Ensimmäisen tuulivoimalan salko nousi viimein koko komeuteensa ja seisoi puun lailla, sidotut siivekkeet epävarmasti väristen. Hiestä kiiltävät miehet päästivät köydet valahtamaan käsistään samaan aikaan, kun nostoa katsomaan kerääntyneet vaimot, lapset ja vanhukset puhkesivat raikuviin hurraa-huutoihin. Propellin neljä sakaraa sitoneet köydet katkaistiin juhlallisin menoin, eikä Natasha voinut olla hihkumatta ja taputtamatta käsiään nähdessään, kuinka siivekkeet nytkähtivät liikkeelle tuulen työntyessä niiden ylitse. Kuinka uskomatonta olikaan nähdä tuulivoimalan todella toimivan!
Siivekkeet olivat ehtineet tuskin aloittaa kolmatta kierrostaan, kun syvältä vuoren kätköistä kaikui kumea, kivivyöryn kaltainen jyrinä. Matala ääni purkautui kahdesta, tuulivoimalan takana avautuvasta valtavasta onkalosta hitaana ja vaikuttavana kumuna, aivan kuin Vanha Ikiaikainen olisi kuullut väen hurraukset ja huudot. Jokainen kyläläinen hiljeni ja tuijotti onkaloita henkeään pidätellen.
Tuuli vetäytyi tavallista syvemmälle ja purkautui voimakkaampana saaden puun vaikeroimaan propellin viuhuessa akselinsa ympäri. Kyläläiset huokasivat ihailevasti. Kylän nimismies, lukenut ja sivistynyt roteva mies, oli kertonut heille, kuinka monen kymmenen hevosen voima tuohon laitteeseen kätkeytyi. Koska vekotin pystyi pyörimään noin nopeasti, sen työkyvyn täytyi olla vieläkin suurempi kuin kyläkokouksessa oli arvioitu – ja jo arvio oli saanut monen pään pyörälle. Innostunut puheensorina valtasi pienen kallioisen aukion.
Kyläläiset vaikenivat, kun kylän miehet tarttuivat työhevosten ohjaksiin ja lähtivät kohti seuraavaa pylvästä. Nimismies kuitenkin korotti kätensä ja äänensä: ”Miehet! Eiköhän tämän päivän työ ole tehty! Katsotaan, kuinka hyvin tämä ensimmäinen tuulivoimala alkaa toimia ja nostetaan sitten tuo toinen pystyyn. Kiitoksia kaikille, tämä on suurenmoinen ja ikimuistoinen päivä kylämme historiassa. Nyt ansaitusti juhlatarjoilun äärelle!”
Kyläläiset riehaantuivat hurraa-huutoihin ja säntäsivät kohti emäntien valmistamaa pitopöytää. Kivivyöryjen ajoittainen, aiempaa vaimeampi jyrinä oli jälleen vain tavallinen ääni muiden joukossa.
*
Illalla Natasha istui tuvan ikkunassa katselemassa peltojen takana kohoavan Vanhan Ikiaikaisen varjoa. Hän ei erottanut tuulivoimalaa, mutta pystyi kuvittelemaan, kuinka propellit pyörivät onkaloista hulmahtavissa tuulenpuuskissa. Hänen vanhempi siskonsa, Anja, istui keittolieden ääressä ompelemassa paitaa ja Natasha saattoi tuntea selässään siskonsa uteliaat silmäykset. Hiljaa huokaisten hän nosti sylissään lepäävän hiusharjan ja jatkoi tumman tukkansa harjaamista.
”Luuletko, että se herää?” Anjan pehmeä ääni sointui täydellisesti kahden kynttilän himmeään valoon. Natasha pysytteli hiljaa tuijottaen varjojen täyttämiä mäkiä ja kallioita. Hän oli näkevinään, kuinka Vanhan Ikiaikaisen kyljet kohoilivat sen hengityksen tahtiin.
”Kai sen on jonain päivänä herättävä”, hän tokaisi lopulta pistävämmin kuin tarkoitti. Kuinka monta kertaa he olivatkaan arvuutelleet, milloin Vanha Ikiaikainen lopettaisi kuorsaamisensa ja heräisi huomaamaan, että sen kyljessä nökötti pieni kyläpahanen? Ja kuinka monesti nämä arvuuttelut olivat täyttäneet Natashan unet levottomilla kuvilla!
”Tuskinpa muutama tuulivoimala sitä häiritsee”, Anja vastasi lepytellen.
”Entä jos vivut natisevat ja se herää siihen ääneen?”
”Älä ole hölmö, Natasha. Eihän se tänäänkään herännyt, vaikka siellä niin huudettiin ja hurrattiin. Eikä se herää niihin omiin kivivyöryihinsä. Tuskinpa sitä pieni natina haittaa”, Anjan äänessä kuului hymy, mutta se ei yltänyt Natashan huulille asti. Levottomuus oli asettunut hänen rinnalleen ja seurasi häntä yöpuulle.
Natasha ei ymmärtänyt, kuinka niin moni kyläläinen saattoi olla varma, että Vanha Ikiaikainen nukkuisi nimensä mukaan ikiaikaisesti. Olivathan oppineet, heidän kylänsä tohtori Bruhn mukaan luettuna, toki todistaneet sen kokeillaan, mutta miten ihmeessä oppineet saattoivat olla niin varmoja kokeidensa virheettömyydestä? Jos olento eli, sen oli elääkseen tehtävä muutakin kuin nukuttava. Ja Vanha Ikiaikainen eli! Jos tarkkaan katsoi, saattoi nähdä vuoren sammalta, jäkälää ja kitukasvuista varvikkoa kasvavien kylkien kohoilevan Vanhan Ikiaikaisen hengityksen tahtiin. Saattoihan sitä laittaa jokeen myllynrattaan virran pyöritettäväksi, mutta oli aivan jotain muuta valjastaa elävä olento samaan tarkoitukseen.
Natasha käänsi kylkeään karistaakseen levottomien ajatusten oravanpyörän mielestään. Ikiaikainen nukkui nyt ja niin tekisi Natashakin. Tuvan hiljaisuudessa Natasha oli kuulevinaan puun vaimean natinan ja nitkunnan, hiljaa huokaavan tuulen ja ajoittaiset kivivyöryt.
*
Sinä yönä Natasha näki unen. Tulipunaisena hehkuvat silmät tuijottivat häntä tuulivoimaloiden takaa. Natasha hätkähti hereille haukkoen henkeään. Hän kuuli yhä kumean, vuoren sisästä kumpuavan murinan ja tunsi palavien silmien katseen porautuvan sydämeensä. Yltä päältä hiestä hän kömpi ylös sängystään ja kipitti pitkässä yömekossaan tuvan järvenpuoleiseen ikkunaan. Hiljainen aamurusko hiipi juuri koskettamaan puiden latvoja, kun Natasha painoi tärisevät kätensä vasten ikkunan maalaamatonta pieltä. Pehmeät varjot täyttivät naapuritupien pihat ja Vanhan Ikiaikaisen luo johtavan polun. Auringon säteet sipaisivat hellästi korskeana seisovaa tuulivoimalaa. Natasha veti syvään henkeä, pidätti sitä hetken ja puhalsi hitaasti keuhkonsa tyhjiksi rauhoittaakseen säikähtäneen sydämensä. Tuulivoimala pyöri edelleen Vanhan Ikiaikaisen hengityksen tahtiin.
