemien miesten luo. Ihminen ei koskaan voisi kilpailla Gabrielin kanssa seksuaalisessa vetovoimassa, se asia Gabrielin oli vain ollut pakko hyväksyä. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, miten Lyydia oli pitänyt häntä niin kauan vain hovimestarinaan, miten naisen silmistä ei ollut näkynyt sitä himoa, jonka Gabriel oli tottunut näkemään kaikkien naisten silmistä heti kun ne kohtasivat hänen silmänsä.

Lyydia seisoo ovella matka-arkkunsa kanssa. Hän tulee kaukaa asettuakseen tänne. Hän on murtunut, häntä on satutettu. Hän tarvitsee vain rauhaa. Hän on Gabrielin emäntä tästä hetkestä. Gabriel tietää heti tavanneensa ihmisen, jota ei voi vastustaa. Ihmisen, jonka vetovoimaa on vastustettava, vaikka himo polttaisi kehon tuhkaksi.

Lyydia seisoo keittiön oviaukossa. Hänen kehonsa kaipaa kosketusta niin että hän tärisee. Hän ei pyydä Gabrielia, vaikka tämä toivoo salaa, että Lyydia tahtoisi juuri hänen koskettavan, hellästi, omistavasti, himokkaasti. Gabriel ehdottaa Lyydialle rakastajaa. Nainen ottaa sellaisen, toisen, rakastajattarenkin, mutta ei koskaan pyydä Gabrielia vuoteeseensa. Asunnossa kuuluvat äänet, voihkina, huuto kalvavat Gabrielia. Hänen naisensa on kovaääninen. Nainen, jota hän ei koskaan saa.

Lyydia seisoo palvelijanhuoneen ovella, katsoo Gabrielin alastonta vartaloa, jota ei tiennyt koskaan näkevänsä, joka on siinä vain, koska Lyydian piti jo mennä vuoteeseen, ei avata tätä ovea. Lyydia kävelee luo ja suutelee, ja Gabriel tietää lankeavansa ihmiseen, vaikka käskeekin Lyydian pois ja antaa tämän ottaa pari askelta ovelle päin. Sitten hän antaa periksi, ottaa Lyydian niin että hänen siipensä rikkovat ihon, tunkevat sen läpi, tuntuvat raatelevan koko kehon hajalle. Mutta Gabrielin keho ei tärise kivusta vaan nautinnosta, jollaista hän ei tiennyt olevan olemassakaan.

Gabriel ei ollut sisältä niin vahva kuin oli Kadmielille esittänyt. Seuraava rangaistus olisi todennäköisesti ruoskinta, jonka hoitaisivat Herran palkkaamat demonit. Eikä se olisi ohitse seitsemässäkymmenessä vuodessa. Mutta Gabriel ei ollut edes uskonut, että Kadmiel koskaan löytäisi Lyydian sielun toisen puoliskon. Nyt kun hän voisi saada Lyydian takaisin, hänen kaipuunsa kävi sietämättömäksi.

Isabella raivostutti Gabrielia. Hänestä tulisi kauhea sotku joka tapauksessa. Jos hän rukoilisi,  Herra näkisi, mitä Gabriel puuhasi. Ja kun tulisi väistämätön hetki, jolloin Gabrielin oli peräännyttävä lapsenhankkimisesta Isabellan kanssa, huomio kiinnittyisi taas häneen. Sukusolujen luovuttamisesta ihmiselle saisi siitäkin ikävän tuomion. Jos hänen piti valita, hän kärsisi mieluummin Lyydian vuoksi.

Minä tapan sen naisen, Gabriel ajatteli. Niin, miksi hän ei ollut tullut sitä aiemmin ajatelleeksi? Sehän oli nerokas ajatus! Eikä siinä tilanteessa ollut enää mitään hävittävää. Yhtä hyvin hän voisi katsoa, kuinka Isabellan keho ja Lyydian sielu sopisivat yhteen.

”Kadmiel! Tiedän, mitä Lyydian sielulle tehdään.”

Kadmiel oli vaiti.

”Olen saanut tarpeekseni Isabellasta. Tapan hänet.”

”Mitä?! Miksi?”

Gabriel kaivoi esiin kaksi valokuvaa.

”Katso, tässä on Lyydia.”

”Hän näyttää kuolleelta.”

”Hän on kuollut. Ei hänestä koskaan otettu muuta kuvaa.”

Gabriel näytti toista kuvaa.

”Tässä on…”

Kadmiel oli hetken hiljaa.

”Sanoit juuri, että Lyydiasta on vain yksi valokuva.”

”Niin. Tämä on Isabella. Hän tarvitsee vain sielun, joka on yhtä kaunis kuin tämä ulkokuori.”

