Oi Ukko Ylijumala,

Itse taatto taivohinen,

Vedä kultakirveheesi,

Tempoa hopeatapparasi,

Sillä leikkoa lihoa,

Katko persekynnyksiä,

Revi reijät räppänöiksi,

Paasi uunilta pudota,

Muju muurista murenna,

Anna tulla – – –

Poika neitosen povesta,

Lapsi vaimon lantehista,

Peräsuolesta puserra!

Katsoin Hilmaa pitkään. Iho silmien alla oli tummaa ja kuopallaan. Suupielissä erottuivat kireät uurteet, ja hiukset näyttivät elottomilta ja hyvin ohuilta. Mutta katse.

Hilma katsoi vastasyntynyttä rinnoillaan, ja siitä katseesta tiesi, ettei yksikään voisi päästä heidän väliinsä. Äidin ja pojan. Käännyin poispäin ja sipaisin ohimennen litteää vatsaani. Makuukammarin ilma tuntu äkkiä tukalalta hengittää, hame kiristi vyötäröltä. Oli päästävä pois lapsivuoteen luota.

Ulkona nojasin raskaasti pirtin seinään ja yritin antaa oksennuksen tulla. Olin avioitunut samana vuonna kuin sisareni. Nyt Hilma oli synnyttänyt jo kolmannen lapsensa, ja minulta oli tullut vain yksi kuollut. Kylän naiset puhuivat, että Esko olisi siittänyt ainakin yhden lapsen vieraalle naiselle. Yritin muistella, milloin se oli minuun viimeksi aviovuoteessa koskenut.

Tunsin, että joku seisahtui selkäni taa ja katseli minua. Pyyhkäisin suupieliä, käännyin ja näin Louko-eukon. Eukko nojasi huteraan keppiinsä molemmilla käsillään ja tuijotti. Likainen huivi peitti kasvot miltei kokonaan ja esiliinassa oli pieni veritahra. En voinut olla miettimättä, olikohan tahra peräisin Hilman viimeisimmästä synnytyksestä.

Louko-eukko maiskautti suutaan. Molemmat huulet olivat kääntyneet suun sisään, hampaita ei ollut enää edessä yhtään. Hänet kutsuttiin lapsenpäästäjäksi lähes jokaiseen synnytykseen, koska hän oli itse synnyttänyt enemmän elossa olevia lapsia kuin kukaan muu kylässä.

Louko-eukko asteli vaivalloisesti muutaman askelen luokseni ja painoi kyhmyisen kätensä

selkääni vasten. Hän ymmärsi.

”Miksi Ukko ylijumala ei anna minulle poikaa?” sain sanottua ja kumarruin, kun oksennus jälleen karvasteli kurkkua.

”Amanda. Älä sinä Ukko ylijumalaa avuksesi kutsu”, eukko sanoi hiljaisella ja karhealla äänellä. Hän silitteli selkääni pyörivin, raskain liikkein. Hyrisi hetken matalasti ja rauhoittavasti, kunnes alkoi kuulostaa siltä kuin kupla puhkeaisi pian hänen kurkussaan. Hyrinä vingahti kimeäksi, ja eukko alkoi yskiä sairaalloisesti.

”Ei Ukko ylijumala sinua tiineeksi auta”, eukko sanoi, kun yskänpuuska päättyi. ”Sinun pitää kutsua tähän hätään Maanemosta.”

Suoristauduin ja katsoin kysyvästi alas eukkoon.

”Maanemonen antaa viljalle pellon kasvaa ja kasveille mullan nousta. Minun taattoni tapasi sanoa, että Maanemonen asuu Harmaametsässä ja itse jakaa siellä elämää.”

Yskänpuuska keskeytti Louko-eukon tarinan. Vilkaisin kohti metsää kylän laitamilla ja painoin sitten otsani seinää vasten. Odotin kärsivällisesti, kunnes eukko lakkasi yskimästä.