Kuinka kummalliselta tuulivoimala näyttikään täältä asti nähtynä! Kuin omituinen, harvaoksainen puu. Vielä omituisempi näky kuin onkalot, joista Vanhan Ikiaikaisen henki kulki.
”Mitä sinä siellä ikkunassa?” Anjan uninen ääni kuului toiselta puolelta tupaa hänen omalta sängyltään.
”Näin unen”, sanat olivat juuttua Natashan kurkkuun. Hän asteli keittoliedelle sytyttääkseen tulen pesään ja keittääkseen aamuvelliä. Anja tuijotti häntä hetken aikaa ja huokaisi syvään kysymättä enempää.
*
Hoidettuaan oman osansa aamun askareista ja ruokittuaan heidän kanansa ja lehmän Natasha puki puhtaan mekon yllensä, sitoi hiukset paksulle palmikolle ja suuntasi kylän oppineimman henkilön, tohtori Bruhnin, luokse. Tohtori osaisi vastata hänen kysymyksiinsä – hänellä oli tietoa, ei vain luottoa totuttuun ja uskoa kansantaruihin. Natashan askeleet olivat hermostuksesta nopeat. Hänen kätensä tärisivät, kun hän koputti tohtorin talon ovelle. Oven takana vallitsi raskas hiljaisuus. Natasha oli juuri koputtamaisillaan uudelleen, kun pirtin ovi nykäistiin auki ja piian vaaleat kasvot ilmestyivät oven rakoon. Piika nosti kulmiaan ylimielisen kysyvänä.
”Onko tohtori paikalla?” Natasha kysyi nopeasti. Piika astui seinän viereen tehden Natashalle tilaa ja niiasi kevyesti.
”Käykää peremmälle, olkaa hyvä”, piika kehotti ynseästi, veti oven kiinni Natashan perästä ja asteli eteisestä tuvan puolelle. ”Istukaa, olkaa hyvä, käyn hakemassa tohtori Bruhnin.”
Piika käännähti kannoillaan ja katosi nopeasti kamarin puolelle ennen kuin Natasha ehti sanoa sanaakaan. Natasha istuutui hämillään penkille tuvan pitkän pöydän vierellä ja katseli hiljaisena komeaa leivinuunia ja sen vierustalla roikkuvia kuparisia patoja.
Kamarin ovi avautui ja pitkä mies juhlallisen tummassa liivissä ja valkeassa paidassa, hiukset niskaan sidottuina, astui tuvan puolelle. Tohtori Bruhn oli kummallisen nuori alansa edustajaksi, Natasha mietti. Mutta hän oli toimillaan osoittanut olevansa luotettava ja osaava. Kyläläiset olivat kiintyneet nuoreen tohtoriin niin, että tuskin olisivat toista tohtoria edes hyväksyneet. Heidän onnekseen tohtorilla ei ollut tiedettävästi mitään haluja muuttaa toiseen kylään tai edes matkustaa, vaikka vierasmaalaisia kävijöitä hänen luonaan monesti nähtiinkin. Natasha nousi paikaltaan ja tervehti tohtoria kohteliaasti, kun taas Bruhn itse vain viittoi hänet takaisin istumaan ja otti oman paikkansa penkiltä hänen viereltään.
”Kerrohan sitten, arvon neiti, mikä teitä vaivaa?” pitkä mies hymyili ystävällisesti vangiten Natashan ruskeiden silmiensä tutkivaan katseeseen. Natasha tunsi punastuvansa ja painoi päänsä nolostuneena. Miksi hän ei ollut aiemmin ymmärtänyt tohtorin olevan noin komea?
”Ei minua mikään tauti vaivaa, tohtori”, hän veti henkeään ja ryhdistäytyi. Nyt ei ollut aika ruveta katumaan päätöstä tulla tohtori Bruhnin luokse yhden typerän unen vuoksi. ”Vaan tulin ihan muilla asioilla. Haluaisin vain esittää muutaman kysymyksen Vanhasta Ikiaikaisesta. Tehän olette tehneet tutkimusta siitä, eikö niin?”
”Olenhan minä”, tohtori Bruhnin silmissä välähti innostus. ”Kuinka se teitä kiinnostaa?”
”Mietin vain niitä tuulivoimaloita…”, Natasha aloitti ja huokaisi hiljaa väännellen esiliinaansa sormiensa välissä. ”Kun tuo vanhempi sukupolvi puhuu, että Vanha Ikiaikainen saattaisi jonain päivänä herätä – ”
”Pötypuheita!” tohtori Bruhn hyrähti huvittuneena ja nojautui pirtin pöytää vasten. ”Tokihan kerrontaperinteemme – ja mainitsemanne hyvät vanhukset – sanovat, että Ikiaikaisen on jonain päivänä herättävä. Mutta tämä on tieteen keinoin todistettu pötypuheeksi. Miettikääpä seuraavaa esimerkkiä: Olette varmasti nähneet, että Vanhan Ikiaikaisen kyljet kasvavat jäkälää kuin mikä tahansa kivi. Eikä jäkälä tartu pyörivään kiveen, niinhän sitä sanotaan? Satunpa myös tietämään, kiitoksia luonnon ilmiöistä kiinnostuneen oppimestarini, ettei jäkälä kasva nopeasti. Ihmisen kynnen kokoinen pala vuodessa. Joten ollakseen niin täynnä jäkälää kuin on, Vanha Ikiaikainen on nukkunut iäisyyksiä.”
”Mutta kuinka voitte olla varma, ettei se silti herää? Kyllähän sitä ihminenkin vain tietyn verran unta tarvitsee, eikä karhunkaan talviuni kuin talven yli kestä.”
”Tuo on huomionarvoinen vastaväite”, tohtori Bruhn nyökkäsi ja hymyili kevyesti. Natasha ei ollut varma, oliko vain kuvitellut nähneensä hymyssä ripauksen ivaa. ”Mutta kyllä vain, monet – siis monet oppineet – ovat olleet huolissaan tästä samasta aiheesta ja siihen on kiinnitetty paljon huomiota. Olen kuullut tohtoritovereiltani, että maailmalla on useampia Vanhan Ikiaikaisen kaltaisia… no, sanotaan vuoria. Näiden… vuorten… unentarvetta on pyritty tutkimaan. Olen itse tehnyt vastaavia tutkimuksia täällä meidän kotikylässämme ja verrannut tuloksia muiden alani kunnianarvoisten jäsenten kanssa. Olemme kukin iskeneet näiden Ikiaikaisten suonta ja tehneet kokeita niiden verellä. Tämä veri on kiiltävän mustaa ja tahmeaa nestettä, jonka ominaisuudet ovat tieteellisesti hyvin kiehtovia ja monipuolisia.”
