Heinäkuu oli kauneimmillaan. Aurinko levitti lempeän raukeuden heinäseipäiden täplittämän maan ylle. Oli kuuma. Ainoastaan haarapääskyt jaksoivat kisailla keskenään. Niiden sirot hahmot kiisivät ja syöksyivät ja piirtyivät mustina nuolina vasten sinistä taivasta.
Helteen uuvuttama tuulihaukka nuokkui pellon keskellä seisovan puhelinpylvään päässä. Aina välillä se vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja raotti hieman jompaakumpaa silmäluomeaan, mutta ei kuitenkaan nähnyt mitään minkä vuoksi olisi kannattanut herätä. Ilmassa ei käynyt pienintäkään tuulenvirettä. Haukka oikaisi siipiään, läähätti hetken ja sulki taas silmänsä. Oli totisesti kuuma.
Pellon vierellä kulki vanha tie, jonka hiekka oli vuosien kuluessa tamppaantunut kovaksi ja sileäksi. Tie halkoi peltolakeutta lähestulkoon suorana myötäillen sen vierellä kulkevaa noin neljän metrin levyistä uomaa. Paikalliset, ja heidän ohjeittensa mukaan laaditut kartat, nimittivät uomaa joeksi, vaikka oikeampi nimitys olisi ehkä ollut oja. Sen vedenpinta ei noussut milloinkaan yli puolen metrin korkeuteen, jollei ottanut huomioon kevättulvia, jotka täyttivätkin sen piripintaan. Kaikesta huolimatta joen vesi virtasi vilkkaasti, se oli kylmää ja niin kirkasta,että hiekkaisen pohjan ja siellä makaavat kivet saattoi nähdä selvästi.
Kuljettuaan muutamia kilometrejä peltojen keskellä joki pyyhälsi varjoisaan koivikkoon ja laski viimein puiden takana aukeavaan leveäselkäiseen järveen. Järven pohja vietti syvemmälle hyvin loivasti, mutta keskemmälle mentäessä pohja aukeni yhtäkkiä hyvin jyrkäksi pudotukseksi äkkisyvyyteen. Kanjoni kulki järven päästä päähän pituussuunnassa, ja sen reunoilta haarautui lisää pienempiä, erikokoisia syvänteitä, joista muutamat ulottuivat aivan rantaan asti.
Järven rantaa syleilevän koivikon siimeksestä astui esiin pieni poika, joka lähti kulkemaan tietä pitkin poispäin järveltä. Yllään hänellä oli vaalea pellavapaita, olkaimien kannattelemat sarkahousut sekä liian isot, hölskyvät saappaat, joista toinen maiskahti märästi joka askeleella. Toisessa kädessään poika kantoi onkivapaa, jonka hänen isänsä oli vuollut hänelle koivunoksasta, ja toisessa vanhaa sinkkiämpäriä, joka moikui hauskasti joka kerta, kun se osui vasten hänen jalkaansa.
Pojan ilme oli yksitotisen päättäväinen hänen paarustaessaan eteenpäin, mutta vaalean otsatukan alla loistavissa sinisissä silmissä tuikkivat innostus ja riemu.
Käveltyään viitisentoista minuuttia poika saapui risteykseen, josta hänen kotiinsa vievä tie erkani. Risteyksen keskellä seisoi pieni kopiton traktori, jonka perään oli kiinnitetty kärryllinen polttopuiksi aiottuja haapapöllejä. Traktorin konepelti oli auki, ja hoikka, kaksissakymmenissä oleva renkipoika kurkotteli luisevilla käsillään koneiston sekaan yrittäen selvittää missä ajopelin seisauttanut vika piili. Hän kirosi aina silloin tällöin hiljaisella äänellä.
Kuskipukilla istuvaa lihavaa, viiksekästä ukkoa traktorin vika ei tuntunut kuitenkaan haittaavan. Hän katseli pääskysiä ja pilviä ja tolpan päässä istuvaa haukkaa siristellen pieniä silmiään ja hymyili itsekseen. Hän oli riisunut hattunsa niin, että aurinko pääsi esteettä helottamaan kaljuuntuneelle päälaelle, ja hän hyräili hiljaa erästä kappaletta, jonka hän oli kuullut aamulla radiosta kahvia juodessaan.
Ukko oli pojan setä, ja hän tervehti tätä sydämellisesti tämän saavuttua traktorin luokse.
”Terve poika. Olikko ongella?” hän tiedusteli. Moottorin kimpussa uurastava renki ei ollut huomaavinaankaan poikaa.
”Olin”, poika sanoi. ”Mun saapas kastu”, hän jatkoi ja ojensi vasenta jalkaansa sedän nähtäväksi.
