Viljan ensimmäinen muistikuva oli äidistä. Äiti harjasi hänen hiuksiaan ja lupaili, että niistä kasvaisi pitkät ja kauniit. Viljan sisällä oli suunnaton kaipaus, mutta hän ei tiennyt mitä oli vailla, miksi oli surullinen. Kyyneleet valuivat vuolaina äidin kammatessa. Vilja itki, kunnes ääni ryytyi sammakonkäheäksi.
Sanotaan, että jokainen lapsi on äidilleen kaunis, mutta Viljan äidin osa oli vaikea. Siinä missä muut pienokaiset olivat palleroisia, oli hänen ainokaisensa aina ruipelo ja niin ilmeeltään kuin tavoiltaan umpimielinen. Ja vaikka Viljan sävelkorva ja lauluntaju muutoin olivat lupaavat, oli laulussa aina raastava pohjavire.
Hontelosta tytönhupakosta kasvoi luiseva nuori nainen, jonka jykevät kulmakarvat varjostivat katsetta. Lapsen aavistuksen verran sisäkieroon katsovat silmät olivat näyttäneet suloisehkoilta, mutta aikuisen kasvoissa ne näyttivät katsovan kaikkea luisua nenänvartta pitkin. Vilja oli venynyt pituutta muttei leveyttä: käsivarret ja povi jäivät pyöristymättä, ja vatsa teki kylkiluiden alla suorastaan omituisen koukkauksen kulmikkaaksi vyötäröksi, joka puolestaan yhtä jäykästi leveni lantioksi ja litteäksi takapuoleksi. Suvun naisten rehevyydestä ei ollut tietoakaan.
Niin vain äiti kuitenkin lastaan rakasti. Viljan käsissä olisi hänen sukuhaaransa tulevaisuus, ja äiti oli varma, että Viljalle löytyisi hyvä mies. Hän puhui siitä niin paljon, että Viljakin otti sen itsestäänselvyytenä: miehen ja sitä seuraavat kultakutriset tyttölapset, joista hän kasvaisi hänen elämälleen täyttymys.
Muut eivät olleet asiasta yhtä vakuuttuneita. Naapurin Talvikki veti Viljaa hiuksista ja kutsui harmaanruskeaa hiirenhäntää leväletiksi, niin ohut ja alati rasvainen se oli. Toisesta naapurista sisarukset Kylli ja Mielikki sanoivat, ettei elämä ollut vain miehistä kiinni.
Vilja kävi välillä juttelemassa Kyllin ja Mielikin kanssa. Kyllin silmissä häivähti varjo, jota Vilja ei osannut selittää. Kylli ei ollut aikoinaan ollut pahannäköinen, joskaan ei kaunotarkaan, mutta kymmenisen vuotta takaperin – Vilja muisti tämän hämärästi – Kylli oli saanut ongenkoukun poskeensa. Nuolenmuotoinen arpi sai irvistyksen kareen hymyynkin.
Äiti tuhahteli vanhoille piioille. Kyllähän hän tiesi, että Kylli ja Mielikkikin olisivat miehen ottaneet jos sellaisen olisivat saaneet.

