Isä kallistaa tinakauhaa ämpärin yllä, ja sula metalli sihahtaa kylmään veteen. Maaret noukkii jähmettyneen paakun käteensä ja ravistelee sitä kuivaksi. Äiti suuntaa lukulampun kuvun seinään päin.
Maaret puristaa tinaa sormenpäidensä välissä, kääntelee sitä kirkkaassa valokeilassa ja yrittää tulkita varjokuvaa.
– Mitä se ennustaa? En saa selvää.
– Pyöritä vielä, jos siitä löytyisi jokin selkeä kuvio, isä sanoo.
Maaret vaihtaa tinan asentoa. Näin päin, noin päin, ylösalaisin, sivuittain, poikittain. Ei auta. Tina ei halua puhua hänen tulevaisuudestaan.
– Se on pelkkä muodoton möykky, äiti sanoo hiljaa.
Isä räpyttää silmiään, nappaa rouheisen tinan käteensä ja tutkailee sitä.
– Eikös röpelöpinta tiedä rahaa? Jospa löydät kultakolikkokirstun puutarhasta. Ennen vanhaan annettiin talontontulle metalliuhri, jotta talo pysyisi vauraana ja hyvinvoivana.
Isä kaappaa Maaretin kainaloonsa ja heijaa.
– Ja mehän kaivetaan puutarhaa heti, kun routa hellittää. Hei hiio hoi ja rommia pullo!
Maaret keinuu isän kyljessä niin kauan, että nauru muuttuu hikaksi, ja hänen on mentävä juomaan vettä. Hikanhenki leppyy, kun juo lasillisen hengittämättä ja katsoo kulausten välissä astian pohjaan.

Äiti lojuu sohvalla puolimakaavassa asennossa. Hän on rullannut t-paidan rintojensa alle ja sivelee kaksin käsin kaakaorasvaa pyöreään vatsakumpuunsa. Hän ei halua, että iho repeilee vauvan kasvaessa.
Maaret ei enää pyri syliin. Äiti on sanonut, että vauva tämän tästä työntää jalkansa kylkiluiden väliin ja se tekee kipeää. Hän kallistelee ylävartaloaan sivulle, ähisee ja hetkauttelee itseään, jotta vauva putoaisi mahassa toiselle puolelle. Silti äidin vatsaan yhä vaan sattuu, eikä hän halua Maaretia edes viereen. Isä kerran halasi ja sanoi, että kyllä se tästä, kunhan vauva syntyy.
Maaret tietää, ettei mikään muutu entiselleen. Äiti ei enää siedä hänen kosketustaan. Ennen kuin äiti odotti vauvaa, Maaretilla oli tapana tallustaa keittiöön ja nojailla lieden ääressä puuhailevan äidin selkään. Hän on vain nelisen senttimetriä lyhyempi kuin äiti, mikä johtuu ainoastaan siitä, että äiti pitää korkeakorkoisia kenkiä, ulkona ja sisällä. Maaretkin jäisi lyhyenlännäksi, kuten neuvolalääkäri oli asian esittänyt.
Eräänä aamuna, kun hän nuojasi äitiä vasten, tämä sanoi ”älä” ja vetäytyi kauemmas. Sinä päivänä Maaretille kerrottiin, että hän saa siskon tai veljen.
Äiti oli raskaana myös pari vuotta sitten, mutta vauva kuoli mahaan. Äiti laihtui ja muuttui värittömäksi kopioksi itsestään, nukkui päivät pitkät ja itkeskeli vähän väliä. Maaretin tuli olla aivan hiljaa. Hän kuuli äidin kertovan isälle, että hän yrittää vielä kerran ja sen jälkeen ei enää koskaan. Että hänet on tuomittu tuottamaan vain elinkelvotonta elämää, epäsikiöitä. Onneksi meillä on Maaret, isä oli sanonut.
Hän on tullut minuun, äiti oli valittanut. Näköislapsi.