”Ei niin voi…”

”Olen jo keksinyt meille pätevän syyn matkustaa Newcastlen laboratorioille.”

”Newcastleen? Lupaa ei myönnetä. Ei missään nimessä.” Isabella nyrpisti nenäänsä. ”Sinua tarvitaan kirjastolla.”

”Mihin? Täällä ei ole tälläkään viikolla käynyt ketään.”

Isabella ei sanonut mitään.

Gabriel tiesi, että jos hän lähtisi ilman lupaa, nainen nostaisi sellaisen äläkän, että se herättäisi jopa Herran huomion. Hänet oli pidettävä tyytyväisenä.

Gabriel toivoi, että Isabella pitäisi suunsa sen aikaa kiinni, että hän voisi tehdä sen, mitä taivuttelu vaatisi. Gabriel astui askelen eteenpäin, kiersi kätensä Isabellan vyötärölle ja suuteli tätä niin pitkään, että nainen avasi huulensa ja Gabriel saattoi viedä kielensä tämän kielelle. Se oli vastenmielistä, mutta Gabriel alkoi olla valmis vieläkin vastenmielisempiin tekoihin saadakseen, mitä tarvitsi.

Suudelma pökerrytti Isabellan muttei tarpeeksi. Tai sitten hän toipui nopeasti ja tajusi, että Gabriel oli ajanut itsensä tilaan, jossa suostuisi mihin tahansa.

”Taivun suudelmallavasta tämän verran.” Nainen nosti kätensä Gabrielin kasvojen eteen ja taivutti etusormeaan tuskin huomattavasti.

Gabrielin päätös oli nopea. Hän oli arvannut, ettei kielenkään käyttäminen riittäisi.

”Makaan kanssasi ensi yönä. Mutta jos saan toivoa, pidän naisista, jotka ovat hiljaa.”

Kyllä hänkin osasi neuvotella. Ja valehdella vasten kasvoja.

”Myönnän sinulle vapaapäivän heti ensitöikseni huomenaamulla.”

Yö oli helpompi kuin Gabriel oli kuvitellut, sillä Isabella oli käsittänyt hiljaisuuden jonkinlaiseksi perversioksi, joka kiihotti Gabrielia. Hetkellisesti Gabriel jopa toivoi, että nainen huokaisisi tai voihkaisisi kuin Lyydia niin kauan sitten. Mutta koska Isabella ei ollut Lyydia, Gabrielin oli helppo hillitä itsensä, kestää sen aikaa, että nainen kuvitteli hänen tulleen. Lyydian kanssa Gabrielin siivet olivat työntyneet ihon läpi väistämättömästi, paljastaneet hänet, mutta nyt hänellä ei ollut ollut sitä vaaraa.

Gabriel ei kuitenkaan saanut nukutuksi. Ei hän Isabellan unta vartioinut vaan itseään. Jos hän unen ja valveillaolon rajamailla luulisi naisen olevan Lyydia, olisi vaikea sanoa, mitä tapahtuisi. Alastomana Isabella muistutti Lyydiaa vielä enemmän. Hänen lantionsa kaartui samalla tavoin, pehmeästi, salakavalasti. Kuinka Gabriel oli voinutkaan kuvitella, että siinä olisi vähemmän lihaa kuin Lyydian lantiossa.

Gabriel nosti Isabellan käden varovasti pois vatsaltaan. Ehkä hän uskaltaisi polttaa yhden savukkeen kylpyhuoneessa. Ehkä nainen ei heräisi, kun hän imisi savua keuhkoihinsa WC-pöntön kannella istuen.

Toivottavasti Isabella olisi vielä aamulla yöstä niin juopunut, ettei ymmärtäisi pyytää lisää. Hän oli yhtä aikaa määrätietoinen ja impulsiivinen muttei välttämättä tajunnut, että jotkut asiat oli otettava silloin kun ne olivat tarjolla. Sen jälkeen kun Gabriel olisi päässyt Ventus Excelsis -junaan, hänen ei enää tarvitsisi koskea Isabellaan edes sormenpäällään.

Gabriel poltti kaksi savuketta. WC-pöntön kansi painui lommolle hänen pakaroidensa alla. Kylpyhuoneen ilma oli säädetty oudon viileäksi. Samanlainen kylmyys kulki Gabrielin ihoa pitkin kuin sinä päivänä, kun Lyydia oli haudattu.