Kun Vilja viimein oli naisen iässä, äiti oli innoissaan. Äiti suunnitteli juhannusta kuin suurta juhlaa, Vilja tietenkin myös. Kun aika viimein koitti, he katsoivat kokkoa kunnioittavan etäisyyden päästä järven rannalta, yhdessä muiden naisten kanssa. Samana vuonna taikoja olivat tekemässä myös Talvikki ja joen mutkan takana asuva Kaisla, saman kylän pikku-Iitu oli vielä liian nuori. Viljan äiti yritti olla miettimättä miten erilaisilta vuoroaan odottavat tytöt näyttivät.
Talvikki hihitteli ja kuiskutteli Kaislan kanssa. Vilja ei kuullut, mistä he puhuivat, mutta hän näki kyllä, että Talvikki osoitteli rantakivien levää ja nauraa kihersi Viljaan katsoen. Vilja veti henkeä ja katsoi pois, katsoi äitiin uskoa saadakseen.
Henkeään pidättäen he odottivat kunnes kokko oli sammunut ja juhlijat lähteneet. Talvikki meni ensin hakemaan naimaonneaan. Hän ylitti kokon savuavat rauniot kolmella pitkällä, vakaalla hypyllä, sulavalla kuin hän itsekin, vaikka kokkareisen pellon oli tunnuttava oudolta paljaita jalkoja vasten. Sitten meni Kaisla, yhtä viehkeästi, ja lopulta haaleanvaaleassa kesäyössä Vilja hyppäsi kolmasti vielä savuavan hiilloksen yli.
Kolmannella hypyllä nilkka taittui alta ja Vilja horjahti. Hän löi kädet eteensä ja säilytti sen osan arvokkuuttaan, joka oli pelastettavissa sillä, ettei tullut naamalleen mutaan. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kun Vilja nousi hitaasti seisomaan ja pyyhkii multaa polvistaan. Jopa Talvikki oli hiljaa.
Äiti rikkoi hiljaisuuden. Hän ehätti vakuuttelemaan taian onnistumista niin nopeasti, että Viljaa alkoi arveluttaa.
Hän katsoi, kuinka Talvikki kiersi saunan kolmasti ja kurkkasi sitten ovesta sisään. Talvikki tuli takaisin punastuneena ja hihitellen. Kaisla teki saman, ja palasi hiljaisena, pieni hymy huulillaan. Vilja sitten kiersi saunan kolmasti tärisevin jaloin ja kurkisti uksesta sisään.
Sauna oli tyhjä.
Kun äiti kysyi toiveikkaana, mitä Vilja näki, hän ei suoraan uskaltanut päättää. Saunassa kuitenkin oli hämärää, ja silmiä kirvelsi vielä kokkosavun rippeet. Ehkä Vilja oli kuitenkin nähnyt hahmon? Näin hän äidilleen pohdiskeli, ja he takertuivat molemmat ajatukseen: ehkä sulhanen oli ujo, ehkä se jo seuraavana vuonna näyttäytyisi.

Seuraavan vuoden aikana Talvikki sai itselleen miehen. Hänen pyöreät poskensa ja pitkät, taipuisat hiuksensa olisivat täyttäneet monen kauniimman kilpakosijattaren epätoivolla. Vilja päätti ajatella, että Talvikki olisi nyt pois tieltä. Loppujen lopuksi Talvikin poistuminen tarjokkaista oli varsin onnekasta, eikä Viljaa juurikaan riipaissut se, että Talvikki oli pyydystänyt pitäjän isoimman talon toiseksi vanhimman pojan. Vanhin oli jo naimisissa, mutta toiseksi vanhin oli se, jota oli siunattu kesätaivaan sinisillä silmillä ja kypsän vehnän värisillä hiuksilla. Komeahan poika oli katsella, muttei ehkä kuitenkaan Viljan tyyppiä.
Kun Talvikki lauloi häissään, se kuulosti leivon liverryksiltä. Talvikki lauloi myös askareissaan ja avio-onni kukoisti: pian hänen jaloissaan pyöri pieni tytöntyllerö, joka suurin silmin ihmetteli maailmaa Talvikin toimitellessa askareitaan. Vilja oli onnellinen siitä, että hänen raakuntansa ei vertautuisi Talvikin sulosäveliin.
Kaisla ei avioitunut sinä vuonna. Äiti sanoi, että oli tyystin tavallista, ettei sulhanen ilmaantunut ensimmäisenä vuonna. Ehkä se oli jopa toivottavaa – kyllä sitä vielä ehtisi.