”Keskellä Harmaametsää on metsälampi. Huhutaan, että kuolleet linnut ovat vironneet sen rannalla, ja kasvit ovat kukkeampia kuin missään muualla metsässä. Lammen vettäkin on kerran pirskoteltu pellolle, josta halla on vienyt sadon, ja vilja onkin saatu korjattua talteen.”

Eukko katsoi minuun vakavana.

”Mene lammelle ja kutsu Maanemosta. Pyydä hältä lasta.”

Metsä oli jo hämärä. Hoikat männynrungot kasvoivat vieri vieressä, ja sadepilviä vasten niiden tiheät oksistot piirtyivät kuin siniset suonet ranteissa. Jaloissa kahisivat edellisvuoden rumiksi kuivuneet lehdet ja askelten alle särkyvä jäkälä. Heinikot kutittivat nilkkoja ja siellä täällä maa oli niin vetistä, että oli pideltävä hameenhelmoista kiinni.

Maassa lojui kaatuneita puita ja suuria kivenmurikoita. Tuon tuosta olin kompastella niihin, koska kiirehdin. Aikaa ei olisi paljon. Esko toisi illansuussa hevosta kotiin ja näkisi, etten ole navetassa.

Erotin metsälammen jo kaukaa. Kuusenoksien ja kaislojen lomasta se näytti utuiselta ja tummalta. Louko-eukko oli neuvonut tarkoin, miten lammelle kuljettiin, mutta matka oli silti paljon pidempi kuin olin kuvitellut. Lammen luona yksikään lintu ei visertänyt. Vedenpinnalla ei näkynyt ainuttakaan hyönteistä, ei mitään elävää. Puut olivat liikkumattomia.

Vilkaisin arasti ympärilleen ja huhuilin kokeeksi. Kukaan ei vastannut. Kyykistyin lammen rannalle. Kosketin varovasti sen vettä, katsoin kun vesi valui noroina kämmeneltäni takaisin lampeen. Sivelin vettä kasvoilleni. Mutta minusta tuntui, että Maanemosen kutsumiseen tarvittaisiin enemmän kuin veden koskettaminen. Olisi annettava veden kietoutua ja läpäistä. Aviovuoteessakin lapsi sai varmemmin alkunsa, jos nainen tunsi halua, kun mies makasi hänet.

Hyppäsin veteen sen enempää ajattelematta. En osannut uida, eivätkä jalkani tavoittaneet pohjaa. Poljin villisti vettä, mutta joka polkaisun välissä kasvoni vajosivat hetkiseksi pinnan alle. Pohkeita alkoi kohta poltella ja joka kerta, kun kävin vedenpinnan alla, nielaisin suuremman kulauksen mädän makuista vettä. Vesi korvensi keuhkoja ja aloin yskiä aina pinnalla käydessäni. En enää ehtinyt vetäistä lisää henkeä.

En tiedä, annoinko itse periksi vai tarttuiko Maanemonen minuun kovaotteisella kourallaan. Tunsin vajoavani syvälle pinnan alle. Avasin silmäni ammolleen ja erotin hentoa valoa jossain kaukana yläpuolellani. Valo kareili vedessä kuin ilkkuen. Märät vaatteet muuttuivat raskaiksi ja painoivat minua yhä alemmas harteista ja lantiolta. Kun ilma alkoi loppua, tunsin tylyn paineen korvissani ja liekit keuhkoissani. Sormet alkoivat puutua ja vesi puristi minua.

Yhtäkkiä lämmin tunne levisi kaikkialle vartalooni, eikä keuhkojani enää poltellut. Annoin silmieni painua kiinni ja itselleni luvan olla heikko. Levitin käsivarteni, kämmenten annoin retkottaa ranteista alaspäin velttoina. Ehkä lausuin rukouksen ääneen tai sitten vain kuvittelin sanovani sen.

”Nouse maasta maan Emoinen, Väixeni voimaxeni.”

Sanojen jälkeen ei jäänyt mitään. Kädet levällään ja suljetuin silmin upposin yhä syvemmälle metsäiseen lampeen kuin olisin tanssinut. Ajattelin Eskoa, ja hänen karheita kämmeniään lantiollani. Vesi oli vihreää ja kaikkialla minun ympärilläni leijaili sammalta ja kuolleita vesikasveja, levää ja puista pudonneita lehtiä.

