”Meitä on siunattu suurelle ihmeellä”, piispa sanoi. ”Meillä on kaksi Pyhän Hubertuksen päätä.”

”Täh? ” minä sanoin. ”Tarkoitan siis, että ihmeellisiä ovat Herran tiet! ”

”Siitä olemme samaa mieltä, mutta tässä on pienoinen ongelma.”

”Niin? ”

”Nämä kaksi päätä”.

”Ja? ”

”Se juuri on ongelma! ” piispa tiuskaisi. ”Vaikka kaksi päätä on eittämättä suurempi ihme kuin yksi, vain toinen niistä voi olla kuulunut Pyhälle Hubertukselle, niin sanoakseni, sillä emmehän voi olettaa, että hänellä olisi eläessään ollut kaksi päätä.”

”Miksi emme?  Ihmeellisiä ovat Herran…”

Piispa mulkaisi minua ja kysyi: ”Oletko koskaan nähnyt ihmistä, jolla on kaksi päätä? ”

”En!  Mutta olen nähnyt kaksipäisen vasikan. Tosin se kuoli pian syntymän jälkeen.”

”Nyt ei ole kysymys vasikoista! ”

”Pyydän anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta en vieläkään ymmärrä, mikä tässä on ongelma. Kuten sanoitte, kaksi päätä on suurempi ihme kuin yksi.”

”Kysymys on siis siitä, kumpi pää on aito”, piispa sanoi. ”Ehkä minun on parasta aloittaa alusta.”

”Jos suvaitsette.”

”Meillä on siis kaksi Hubertinkylää, joissa molemmissa on pyhäinjäännöksenä Pyhän Hubertuksen pää. Kumpikaan kylä ei ole suostunut muuttamaan nimeään ja kummankin asukkaat väittävät, että nimenomaan heidän päänsä on aito ja toinen on väärennös. Yritin ratkaista ongelman sanomalla, että sen jälkeen, kun Pyhä Hubertus kuoli, tapahtui ihme ja hänen päänsä kahdentui, jotta häntä voitaisiin palvoa kahdessa eri paikassa.”

”Ilmeisesti se ei mennyt läpi.”

”Periaatteessa kyllä. He myönsivät, että molemmat päät ovat yhtä hyviä mitä pyhyyteen tulee, mutta sitten he rupesivat kiistelemään siitä kumpi päistä on alkuperäinen ja kumpi luotu jälkeenpäin. Pahoin pelkään, että minun ehdotukseni vain lisäsi riitaa ja johti voimakeinojen käyttöön molemmin puolin.”

”Ilmeisesti kyseessä ei ollut tavallinen kylätappelu? ”

”Ei todellakaan. Kolmetoista kuollutta ja kahdeksankymmentäneljä loukkaantunutta.”

”Ai jai.”

”Älä muuta sano. Kylissä on yhteensä vähän yli sata asukasta eli käytännössä jokainen sylivauvaa vanhempi loukkaantui tai kuoli.

”Mikä on sitten minun osuuteni tässä kaikessa? ”

”Mene sinne ja tee asialle jotain.”
*

Toistakymmentä miestä istui pöydän ääressä.

”Olen piispan lähettiläs”, minä sanoin.

Miehet olivat pitkään hiljaa. Sitten yksi heistä sanoi: ”Ei se käy, että joku piispan lähettiläs vain tulee tänne ja osoittaa jompaakumpaa kalloa ja sanoo, että tuo se on.”

Pidin ilmeeni kurissa. Olin ajatellut tehdä juuri niin.

”Ei tulisi mieleenikään”, minä sanoin. ”Kenen kanssa minulla on kunnia puhua? ”

”Olen Hubert, kyläpäällikkö”, mies sanoi.

En uskaltanut kysyä, kumman kylän päällikkö.

”Millä tavalla te sitten olette aikonut ratkaista ongelman”, kyläpäällikkö Hubert kysyi.

”Jumalan avulla tietysti.”

”Ei onnistu. Me olemme rukoilleet polvillamme niin, että polviin on kasvanut känsät, mutta vastausta ei ole kuulunut.”

”Ajattelin käyttää lapsia Jumalan välikappaleena”, minä sanoin.

Kaksi lasta, yksi kummastakin kylästä, seisoi pöydän ääressä. Heidän silmänsä sidottiin ja pöydälle tuotiin molemmat kallot. Lapsia pyöritettiin ympäri ja heitä pyydettiin osoittamaan, kumpi kallo on oikea.

He näyttivät eri kalloa.

”Yritetään uudestaan”, sanoin.

Myös toisella kerralla lapset osoittivat eri kalloja.

”Kolmas kerta toden sanoo.”