Tohtori Bruhnin huulille nousi uusi hymy, lähestulkoon virnistys, ja hän nojautui Natashan puoleen silmät innostuksesta tuikkien. ”Ja mitä ominaisuuksia! Mikä valjastamaton jylhä koski! Mutta silti, niin arvoituksellinen ja tuntematon… Mihin kaikkeen tämä musta neste kykenee? Kuvittele: pyörä, joka pyörii itsekseen! Ja ilman mitään epäluotettavaa harrastelua taikavoimien kanssa. Kokeet ja nesteen laatu osoittavat…”, tohtorin ääni hiipui ja hän kurtisti kulmiaan tarkastellessaan Natashan hämmentyneitä kasvoja kuin olisi juuri herännyt. Hän oikaisi selkänsä ja hieroi hämillään kevyen sängen peittämää leukaansa. ”Anteeksi, neiti on vain hyvä ja sanoo, jos innostun liikoja ja uuvutan teidät näillä puheillani…”
”Ette suinkaan, tohtori”, Natasha vastasi kohteliaasti hymyillen, yrittäen kätkeä hämmästyksensä. Tohtori se kahjo tässä taisi olla, ei hän. ”Tämä kaikki on kovin mielenkiintoista, mutta maallikolle kovin omituista ja vaikeasti ymmärrettävää. Mutta osaisiko tohtori sanoa, miten on mahdollista tietää, kuinka kauan Vanha Ikiaikainen aikoo nukkua?”
”Tottahan toki! Vastaus on Ikiaikaisen verellä tehdyissä kokeissa. Ensinnäkin, suonen iskeminen ei häirinnyt sitä vähääkään, vaikka siinä täytyi käyttää varsin järeitä keinoja. En huomannut merkkiäkään, että se olisi edes tuntenut mitään koko suonen iskennän aikana. Toiseksi, tämä musta veri on ominaisuuksiltaan… sanotaanko kuin kamomillateetä, rauhoittavaa ja unettavaa. Tämä on todistettu tarkoin alkemistisin kokein – säästän teidät kokeen yksityiskohdilta. On myös todistettu, että tästä mustasta verestä saadaan vilkasta ainoastaan – ja painotan tätä, ainoastaan! – mikäli se on yhteydessä tuleen, jolloin sen rauhoittava vaikutus katoaa ja sen sisältämä voima vapautuu voimakkaana purkauksena. Tämän purkauksen yhteydessä osa verestä muuttuu eräänlaiseksi kaasuksi, jolla ei ole väriä tai hajua, eikä se aiheuta huimausta. Myös tällä kaasulla on todennäköisesti unettavia ominaisuuksia, mutta kyseisen kaasun tutkiminen on vasta aluillaan, enkä voi sanoa siitä mitään sen tarkempaa. Mutta palatakseni kysymykseen Vanhan Ikiaikaisen verestä, unettavan vaikutuksen lakkaaminen siis edellyttää veren syttymistä palamaan, mikä ei ole mahdollista Vanhan Ikiaikaisen suonissa. Tämä taas tarkoittaa, että veren rauhoittava ja unettava vaikutus Ikiaikaisen suonissa ei koskaan lakkaa, se on pysyvä, eikä Ikiaikaisen herääminen täten ole mahdollista. Se ei mahda verensä unettavalle vaikutuksella mitään ja siksi se on pakotettu nukkumaan ikuisesti.”
Natasha räpytteli silmiään kuin olisi juuri havahtunut unesta ja nyökkäsi hämillään, osaamatta sanoa tai tehdä mitään. Hän tunsi jälleen punan nousevan poskilleen.
”Olenko ollut lainkaan hyödyksi teille, neiti? Vai olenko vain onnistunut pitkästyttämään teidät?” tohtori Bruhn kysyi aitoa huolestuneisuutta äänessään.
”Kertomanne on ollut tavattoman mielenkiintoista”, Natasha sanoi hitaasti pyöritellen yhä tohtorin sanoja mielessään. Natashan olisi tehnyt mieli pistää tohtori kertomaan kaiken uudelleen ja selittämään jokaisen kohdan tarkemmin ja hitaammin niin, että olisi voinut inttää ja väittää vastaan aina epäilyksen nostaessa päätään. Mutta se oli selvää, ettei hänen kannattaisi mainita sanallakaan enneunestaan, jota tohtori olisi varmasti pitänyt vain ”pötypuheena”. Natasha tyytyi hymyilemään kevyesti. ”Minun kaltaiseni vaatimattoman ja kouluja käymättömän naisen on vain hankalaa ymmärtää aivan kaikkea, vaikka puhuitte kovin selkeästi, tohtori. Tuulivoimalat eivät siis voi herättää Vanhaa Ikiaikaista?”
”Tieteellisesti on mahdotonta, että Vanha Ikiaikainen herää”, tohtori Bruhn vastasi ammattimiehen rauhallisen vakuuttavalla äänellä, joka ei sallinut vastaväitteitä. Natasha kykeni enää vain nyökkäämään. Hitaasti, kuin lamaantuneena Natasha nousi ylös, kätteli ja kiitti tohtoria.
Vasta oven kolahdettua kiinni ja ripeiden askeleiden jouduttaessa Natashaa takaisin omalle kodilleen, hän antoi periksi turhautuneelle ärtymykselle. Mikä hölmö hän olikaan! Mennä nyt noin vain tuhlaamaan tohtorin kallista aikaa, höpöttääkseen moisia ilman sen kummempaa syytä kuin levottomat unet. Vilkaistessaan taakseen hän näki Bruhnin seisovan tupansa portailla ja hierovan leukaansa mietteliäänä katsellessaan Natashan perään.
*
Seuraava yö toi mukanaan aiempaa oudomman unen. Natasha heräsi tuulivoimalan juurelta lämpimään tuulen puuskaan. Tähdet vilkuttelivat hänelle vuorotellen propellien takaa hänen noustessa hitaasti istumaan ja katsellessa hämmentyneenä ympärilleen. Vanha Ikiaikainen veti syvään henkeä, pidätti sitä hetken ja päästi irti suuren tuulen kivivyöryn säestämänä. Molemmat tuulivoimalat natisivat vieretysten. Natasha kurtisti kulmiaan kahdelle vankalle salolle – jokin niissä ei ollut kohdallaan.
Yllättäen hän tuli tietoiseksi takaansa kuuluvasta nakuttavasta äänestä, aivan kuin joku olisi louhinut kiveä. Kuinka hän ei ollut kuullut tuota ääntä aiemmin? Natasha käännähti ympäri ja näki tohtori Bruhnin kumartuneena Vanhan Ikiaikaisen kynnen ylle. Tohtori oli pukeutunut ammattinsa mustaan kaapuun ja työskenteli tavattoman keskittyneesti suora selkä kumaraan painuneena. Natasha avasi suunsa kutsuakseen tohtori Bruhnia, mutta vaikeni erottaessaan tohtorin takaa useampia mustakaapuisia hahmoja, jotka työskentelivät siellä täällä pitkin Vanhan Ikiaikaisen kylkiä samalla tavalla kumarassa. Tohtoreita oli todellinen armeija!
Yhtäkkiä Natasha oivalsi, mistä nakuttava ääni johtui, ja puistatukset kulkivat hänen ylitseen. Tohtorit nakuttivat reikiä Vanhaan Ikiaikaiseen, he pyrkivät kohti sen suonia! Natasha astui lähemmäs ja kosketti kevyesti Ikiaikaisen kuonoa. Kyllä, paksut suomut peittivät Ikiaikaista, se oli lisko, lohikäärme, eikä mikään vuori, se oli elävä olento ja kaikki halusivat imeä sen kuiviin!