Maaret lompsii kylpyhuoneeseen, kiipeää jakkaran päälle ja peilaa itseään. Vanttera, isä sanoo. Ponnistat vielä pitkälle. Lohduksi se on tarkoitettu, vaikka isä koettaa olla kuin ei olisi mitään lohdutettavaa.
Isä on pitkä ja vaalea, täysin äidin vastakohta. Maaretin mielestä isä on kuin Legolas, ja he äidin kanssa ovat puolituisia tai menninkäisiä. Isä lukee iltasatuja, joissa vilisee peikkoja, tonttuja ja maahisia. Hän näyttää kuvia paksusta ja painavasta kansatiedekirjasta ja kehuu, että Maaret on mahtavaa sukua, oikea kantasuomalainen. Äitisi kaltainen, hän sanoo. Isä kutsui heitä peikkotytöikseen, kunnes kerran äiti taas sanoi ”älä” ja purskahti itkuun.
Nyt vain Maaret on isän peikkotyttö.
Hän ottaa atulat peilikaapista ja nyppii kulmakarvojaan. Ne kasvavat yhteen ja saavat kasvot näyttämään latuskaisemmilta kuin ne ovatkaan. Hän likistää etusormilla paksut korvanlehdet pitkin päätä. Äidillä on tällaiset korvat, leikkauksen jälkeen. Kirurgi suitsi törrökorvat päänmyötäisiksi, mutta ei poistanut niistä kudosta, jotta niistä tulisi sirot. Äiti kerää suoristetut hiuksensa niskaan löysälle poninhännälle niin, että sivuhiukset peittävät korvat. Maaretin korvalehtiä alkaa särkeä, ja hän irrottaa otteensa. Ne pongahtavat paikoilleen.
Hän kääntyy hieman sivuittain ja tarkastelee profiiliaan. Nenälle ei voi mitään. Littana mikä littana. Sieraimet laajenevat luoliksi. Äiti kavennutti nenäänsä, mutta se tahtoo rustottua uudelleen. Sitä on korjattu jo kahdesti.
Maaret hymyilee peilikuvalleen. Huulet ulottuvat pitkälle poskiin, eikä hampaita riitä joka rakoon. Hammaslääkärin mielestä hampaita ei kannata oikoa eli saattaa yhteen, sillä niitä on liian vähän. Että sitten isompana, kun Maaretin leukaluut lakkaavat kasvamasta, vedetään kaikki hampaat pois ja korvataan ne posliinisella hammasrivistöllä. Samanlaisella kuin äidillä.
Silloin tällöin Maaret etsii käsiinsä kulmistaan nuhjaantuneen valokuva-albumin. Ennen vanhaan kuvat kehitettiin paperille ja sujautettiin läpinäkyviin muovitaskuihin, mistä hän on kiitollinen. On lohduttavaa selata käsinkosketeltavaa todistusta siitä, että äiti on joskus muistuttanut häntä enemmän. Isän mielestä äidin kasvot olivat veitikkamaiset. Äiti puolestaan ei koskaan katso vanhoja valokuvia.
Maaret muistaa hämärästi, miten isä suostutteli äitiä olemaan menemättä leikkaukseen, jossa tehtäisiin hiusrajaan pitkä viilto ja nostettaisiin ihoa niin, että synnynnäiset otsarypyt katoaisivat ja kulmakarvat asettuisivat ylemmäksi. Joka kerran kun leikkelet itseäsi, menetän jotain sinusta, isä oli sanonut.
Äiti ei ollut kuunnellut. Leikkauksen jälkeen hänen kasvonsa olivat pitkään kipeät ja mustelmilla. Kasvohermo oli kuulemma vaurioitunut, minkä vuoksi ruokaillessa äidin silmistä valuu solkenaan vettä. Isä kutsuu niitä krokotiilin kyyneleiksi.