Kaukana metsälammen yläpuolella vedenpinta alkoi kuplimaan. Kuin se olisi kiehunut liekkien yllä. Taivaalla sadepilvet tiivistyivät toisiaan liki, ja äkisti ukkonen jyrähti ensimmäisen kerran. Sade kävi maahan ja vesistöihin, ja pian metsälammen pinta suorastaan hyökyi. Suopursut lammen reunalla painuivat kumaraan lammenpintaa kohti.

Ihmiset kaukana kylässä juoksivat suojaan pirtteihinsä ja latoihinsa. He kuuntelivat Ukko ylijumalan menoa taivaalla ja värähtivät joka kerralla, kun jylähdys tuntui särkevän taivaita.

Ja syvällä, syvällä metsälammen uumenissa nainen vihdoin kantoi sydämensä alla lasta.

Hieroin pellavaöljyä vatsaani. Vauvan liike kutitti kämmenpohjaa. Suljin silmäni ja hymyni oli tarkoitettu yltämään kohtuun asti. Puhuin vauvalle hiljaa, odotin josko se vastaisi.

”Lepää siellä vain, ei mitään hätää. Äiti odottaa sinua.” Selkää vihlaisi. Siirtelin jalkojani ja suoristin selkääni, mutta mukavaa istuma-asentoa ei tahtonut löytyä.

Louko-eukko oli laskenut, että vauva syntyisi ensimmäisen adventin aikaan. Siihen oli enää niin vähän aikaa, että Esko oli hankkinut taloon kaksi pulloa viinaa ja oikeita kahvinpapuja. Louko-eukko vieraili luonamme tuon tuosta. Vaati korviketta ja sokerinpalaa, mässytti hampaattomalla suullaan ja hyrisi matalasti.

Eskoa ei sen sijaan juuri kotona näkynyt. Ajattelin, että se johtui minun tilastani; en voinut enää tavata kylän asukkaita tai maata hänen kanssaan. Hän joutui tekemään minunkin työni. Ja siksi, jossain ajatusten laitamilla, aavistelin hiljaa, että Esko makasi taas jonkun vieraan naisen kanssa.

Varoittamatta lapsi alkoi potkia rajusti. Käteni pysähtyi aloilleen odottavasti. Lapsi liikkui yhä pontevammin, ja sydämeni tuntui muljahtavan.

Samana iltana polttoni olivat sietämättömiä. Ensilumen aika ei ollut koittanut vielä, ja ulkona puhalsi raivokas myrsky. Tuvan suljettu ulko-ovi kolahteli kantimissaan voimakkaimpien tuulenpuuskien aikana. Kankailla peitetyn ikkunan lasiruudut paukahtelivat.

Louko-eukko ei tuntunut pitävän mitään kiirettä. Ulisin ja valitin kiertäessäni ahdasta tupaa yhä uudelleen ja uudelleen. Välillä sähisin, koska olisi tehnyt mieli sättiä lapsenpäästäjää ääneen. Louko-eukko lämmitti saunaa pihan vastakkaisessa laidalla. Hän pakotti minut virtsaamaan astiaan saunan porstuassa ja saunomaan tukalissa löylyissä.

”Lämpö pehmittää luut”, hän sanoi saunomisen päätteeksi ja nyökkäsi lantiotani kohti. Sitten hän kantoi navettaan kiehuvaa vettä ja levitteli sinne tahraisia mattoja ja riepuja valmiiksi. Hän jauhoi tuvannurkassa papuja tuomallaan kahvimyllyllä ja keitti kuvottavan vahvaa kahvia.