Natasha käänsi katseensa takaisin tohtoreihin juuri, kun pilvet lipuivat pois kuun tieltä. Kuun kelmeä valo heijastui kiiltävistä metalliputkista, joita risteili sinne tänne toisiinsa liitettyinä. Näky sai Natashan värähtämään inhosta. Häkkyrä näytti aivan hopeaiselta himmeliltä, joka oli jäänyt kesken, osa putkista oli vielä sitomatta toisiinsa. Yksi ainoa paksu putki johti häkkyrästä valtavaan lasiseen kannuun, joka lepäsi raskaana rinteen kupeessa. Pahoinvointi valtasi Natashan vatsan hänen oivaltaessaan häkkyrän käyttötarkoituksen. Putkien suut oli tarkoitus työntää Vanhan Ikiaikaisen suoniin rei’istä, joita tohtorit paraikaa nakuttelivat. Tohtorit todella aikoivat imeä Ikiaikaisen veren ja suonien kaasut!
Uusi humahtava tuuli kulki Natashan yli ja hän tuli äkkiä tietoiseksi Vanhasta Ikiaikaisesta kumpuavasta voimasta, sen valtavasta mahdista. Se oli vanhempi kuin kukaan, Natasha oivalsi, yhtä vanha kuin itse maa. Kuinka tohtorit osaisivat muka käsitellä noin vanhan olennon väkevää verta? Kuinka he edes kuvittelivat valjastavansa jotain niin suurta?
Samassa Vanha Ikiaikainen puhalsi esille hurjan tuulen kivivyöryn säestämänä. Natasha tunsi, kuinka hänen kehonsa lamaantui kauhusta ja silti hän huomasi kääntyvänsä katsomaan kohti Vanhaa Ikiaikaista. Punaiset silmät hehkuivat vihaa, kun olento nosti mahtavan päänsä ja kääntyi katsomaan hänen kylkiään nakuttavia tohtoreita. Tohtorit eivät näyttäneet huomaavan mitään. Natasha yritti huutaa varoittaakseen heitä, yritti huutaa Vanhaa Ikiaikaista pysähtymään, mutta hän ei saanut ääntä huuliltaan, ei saanut otettua askeltakaan tai nostettua kättään. Hän saattoi ainoastaan tuijottaa hänen edessään majesteettisena kohoavaa lohikäärmettä, joka paljasti hampaansa inhon täyteiseen irvistykseen.
Vanha Ikiaikainen avasi suunsa ja puhalsi tulta. Lieskat osuivat tohtoreihin, jotka kiljuivat tuskasta yhteen kamalaan ääneen. Hopeinen himmeli suli hohtaviksi pisaroiksi, jotka vierivät pitkin Ikiaikaisen kylkiä ja muuttuivat helmiksi suuren lohikäärmeen jalkojen tuntumaan. Kuin hyökyaalto Vanhan Ikiaikaisen valloilleen päästämät liekit vyöryivät humisten kohti Natashan kotikylää ja söivät sen elävältä.
Natasha heräsi unestaan henkeään haukkoen ja tyyny kyynelistä märkänä. Hän värisi kauttaaltaan, eikä tohtinut nousta sängystään katsoakseen ulos järvenpuoleisesta ikkunasta. Toivoen, ettei ollut herättänyt Anjaa, Natasha nieleskeli viimeiset kyyneleensä ja sulki silmänsä nukahtaakseen uudelleen, vaikka pelkäsi painajaisensa toistuvan.
*
Natasha seisoi keskellä niukasti kalustettua, savun tummentamaa tupaa. Useita vuosikymmeniä sitten kirkkaat räsymatot risteilivät lattioilla ja ryijyt roikkuivat seinillä. ”Liepuska-muori, sopiiko minun kysyä teiltä erästä asiaa?”
Muori oli ollut verenseisauttaja ja parantaja, kunnes vanhuus oli tehnyt hänen jaloistaan huterat, käsistä tärisevät ja mielestä ailahtelevaisen. Kyläläiset arvostivat edelleen muoria jossain määrin, mutta jättivät hänet enimmäkseen omaan arvoonsa. Liepuska-muori ei ollut Natashan oma isoäiti, vaan hänen perheensä läheinen ystävä ja kaukainen sukulainen, jonka luona Natasha ja Anja kävivät vuorotellen auttamassa siivoamisessa ja ruoanlaitossa.
”Tottahan toki, lapsi-rakas”, Liepuska-muori hymyili hampaattomalla suullaan ja laski viikkaamansa pyyheliinan huolellisesti puhtaiden liinojen muodostaman pinon päällimmäiseksi. ”Ja istu, ei tässä tuvassa pidä jalkojansa rasittaa turhan tähden.”
Natasha otti paikkansa muoria vastapäätä ja veti syvään henkeä. Hän tiesi suoran lähestymistavan ja kuuluvan äänen olevan paras vaihtoehto muorille puhuttaessa. Toivottavasti hänen äänensä vain ei pettäisi häntä. ”Onko unien mahdollista ennustaa tulevaa?”
Muori nosti pistävän tummat silmänsä häneen ja tuijotti Natashaa hetken sellaisella voimalla, että Natasha uskoi muorin poraavan reiän suoraan hänen lävitseen. Muorin kurttuiset kasvot eivät paljastaneet yhtäkään tunnetta tai ajatusta ja hetken hän näytti Natashasta kuin kivestä veistetyltä. Äkkiä muorin ilme pehmeni ja leveä hymy mutristi muorin kasvot entistä ryppyisemmiksi. ”Voi kulta-pieni! Tietenkin on, jos olet noita.”
”Onko noita, jos näkee ennustavia unia?”
”Voi olla, mutta kukapa sitä tietää. Ei unet yksin noitaa tee”, Liepuska-muori myhäili ja jatkoi liinojen viikkaamista tyytyväisesti huuliaan maiskuttaen. Muorilla täytyi olla säästössä joka ikinen hänen saamansa tai hankkimansa liina. Natasha pysytteli hiljaa osaamatta kysyä sopivaa, tarkentavaa kysymystä saati sitten uskoutua muorille häntä vaivaavista unista.
”Mutta tokihan sitä kukin enneunia saattaa nähdä, ei se mitenkään tavatonta ole. Te nuoret olette vain unohtaneet enteiden merkityksen samoin kuin olette unohtaneet osoittaa kiitoksenne metsän ja veden väelle. Ihme, että saatte mitään riistaa tai kalaa kiinnikään! Ja sitten pitää rakennella niitä mokomia vimpaimia ja tehdä niitä kaiken kumman tutkimuksia ja suunnitella kaikenlaisia luonnottomia hölmöilyjä”, muori mutisi. Hänen kätensä pysähtyivät ja katse lennähti Natashaan. ”Varsinaisia noitatohtoreita! Siinä on pahan voimat mukana, kohta on piruja joka nurkalla. Ja piiriin ne rupee ja tanssii teidän kaikkien kanssa! Sittenpä sitä palaa jokainen ja tulikiviä vain sinkoilee ja vasamoita ja rupikonnia niskaan!”
