Kokelas – Petteri Hannila

Minä todellakin tarvitsin ne rahat. Sitä tolkutin itsekseni täyttäessäni lomakkeita hiljaisessa jonossa, joka kiemurteli hiljaisena pitkin sotilastukikohdan käytäviä. Onneksi sitä sentään oli takanani huomattavasti enemmän kuin edessä.

Eikä jonon pituus ollut ihme, sillä ihmiskokeista maksettiin hyvin. Etenkin tällaisesta, todella korkean profiilin jutusta. Täytin vaitiolovelvollisuuslomakkeen ja katseeni sattui kohtaan ”Teen kaikkeni, ettei tietoja tästä kokeesta saateta Neuvostoliiton, tai sille sympaattisten tahojen tietoon. Tahallinen tietojen luovuttaminen voidaan katsoa maanpetokseksi.” Kaksikymmentä vuotta sitten tuollaisen tiedon näkeminen lomakkeessa olisi saattanut naurattaa. Nyt olisin voinut lyödä vetoa, että ketään jonossa olevaa asia ei edes hymyilyttänyt.

Sain allekirjoitettua kaikki paperit ja vuoroni tuli. Valkeatakkiset laboratoriohenkilöt saattoivat minut koehuoneeseen, jota hallitsi suuri, ympyränmuotoinen koroke. Metallinväristä koroketta vastassa oli katossa samanmuotoinen kohouma, josta pisti esiin monen kokoisia suuttimia ja kärkiä.

Minut otti vastaan hauskannäköinen mies, joka oli pyöreä kaikilta osiltaan aina vartalonmuodosta pienten silmälasien linsseihin saakka. Hänen olemuksensa oli huolittelematon, mikä loi suuren kontrastin huoneessa seisoviin muutamiin sotilaisiin. Heidän lisäkseen huoneessa oli valkotakkisia työnrekijöitä, jotka liikkuivat kontrollipöydältä toiselle.

”Hyvää päivää herra Laitinen ja tervetuloa”, pyöreälasinen aloitti. ”Minun nimeni on tohtori Järvinen ja aion nyt kertoa teille, millaiseen kokeeseen olette suostumassa. Istuutukaapa tuohon tuoliin niin hoitajat mittaavat verenpaineesi ja ottavat muutamia näytteitä, kontrolleja varten.”

Istuin, vedin henkeä ja yritin tasata sydämeni sykettä. Vaikka Järvinen oli hyvin ruokkoamaton, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hyvin eloisat. Jostain syystä hänen olemuksensa rauhoitti minua kovasti.

”Esittelen kokeen vain suullisesti etenkin siitä syystä, etteivät paperit tai tiedot kokeen yksityiskohdista leviä tämän tutkimusrakennuksen ulkopuolelle. Itänaapurimme olisi enemmän kuin hyvillään jos saisi tietoonsa mitä tahansa yksityiskohtia, ja rahoittajamme NATO:ssa puolestaan, ymmärrättehän.”

Nyökkäsin ja mies jatkoi selitystään. Hänen äänessään oli innokas, suorastaan koulupoikamainen vivahde.

”Teleportaatiosta on jo pitkään unelmoitu, mutta vasta viime vuosina, sotilasrahoituksen turvin, olemme pystyneet ottamaan ratkaisevia askelia tämän tieteenalan saralla. Ja nyt voimme ylpeinä kertoa, että te tulette olemaan osa ensimmäistä ihmiskoetta jolla aitoa teleportaatiota kokeillaan.”

Yritin rakennella aivoihini käsityksen siitä, mitä Järvinen oli juuri sanonut. Ilmeisesti kasvoni paljastivat ajatuksieni luonteen, sillä hän jatkoi nopeasti.

”Älkää pelätkö, herra Laitinen, olemme testanneet jo useamman päivän, eikä mikään tähän mennessä tekemistämme kokeista viittaa siihen, että prosessissa olisi yhtään ongelmaa. Olemme tehneet jokaisesta kokelaasta täydelliset fyysiset ja psykologiset tilannekartoitukset ennen siirtoa ja sen jälkeen ja kaikki täsmää. Kaikki myös kertovat, että siirto on kokemuksena ollut hyvin miellyttävä, unenomainen hetki, eikä mitään suuria pelkotiloja ole syntynyt. Päinvastoin, 100 % koehenkilöistä olisi pyydettäessä valmis toteuttamaan siirron uudestaan milloin tahansa. Psykologisista testeistä puheen ollen kollegani tässä suorittaa sinulle nyt sellaisia.”

Pidempi, vakavanoloinen ja kuivakka mieshenkilö otti ohjat käsiinsä ja teetti minulla puolen tunnin ajan erilaisia assosiaatio- ja kognitiotehtäviä. Hän kirjasi kaiken ylös tehokkaasti, minulle mitään ylimääräistä puhumatta.