”Kastuko?” setä taivasteli. ”No sellaasta ny sattuu, älä välitä. Saikkos mitää?”
”Sain”, poika vastasi innoissaan. ”Mä sain tulhun!”
Poika laski ongen maahan, kauhaisi ämpärin vettä kaksin käsin ja nosti esiin tummanruskean, kymmenisen senttiä korkean otuksen, joka istui takajalkojensa ja takamuksensa päällä ja tapitti setää kullanruskeilla silmillään. Sen iho oli veltto ja rypyliäinen kuin rupikonnalla, sen kasvoista kasvoi useita erimittaisia lonkeroita ja selässä sillä oli hieman kuhan piikikkäitä eviä muistuttavat siiventapaiset, joita se nyt levitteli auringonpaisteessa.
Sedän piti oikein laskeutua traktorin päältä ja tulla katsomaan läheltä. ”No totta poijaat”, hän sanoi. ”En ookkaa nähny tulhua moneen kymmeneen vuatehen. Mistä sinä sen sait?”
”Nisulan syvänteheltä. Astuun liian syvälle ja saapas hörppäs vettä, ja sitte ku tyhjäsin sen rannas niin tää tuli siältä”, poika vastasi entistä ylpeämpänä ja kohotti tulhua setään kohden.
Setä ojensi kätensä ja silitti tulhun säkkimäistä päätä paksulla etusormellaan. Otus päästi narskuttavan äänen, painoi siipensä suppuun ja sulki silmänsä.
Traktoria korjaamassa ollut renki kirosi suureen ääneen, pyyhkäisi hikistä otsaansa ja paneutui uudelleen työhönsä. Hänen otsaansa jäi pikimusta tahra.
”On kyllä hiano. Oot sinä vaan aika poika”, setä sanoi oikaistuaan selkänsä ja pörrötti pojan tukkaa. ”Vie se ny kotia ja pistä johonkin astiahan. Tuun kattomahan sitä illemmalla ku saan puut viäryks.”
Poika laski istualleen nukahtaneen otuksen takaisin ämpäriin ja lähti jatkamaan matkaansa saapas litsahdellen samalla kun setä könysi takaisin istuimelleen. Ehdittyään jonkin matkan päähän poika kuuli kuinka traktori jyrähti käyntiin, yskähti muutaman kerran ja hiljeni taas. Renki kirosi jälleen katkerasti ja setä nauroi.
Kuljettuaan vielä muutaman kilometrin poika tuli pitkälle koivukujalle, jonka päässä hänen kotinsa oli. Talo oli suuri, kaksikerroksinen ja maalattu punaiseksi lukuun ottamatta ikkunoiden ja ovenpieliä, jotka olivat valkoiset. Vasemmalla kohosivat pitkä kivinavetta, talli ja heinälato, oikealla puolestaan aitat ja jyvämakasiinit, kaikki niin ikään punamullalla maalattuja.
Isä ja äiti istuivat juomassa päiväkahvia syreenipensaan vierellä olevassa pihakeinussa, ja poika kiiruhti heidän luokseen näyttämään saalistaan. Molemmat kehuivat poikaa kovasti, sillä tulhun kiinnisaaminen oli hyvin harvinainen tapaus. Keinun päällä torkkuva talon kirjava kollikissakin innostui kehräämään ja kääntämään häntänsä toiseen asentoon. Isä ei ollut nähnyt tulhua vuosikymmeniin kuten ei veljensäkään, äiti ei puolestaan ikinä. Äiti jäi istumaan keinuun ja syöttämään tulhulle maitoon kastettuja pullanpaloja sillä aikaa, kun isä ja poika lähtivät yhdessä etsimään sopivaa astiaa, johon otuksen voisi laittaa. Kissakin tuli auttamaan.
Kellarista he löysivät kahdenkymmenen litran lasipurnukan, jonka kyljessä oli ilveksen kohokuva. He veivät purkin ulos, ja isä pesi sitä peittävän paksun pölykerroksen pois vinttikaivosta nostamallaan vedellä. Kun purkki oli puhdas, poika levitti sen pohjalle kerroksen hiekkaista soraa, jonka päälle hän asetteli vielä muutamia suuria kiviä ja tukevan oksan, sekä viisi kourallista raikkaita ruohonkorsia, jotka vetyttyään vajosivat hitaasti pohjaan. Kissa valvoi toimitusta koko ajan ja hyrräsi itsekseen. Täytettyään astian vedellä hän haki tyytyväisenä tuhisevan tulhun äidin hoivista ja päästi sen uuteen kotiinsa. Se kiersi astian muutamaan kertaan tunnustellen sen kylkiä lonkeroillaan, ja tutkittuaan kivet ja puun tarkasti se asettui nukkumaan kelmeä pieni vatsa pullasta pömpöttäen. Poika meni sisään ja asetti lasipurkin auringonläikkään huoneessaan olevan lipaston päälle, joka oli vastapäätä hänen vuodettaan.