Tuvassa join ahnaasti kahvia ja odotin, että se vahvistaa poltot. Kesken suullisen kipu viilsi minua kovempana kuin koskaan. Puristin silmät kiinni ja yritin paeta kipua, mutta yhä se vain vahvistui. Kahvi tuntui tervalta kurkunpäässä, vaikerrukseni kuulosti kurlaavalta. Louko-eukko lorautti kahvin sekaan viinaa toisesta Eskon hankkimista pulloista. Viina teki kuitenkin pääni sumuiseksi ja ajatuksen tahmeaksi, enkä tahtonut sitä enää. Seuraavaksi Louko-eukko tiputti kahvini sekaan kamferitippoja.

Erään erityisen voimakkaan supistuksen päätteeksi oksensin tuvan lattialle.

”Hyvä, oksentaminen helpottaa. Lisää kamferitippoja”, Louko-eukko mutisi karhealla äänellään tulisijan äärestä. Hän ei kääntynyt edes vilkaisemaan minuun. Pyyhin suupielet hihaani ja syytin oksentamisesta pikemminkin supistuksia kuin tippoja.

Tuvan ulko-ovi aukesi äkisti, ja Hilma seisoi oviaukossa silmiään siristellen. Hän pyyhki märkiä hiuksia kasvoiltaan ja näytti kalpealta päreiden hehkussa. Hilma kohdisti katseensa minuun, ja ehdin huomata, miten hänen silmänsä levisivät hetkiseksi.

Hilma sitoi esiliinan lanteilleen ja asteli pitkin askelin Louko-eukon avuksi. Hän vilkuili minuun vähän väliä ja näin hänen käsiensä vapisevan. Hilma lämmitti lisää vettä ja kantoi sitä navettaan yhä kiihtyvään tahtiin. Hän kuului kompuroivan pihamaalla. Hän jauhoi myllyllä lisää kahvia ja ihmetyksekseni ryyppäsi Eskon tuomasta viinapullosta.

Kun supistuksiin ei enää tuntunut tulevan taukoa, vaan kipu oli yhtä hakkaavaa soittoa mielessäni, Hilma kyykistyi eteeni. Makasin navetan lattialla ja nojasin kyynärpäihini. Louko-eukko piteli päätäni.

Hilma katsoi silmiini ja pyyhki kostealla liinalla kasvojani. Hän paineli liinalla silmäluomia, siveli otsaa ja puristi vettä niskaan. Äkkinäisesti hän heitti märän liinan käsistään.

”Kaikki ei ole oikein”, hän puuskahti tuskastuneena. ”Amanda näyttää koko ajan kalpeammalta ja harmaammalta. Poltot ovat kestäneet jo liian kauan.”

”Tämä on Amandan ensimmäinen”, Louko-eukko vastasi karheasti. ”Se ottaa aikansa.”

”Ei”, Hilma sanoi ja pudisteli rajusti päätään. ”Vauvassa on jotain luonnotonta, aistin sen. Se tappaa Amandan.”

Silloin Louko-eukko heittäytyi kohti Hilmaa ja sivalsi tätä kämmenellään kasvoille. Hilman käsi lennähti poskelle, ja käden alta näin, miten kovasti poski punoitti.

”Ja sellaisia sinä et haastele lasta antavan naisen vuoteen äärellä”, Louko-eukko sähisi, ja sylki roiskui kasvoilleni. Hilma poimi liinan ja jatkoi silmäluomieni painelua.

Makasin voipuneena navetan lattialla. Auringonvalo siivilöityi paljaille reisilleni seinälautojen tilkitsemättömistä raoista. En tiennyt, oliko myrskystä kulunut päivä, kaksi päivää vai jo neljä. Puuskutin raskaasti ja oksensin, kun pitkästä aikaa supistus laskeutui ylävartalosta alavartaloon. Supistus oli laimea, yhä laimeneva.

”Ne täytyy saada voimakkaammiksi”, Louko-eukko mutisi Hilmalle. ”Ei tuo tyttö muuten jaksa pusertaa sitä maailmaan. Ei omin voimin.”