Jokin lihas toisessa poskessa alkaa nykiä tiheään tahtiin. Elohiiri ilmestyy yhä useammin. Maaret luki lääkäripalstalta, että stressi saa lihakset sätkimään. Kansatiedekirjan mukaan nykiminen johtuu siitä, että elämänvoima, sielu, pyrkii pois ruumiista. Hän painaa kämmenellä poskea vaimentaakseen hypähtelyn.
Elohiiri tökkii kättä eikä lopeta.

Maaret istuu naapurin keittiöpöydän äärellä, mutustaa juusto-kurkkuvoileipää ja kurkistelee avoimesta ikkunasta. Isä on hakemassa äitiä ja vauvaa kotiin. Maaret sai luvan odottaa naapurissa.
Heidän luumupuunsa näkyy naapurille. Se puhkesi kukkaan sinä aamuna, kun äiti lähti synnyttämään. Puunrunkoon oli takertunut lukemattomia yöperhosia. Äiti sanoi, että se oli hyvä enne. Hän katkaisi yhden oksan mukaansa, istuutui autoon ja nuuhki kukkia silmät ummessa.
Lopulta isän Toyota vilahtaa portin ohi, ja hiekka rahisee heidän pihatiellään. Maaret tunkee viimeisen leipäpalan suuhun, juo maidonlopun, mutisee kiitoksen suu täynnä ruokaa ja juoksee ulos.
Hän pysähtyy kodin portinpieleen. Äiti nousee auton takapenkiltä, kiertää auton, avaa toisen takaoven ja nostaa nyytin penkkiin kiinnitetystä turvaistuimesta. Mytty käsissä hän kävelee pihatietä pitkin kotiovelle. Hiekka sorahtaa korkeiden korkojen alla. Äidin hameen helma heiluu ja vispaa ilmaan tomua ja ruohonkorsia, jotka pyörteilevät kantapäiden takana.
Kun äiti astuu ensimmäiselle rappuselle, harmahtava ilmakierre irtoaa hänen jaloistaan, suuntaa portaiden ohi, kahisuttaa hortensiapensaan lehtiä ja häviää.
Isä astuu autosta, huomaa Maaretin ja hymyilee leveästi.
– Pikkusisko tuli kotiin, hän sanoo ja sukeltaa auton uumeniin hakeakseen kasseja. – Mene katsomaan.
Makuuhuoneessa äiti peittelee vauvaa pinnasänkyyn ja vääntää sängynpäädystä kaartuvan mobilen vauvan kasvojen ylle. Puiset eläinhahmot – karhu, kirahvi, leijona, possu, delfiini, norsu ja jänis, kaikki samankokoisina ja himmeän puunvärisinä – kalisevat toisiaan vasten. Maaret kurkistaa vuoteen reunan yli. Äiti tarraa häntä olkapäistä, jotta hän ei kurota liian liki.
Vauva on hereillä. Se on kuin ilmetty isä: syvänsiniset silmät, pitkät tummat ripset, siroluinen, kaitakasvoinen, suipot korvanlehdykät. Pieni suppusuu, haituvaiset kulmakarvat, tupottain vaaleaa tukkaa. Sen poskipäät punertavat terveesti, eivätkä kuten Maaretilla, ärhäkköinä veriläiskinä.
Vauvan paidan niskalappu heiluu sen leuan alla. Potkupuvun saumat pullistuvat ulospäin ja saavat jalkaterät näyttämään pikkuruisilta räpylöiltä.
– Sammakkojalka, Maaret sanoo hellästi.
Äiti kalpenee.
– Eikä ole! Se ei ole mikään alisen maailman apuhenki, vaan kunnon ihminen.
– Ei kun sen vaatteet ovat nurinpäin.
Maaret suikertaa kätensä pinnojen välistä ja sormeilee pesulappua.
– Anna olla, äiti sanoo ja nykäisee häntä hartioista. – Sen kuuluu olla noin. Varmuuden vuoksi.
Maaret silittää kämmenselällään vauvan poskea. Se on silkkaa silkkiä.