Natasha tuijotti muoria hämmentyneenä, mutta pudisti lopulta päätään ja tuhahti turhautuneena. Liepuska-muori oli ollut kertoman mukaan nuorena nokkela tyttö, nimeltään jotain aivan muuta, kauan sitten unohdettua, ja kaunis kuin kesäpäivä. Moista oli hankala uskoa tuosta liinoja tyytyväisenä taittelevasta mummosta, jonka vilkas mieli karkasi sukkelasti omille teilleen. Natasha nousi pöydän äärestä, haki vettä kahvipannuun ja sytytti liedelle tulen. ”Liepuska-muori, luuletko, että Vanha Ikiaikainen tuosta vielä joskus herää?”
”Tuskinpa sitä sinne asti eletään”, kuului hyväntuulinen vastaus.
*
Anja nosti kätensä lanteilleen ja kallisti päätään katsellessaan ikkunan ääressä istuvaa sisartaan. Ilta-aurinko värjäsi hänen tummat hiuksensa punertaviksi, harja oli pysähtynyt puolitiehen Natashan unohduttua tuijottamaan jälleen Vanhan Ikiaikaisen siluettia. Anja käveli pehmein askelin siskonsa vierelle ja otti hiusharjan tämän kädestä. Natasha hätkähti, vilkaisi nopeasti sisartaan, mutta ei sanonut sanaakaan.
”Mitä sinä jätät kertomatta, mikä mieltäsi vaivaa niin kovasti?” Anja kuiskasi vetäessään harjan Natashan paksun tukan läpi.
”Sinä naurat minulle”, Natasha mutisi äänessään katkera sävy.
”En naura”, Anja vastasi. Hän vaikeni ja keskittyi harjaamaan hitain, pitkin vedoin. Natasha huokaisi syvään, mutta pysyi vaiti. ”Miksi minä sinulle nauraisin, kun jokin selkeästi huolestuttaa sinua?”
Natasha puristi sylissään lepäävät kätensä nyrkkiin. Anja istuutui penkille ikkunan alla ja laski harjan kädestään. Natasha oli kalpea ja hänen huolestuneiden silmiensä alla oli tummat varjot. Anjan teki mieli kaapata siskonsa syliinsä ja tuudittaa häntä kuin pientä lasta.
”Entä jos se herää?”
”Sitten se herää ja me katsomme, mitä sitten tehdään.”
”Jos se on vihainen?” Natashan ääni kuulosti tukahtuneelta.
”Sitten toivomme, ettemme ole sen vihan kohteita. Toivon myös, ettei kukaan keksi ärsyttää sitä.”
”Mutta sitä ne juuri aikovat!” Natasha huusi ja löi kämmenensä vasten ikkunan pieltä niin, että lasi helähti. Anja säpsähti ja tuijotti sisartaan häkeltyneenä.
Kesti hetken ennen kuin hän sai äänensä takaisin. ”Ketkä niin aikovat? Ja mistä sinä olet sellaista kuullut?”
”Tohtorit, meidän tohtori Bruhn ja muiden kylien tohtorit, ne aikovat hakata ja imeä Vanhan Ikiaikaisen pirstaleiksi! Ne eivät ymmärrä, että se ei ole vain hengittävä kasa kiviä, se on elävä olento!” Natasha säikähti itsekin omaa raivoavaa huutoaan ja vihaa, joka sai hänen jäsenensä kihelmöimään. Hän veti syvään henkeä ja löi nyrkkinsä uudelleen pirtin seinään. ”Ne ovat ahneita paskiaisia! Ne haluavat vain hyötyä Ikiaikaisesta ja sen taikavoimista, eivätkä ymmärrä, että se elää! Ikiaikainen herää, kun se revitään paloiksi ja polttaa kostoksi kaiken!”
Yhtä yllättäen kuin oli noussutkin, Natashan raivo hiipui ja antoi tilaa kauan tukahdutetulle, katkonaiselle itkulle. Anja veti nuoremman sisarensa syliinsä kuin tämä olisi jälleen ollut lapsi.
”Minä näen enneunia”, Natasha kuiskasi käheällä äänellä ja puristi Anjan käsivartta. ”Olen varma, että ne ovat enneunia, niiden täytyy olla. Ikiaikainen tuntee ja kuulee kaiken ja lopulta se herää. Se suuttuu tohtoreille ja polttaa meidät kaikki.”
”Rauhoitu, sisko-rakas”, Anja rutisti siskoaan itseään vasten hetken ennen kuin nojautui taaksepäin nähdäkseen hänen kasvonsa. Kyyneleet juovittivat punehtuneita kasvoja ja Natashan silmät näyttivät kuumeisilta. ”Jos olet varma, että olet nähnyt enneunia, mennään kertomaan siitä nimismiehelle.”
Natashan kasvoille nousi niin hämmentynyt ilme, ettei Anja voinut olla hymyilemättä. Hänen äänensä oli lempeä, kun hän oli sättivinään Natashaa: ”Oletko jo unohtanut, että kyllä täällä kuunnellaan enneunien neuvoja? Kyllä sinä varmasti muistat, että ainakin Liepuska-muori on käynyt varoittamassa nimismiestä tulevasta kuivasta kesästä. Ja muistatko miten kävi? Muorin varoitus otettiin todesta ja kuivuuteen varauduttiin. Nälältä silloin säästyttiin, vaikka ruoho vain rapisi jalkojen alla.”
Pieni hymy hiipi Natashan kasvoille, kun hän irrottautui Anjan otteesta ja pyyhki kyyneleet poskiltaan. ”Luulen, että Liepuska-muori on vain ollut niin jääräpäinen, ettei ole luovuttanut ennen kuin on saanut tahtonsa läpi.”
”No tiedätpä itsekin, kuinka menetellä nimismiehen kanssa!” Anja virnisti ja taputti Natashan olkapäätä tämän tyrskähtäessä.
*
Aurinko oli jo ohittanut lakipisteensä, kun Natasha kolkutti nimismiehen ovelle. Kylän nimismies oli roteva, suuriluinen mies, jonka kumpumainen maha huokui auktoriteettia samoin kuin hänen tumman harmaat, pöyheät viiksensä. Hän näytti hämmentyneeltä nähdessään yhden kylän nuorista naisista seisomassa oman kotinsa ovella, mutta hymyili ystävällisesti tervehtiessään Natashaa. Natasha niiasi kevyesti ja suoristi esiliinaansa hermostuneena.
”Anteeksi, että vaivaan teitä”, hän aloitti vilkaisten Vanhan Ikiaikaisen suuntaan.
”Höpö, höpö, olkaahan toki hyvä, neiti, ja kertokaa, mikä tuo teidät minun puheilleni”, nimismies käveli verkkaisin askelin hänen kotinsa ulkoseinustaan nojaavalle selkänojalliselle puutarhapenkille ja istuutui alas. Kaivaessaan piippuaan ja tupakkamassiaan esille hän viittoi Natashaa liittymään seuraansa. Natasha asteli nimismiehen luo, mutta ei tohtinut istua tämän vierelle.
”Olen huolissani tuulivoimalasta”, Natasha tokaisi ja yritti pitää paidan helmaa vääntelemään pyrkivät kätensä paikoillaan. Nimismies vilkaisi häntä terävästi painellessaan peukalollaan tupakan piipun pesään ja raapaistessaan tuluksella tulen piippuun.