Lyydian isoisä on saapunut hautajaisiin kaukaa. Kukaan muu sukulainen ei ole tullut, Lyydian vanhemmatkaan eivät edes halua kuulla hänestä. Gabrielista tuntuu oudolta viedä kukkia pelkälle keholle, mutta hän haluaa toimia ihmisten tavoin. Hän opettelee viemään kukkia haudallekin. Ei sada, ei paista. Hänen surunsa näyttää levollisemmalta kuin ihmisten suru, mutta se on pohjattomampi, loputon.

Gabriel veti viimeiset henkoset toisesta savukkeesta. Hän ei enää osannut erottaa toisistaan rakkautta Lyydian kehoon ja sieluun. Lyydian keho oli osa Lyydiaa, sielu näkyi kehon liikkeissä. Ehkä Gabrielin oma kehokin oli jo osa häntä. Ainakin hän tiesi, että Lyydia oli rakastanut myös hänen lihaansa, eikä se ollut koskaan haitannut Gabrielia.

Gabriel laittoi tumpit rasiaan, jossa polttamattomatkin savukkeet olivat. Hän hävittäisi ne kotonaan. Sitten hän meni takaisin Isabellan makuuhuoneeseen. Onneksi nainen oli kierähtänyt selin. Oli edes hieman helpompi kömpiä takaisin hänen viereensä.

Gabriel katseli ulos VE-junan ikkunasta. Matka oli jo puolivälissä, enää viitisentoista minuuttia jäljellä, tai hieman enemmän, jos olisi vastaantulijoita, joita järjestelmä lähtisi väistämään. Pienellä koukkauksella ei ollut väliä, mutta tuskin vastaan edes tulisi ketään. Liikennettä Koillis-Englannissa ei ollut koskaan paljoa.

Maisema oli muuttunut mutta oli yhtä ankea kuin ennenkin. Newcastle oli aina ollut masentava paikka, ja sen väkiluku oli laskenut jo alle 50 000:n. Kukaan ei välittänyt siitä, mitä kaupungissa tapahtui. Hadrianuksen rakennelmakaan ei enää kiinnostanut turisteja, vaikka ihme kyllä sen jäänteitä ei ollut purettu.

Kadmiel oli koko matkan ajan haronut hiuksiaan aina vain uuteen järjestykseen. Nyt hän otti hiuslenkin ja vetäisi ne poninhännälle.

”Enkelinkiharaongelma?” Gabriel nauroi, vaikka tiesi, että Kadmiel oli vain hermostunut.

Kadmiel mulkaisi merkitsevästi.

”Tiedäthän, ihmiset sanovat tuollaisia enkelinkiharoiksi. Itselläänkin.”

Gabriel odotti.

”Ei kannata antaa niiden kasvaa noin pitkiksi”, hän jatkoi, kun Kadmiel oli edelleen hiljaa.

”Tämä reissu on järjetön! Älä nyt väännä vitsiä. Menemme laboratoriolle, ja esitän luvan hakea yhden sielupuoliskon 1890-luvulta. Jos onnistumme perustelemaan, että meidän on vietävä juuri se, joka oli puolikas rakastettusi sielusta, karkaamme saman tien takaisin asemalle ja Lontooseen.”

Kadmiel nousi ja otti takkinsa.

”Äh, täällä on varmasti vielä kylmempää kuin Lontoossa.”

”Hyvin tämä menee.” Gabriel kietoutui omaan takkiinsa.

”Ymmärräthän, ettemme voi etsiä sielupuoliskoa laboratoriosta loputtomiin. Niitä on valtava määrä. Jos joku arvaa, ettei meille kelpaa mikä tahansa, joudumme vaikeuksiin.”

Käytävä oli kilometrin mittainen, ja sielupulloja oli kymmenessä päällekkäisessä hyllyssä maanalaisen tunnelin molemmin puolin. Laboratorion varajohtaja käveli muutaman jaardin Gabrielin ja Kadmielin perässä ja oli koko ajan jäädä jälkeen lyhempien askeltensa vuoksi.

”Olisi luullut, että ylemmältä taholta olisi tullut viestiä, kun näin poikkeuksellisesti tullaan hakemaan sielupuoliskoa, jonka olisi tarkoitus mennä kiertoon aivan…”

Gabriel pysähtyi ja kääntyi. Kitinä häiritsi häntä.

”Ehkä Herra on kiireinen.”

Rasittavan ihmismäinen varajohtaja yskäisi. Ehkä hän oli aikojen alusta ollut maan päällä ja ihmisten eleet olivat pinttyneet häneen erityisen pahasti. Gabriel oli häntä kahdeksisen tuumaa pidempi, eikä varajohtaja ehkä maailmankaikkeuden lyhimpänä taivaallisena siivekkäänä ollut tarpeeksi itsevarma laittaakseen vastaan hänelle.