Vauva kääntää päätään, kukertaa ja hamuaa huulillaan hänen sormeaan. Äiti kiskaisee Maaretin käden pois. Ranne kolahtaa pinnaan ja Maaret älähtää. Jomotus leviää koko kämmeneen.
Vauva alkaa ynistä.
Se haisee makealle ja happamelle.
Peppurasvalle ja pissalle.
– Ruma vauva, Maaret sanoo ja hieroo rannettaan.
Äiti säpsähtää, kohottaa kättään kuin lyödäkseen, mutta antaa sen sitten laskeutua.
Hän hätistää Maaretin pois. Vauvan tulee saada nukkua rauhassa.

Paria viikkoa myöhemmin Maaret näkee outotontun ensimmäisen kerran. Hän on piirtämässä olohuoneessa, kun hänen huomionsa kiinnittyy puutarhaan. Jotain liikahtelee mustaviinimarjapensaan alla. Aivan kuin pensaan katveessa seisoisi pieni olio, huomaamattomana kuin varjo.
Maaret siristää silmiään, katse tarkentuu.
Olento on kauttaaltaan ruskeanharmaa, paitsi rinnalle ulottuva parta, joka on valkea. Sen ihossa risteilee juovia, kuin kuivuneessa savessa, ikään kuin se ei olisi peseytynyt ikuisuuksiin. Lyhyen ja tanakan vartalon ympärille on kääritty riepuja nutuksi, joka pysyy paikoillaan naruvyöllä. Veltto myssy roikkuu toisella ohimolla. Poskipäät kohoavat korkealle, suu on leveä, nenä olematon. Silmien päälle villinä harottavat kulmakarvat tekevät sen ilmeestä epäystävällisen.
Maaret ummistaa silmät ja kun hän avaa ne, otus on kadonnut. Pudonneet puunlehdet, irtonaiset heinänkorret ja multahiput tanssivat ilmassa puutarhan perälle kuin heikon trombin ajamina.
Pian outotontun ensiesiintymisen jälkeen heille tulee hiiriä sisään.
Maaret herää aamulla paukuntaan ja äidin kiljuntaan, jota säestää isän matala, rauhoittava puhe. Hän menee keittiöön, jossa äiti vimmaisesti hakkaa mopilla jääkaapin ja tiskiallaskaapin välistä rakoa. Isä koettaa vetää äitiä taaemmas.
Ruskeaselkäinen, valkovatsainen metsähiiri kipittää näkyviin jääkaapin toiselta puolelta, ponnahtaa takajaloilleen ja tarkastelee Maaretia viiksikarvat värähdellen. Maaretista tuntuu, että eläimellä on asiaa. Hiiri vilkaisee sivulle ja pujahtaa kaapiston sokkelinviertä pitkin takaovelle.
Maaret raottaa ovea ja päästää sen ulos.
– Se meni jo.
Äiti lakkaa läiskimästä mopilla ja pyörähtää kannoillaan. Ohuet verisuonet risteilevät hänen poskillaan, hiussuortuvia on karannut poninhännästä, ja hän on hengästynyt.
– Päästit sen ulos? Se olisi pitänyt hävittää.
Isä kietoo käden äidin harteille.
– Älä nyt. Ostan muutaman luomuloukun ja käyn sitten päästämässä sen vapaaksi metsään.
– Ei, äiti sanoo eikä irrota katsetta Maaretista. – Hankit kunnon loukkuja tai myrkkyä. En halua niitä inhottavia otuksia talooni. Ne tietävät onnettomuutta.
Tämän jälkeen talon nurkilla juoksentelee paljon hiiriä: ruskeita, isokorvaisia metsähiiriä, kellanruskeita peltohiiriä ja toisinaan jopa piskuisia koivuhiiriä. Isä ostaa tusinan luomuloukkuja. Maaretin kanssa he pinoavat ansoja hiirivankeineen takakonttiin, ajavat läheiseen metsään ja vapauttavat eläimet. Äiti vahtii, että isä hakkaa lautoja ulkoseinän rakojen tukkeeksi. Hän soittaa löytöeläintaloon ja kyselee kissaa, mutta ei kuitenkaan hanki sitä. Ettei se mene makaamaan vauvan päälle, hän sanoo.