”No niin herra Laitinen, oletteko valmis”, Järvinen kysyi, kun testit oli saatettu päätökseen. Nousin ylös jaloin, jotka yhtäkkiä olivat muuttuneet varsin yhteistyöhaluttomiksi. Sain kuin sainkin itseni liikkeelle, kun pidin mielessäni kokeesta saatavan muhkean rahasumman.

Järvinen saattoi minut suuren lieriön alle ja minä yritin parhaani mukaan näytellä itsevarmaa. Kojeen alle oli tuotu teline, jota koristivat paksut siteet. En huomannut sitä aikaisemmin, joten henkilökunnan oli täytynyt siirtää se paikoilleen sillä välin, kun minulle tehtiin psykologisia testejä. Järvinen oli jälleen tilanteen tasalla.

”Siteet auttavat koehenkilöä pysymään paikallaan siirron ajan. Katsokaapa tuonne.” Hän osoitti kauempana, lasiseinän takana olevaa tilaa. Siellä oli toinen, identtisen näköinen laitteisto. ”Tuolla ei ole siteitä, joten päädyt kohdepaikkaan vapaana.”

Tunsin sydämen muljahtelevan ja sen pulssi jumputti korvissani asti.

”Saisinko vielä nähdä jonkun joka on jo siirtynyt?” Ääneni itsevarmuus oli tiessään.

”Totta kai, ette ole ensimmäinen, joka sitä pyytää”, Järvinen rauhoitteli minua. ”Koodi sininen”, hän huikkasi suunsa edessä olevaan mikrofoniin. Jostain syystä huomasin sen vasta nyt. Selkääni pitkin valui kylmä hikipisara.

Lasiseinä osoittautui liukuoveksi ja sieltä astui huoneemme puolelle nuori, vaaleahiuksinen nainen. Hän käveli suoraan luokseni ja ojensi kätensä kättelyyn. Käsi oli ruskettunut ja kapea.

”Hyvää päivää. Voin vakuuttaa teille, että se on ihan turvallista. Itse asiassa”, hän jatkoi kuiskaten, ”kannattaa suostua siirron jälkeiseksi tukihenkilöksi, ne maksavat lisää siitä.” Hän vinkkasi minulle silmää.

Kyselin sen jälkeen yhtä sun toista ja nainen vastaili minulle vakuuttavasti. Hänen kokemuksensa vahvistivat sen, mitä tohtori Järvinen oli prosessista kertonut. Oloni alkoi kohentua, en ollut enää kuin kamikaze-pilotti vaan enemmänkin oloni tuntui benji-hyppääjältä. Saatoin vain toivoa, että köysi oli hyvin sidottu.

”Hyvä on”, tokaisin viimein. ”Hoidetaan homma.”

Järvinen hymyili ja kiinnitti siteeni yksi kerrallaan. Nainen, jonka olin juuri tavannut, käveli takaisin lasioven toiselle puolelle. Mennessään hän huikkasi:

”Odotan sinua tällä puolella, hyvin se menee.”

Järvinen oli sillä välin siirtynyt kontrollipöydän taakse. Hän antoi tietokoneelle komentoja. Ennemmin aistin kuin kuulin matalan huminan, joka alkoi kantautua yläpuolellani olevasta laitteesta.

”Laitteisto käynnistyy hitaasti. Kun se on saavuttanut täyden tehon, vapautamme sen kerralla, jolloin siirto tapahtuu sekunnin tuhannesosassa.”

Hurina voimistui niin, että hän joutui kilpailemaan viimeisissä sanoissaan koneen kanssa. Hetken mietin, miksei minulle annettu kuulosuojaimia, mutta ääni ei kuitenkaan lopulta kasvanut häiritseviin mittoihin. Järvinen jatkoi huutamistaan koneen metelin yli.

”Siirto kymmenen, yhdeksän, kahdeksan…”

Muistin kuulleeni tarinoita siitä, kuinka kuoleva ihminen näkee lyhyessä ajassa filminauhana elämänsä alusta loppuun. Ehkä en sitten pelännyt tarpeeksi, sillä ainoa ajatukseni oli elämäni surkeus. Miten se kaikki nuoruuden toivo ja lahjakkuus oli muuttunut kaljan- ja pelipöytien täyttämäksi ränniksi ilman muuta päämäärää kuin selviytyminen seuraavan päivän krapulasta.

”Neljä, kolme, kaksi, …”

Kuulin Järvisen äänen koneen jylinän yli, mutta minua ei kiinnostanut enää kumpikaan. Jos selviäisin tästä, voisin kokeesta saamillani rahoilla maksaa pelivelkani pois ja aloittaa uuden elämän. Ehkä voisin mennä jatkamaan kauan sitten kesken jääneet opintoni.