”Mutta mihin tätä sielupuoliskoa käytetään? Eihän sillä yksinään tee mitään”, varajohtaja yritti.

Gabriel käänsi selkänsä hänelle ja jatkoi käytävää eteenpäin.

”Valitettavasti se on Lontoon laboratorion sisäinen asia. Kukaan meistä ei saa kertoa tästä mitään”, Kadmiel selitti.

Silloin Gabriel pysähtyi.

”Tuo, toiseksi ylin hylly. Numero 27901W.” Hän osoitti sormellaan.

”Miksi juuri se? Ottakaa jokin tästä alempaa.” Varajohtaja kiemursi.

”Me valitsemme, te kiipeätte.” Gabriel kallisti päätään merkitsevästi.

Varajohtaja soitti jonkun tuomaan tikkaat. Gabriel huomasi sisimpänsä lämpenevän, aivan samoin kuin kävi aina kun hän vieraili Lontoon laboratoriossa Lyydian sielun maskuliinipuoliskon luona. Kadmielilla näytti jälleen olevan ongelma hiustensa kanssa, vaikka Gabrielin mielestä kaikki eteni helpommin kuin olisi voinut uskoa. Hän oli odottanut, että olisi kohdannut vastarintaa, jota voisi edes kutsua vastarinnaksi.

Hontelo työntekijä saapui tikkaiden kanssa. Gabriel osoitti sormellaan ylös.

Työntekijä asetti tikkaat hyllyä vasten ja kiipesi.

”Tämäkö?”

”Se viereinen. Se, jonka lasin väri taittaa hieman lyijynharmaaseen.”

Työntekijä otti sielupullon mutta haparoi alas tullessaan.

”Älä nyt helvetissä pudota sitä!” Gabrielin ääni särähti.

Varajohtaja yritti jälleen ottaa asemansa.

”Voitte ottaa minkä tahansa muun, jos se särkyy. Mitä nyt yhdestä sielun puolikkaasta.”

Gabriel kaappasi sielupullon käsiinsä työntekijältä, joka oli nyt tikkaiden toiseksi alimmalla pienalla.

”Pitääkö kuitata johonkin?”

Koska varajohtaja ei vastannut välittömästi, Gabriel käveli ulos Kadmiel kannoillaan.

”En olisi arvannut, että yhteytenne on noin vahva. Että löytäisit tämän niin nopeasti.”

Lontoon laboratorio oli tyhjä.Kadmiel asetti Lyydian sielun feminiinipuoliskon sielupullossaan pöydälle maskuliinipuoliskon sielupullon viereen ja otti femtoskooppinsa suojahupun pois. Oli jo yli puolenyön.

”Kumpaan pulloon haluat sen?”

”Haluan sen naiseen, en pulloon.”

Kadmiel oli hiljaa.

”Hyvä on, tuohon harmaaseen.”

Kadmiel otti sielupullon, asetti sen femtoskoopin alle, kiinnitti suojat, jotka estivät sielupuoliskoja karkaamasta ilmaan ja varmisti myös imuletkun kiinnityksen.

”Älä sitten päästä sitä karkuun.”

”Riski on olematon. Feminiinipuolisko on täällä”, Kadmiel osoitti pulloa femtoskoopin linssin alla, ”ja maskuliinipuolisko imaistaan tällä letkulla samaan pulloon. Instrumentit lävistävät lasin ja polttavat sen ennalleen, kun olen saanut yhdistettyä puoliskot. Yhdistämiskohtia löytyy yleensä vajaat kaksikymmentä. Tässä menee noin tunti, jos ei tule ongelmia. Äläkä sitten naputa koko ajan pöytää kynsilläsi, se hidastaa tätä.”

Gabriel laski oikean kätensä pöydälle.

”En.”

Jos vielä olisi teippejä, hän teippaisi kätensä pöytään, jottei naputtaisi.

Jos Gabriel lähtisi Isabellan mukaan lisääntymislaboratorion vastaanottokäynnille, olisi ehkä helpompi pitää hänet hyvällä tuulella, vaikkei Gabriel uskonutkaan, että hänellä olisi mitään vaikeuksia saada Isabella saapumaan luokseen. Kerrankin siitä oli hyötyä, että hän saisi kenet tahansa. Nainen oli helpompi ottaa hengiltä, jos hän oli elämäänsä tyytyväinen.

”Saisimme järjestettyä teille lapsen sellaisella aikataululla, että poisto kohdusta olisi suunnilleen ensi vuoden huhtikuussa. Äiti ja lapsi pääsisivät kotiin siis hyvissä ajoin ennen kesää.”