Toisen juhannuksen taiat olivat järeämpiä, mutta Viljan äiti piti tarkkaan huolen, ettei niihin päässyt sekoittumaan epäuskoa tai itsesääliä. Epätoivo on myrkkyä rakkaudelle. Vilja hyppäsi taas kokon yli, keräsi sitten yhdeksän kukkaa, lukea lopotti loitsut ja asettui luottavaisena nukkumaan. Uni kiersi hänet kuitenkin kaukaa. Aamulla hän ei ollut varma, oliko nukkunut silmäystäkään, eikä muistanut, että unessa olisi vaeltanut sulhasta vastaan. Hän oli kuitenkin niin väsynyt, ettei myöskään uskaltanut varmaksi kieltää näin käyneen.
Jos äiti huolestuikin, hän yritti olla näyttämättä sitä. Naapurissa ei ollut montaakaan naimatonta, sopivan ikäistä tyttölasta, kun taas naimattomia kolmansia ja neljänsiä poikia notkui sillalla kesälauantaisin kalassa tungokseksi asti. Ei ollut syytä pelätä, että jäisi ilman.
Naapurin Kyllikin nappasi itselleen miehen, vaikka oli aina hokenut Viljalle, kuinka hyvä oli kaksin Mielikin kanssa. Sekä Vilja että äiti iloitsivat Kyllin onnesta.
Sitä paitsi Kylli oli vanha – lähestyi jo kolmeakymmentä. Vilja ei koskaan sanonut ääneen, että jos sellainen ikäneito voi päästä naimisiin, ei hänelläkään pitäisi olla vaikeuksia. Äiti sanoi nyökytellen Viljalle: sano minun sanoneen, kyllä jokainen miehen ottaa jos vain saa. Kyllin mies oli aivan toista maata kuin Talvikin: harvat hampaat, hiukset paenneet ohimoilta, ikäistään vanhemman oloinen. Hieman ehkä väkijuomaan päin taipuvainen, ja pahat kielet puhuivat, että maistissa hän olisi Kyllin matkaan tarttunut. Vilja ei sellaista miestä itselleen toivonut.
Mielikkiä äiti käski välttämään. ”Hän haluaa itselleen uuden Kyllin, toveriksi ja ystäväksi”, äiti varoitti. Viljaa kutkutti ajatus Mielikistä pyydystämässä toveria niin kuin naiset pyytävät miehiä, ja hän pohti usein, miltä sellainen elämä tuntuisi.

Toisen taikajuhannuksen jälkeen nuorukaiset alkoivat äkkiä huveta. Yksi nai kaukaa, pääsi isännäksi isoon taloon, isäksi nuoren lesken katraalle kun keuhkotauti oli vienyt edellisen miehen. Harvensi keuhkotauti toki rivejä kylälläkin, mutta Vilja ei siitä vielä hätääntynyt, eikä myöskään, kun miehet kävivät laihemmiksi leivän puutteessa. Sato oli jäänyt parina vuonna laihanlaiseksi, ja kuluvana satoi lumi kesän puolella tuhoten lupaavan oraan.
Vilja, hupakko, ei osannut pelätä. Hän ei pystynyt edes kuvittelemaan, että nuo kaikki sillankorvalla lorvivat miehet, saunasta järveen loikkivat uroot, joita hän oli katsellut ujosti kaislikon takaa, häviäisivät sen siliän tien. Hänen huolensa olivat olleet pienempiä: miten saada jonkun katse, kun vieressä olivat Kaisla ja pikku-Iitukin, jonka povi oli niin paljon pyöreämpi, silmät suuremmat ja hymy kuin ruusunnuppu.
Yhtäkkiä miehiä ei ollut lainkaan. Järven yli kantoi sanoja sodasta, kapinasta, verilöylystä. Rannassa oli itkeviä naisia ja surusilmäisiä lapsia, mutta kaikki miehenpuolet olivat hävinneet.
Äiti yritti sanoa, että miehet vielä palaavat taistelujen jälkeen, mutta kuiske kantoi suruviestejä kiihtyvään tahtiin, ja kauas kirkkomaille nousi uusia hautakumpuja.