”Yksi…”

Tällä kertaa se onnistuisi, olin täysin varma siitä. Enää en ratkeaisi ryyppäämään. Kun vaan saisin tämän pienen tilaisuuden päästä jaloilleni. En pelännyt enää yhtään.

”Käynnistys.”

Näkökentässäni välähti valkoinen valo. Koneen hurina hiljeni paljon nopeammin kuin se oli käynnistyessään noussut. En ollut siirtynyt minnekään. Minua nauratti. Kaikki tuo venkoilu turhaan.

Astuin alas siirtäjälieriöstä ja käännyin katsomaan taakseni. Näin tyhjän telineen, jossa käsiäni, jalkojani ja päätäni pitävät siteet olivat edelleen kiinnitettyinä.

Miten olin päässyt pois siteistä.

Katselin ympärilleni, ja kauhistuin, sillä vasta siinä vaiheessa tajusin, etten voinut nähdä itseäni. En käsiäni, jalkojani, tai vartaloani. Yritin huutaa, mutta en voinut, minulla ei ollut suuta, ei äänihuulia mitä värisyttää tai palleaa mistä tuottaa hengitystä. Minulla ei ollut silmiä eikä korvia, ei aivoja. Silti kuulin ja näin. Olin edelleen minä.

Lasiovi avautui ja tohtori Virtanen astui kanssani takaisin huoneeseen. Näytin hyvin huojentuneelta.

”Aivan kuten sanoin, ei ollut mitään pelättävää. Teette vielä kognitiiviset tarkastustestit ja käymme läpi nopean terveystarkastuksen, niin voitte kuitata palkkionne kassalta pois lähtiessänne.”

”Niinpä, tämä oli oikein mukava kokemus, kiitokset teille”, vastasin. Ääneni kuuleminen itseni ulkopuolelta värisytti selkäpiitä, tai jotain joka minulla joskus oli ollut.

Järvisen ja itseni jutustelu kävi yhtäkkiä vaimeammaksi, aivan kuin he olisivat etääntyneet minusta. Näköni alkoi hämärtyä ja olisin räpytellyt silmiäni, jos minulla olisi sellaiset vielä ollut. Järvinen ja minä kättelivät toisiaan ja minä siirryin tuoliin jossa minulle tehtäisiin terveystarkastus.

Silloin saatoin kuulla sen. Ääni oli kuin navakka tuuli, joka puhaltaa syksyisenä päivänä kaupungin kapealla kadulla. Se voimistui hetki hetkeltä ja tunsin tuulen tarttuvan minuun.

Yritin kammeta vastaan, mutta mihinpä olisin tarttunut, ja millä. Hitaasti tuuli puhalsi minut pois. Joka puolelle sinkoileva katseeni sattui minuun, joka istui tutkittavana tuolissa.

Hän soi minulle tietoisen ja pahantahtoisen hymyn.

 

(c) Petteri Hannila 2014


Kirjoittajan saatesanat novelliin
Vuonna 2000 olin aikidoleirillä Uumajassa muutaman Jyväskyläläisen harjoittelijakaverin kanssa. Myöhään lauantai-iltana, yhteismajoitustiloissa (joka on hieno tapa sanoa kova tatami ja toistakymmentä harjoittelijaa makuupusseissa) selitin yhdelle kaverilleni intoa täynnä, miten Star Trekin siirtimeen meneminen ei olisi välttämättä kaikista fiksuin idea. Jälkikäteen sain kuulla, että unta yrittäneet ruotsalaiset olivat miettineet pitkään, miten suomeksi sanotaan ”ole hiljaa”, mutta kun eivät keksineet, jättivät ylettömän kohteliaina minut ojentamatta. Viimein, vuonna 2014 saakka keksin pukea alkuperäisen ajatukseni, pienillä twisteillä varustettuna novellin muotoon.

 

Kirjoittajasta

Petteri Hannila on jyväskyläläinen kirjoittaja, joka työskentelee IT-alalla, yrittää pysyä 5-vuotiaan poikaviikarinsa perässä ja kirjoittelee tuuriluonteisesti spekulatiivista fiktiota. Hänen omakustanneromaaninsa Kaukamoinen on julkaistu sekä suomeksi että englanniksi, ja muutamia hänen novelleistaan on saattanut bongata suomalaisista genrelehdistä. Hän myös unelmoi indie-kirjallisuuden vallankumouksesta, ja pönkittää unelmiaan taittamalla elektronisia- ja paperikirjoja veljensä pyörittämälle indie-kustantamolle.
Saatesanat novelliin

Vastaa