Pöydän takana istuva naislääkäri naputteli pöytäkalenterinsa näyttöä. Sitten hän otti teekuppinsa ja veti sormellaan näytön toiselle puolelle pöytää. Pöydän pinta kirkastui, kun aurinkoenergia latautui kohtaan, jossa kalenterimerkinnät nyt näkyivät.

”Teillähän on perussopimus?”

”Kyllä.”

Ehkä paperilla, Gabriel ajatteli. Isabellan mielessä ei.

Lääkäri käänsi katseensa Gabrieliin.

”Jos näin on, ja olet sellaiseen suostuvainen tämän naisen kanssa, voisit ehkä harkita samanlaista sopimusta joidenkuiden muidenkin kanssa. Sinulla olisi varmasti kysyntää. On paljon naisia, jotka etsivät lisääntymiskumppania. Näen heti, että geeniperimäsi…”

”Ehkä kaipaat spermaani itsekin?” Gabriel ei tuntenut oloaan mukavaksi, ja aina silloin hänestä oli hauskaa kiusata ihmisiä.

Nainen punastui. Itseään hän oli tietenkin ajatellut.

”Ei tällaisesta ollut mitään puhetta!” Isabella äsähti.

”Ajattelin vain, kun teillä on tällainen sopimus ettekä aio sitoutua toisiinne… Spermasta on pulaa”, lääkäri yritti vielä.

Hän olisi voinut tehdä ennemmin vetäytymisliikkeen, sillä Isabella alkoi olla kaikkea muuta kuin elämäänsä tyytyväinen nainen. Gabriel oli taas unohtanut, että ihmiset olivat herkkiä. Oli typerää koetella Isabellaa tässä tilanteessa.

”Hän on kyllä minun!” Isabella alkoi tulla hysteeriseksi.

Gabriel otti häntä kädestä, pakkohan oli tehdä jotain, mikä rauhoittaisi naisen. Hän tarvitsi Isabellaa.

”Älähän nyt.”

Nainen puristi Gabrielin kättä ja katsoi voitonriemuisena lääkäriä. Kannatti antaa Isabellan ymmärtää asiat niin kuin hän halusi.

Yksi katse sai Isabellan jalkautumaan samalla asemalla kuin Gabriel. Nyt Gabrielin luona oli sekä Isabella että Lyydian sielu, joka odotti lämpimän lampun alla Gabrielin yöpöydällä. Kadmiel oli luvannut tulla pysäyttämään päivystäjän, joka saapuisi hakemaan Isabellan sielua heti kun tämä oli kuollut. Gabrielille oli sama, minne naisen sielu joutuisi, mutta Kadmiel oli ollut sitä mieltä, että olisi parasta, jos hän tulisi. Ainakin oli tarpeen estää ketään muuta näkemästä Isabellan kohtaloa. Joskus päivystäjät juorusivat liikaa siitä, miten ihmiset olivat kuolleet, vaikka heidän olisi vain pitänyt olla kiinnostuneita sielusta ja sen valinnasta taivaan ja kadotuksen välillä.

Isabella ei tuntunut olevan kiinnostunut katselemaan ympärilleen Gabrielin asunnossa. Kirjahyllyä nainen sentään vilkaisi, sillä niitä ei enää nähnyt kenenkään kotona.

”Eikö sinulle riitä, että työpaikallasi on kirjoja ja hyllyjä? Mistä sinä olet nämä kaikki saanut? Älä väitä, että luet näitä!”

Totta kai Gabriel luki. Hänen hyllyssään ei ollut yhtään teosta, jota hän ei olisi ehtinyt lukea vähintään kolmeen kertaan.

”Anaïs Nin. Kuka sekin on?” Isabella luki kirjojen selkiä mutta ei vaivautunut ottamaan ensimmäistäkään teosta käteensä.

Lyydia olisi pitänyt Anaïs Ninistä. Gabriel olisi lukenut sitä hänelle ääneen iltaisin ennen rakastelua, ja Lyydia olisi kihertänyt kuin kokematon nainen mutta lempinyt kuin rakastajatar, joka tietää, miten voi antaa miehelle kaiken.

”Ota ja lue.” Gabriel alkoi jälleen ärsyyntyä.

”Liikaa vaivaa, sinulla oli varmaan muutakin mielessäsi kuin kirjan lukeminen.”

”Toki.”

Murha. Gabrielilla oli varattuna myrkkyjä: belladonnaa, arsenikkia, strykniiniä. Hän ei ikinä tappaisi ketään nykyaikaisilla menetelmillä. Tai oikeastaan nykyaikaisia menetelmiä ei ollut, koska kukaan ei enää tappanut ketään. Se oli tappavan tylsää.