Kolmantena juhannustaikavuonna äiti käski Viljan laskea käen kukuntoja. ”Niin vuotta on sulhasen tuloon kuin käki kukkuu tänä yönä.” Äiti oli kuunnellut monta edellistä yötä käkeä, ja se oli laulanut jokaisena. Ehkä äiti ajatteli Viljan saavan sillä uskoaan takaisin: vaikka käki olisi kukkunut tusinan kertoja tai enemmän, olisi Vilja ainakin saanut tietää, että sen tusinan vuoden päässä häntä odottaisi avio-onni.
Juhannusyönä taivas veti pilveen ja käet pysyivät vaiti. Äiti yritti lohduttaa Viljaa sanoen, että sen myötä pitäisi hänen nähdä sulhasensa jo samana yönä.
”Tai ehkä sulhasta ei tule lainkaan”, Vilja huomautti kitkerästi. Sinä juhannuksena eivät miehet olleet rakentaneet kokkoa, ei ollut miehiä saunassa. Ja äiti nieli soimauksensa, nieli ne sanat, joilla olisi halunnut nuhdella tyttöään taian rikkomisesta, sillä he tiesivät molemmat, että tänäkään yönä ei Vilja näkisi sulhastaan.
Talvikin jaloissa kieppui jo toinenkin piipero. Lapsista puuttui se pyöreys, joka heihin olisi kuulunut, ja silti Viljan äidin ajatukset joskus eksyivät tahattomasti pohtimaan, oliko edes pettuleivällä kasvanut talvikintaimi yhtä surkea ilmestys kuin Vilja oli ollut samassa iässä.
Välillä Talvikki pyysi Viljalta apua lasten hoitamiseen. Vilja suostui mielellään, kunnes toinen tarttui häntä hiuksista hiuksista. ”Se on kuin levää!” Vilja ei ollut koskaan ollut niin lähellä läimäyttää lasta.
Kaisla pyydysti itselleen miehen yläjuoksulta. Puolikuolleen, henkihieverissä rintamalta pakoon pyrkineen pelasti. Kun Vilja kuuli, hän riensi yläjuoksulle, mutta se oli yhtä tyhjä miehistä kuin järvikin.

Naapurin pieni Iitukin toi kotiin miehen. Iitu oli ehkä jopa Talvikkia kauniimpi, vaikkei lauluääneltään aivan vetänyt vertoja. Iitu, jonka kasvot olivat katovuosista huolimatta pyöreät, leuka pieni ja suu aina kuin suukkoon supistumassa, ja vartalossa oli nuoruuden keveys ja ryhdikkyys. Pieni Iitu, jota Vilja oli kaitsenut lapsena, oli nyt tehnyt naisen työn ennen kuin Vilja oli siihen pystynyt.
Iitun valittu oli jo vanha mies. Hiukset olivat hopeaa täynnä, parran tupsut kasvoivat eri suuntiin. Vatsa roikkui poimuilla kumaran ryhdin alla. Tälle miehelle näki aitiopaikalta Vilja Iitun menevän.
Vilja ei muutoin olisi lähtenyt Iitun kanssa kilpasille, mutta hän ei todella ollut voinut uskoa Iitun hamuavan tuota miestä. Mies oli ollut kyntämässä, vaikka se oli lähes varmasti turhaa touhua viikkoa ennen juhannusta. Jäät olivat lähteneet tänäkin vuonna myöhässä, lumi paennut pelloilta vasta pitkälti kesän puolella. Mies oli halunnut yrittää, eikä juuri muita ollut auttamassa. Naisia ja vanhuksia, keskenkasvuisia lapsia oli hänellä ollut apunaan.
Kesken urakan mies oli tullut rannalle juomaan. Muuta vilvoitusta hän ei varmasti tarvinnut, sillä aurinko ei ollut suvainnut näyttäytyä ja maa hohkasi kylmää.
Kun mies nosti katseensa, Iitu nousi esiin. Vesi juoksi hiuksista käsivarsia pitkin, Iitu oli nostanut kädet peittämään rintojaan. Sitten hän laski ne ja alkoi laulaa. Mies ei saanut silmiään irti näystä.
Vilja nousi ylös hieman kauempana. Hän odotti, että Iitu milloin tahansa sukeltaisi, että Iitu vain kokeilisi laulunsa ja vartalonsa tehoa niin kuin nuoremman sopii. Mies otti askeleen eteenpäin, sitten toisen. Rantaan oli kertynyt hiuksenohuita jäälastuja, jotka rasahtelivat rikki miehen saappaiden alla.
Hetki vielä, Vilja sanoi itsekseen. Kohta Iitu saa tarpeekseen ja pärskäyttää vedet miehen naamalle, ja sitten, sillä hetkellä, minä laulan ja miehen on pakko katsoa. Vilja alkoi hyräillä samalla kun mietti: otan häntä käsistä kiinni ja vedän vaikka väkisin mukanani. Sitten minullakin on mies.
Mutta Iitu ei lakannut laulamasta. Hän ojensi käsiään ja mies kurkotti omiaan. Vilja näki miehen ryppyisen suun kääntyvän onnelliseen hymyyn. Heidän käsiensä välillä oli enää kyynärä, enää vaaksa, ja sitten Iitun käsi oli miehen kädessä ja hän veti tämän kohti järven syvyyksiä. Vilja katsoi heidän peräänsä räpäyttämättä, vaikka silmiä kirvelsi.