Maaret ei puhu hiiristä äidille. Sen sijaan hän selaa kansatiedekirjaa, jonka mukaan tonttu voi muuttaa muotoaan. Se voi olla heinätupas tai pieni eläin, kuten hiiri.
Maaretin mielestä äiti saisi olla onnellinen, ettei tonttu ilmesty käärmeenä.

Vauva imee tissiä. Maitovana valuu toisesta suupielestä. Äiti viikkaa harsokangasta vauvan posken alle.
– Menetkös siitä, hän sanoo Maaretille ja nostaa vilttiä korkeammalle. Vauva jää piiloon. – Tämä on tarpeeksi vaikeaa muutenkin.
Maaret kohauttaa olkapäitään ja menee olohuoneen ikkunan luo.
Ensi alkuun, kun maito nousi äidin rintoihin, se ei herunut ulos, vaan jäi kiertämään niiden sisään. Rinnat paisuivat kovaksi kalliokielekkeeksi leuan alle. Niillä olisi voinut pitää ruokalautasta sen sijaan, että äiti kierrätti haarukkaa vieraiden ulottuvuuksien ympäri. Saadakseen maidon juoksemaan hän lämmitti rintoja kaurahauteella, kääri ne valkokaalin lehtiin, istui tuntitolkulla kuumassa saunassa, joi hieman olutta, pusersi ja siveli rintoja niin usein ja kovakätisesti, että iho runneltui mustelmille. Mikään ei auttanut. Vauva oli kiukkuinen ja hätääntynyt. Äiti napsi särkylääkkeitä kipuun ja murehti lääkkeen vaikutusta rintamaitoon. Lopulta lääkäri armahti häntä, antoi pistoksen, ja maito alkoi valua.
Äiti on edelleen huolissaan. Maitoa tulee kuulemma liian vähän. Vauva imee molemmat rinnat tyhjiksi ja vaatii lisää ruokaa. Isä mielellään syöttää vauvaa pullosta, mutta ei sano sitä ääneen.
Maaretin tulee pysytellä kauempana imetyksen aikana. Tuntuu kuin maito seisahtuisi, kun tyttö seisoo vieressä, Maaret kuuli äidin sanovan isälle. Älä puhu hulluja, isä oli vastannut, mutta äiti oli kirahtanut, että on sitä verenseisauttajiakin, niin miksei myös maidonseisauttajia.
Puutarhassa marjapensaiden alalehvästö heilahtelee ja ruohossa kulkee näkymätön vire. Liike pysähtyy toissavuonna kaadetun omenapuun kannon luona. Maaret pinnistää silmät isoiksi ja näkee tontun. Se seisoo liikahtamatta kannon päällä ja pälyilee taloa.
Maaret kuulee maiskauksen selkänsä takaa. Vauva irrotti imuotteensa äidin rinnasta. Se alkaa parkua.
Otus aukoo suutaan äänen tahdissa. Sen suu aukeaa mustana syöverinä.
Maaret juoksee eteiseen ja varoo astumasta hiirenloukkuihin. Hän työntää jalat kumisaappaisiin ja ryntää ulos.
Kun hän avaa oven, tonttu hätkähtää, kääntyy – eikä sitä enää näy. Sivusilmällä Maaret tavoittaa korkeahkon ruohomättään huojunnan, joka etenee puutarhan perälle. Sitten sekin katoaa. Hän menee puunkannon luo. Sen päälle on ilmestynyt keltainen räkämöykky, josta leijailee kostea, kitkerä haju.