Gabriel laittaisi myrkyt kupilliseen teetä, sekaan hieman viskiä, jotta strykniinikin liukenisi. Isabella valittelisi, että maku oli tunnistamaton, mutta sillä ei olisi mitään merkitystä, sillä jo siemaus tappaisi hänet. Oli aivan sama, mitä mieltä hän oli ensimmäisestä kosketuksestaan alkoholin makuun. Tai myrkkyihin.

Helpoiten kaikki kävisi, jos Gabriel ohjaisi Isabellan suoraan vuoteelleen, sillä siellä nainen nielisi, mitä Gabriel vain pyytäisi, mutta kutsua makuuhuoneeseen Isabella sai turhaan toivoa. Sitä paitsi hän istui nyt sohvalla varsin tyytyväisen näköisenä.

”Voisin keittää teetä. Ensiksi.”

Gabriel tiesi, että tee toimi vuosituhannesta toiseen. Toive jostain, mitä tulisi toiseksi, saisi naisen juomaan juomansa kiltisti.

”Ilman muuta.”

Mutta kun Gabriel lähti keittiöön ja työnsi vedenkeittimeen aurinkoenergiakapselin, nainen tuli perässä.

”Odota, laitan tämän hetkessä valmiiksi. Istu vain rauhassa sohvalla.”

Isabella nojautui hetkeksi vasten Gabrielia. Sitten hän jäi seisomaan tämän viereen.

”Odotan tässä. Katselen sinua.”

Katselkoon sitten, Gabriel ajatteli. Hän myrkyttäisi naisen joka tapauksessa.

Teevesi kiehui. Isabella kiehnäsi lähellä Gabrielia muttei uskaltanut ottaa kiinni. Nainen oli käsittämättömän arkaileva. Rakastunut, Gabriel ajatteli. Aina parempaa.

”Mitä tämä on?” Isabella piti kädessään pulloa, jossa belladonnauute oli.

”Mainio mauste teelle.” Gabriel otti kupin, kaatoi teen siihen, ojensi Isabellalle.

Nainen avasi pullon ja kaatoi uutetta juomaan.

”Ota vielä näistäkin.” Gabriel nappasi käteensä strykniinin ja arsenikin. Menkööt ilman viskiä. Nainen luottaisi häneen tarpeeksi.

”Kas tässä lusikka. Sekoittuu helpommin.”

Isabella hymyili.

”Tahdon suudella teenmakuisia huulia.” Gabrielin sanat saivat naisen kikattamaan hermostuneesti.

Isabella avasi arsenikkipullon.

”Hassua jauhetta.”

”Mutta tehokasta.”

Lusikka pyörähteli teessä. Gabriel haistoi kiihottuneen naisen tuoksun. Isabella sulki arsenikkipullon, avasi strykniinin.

”Sen kuuluukin jäädä hieman kiteiseksi.”

Isabella otti kukkuralusikallisen, sekoitti. Sanomatta mitään hän nosti teekupin huulilleen, kallisti sitä ja nielaisi.

Gabriel pelkäsi, että joutuisi todella suutelemaan naista ennen kuin myrkyt vaikuttaisivat. Mutta Isabella oli elänyt koko elämänsä ilman mitään elimistöä saastuttavaa. Gabriel näki oitis, että hän kuolisi kivuliaasti mutta nopeasti.

Isabellan kasvot alkoivat kouristella, käsivarret kietoutuivat luonnottoman kieroon rintojen ympärille. Hiki valui pitkin hänen kasvojaan, hengitys kiihtyi, ja silmät värisivät kuopissaan kiivaasti ylös ja alas, katse kääntyi sekunnin murto-osassa kattoon ja takaisin lattiaan. Isabella yritti sanoa jotain mutta oli lamaantunut, ei saanut ilmaa. Ei Gabriel halunnutkaan tietää, mitä hänellä olisi ollut sanottavaa.

Sitten Isabella pakeni olohuoneeseen. Gabriel arvasi hänellä olevan belladonnan aiheuttamia hallusinaatioita. Kunhan ei pakenisi huoneistosta. Eikä oksentaisi sohvalle, vaikka mitä silläkään olisi väliä. Ei hän aikonut istua sohvalla Lyydian kanssa. Paitsi jos Lyydia halusi istua sohvalla. Mutta Gabriel tiesi, ettei hän halunnut.

Isabella oksensi sohvalle. Sitten hän lyyhistyi lattialle sohvan viereen, yritti huutaa ja kääntyi katsomaan Gabrielia kouristellen. Gabriel istui hänen viereensä mutta ei koskettanut. Isabella ojensi sormiaan hänen hartiaansa kohti, mutta lihaskramppi nytkäytti käden pois.

”Ei vielä”, Gabriel sanoi hiljaa, ”sitten vasta kun sielusi on mennyt muualle.”