Louko-eukko tarttui rajuin ottein niskaani ja kohotti päätäni. Hiukset tuntuivat läpimäriltä niskan ja eukon kämmenen välissä. Eukko tyrkkäsi puisen astian huulilleni ja kallisti voimakkaasti. Neste tulvahti suuhuni, käänsin pääni ja yritin purskauttaa sen ulos suustani. Louko-eukko kuitenkin painoi tiukasti kämmenensä suulleni. Nielaisin vaivoin. Nesteen maku jäi karvastelemaan suuta.

”Mitä…” ähkäisin vähäisillä voimillani, ”mitä te minulle juotatte?”

”Se on tyttökulta parempi kun et kaikkea tiiäkään”, eukko mutisi. Muistin astian saunan porstuassa.

”Oi Ukko Ylijumala…” Hilma mutisi synnytysloitsua ja käänsi minut kyljelleni. ”Itse taatto taivohinen…”

Hilman kasvot näyttivät kelmeiltä ja hikisiltä. Hän istui juuri edessäni polvillaan ja tarttui käteeni. Hän silitteli kämmenselkääni ja jatkoi loitsun lausumista:

”Vedä kultakirveheesi…Tempoa hopeatappura…”

Hilman silitys muuttui puristukseksi.

”Tempoa hopeatapparasi…” Hilman ääni värähti ja hän puristi kättäni yhä lujempaa. ”Oi Ukko Ylijuma…”

”Ukko Ylijumala…” Hilma sopersi ja purskahti lohduttomaan nyyhkytykseen. Hän veti ilmaa lyhyin henkäyksin, ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään.

”Jumalauta!” Hilma huusi, ja ääni särähti. Minä yritin nostaa kättäni lohduttaakseni häntä. Käteni vaipui kuitenkin raskaana alas.

”Hillitte itsesi”, Louko-eukko sanoi hiljaa. ”Kutsu Esko tänne. Mene siitä!”

Hilma juoksi ulos navetan ovesta käsiään kasvoilleen painaen. Kohta hän saapui takaisin ja tunnistin Eskon askelista. En jaksanut avata silmiäni katsoakseni miestäni.

”Se on nyt sillä tavalla”, Louko-eukko sanoi matalasti, ”että tälle sinun Amandalle on kaikki konstit kokeiltu. Pippurit ja hauteet, loitsut on lausuttu ja torajyvät annettu.”

Pelkäsin sitä, että Esko ei vastannut mitään.

”On kuin laps olisi juurtunut niin syvälle Amandan sisälle, ettei se tahdo tulla ulos.”

”Siinä on jotain luonnotonta!” Hilma parkaisi hysteerisenä. ”Se ei ole ihmisestä peräisin!”

”Vaiti!” Louko-eukko ärjäisi. Minä kuulin, miten kiivaasti Esko hengitti.

”Tässä olisi nyt yksi keino vielä kokeilematta”, Louko-eukko sanoi rauhallisesti. ”Mutta siihen minä tarvitten sinun lupasi.” Esko ei vieläkään sanonut mitään.

”Minä voin kokeilla vetää lapsen ulos.”

Yritin viimeisillä voimillani katsoa eukkoa. Hän piteli kädessään omituista esinettä. Katseeni sumeni ennen kuin ehdin erottaa, mikä esine oli.

”Ei perkele!” Esko huudahti hätääntyneenä. ”Sitä te ette kyllä voi tehdä!”

Louko-eukko oli hetken vaiti.

”Hilma”, hän komensi. ”Hae vielä lisää kamferitippoja.”

Kun avasin silmäni, oli pimeää. Päreet paloivat ovensuussa ja lehmän ketju kalahti, kun se liikahti. Tunsin, että minulla oli korkea kuume. Hilma istui vierelläni ja silitti otsaani. Käden liike oli rauhallinen, ja ilme tyyni. Muistin taaton näyttäneen samalta, kun hän oli kauan sitten maannut pirtissä kuolinvuoteellaan.

”Jaksatkos ottaa vettä?” Hilma kuiskasi. Pudistin päätäni.

”Minä lähden nyt”, Hilma sanoi hiljaa ja silitti hellästi poskiani. Hetkisen hän katsoi minua melkein samalla tavalla kuin kerran vastasyntynyttä poikaansa rinnoillaan.