”Jatkahan ihmeessä, neito-hyvä”, nimismies hoputti tuprauttaessaan ensimmäisen savupilven ilmoille. ”Noin painavalla asialla vielä liikut.”
”Minä… minä pelkään, että Vanha Ikiaikainen herää. Olen nähnyt enneunia, yhden unen melkein joka yö sen jälkeen, kun tuulivoimala nostettiin.” Natasha hämmästyi, kuinka helposti sanat virtasivat hänen suustaan. Nimismiehen kulmat kurtistuivat paheksuvasti.
”Tieteellisesti on mahdotonta, että Ikiaikainen herää, kysy tarkempia perusteluita tohtori Bruhnilta, hän on tehnyt tutkimusta aiheesta”, nimismies murahti ja imaisi voimallisesti piippuaan. ”Emme olisi pystyttäneet tuulivoimalaa saati aloittaneet niiden rakentamista, ellei tästä aiheesta olisi niin vankkaa tieteellistä todistusaineistoa.”
”Kävin kyllä puhumassa tohtorin luona”, Natasha sanoi ja näki mielessään, kuinka Vanha Ikiaikainen avasi uniset silmänsä ja käänsi tulisen katseensa kylään. Unen muisto lisäsi Vanhan Ikiaikaisen kyljille tohtoriarmeijan poraamassa reikiä tämän suomujen läpi. Natasha kuvitteli tohtorien silmien kiiluvan ahnaina heidän odottaessa hetkeä, jolloin he saisivat vihdoin kiinnittää hopeisen himmelin Vanhaan Ikiaikaiseen imeäkseen salattuja voimia tämän kovien suomujen alla.
”No? Mitä Bruhn sanoi?” nimismies rykäisi ja Natasha säpsähti ajatuksistaan entistä pahemmin hämillään. Kuinka hän kehtasi vaipua omiin ajatuksiinsa ja jättää nimismiehen odottamaan! Oli ihme, että nimismies vielä istui siinä ja antoi aikaansa hänelle. Natasha selvitti kurkkuaan ja vilkaisi jälleen Ikiaikaisen suuntaan.
”Tohtori Bruhn kertoi heidän tekemistään kokeista ja niiden tuloksista. En toki aivan kaikkea ymmärtänyt, mutta minua jäi vaivaamaan eräs asia, jonka tohtori sanoi”, Natasha veti syvään henkeä ja toivoi sanojen kulkevan yhtä helposti kuin aiemmin. ”Ymmärsin, että hän ja muut tohtorit haluavat valjastaa Vanhan Ikiaikaisen veren – ”
”Sen valjastaminen toisi eittämättä kiinnostavia mahdollisuuksia muassaan”, nimismies nyökytteli ja hymyili häntä silmät suurina tuijottavalle Natashalle. ”Tokihan olemme näistä mahdollisuuksista jo keskustelleet tohtori Bruhnin kanssa. Sinähän tiedät jo, kuinka paljon hyötyä tuulivoimalasta on kylällemme. Mietipä, kuinka paljon se helpottaa myös teidän naisten töitä! Pyykkääminen ja kirnuaminen tulee olemaan niin paljon helpompaa. Miehiä se tulee auttamaan metsätöissä ja sahaamisessa – mietipä sitä, veneisiin saataisiin puutarpeet aikalailla helpommin! Ja jos tämä musta veri valjastetaan, niin kaiken työn teko kevenee huomattavasti uusien keksintöjen myötä – Bruhnilla on muutamia oikein hienoja ajatuksia – ja talvesta tulee paljon helpompi vuodenaika – ei tarvita niin paljoa polttopuuta, kun voimme polttaa sitä mustaa nestettä tai säilöä sitä veren palaessa syntyvää lämmintä kaasua lasipulloihin! Mietipäs vain, neitiseni, sitä pieni tovi niin ymmärrät kyllä.”
”Tuollaiset tiede-höpötykset johtavat vain hankaluuksiin!” Natasha puuskahti ehtimättä ajatella sanojaan. Nimismiehen hölmistynyt ilme sai hänet tuntemaan olonsa yhtä aikaa noloksi ja omituisen hyväksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt jatkaa, kun levoton aavistus sai hänet värähtämään.
Hiljaa, kuin varkain nousseen lämpimän tuulen nostattamana, karhean pehmeä jyly kumisi yhä kovempana ja kovempana. Oli kuin ääni olisi äkkiä päässyt irti onkaloidensa kätköistä ja lähtenyt lentoon tuulen mukana valuen ensin rinnettä alas, vierien kylän pelloilla ja törmäillen puihin. Viimein koko lämpimässä kesäauringossa paistatteleva kylä tuntui hautautuvan korvia vihlovan kivivyöryn ryminään, joka hetki hetkeltä kuulosti enemmän karjunnalta kuin kivivyöryltä.
Jyrinä lakkasi vaimeaan kopsahdukseen nimismiehen piipun tipahtaessa tämän käsistä. Sekä Natasha että nimismies tuijottivat tuulivoimalan takana kohoavia onkaloita, kuten kaikki muut askareensa keskeyttäneet ja kesken matkansa pysähtyneet kyläläiset. Hiljaisuus täytti painollaan sen tilan, jota kivivyöryn karjunta oli hetkeä ennen hallinnut. Tuulivoimalan suuret siivekkeet hidastivat vauhtiaan, kunnes viimein pysähtyivät odottamaan uutta tuulta.
”No jopas nyt oli…”, nimismies mutisi hiljaa kääntäen huomionsa takaisin Natashaan. Hetken he molemmat tuijottivat toisiinsa yhtäläisen säikähtäneinä. Lopulta nimismies pudisti päätään ja avasi juuri suunsa, kun kylänraitin hätäkello aloitti kirkkaan ja nopean kalkatuksensa, joka kaikui talojen seinistä särkien kuulijoiden korvat ja tukehtui metsän viileisiin varjoihin. Nimismiehen hartiat lysähtivät ja hän päästi valtavan huokaisun poimiessaan piippunsa maasta. ”No, eipä sitten auta kuin kokoontua kylänraitille. Kuka ikinä sitä kelloa soittikaan… Pidetään pieni puhe ja rauhoitetaan muut. Eihän meillä tässä mitään hätää ole, näitä on ennenkin ollut”, nimismies oli juuri kääntymäisillään, kun Natasha äkkiä tarrasi hänen käteensä. Suuri mies kääntyi katsomaan kysyvänä Natashaan.
”Tämä on niin kuin se Liepuska-muorin näky”, Natasha tokaisi ja päästi nimismiehen takin hihasta irti. Nimismies katsoi häntä hetken vakavana ja nyökkäsi viimein hitaasti. Hän ei kuitenkaan sanonut sanaakaan. Yhdessä he lähtivät kohti kylän raittia.
*
Vanhan Ikiaikaisen varjo kurottautui kylän ylle. Se uhkasi nielaista pienen kylän karjunnan kaiun yhä soidessa kyläläisten mielissä. Väkijoukko teki tietä nimismiehelle, mutta Natasha jäi väkijoukon perukoille muiden tungeksiessa raitille. Nimismies kiipesi korokkeelle ja kääntyi kyläläisten puoleen.