Sydän hakkasi niin kovaa Isabellan rinnassa, että Gabriel näki kiivaat lyönnit naisen kaulalla. Sitten tämä romahti, onneksi toiseen suuntaan, ettei Gabrielin tarvinnut ottaa häntä syliinsä. Silmät pysähtyivät. Niistä näki, että sielu alkoi heti valmistautua lähtöönsä.

Gabriel nosti katseensa. Kadmiel oli siinä.

”Oletpas sinä nopea.”

”Muistat varmaan, että myrkytyksissä sielu irtoaa nopeasti.”

Heidän ei tarvinnut odottaa kauan. Isabellan hämmentynyt sielu irrottautui ruumiista kymmenessä minuutissa.

”On oikeastaan sama, kumman valitset, lähdetkö mukaani vai haluatko kadotuksen”, Kadmiel sanoi sielulle. ”Vai olisiko sinusta mukava hengata Hyde Parkissa huomisaamuun? Siellä on jäätävän kylmää, mutta sinua ei palele tuossa tilassa, ei ainakaan ennen auringonnousua, eikä minusta ole niin väliä. Voit päättää aamullakin.”

Gabriel ei sanonut mitään. Tunsiko Kadmiel jonkinlaista sääliä Isabellaa kohtaan vai halusiko hän vain siirtää kirjaamistöitä, jotka lankesivat sielunhakijalle? Toisaalta nyt, kun Isabellan sielu oli paljas, Gabrielkin näki, millainen se oli: yhtä haavoittuva kuin kaikkien muidenkin.

”Pärjäätkö?” Kadmiel kysyi lähtiessään Isabellan kanssa.

Gabriel nyökkäsi.

”Imet vain sielun ruiskuun, työnnät neulan rintakehän läpi sydämeen ja painat männän alas.”

Gabriel oli hiljaa. Hän ei ollut koskaan pidellyt sieluruiskua.

”Voin minäkin tehdä sen”, Kadmiel tarjoutui.

”Ei. Puhdistan vain hänen elimistönsä ensin, ja siistin hänet.”

Kuolleena Isabella ei ollut enää Isabella. Gabriel riisui esimiehensä käyttämät vaatteet, jotka olivat hiestä kosteat ja oksennuksen tahraamat. Sitten hän nosti ruumiin syliinsä ja kantoi kylpyhuoneeseen. Nainen muistutti niin paljon Lyydiaa, että Gabriel olisi tahtonut suudella häntä, vaikka huulet olivat kalpeat ja rikkinäiset ja vaikka poskella oli oksennusroiskeita.

Gabriel laski ruumiin ammeeseen. Hän siirsi hikiset hiukset kaulalta, painoi naisen pään hellästi ammeen reunaa vasten. Sitten hän otti kylpyhuoneen kaapista sinisen lasipullon ja järeän neulan.

Gabriel ei enää muistanut, miksi oli alun perin säästänyt aineen. 2100-luvun alussa naiset olivat vieneet terveysintoilunsa äärimmilleen. Markkinat olivat kehittäneet heitä varten äärimmäisen detox-ruiskeen, joka puhdisti elimistön kaikesta kuonasta. Pieni tilkkanen myrkkyjen vasta-aineita samaan pulloon tekisi liuoksesta sellaisen, ettei Lyydian sielun tarvinnut enää pelätä joutuvansa kehoon, jossa ei voinut elää.

Neula tunkeutui ruumiin kaulaan, aine imeytyi elimistöön, solusta toiseen, paransi, huuhtoi, teki turmeltumattomaksi jälleen. Tuskaisesti kiristynyt iho muuttui raukeaksi, huulet pehmeiksi, kupertuneet verisuonet painuivat paikoilleen. Sisäinen kuona, tappavat aineet hajosivat. Enää oli jäljellä lika, joka oli ihon pinnassa.

Gabriel haki puhdistuspyyhkeen, jolla pyyhki hien ja oksennuksen ruumiin kasvoilta. Hän sulki kuolleen silmät. Sitten hän kantoi tämän vuoteeseensa.

Sieluruisku hermostutti Gabrielia, mutta hän halusi tehdä tämän yksin, sillä Kadmiel ei ymmärtänyt, mistä rakkaudessa oli kyse. Hän ei ymmärtänyt edes, mistä halussa oli kyse, puhumattakaan yhteenkietoutuneista halusta ja rakkaudesta.