”Amanda”, Hilma kuiskasi. ”Sinulla on nyt synnyttäjän tauti, johon sinä kuolet pian.”

Minusta tuntui kuin olisin leijunut jälleen vihreässä vedessä, sammalen ja katajanoksien ja käpristyneiden lehtien ympäröimänä. Yritin levittää käteni sivuilleni.

”Meidän pitää jättää sinut tänne, eikä kukaan saa koskea sinuun enää voitelun jälkeen.”

Hilma katsoi minuun rauhallisesti ja hänen silmänsä vettyivät.

”Niin on tapana.”

Hilma painoi huulensa otsalleni, ja ne tuntuivat jääkylmiltä. Louko-eukko seisoi Hilman takana ja näin hänet vain utuisena hahmona. Eukko painoi kättään Hilman olalle. Kauempaa kuulin Eskon kiivaan hengityksen.

Yritin tarkentaa katsettani Louko-eukkoon.

”Viekää minut lammelle”, sanoin ja käheä ääneni riipi kurkkuani. Louko-eukko kumartui minua kohti.

”Olkaa kiltti ja viekää minut metsälammen luo.”

Hilma vilkaisi hiukan hätääntyneenä Louko-eukkoa.

”Se tahtoo kuolla rauhassa”, eukko mutisi, mutta hänen katseensa paljasti, että hän ymmärsi, ketä minä ajattelin.

Männyt olivat sorjia ja ojentautuivat taivaaseen asti. Ne keinahtelivat samassa rytmissä

joka oli maan syke

alastoman Maanemosen tanssi tulen äärellä

rumpujen kumahdellessa.

Olin hikinen ja vapisin. Silmäni rävähtivät ammolleen ja tuijotin puiden ohi taivaankaistaleita pilvien lomassa. Miten ihmeessä taivas saattoi olla vaaleansininen, vaikka minä kuolen tänään?

Iho, nihkeää ja likaista.

Reidet tahmeat, tarttuivat koko ajan toisiinsa.

Vatsakumpu yhä.

”Väixeni, voimaxeni… Väixeni, voimaxeni…”

Keräsin kaiken voimani ja huusin:

”Nouse maasta maan Emoinen, Väixeni voimaxeni!”

Jää särähti halki. Vedenpinta alkoi kuplia kuin sen alla olisi ollut nuotio. Lammesta nousi sankkaa savua – vai utuako se oli? Makasin veden äärellä ja odotin.

Olento nousi lammesta hitaasti. Sillä oli harmaa karhea iho, kuin turkki. Iho valui alati, ei vettä, vaan oli kuin iho olisi valunut olennon yltä yhä uudelleen ja uudelleen. Se katsoi minuun.

”Poika ei voinut syntyä”, olento sanoi, ja sen ääni kumisi oudosti, ”kun se ei ollut saanut alkuaan luonnosta.”

”Mahtava Maanemonen olisi antanut minulle terveen pojan”, kuiskasin kiihkeästi, ”mutta tapasinkin lammen syvyydessä vain vaivaisen hiiden. Auta taas minua.”

Olento vaipui jo vettä kohti ja painui yhä alemmas.

”Odota”, kuiskasin yhä kiihkeämmin. ”Lupaan pojan sinulle, kunhan olen itse saanut pidellä häntä ensin. Saat lapsen, kun hän on yhdennellätoista vuodellaan.”

Hiisi pysähtyi. Suljin silmäni ja näin pojan kasvot sylissäni.

Poika painoi poskeaan reittäni vasten ja sulki silmänsä. Poskilla oli märät vanat kyynelistä ja otsassa sinertävä kuhmu. Silitin pojan hiuksia lempeästi.

”Lepää siinä vain, ei mitään hätää. Äiti odottaa sinua.”

Silmäni rävähtivät auki ja tunsin kuumeeni yhä nousevan. Hiisi tuijotti minua.