Sinä iltana Vilja itki pää äidin sylissä. Äiti taputteli kömpelösti Viljan olkapäätä.
Iitu sai oman pienokaisen pian. Laihan, kuten kaikki muutkin, mutta terveen: tytöllä oli syvänsiniset silmät ja raivokkaat, pienet nyrkit, joilla se roikkui äitinsä sääressä. Välillä Iitu pyysi Viljaa paimentamaan lastaan, niin kuin oli häntäkin ennen hoitanut.
Vilja teki päätöksensä.
Hän odotti, kunnes naiset tulivat rantaan pesemään pyykkejä. Tytöt auttoivat heitä, mutta yksi pienimmistä vaelsi erilleen. Lapsen kädet olivat kuin tikut ja posket syvällä kuopalla, likainen tukka roikkui silmillä.
Vilja nousi pinnalle. ”Tule tänne”, hän houkutteli, mutta lapsi vain katsoi. Se ei tehnyt elettäkään tullakseen vettä kohti.
”Tule jo”, maanitteli Vilja. Hän alkoi laulaa houkuttelulaulua, mutta lapsi tuijotti häntä suurin ja säikähtänein silmin.
Vilja käveli lähemmäs. Vesi ei enää peittänyt hänen polviaan, ja päiväilma tuntui oudolta ihoa vasten. Ainoat kerrat kun Vilja oli poistunut lammesta olivat juhannukset. Päivänvalossa hän ei ollut tehnyt sitä kertaakaan. Järven sora pisteli jalkapohjia. Vilja astui päättäväisesti eteenpäin. Vesirajassa oli niljaisia kiviä, mutta hän saavutti haparoivan tasapainon kuivalla maalla, vailla veden tuomaa turvaa nilkkojensa ympärillä.
Lapsi ei paennut. Se oli hyvä merkki.
Vilja yritti vielä hyvällä, houkuttelulla ja lirkuttelulla, pienellä laulelmalla, mutta hänen laulunsa oli käheää ja lapsi tuijotti häntä synkin silmin. Äkkisyöksyllä Vilja harppasi kiinni lapseen, tarttui tämän käsivarteen ja kiskaisi kevyen saaliinsa turvallisia vesiä kohti. Liukkaat kivet lipsuivat jalkapohjan alla ja Vilja kaatui tytön kanssa.
Pesijättäret havahtuivat loiskahdukseen. Ilma oli täynnä viiltävää huutoa, kiviä lensi ja joku syöksyi kohti Viljaa. ”Päästä irti!” hän kuuli, ja tunsi, kuinka joku tarrasi tytön, hänen tyttönsä, jalkoihin.
Vilja tiukensi otettaan tytöstä, kietoi molemmat kädet hennon ruumiin ympärille ja taisteli heidät irti raivoavan pesijättären otteesta. ”Se vie Marketan! Näkki vie Marketan!” oli viimeinen asia, jonka hän pinnanpäällisestä kuuli.

Viljan osa oli vaikea. Marketan ääni oli heikko ja hento, jäsenet tikkumaisia ja vatsa liian iso ja pullottava niin pienelle ihmiselle. Hiukset näyttivät syvyyksissäkin aina takkuisilta ja likaisilta, vaikka Vilja niitä kuinka harjasi.
”Älä huoli”, Vilja kuiski iltaisin Marketan korvaan. ”Sitten kun kasvat suureksi saat miehen. Laulat hänelle, ja hän tulee sinun luoksesi, ja te kasvatatte yhdessä kauniita näkkityttöjä.” Vilja kampasi Marketan hiuksia eikä Marketta sanonut sanaakaan, itki vain käheästi, ja kyyneleet virtasivat pois järven liplattaessa heidän poskiaan vasten.

© Inkeri Kontro 2015