Jälleen lapset näyttivät eri kalloja.

”Vielä kerran! ”

Kun lapsia alettiin taas pyörittää, toinen heistä oksensin päälleni. Odotin, kunnes ihmiset olivat lakanneen nauramasta, ja kysyin: ”Voisinko siistiytyä jossain? ”

Kun tulin takaisin, sanoin: ”Tuokaa kaksi lasta! ”

’Lapsia ei saa enää kiusata! ”

Huokaisin. ”Hyvä on. Ei pyöritetä eikä panna sidettä silmille, mutta tuokaa nyt ne lapset tänne.”

Seuraavaksi pyysin tuomaan neljä kuppia ja kaksi kiveä. Panin kupit kivien päälle ja selitin: ”Minä sekoitan nämä kupit ja sitten lapset saavat näyttää kuppeja. Jos he valitsevat tyhjät kupit, valitsen yhden kallon, ja jos he valitsevat täydet kupit, valitsen toisen kallon.”

”Kumpi kallo saa kivet? ”

”Sen näette sitten”, sanoin.

Odotin, kunnes kyläläiset olivat riidelleet tarpeeksi siitä, että juuri heidän kallonsa piti saada kivet, ja aloin sekoittaa kuppeja. Kun lopetin, lapset panivat kätensä saman kupin päälle.

”Pitää ottaa eri kupit.”

Toinen lapsista siirsi kätensä viereisen kupin päälle. Toisessa kupissa oli kivi ja toinen oli tyhjä.

Sekoitin kupit uudelleen. Tällä kertaa lapset valitsivat suoraan eri kupit. Taas toinen kuppi oli tyhjä ja toisessa oli kivi.

”Kolmas kerta toden sanoo! ”

Mutta ei sanonut. Jälleen toinen kuppi oli tyhjä ja toisessa oli kivi.

”Lopettakaa jo tuo pelleily! ” joku huusi.

Nousin hevoseni selkään kyläpäällikön talon edessä. Otin kallon kumpaankin käteeni. Polvillani ohjasin ratsuni kääntymään selin kaupungintaloon ja varmistin, että tie kotiinpäin oli vapaa.

”Nyt minä heitän nämä kallot! ” huusin. ”Myöhemmin luotu kallo varmasti särkyy ja alkuperäinen säilyy ehjänä.”

Pidin dramaattisen tauon ja heitin kallot olkani yli. Kun ne olivat vielä ilmassa, iskin kannukset hevoseni kylkiin.

*
Piispa kutsui minut puheilleen. ”Se oli hienosti tehty! ” hän sanoi. ”Miten oikein keksit sen? ”

Halusin päästä pois sieltä, mutta sitä en voinut sanoa piispalle. ”Sen täytyi olla Herran johdatusta.”

”Olen samaa mieltä, poikani. Jos olisit katsonut, mihin heität kallot, olisin ajatellut, että teit sen tahallasi, mutta kun heitit ne olkasi yli.”

”Siis mitä? ”

”Toinen kalloista osui porraskiveen ja särkyi, mutta toinen putosi maahan. Molempien kylien asukkaat hyväksyivät, että se on alkuperäinen kallo.”

”Kaikki on siis hyvin? ”

”Valitettavasti ei. Nyt ne kiistelevät siitä, kumman kylän kallo säilyi ehjänä. Kukaan ei huomannut pitää kirjaa siitä, kumpi on kumpi.”

Aloin aavistaa pahaa. Piispa jatkoi: ”Kyläläiset ovat niin tyytyväisiä siihen, miten ratkaisit kallojen ongelman ensimmäisellä kerralla, että he haluavat sinut myös nyt. Suorastaan vaativat.”

 

(c) Hannu Väisänen 2014

---

 

Kirjoittajan saatesanat novelliin

Deadline parantaa luovuutta. Kirjoitin tämän novellin ensimmäisen version, kun minun piti saada kirjoittajarinkiin jotain tekstiä aikaiseksi. Mitään suunnitelmaa minulla ei ollut, ja rinkiläiset löysivätkin tekstistä monia loogisia aukkoja. Kahdesta rinkikierroksesta ja monista muutoksista huolimatta perusidea eli pyhimyksen kaksi päätä on edelleen jäljellä. Kiitos kaikille rinkiläisille. Ilman teitä tämä ei olisi ollut mahdollista.

Kirjoittajasta

Hannu Väisäseltä on julkaistu muutama novelli, raapale ja kirja-arvosteluja eri spefilehdissä, Iskussa ja Seikkailukertomuksissa. Välttääkseen novellien kirjoittamisen hän arvostelee niitä Kosmiseen colosseumiin ja tekee myös
kirja-arvosteluja Kalaksikukkoon.