”Rauhoittukaa, rauhoittukaa!” hän karjahti kädet sivuille nostettuina. ”Pidetään nopea hätä- nopea kyläkokous tästä metelistä, ei sen kummempaa! Vanha Ikiaikainen nukkuu yhä, äänestä huolimatta! Onko pappi paikalla?”
Ihmiset alkoivat vilkuilla ympärilleen ja pian jostain kuului papin kantava ääni: ”Täältä tullaan, täältä tullaan!” Kyläläiset tekivät tietä ja rauhoittuivat seuratessaan vanhan joskin ryhdikkään, mustiin pukeutuneen papin hidasta nousua ylös korokkeen portaita. Jokainen, jopa nimismies, odotti hiljaa. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiota pitkään, papin tavoin mustaan pukeutuneeseen tohtori Bruhniin, joka kiirehti ylös korokkeen portaita papin perässä. Pappi vaihtoi muutaman kuiskatun sanan nimismiehen ja tohtorin kanssa ennen kuin kääntyi puhumaan raitin edustalla seisovalle väelle.
”Hyvät kyläläiset, toverit, vaikka kylän hätäkelloa soitettiin, ei se tarkoita, että nyt olisi hätä. Meidän on vain kaikkien tiedettävä, mistä tässä on kyse, jotta voimme jatkaa tavallista eloamme. Teillä ei ole suinkaan aihetta hätään tai huoleen, sillä näin voimallisia jyrinöitä on kuultu aiemminkin, eikä niillä ole ollut sen kummempia seuraamuksia. Ei koskaan! Merkkejä levottomuuksista ei ole, tohtori Bruhnkaan ei ole niitä havainnut. Esi-isämme ovat kirjanneet ylös vastaavanlaisia jyrinöitä. Kunnianarvoisat ja oppineet tohtorit ovat tehneet tieteellisiä tutkimuksia siitä, ettei Vanhan Ikiaikaisen herääminen ole millään tavoin todennäköistä. Tämä kaikki voi kuulostaa tavallisesta ihmisestä kovin hämmästyttävältä, mutta meidän on kuunneltava heitä ja uskottava heidän hyvään sanaansa, niin esi-isiemme kuin tohtoreiden sanaan. Meidän on pidettävä sydämemme lujana pelon ja epäilyn edessä. Antakaa esi-isiemme viisauden ohjata käsiänne ja vakaan uskon järkeänne”, papin ääni nousi ja laski miellyttävästi, tyynnyttäen kyläläisten levottomat sydämet. Ainoastaan Natasha tunsi olonsa levottomammaksi kuin koskaan. ”Kaikki esi-isiemme viisaus on luettavissa heidän kirjoituksistaan! Ja se joka sydäntään epäilee, kääntyköön kirkon puoleen, tulkoon kanssani rukoilemaan!” Papin ääni oli täynnä varmuutta ja järkähtämättömyyttä, joka nielaisi kyläläisten viimeiset epäilyt.
Natasha huokaisi hiljaa. Hänen olisi saatava nimismies vakuuttuneeksi enneunistaan. Natasha kääntyi katsomaan mäellä kohoavia onkaloita ja niiden edessä ylväänä seisovaa tuulivoimalaa. Hän näki uudelleen, kuinka onkaloiden takana avautuivat tulipunaiset silmät, jotka tuijottivat suoraan hänen sydämeensä. Pilvi kätki auringon taakseen ja täytti Natashan vilulla.
Pappi oli antanut tilaa nimismiehelle, joka astui kyläläisten eteen ryhdikkäänä ja tavallista suuremman näköisenä. Nimismies antoi katseensa kiertää väkijoukossa ja yllättäen Natasha oli varma, että mies etsi katseellaan juuri häntä.
”Hyvät kyläläiset! Pappi on puhunut! Merkkejä vaarasta ei ole, joten toisen tuulivoimalan pystyttäminen aloitetaan iltapäivällä, kuten puhe oli! Te rakkaat vaimot voitte turvallisin mielin lähettää miehenne tuulivoimalan nostoon ja tulla itse katsomaan tuota työtä, kuten edelliselläkin kerralla! Tuulivoimalat ovat tie kevyempään elämään, jolloin työnteko on vaivattomampaa ja nopeampaa! Voimalat tulevat olemaan suuri edistysaskel, joista tulevat polvet muistavat meidät!”
Supatus täytti kylänraitin papin kivutessa alas portailta ja suunnatessa kohti kirkkoa ja nimismiehen julistaessa kokouksen päättyneeksi. Kesti tovin ennen kuin väkijoukko harveni kylänraitin edustalta, eikä Natashakaan kiirehtinyt pois. Hän toivoi yhyttävänsä vielä nimismiehen, mutta Natasha ennätti ainoastaan nähdä nimismiehen kääntyvän kadunkulmasta rinnallaan suoraselkäinen tohtori. Natasha kääntyi katsomaan mäellä kohoavia suuria onkaloita ja niiden edessä seisovia valtavia propelleja, jotka pyörivät rauhalliseen tahtiinsa.
*
Illan tullen molempien onkaloiden edessä kohosi tuulivoimala. Natasha seisoi vaitonaisena tupansa portaalla katselemassa noita kahta puista vekotinta. Hämärässä tuulivoimalat alkoivat Natashan silmiin näyttää entistä suuremmilta ja kuin jonkin hirviön käsivarsilta.
Tohtori Bruhn piti häntä varmasti päästään viallisena ja oli luultavasti jo varoittanut nimismiestä hänen puheistaan. Natasha tiesi, että moinen ajatus johtui häntä kalvavasta epätietoisuudesta, ei mistään todellisesta tiedosta, ja hän olisi tehnyt viisaasti, jos olisi jättänyt moisen ajattelemisen sikseen. Levotonta mieltä oli vain kovin hankala hallita. Hän ei ollut onnistunut pääsemään nimismiehen puheille enää uudelleen – joko nimismies oli ollut liian kiireinen tai Natashan omat työt olivat vaatineet hänen huomionsa.
Mutta huomenna hän yrittäisi uudelleen, niin monesti kuin vain tarvitsi. Leimatkoon vaikka hulluksi. Natasha vilkaisi vielä kerran olkansa yli tuulivoimaloita. Varjojen kätköissä häilähti kekäleen himmeä hehku. Puistatus kulki Natashan yli ja hän astui nopeasti sisälle vetäen oven visusti kiinni perässään päästäkseen pelkoaan pakoon.
*
Jälleen hän näki unen. Tulipunaiset silmät tuijottivat unen läpi suoraan hänen sydämeensä. Kylmä hiki kohosi Natashan iholle, eikä hän voinut väistää tuota leimuavaa katsetta. Hän heräsi oman huutonsa muistoon, joka kaikui edelleen korvissa hänen rientäessä ikkunaan. Tähtien ja kuun valo kimalteli korkeimpien huippujen päälle sataneella lumella ja kosteilla kyljillä, varjot piirtyivät jyrkkinä ja mustina jyrkänteissä ja kallion rinteillä. Hetken Natasha oli kuvitellut nähneensä kaksi ohutta punaista viirua onkaloiden takana. Hän tuijotti tuijottamistaan, kunnes hänen silmänsä alkoivat vuotaa vettä ja kirvellä. Onkaloiden takainen kumpare pysyi tummien varjojen kätköissä ja ainoastaan propellien siivekkeet liikkuivat tähtien kylmässä valossa.