Gabriel otti pullon, jossa Lyydian sielu oli. Hän työnsi siimanohuen neulan pullon korkin läpi ja veti männän ääriasentoon. Sielu luiskahti ruiskun sisään kuin olisi aina janonnut päästä sinne. Sitten Gabriel istahti ruumiin viereen, asetti neulan pään sen vasemman rinnan viereen ja työnsi neulan lihaan. Hän painoi männän alas ja katseli, kuinka hänelle rakkain sielu katosi ruumiiseen.

Sielu valui kuolleen jokaiseen sopukkaan, sormenpäihin, varpaisiin. Kun silmät aukenivat jälleen, ne olivat Lyydian silmät. Tähän hajuttomaan, mauttomaan, värittömään maailmaan oli tullut Lyydian ihon tuoksu, ja Gabriel tiesi, että noilla huulilla olisi nyt Lyydian maku, joka oli yhtä aikaa sokeria ja humalluttavaa viinin happamuutta.

Lyydia avasi huulensa hitaasti raolleen.

”Rakas…”

Gabriel otti Lyydian käden käsiinsä mutta ei osannut sanoa mitään. Lyydia suipisti suutaan kuin kerjätäkseen suudelmaa, kuin tietäisi, kuinka kauan Gabriel oli hänen suutelemistaan odottanut. Ruumiissa ei ollut jälkeäkään Isabellasta, sen pienimmätkin liikkeet olivat Lyydian.

Ajatus tulevasta rangaistuksesta ei haitannut enää Gabrielia. Hän tiesi seisovansa oikeusistuimessa selkä suorana. Ei hänen tarvinnut selitellä, mitä tunsi Lyydiaa kohtaan.

”Tule nyt viereen.” Lyydian ääni oli pehmeä.

Gabriel kipusi sänkyyn.

”Eieiei. Minullakaan ei ole vaatteita.”

Gabriel nousi riisuutumaan, ja katsellessaan häntä Lyydia ymmärsi, ettei huone ollut tuttu.

”Mikä paikka tämä on?”

”On kulunut paljon aikaa.”

Lyydian kasvoille nousi hämmennys.

”Älä välitä siitä.” Gabriel seisoi nyt alastomana sängyn vieressä.

”Jos on kulunut paljon aikaa, onko sinulla uusia kirjoja?” Lyydia virnisti. ”Lue minulle jotain. Niin kuin… kauan sitten.”

Gabriel meni olohuoneeseen, kirjahyllylleen, ja palasi kirjan kanssa.

”Anaïs Nin?”

”Pidät hänestä.”

Gabriel kapusi vuoteeseen, Lyydia tuli hänen kainaloonsa, painoi reiden vasten hänen reittään, kyljen vasten hänen kylkeään. He vetivät peiton päälleen.

”Tämä on novelli nimeltä Nainen dyyneillä. Siinä mies kohtaa naisen, joka osaa nauttia nautinnoista.”

”Lue.”

Ja Lyydia kihersi kuin nainen, joka painautui ensimmäisen kerran toista ihoa vasten, mutta he rakastelivat kuin vain rakastavaiset, jotka tietävät, miten toiselle voi antaa kaiken.

---

Kirjoittajasta

Edith Arkko on vuonna 1973 Laukaassa syntynyt kirjoittaja, joka viihtyy paljon paremmin 1800-luvulla kuin tulevaisuudessa. Hän vannoi, ettei kirjoita rakkaudesta – ja huomasi hetkeä myöhemmin kirjoittavansa pelkästään rakkaudesta.

Saatesanat novelliin

Tämä novelli on harha-askeleni, retkeni mukavuusalueeni ulkopuolelle. Kirjoitettuani Lyydian ja Gabrielin tarinaa 1800-luvun lopun Lontoossa uskaltauduin astumaan tulevaisuuteen, satunnaisesti valitulle 2330-luvulle, joka innosti minua enemmän kuin olisin voinut arvatakaan. Inspiroivassa keskustelussa ystäväpariskunnan kanssa muotoutuivat ajatukset siitä, miten höyrylataukseen perustuva steampunk-maailmani lohikäärmeomnibusseineen olisi kehittynyt reilussa neljässäsadassa vuodessa. Niinpä lausun nöyrimmät kiitokseni kohdunsiirrosta kätilölle ja femtoskooppi-sanasta hänen fyysikkovaimolleen.

Kirjoitan tunteet edellä, ja siksi tämä(kin) novellini on rakkaustarina. Sen ydin on niin pateettinen, että melkein hävettää: Rakkaus ei kuole koskaan. Rakkauden takia on valmis tekemään mitä tahansa.

Lyydian ja Gabrielin suhteesta vuonna 1888, ja hieman lisää sieluistakin, voi lukea novellistani Karannut sielu. Se löytyy antologiasta Varjojen lumo – suomalaisia goottinovelleja (Vaskikirjat, 2017).