Kukaan ei enää sinä päivänä malttanut pysyä poissa pojan huoneesta kovin kauaa. Sana tämän saaliista oli kiirinyt laajalle. Setä oli kertonut kaikille, jotka oli kohdannut puita viedessään, nämä puolestaan olivat kertoneet niille joita olivat itse tavanneet, ja ne joilla oli puhelin, soittivat asiaa vielä laajemmalle, niin että väkeä tuli lopulta aina naapurikylistä saakka ihmettelemään harvinaista otusta. Tämä istui tyynenä purkkinsa pohjalla ja huvitteli puhaltelemalla ilmakuplia antamatta huoneessa tungeksivien ihmisten häiritä itseään lainkaan. Illemmalla setäkin tuli katsomaan pikku vetehistä aivan kuten oli luvannut. Hän oli puut vietyään käynyt kokemassa katiskansa, ja toi satimessa räpistelleet särjenrääpäleet mukanaan, jotta poika voisi antaa ne uudelle elätilleen. Purkin reunalle istumaan noussut tulhu hotkikin ne suurella halulla kujertaen ja kuhertaen mielissään.
Illan jo pimennyttyä viimeisetkin vieraista malttoivat lopulta lähteä koteihinsa lukuun ottamatta setää ja muutamaa muuta miestä, jotka jäivät vielä istumaan tupaan isän kanssa. Poika kävi peseytymässä ja harjaamassa hampaansa, puki pyjaman ylleen ja kömpi vuoteeseensa tulhun pulputtaessa tyytyväisenä purkissaan. Äiti kävi vielä peittelemässä pojan, ja toivottamassa hänelle hyvää yötä. Hän sanoi että oli pojastaan hyvin ylpeä.
Äidin suljettua oven perässään poika sulki silmänsä ja oli pian onnellisessa unessa. Talo hiljeni vähitellen. Tupaan jääneet miehet lähtivät koteihinsa, isä ja äiti menivät kamariinsa, ja kirjava kolli nukkui puolittain istuallaan uuninpankon hämärässä.
Ainoastaan tulhu ei nukkunut. Se oli kiivennyt ulos purkistaan, ja istui nyt lipaston reunalla katselemassa kuusten takaa noussutta täysikuuta, joka purjehti yli haaleanvioletin yötaivaan. Tulhun pieni rinta paisui ja vajosi, naamaa peittävät lonkerot värähtivät, ja niiden takaa kuului pieni, hiljainen huokaus.
Tulhu istui paikoillaan kauan. Talossa ei kuulunut muuta ääntä kuin tuvan suuren kaappikellon raksutus ja hartaat, kumeat lyönnit. Lopulta, kun kuu oli kulkenut ikkunan ohitse, tulhu nousi ylös, tassutteli purkin luo ja räpytteli pienillä, evämäisillä siivillään sen päälle. Sitten se sukelsi sisään, ja asettui makaamaan selälleen ruohosta kasaamalleen vuoteelle, tassut ristittyinä vatsan päälle, jonka se tiesi taas pian olevan pullollaan kalaa, maitoa ja vehnästä.
Tuvan kello löi kolmesti. Tulhu kuorsasi jo.
© Eero Korpinen 2015
Kirjoittajasta
Eero Korpinen suunnittelee vähintään yhden uuden kirjallisen projektin viikossa, ja odottaa nousevan kuun lailla mahdollisuutta jäädä vapaaksi kirjailijaksi, jotta ennättäisi toteuttaa hankkeistaan edes puolet ennen kuin unohtaa ne lopullisesti. Jouluksi kotiin -esikoisromaanin lisäksi julkaisujen listalla on muutamia käännöksiä, runoja, sekä hitaasti mutta vakaasti kasvava joukko novelleja.
Saatesanat novelliin
Nisulan syvänteeltä sai alkunsa halusta kirjoittaa vaihteeksi mukavan aurinkoinen ja hyväntuulinen novelli kaikkien kauheuksien välissä, minkä vuoksi jotenkin puolivahingossa mukaan tullut pieni suuri muinainenkin on vähän erilainen kuin mitä yleensä. Olettaisin otuksen saaneen alitajuisen innoituksensa Call of Cthulhu -korttipelin pienistä muovicthulhuista, joita on mukava asetella rinkiin pitämään palavereja.