*
Aamun valjetessa Natasha ei ollut nukkunut silmäystäkään. Hän haukotteli lakkaamatta hoitaessaan Liepuska-muorin tupaa. Muori kiikutteli tuolissaan kutomisensa tahtiin, hyräili katkonaista sävelmää ja vilkuili Natashaa vähän väliä. Lopulta muori laski kutimensa käsistään pyydystäen Natashan katseen kesken haukotuksen.
”Mitä sinä noin henkeäsi haukot, lapsi?” liepuska-muorin pienet silmät tuntuivat porautuvan tavallista terävämpinä Natashan katseeseen puristaen hänen rintansa kasaan. ”Etkö ole öitäsi nukkunut?”
Natasha pudisti tomerasti päätään. ”Näen levottomia unia.”
Liepuska-muorin silmiin syttyi tietäväinen, innostunut tuike muorin. ”Millaisia? Annahan kuulua, helpota vähän sydäntäsi vanhalle muorille.” Naamioidakseen innostuksensa harmaahapsinen muori nosti kutimet takaisin käsiinsä ja jatkoi kiikutteluaan.
Missä tämä tarkkanäköinen ja eloisa muori oli ollut, kun hän oli viimeksi yrittänyt kysellä enneunista? Natasha veti syvään henkeä ja kuvaili unensa muorille. Liepuska-muorin kiikkutuoli hiljeni ja sukkapuikkojen vaimea naputus lakkasi pian Natashan aloitettua kertomuksensa.
”Pelkään, että Vanha Ikiaikainen todella herää”, Natasha lopulta hengähti ja jäi odottamaan muorin vastausta. Hän tunsi olonsa itkuiseksi pikkulapseksi, joka toivoi hartaasti, että muut uskoisivat hänen painajaistensa olevan totta.
”Voi lapsi-rakas, miksi et heti sanonut, millä asialla olit, kun enneunista kyselit!” Liepuska-muori sysäsi kutimensa taakseen ja nousi ähkäisten kiikkutuolista. Hänen kulmansa kurtistuivat huolesta, kun hän otti Natashan kädet omiin käsiinsä. ”Oletko sinä puhunut näistä unista kenellekään toiselle?”
”Anjalle, sinulle, tohtorille ja nimismiehelle”, Natasha tunsi olonsa tuhmia tehneeksi pieneksi lapseksi.
”Voi, voi, voi sinua! Hae pappi. Hae pappi ja joutuin, lapsi-rakas, ja kerro hänelle. Nimismies kuuntelee sen hyvän papin sanoja, muuten ei päitä käännetä. Kohta ne pystyttää jo kolmatta tuulivoimalaa ja juorut kertoo tohtorin haluavan vieläkin enemmän!”
*
Ovi kolahti Natashan selän takana ennen kuin hän oli ehtinyt vetää edes huivia harteilleen ja juoksuaskeleet kiidättivät häntä kohti kirkkoa. Hiljainen aavistus hidasti Natashan askeleet ja käänsi hänet Vanhan Ikiaikaisen puoleen. Kukkulalla kohoavan kahden tuulivoimalan takana loistivat tummina, selällään makaavien kuunsirppien muotoisina kaksi karmiininpunaista viirua.
Natasha seisahtui niille jalansijoilleen. Hitaasti viirut laajenivat, kun raskaat silmäluomet avautuivat. Tulipunaisten silmien katse iski suoraan Natashaan vangiten ajan ja kaiken. Natasha kuuli jonkun kirkuvan suoraa huutoa. Vasta erottaessaan huudosta sanat ”Minun täytyy herätä!” Natasha ymmärsi itse huutavansa. Painajaismaisen hitaasti kyläläiset kääntyivät katsomaan häntä häkeltyneinä. ”Tämä on unta!” Natasha kirkui ja tuijotti kyynelten läpi Vanhan Ikiaikaisen tulipunaisiin silmiin. Pian Vanha Ikiaikainen vetäisi henkeä ja valtavat tulenlieskat vyöryisivät heidän ylitseen. Natasha valahti velttona polvilleen ja painoi kädet kasvoilleen. Hän tunsi kevyen kosketuksen olallaan ja tajusi huolestuneiden äänien kyselevän häneltä, mikä oli hätänä. Joku lupasi hakea tohtorin. Kylmä puistatus humahti Natashan läpi ja sai hänet ponkaisemaan takaisin jaloilleen.
”Ei tohtoria!” Natasha kiljui hänen ympärilleen kerääntyneille säikähtäneille kyläläisille. ”Ei tohtoria! Hän haluaa repiä Vanhan Ikiaikaisen paloiksi ja imeä sen veret kuiviin!” Hameen helma paukahtaen hän käännähti Vanhan Ikiaikaisen puoleen, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja huusi:
”Ikiaikainen! Minä olen yrittänyt varoittaa heitä! Olen yrittänyt estää heitä! Älä tuhoa kylääni!”
Voimattomuus valtasi Natashan ja hän värisi tuijottaessaan Vanhan Ikiaikaisen syviin silmiin. Kyläläiset seurasivat hämmentyneinä hänen katsettaan ja jähmettyivät kauhusta. Natasha saattoi melkein tuntea, kuinka talven pakkasten kylmyys valtasi jokaisen heidän kohdatessa nuo palavat silmät.
”Sinä olit oikeassa”, Natasha kuuli tohtori vaimean äänen korvansa vierestä. ”Mistä tiesit?”
”Näin unen.”
*
Vuoristojen kokoinen olento nosti pitkää, taipuisaa kaulaansa. Sen valtava kita avautui hitaasti haukotukseen, jonka aiheuttama jyly kirskui ja jyrisi kuin ukkonen. Haukotus ravisutti sen päätä ja sai sen venyttelemään ensin etujalkojaan ja sitten kumpaakin takajalkaansa yksi kerrallaan. Olento jäi hetkeksi seisomaan aloilleen ja katseli hämmentyneenä aivan vieressään levittäytyvää, kuin tyhjästä ilmestynyttä kylää. Tietämättä, mitä moisesta ilmestyksestä ajatella, olento käänsi päänsä huomaamatta kahta tuulivoimalaa sen alla.
Tanner tärisi, kun olento käänsi selkänsä kylälle ja pudottautui makuulleen syvään huokaisten. Olennon lapaluu painautui tuulivoimaloita vasten ja pysähtyneen ilman läpi saattoi kuulla kahden suuren hongan vaikerruksen niiden antaessa olennon painon alla periksi. Tuulivoimalat katkesivat napsahtaen ja olennon suuri pää painui sen harmaan selän taakse piiloon. Vaimean kivivyöryn kaltaisen jyrinän kaiku kiiri hiljakseen järkyttyneen kylän yli. Jyrinää seurasi syvä huokaus ja levollinen hiljaisuus.
Kirjoittajasta
G.M. Rissanen on kertonut ja kirjoittanut tarinoita koko pienen ikänsä. Hänen kertomuksiaan voi bongata erinäisistä lehdistä, lyhytelokuvista ja videoteoksista. Rajojen rikkomiset ja mörköjen kuvittelu todellisiksi ovat Rissasen erikoisalaa.