”Ihmisen? Saanko itselleni sinun lapsesi?” olento kysyi epäuskoisena.

Jaksoin nyökätä kerran vastaukseksi. Näin hiiden kasvoilla ahnaan ilmeen ennen kuin silmäni painuivat raskaasti kiinni. Avasin ne nopeasti.

”Olla kuin ihminen…” hiisi mutisi itsekseen. Sitten se suostui tarjoukseeni.

Sallin silmäluomieni vaipua jälleen kiinni.

”Ei mitään hätää. Äiti odottaa sinua”, kuulin oman ääneni kaikuvan metsässä.

Poika sylissäni avasi silmänsä, ja ne olivat kuin Eskon silmät. Nyyhkäykset vavisuttivat hentoa kehoa. Nostin pojan ylävartalon käsivarsilleni ja heijasin hiljaa.

”Missä sinä satutit itsesi?” kysyin pojalta, kun tämä oli kyllin rauhallinen. Poika nousi istumaan sylissäni ja hieraisi kuhmuaan. Kynsien alla oli likaa ja kämmenselissä nokkosenpistoksia.

”Minä kaaduin kaivolla ja löin pääni kiveen. Olin nostamassa vettä, kun pelattiin palloa ja alkoi janottaa.”

Pojan silmissä oli tuttu totinen katse, kuin hän kertoisi koko maailman merkityksellisintä asiaa. En voinut pidätellä hymyä.

”Vai niin.”

”Äiti, milloinka minä saan ratsastaa Tyrskyllä?”

”Kun olet kyllin iso”, sanoin, ja huoli riipaisi rintaani. Kohta olisi ensilumen aika, ja silloin poika täyttäisi kymmenen vuotta. Tulisiko hiisi hakemaan hänet jo talvella vai vasta keväällä? Äkkiä oli vaikea hengittää. Löytäisikö olento meitä, jos pakenisimme? Seuraavaan kylään, tai sitä seuraavaan?

Puristin pojan rintaani vasten ja painoin huuleni hänen päälaelleen. Puhalsin hiuksiin hiljaa, ja ne kutittivat nenänpäätäni. Pojan hengitys tuoksui kuusamalle.

”Enhän minä sinua metsälampeen anna, ennen menen itse.”

”Mitä, äiti?”

”Lepää sinä rauhassa vain, ei hätää. Äiti odottaa sinua.”

 

Silmäni rävähtivät auki ja erotin taivaankaistaleita pilvien lomassa. Hiisi häälyi jossain yläpuolellani ja mumisi. Kohta poika syntyisi.

Minä hymyilin, vaikka suupielet kiristivät, eivätkä huulet tahtoneet millään venyä. Hymyilin. Sitten ihmettelin, miten taivas saattoi olla vaaleansininen, vaikka minä kuolen tänään.

Hiisi piteli käsissään ihmisvauvaa. Metsä korahteli ja kääntelehti levottomana, kun ihmislapsen parku kiiri kanervikoissa ja lumeen peittyneillä kallioilla. Hiisi tyrkkäsi jalallaan jäisen lammen äärellä makaavaa naista. Nainen ei liikahtanutkaan. Hiisi tyrkkäsi uudelleen, ja vielä uudelleen.

Nainen pysyi liikkumattomana.

Hiisi katseli hetken ihmislasta, ja kuusikko lammen reunamilla vavahti, kun olento laskeutui veteen lapsi sylissään.

Synnytysloitsu novellin alussa ja katkelma rukouksesta: Niinisalo, Suvi: Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen (2011)

---

Merja Mäki on kirjoittanut fantasiaromaanin Venesataman Tillinka ja meriseikkailu (2012) sekä tarinan itsenäisen jatko-osan Venesataman Tillinka ja Vaaralliset vuoret (2014). Hän kuului Rakkaani, romaanihenkilö -kirjan (2014) toimituskuntaan ja kirjoittajiin. Kirjoittaminen on hänelle joka kerta seikkailu, jolle täytyy lähteä yksin, mutta jota henkilöhahmot ja lopulta lukijat ohjailevat.