Illalla Maaret vie isän kannon luo ja osoittaa limaläikkää. Paranvoisieni, isä sanoo. Niitä kasvaa lahoavissa kannoissa. Maaret etsii kansatiedeoppaasta paranvoin: parahenki imee maitoa lehmien utareista ja oksentaa sen pahentuneena pois. Maidontulon ehtyminen saattoi merkitä nälkäkuolemaa.
Ehkä outotonttu ottaa maidon sieltä mistä saa, Maaret miettii.

Äiti keikistelee sohvalla, hymyilee, halii vauvaa ja pitää toisella kädellä kännykkää varren päässä. Kameransuljin napsahtaa. Selfie on valmis.
– Ota minustakin kuva, Maaret sanoo.
– Ei, ei. Tämä on vain minusta ja vauvasta.
– Laitatko sen facebookiin? Onko siellä minusta kuvia?
Äidin kulmat kurtistuvat ja muistuttavat hänen alkuperäisiä kulmakarvojaan.
– Avasin tilin vasta äskettäin.
Maaret menee huoneeseensa, kirjautuu facebookiin ja näpyttää äidin nimen Etsi kavereita -kenttään. Äidin nauravat kasvot ilmestyvät ruudulle. Taustakuvassa kukkii luumupuu.
Ensimmäiset postaukset ovat kolmen vuoden takaa, uusimmat koskevat vauvaa. Runsaasti vauvan ja äidin yhteiskuvia: vauva nukkumassa, vauva leikkii mobilella, vauva eri asuissa, vauva ja äiti poski poskea vasten. Maaret rullaa ruutua alemmas. Ennen vauvan syntymää postaukset käsittelevät sisustusta, puutarhaa, kirjoja ja elokuvia.
Kahden vuoden takaisessa postauksessa on mustalla pohjalla ruskeankirjava perhonen ja teksti ”Pieni yökkönen lentää pimeässä”. Sen alle on kirjoitettu päivämäärä ja risti. Perhospostausta on seurannut pitkä hiljaisuus, jota ovat rikkoneet vain satunnaiset Otan osaa -viestit.
Sivuilla ei mainita Maaretia, ei teksteissä eikä kuvina.

Ontto helinä herättää Maaretin aikaisin aamulla. Ääni muistuttaa pinnasängyn päälle ripustetun mobilen ääntä. Hän hiipii vanhempien makuuhuoneeseen. Isä ja äiti nukkuvat, vauva makaa vuoteessaan. Sen silmäluomet muljahtelevat unennäössä. Puueläimet roikkuvat elottomina vauvan pään päällä.
Maaret menee olohuoneeseen ja kurkistaa ikkunasta pihalle. Puromaiset usvavanat juoksevat pitkin poikin nurmikkoa, väistelevät marjapensaita, oikaisevat kukkapenkkien halki. Yksi niistä etsii tiensä luumupuun luo, kiertyy sen rungon tyveen ja leviää siihen pehmeäksi matoksi.
Nouseva aurinko väläyttää valoa pilvien lomasta ja heijastaa Maaretin silmiin jotain pitkää, hentoa ja kiiltävää. Puun alaoksista roikkuu pystysuoria siimoja, joiden päissä killuu pitkulaisia hahmoja.
Aamukaste kostuttaa jalat nilkkoja myöten, kun Maaret kahlaa nurmen läpi luumupuun luo. Alimmilta oksilta liukuu etanoita maahan limarihman varassa. Hän tunnistaa mustan ukkoetanan ja kotia selässään kantavan tarhakotilon. Kaksi pantterikuvioista etanaa kieppuu saman säikeen varassa. Aurinko ponnistaa esiin pilvimuurin reunan takaa ja lämmittää puunlatvaa. Nilviäisillä on kiire paeta kuivumiskuolemaa kasvien ja karikkeen suojaan.
Maa vanhan kannon ympärillä kuhisee. Maaret astuu lähemmäs. Satoja kiiltäväkilpisiä koppakuoriaisia kömpii ja ryömii sekasortoisena massana, joka kiertää kantoa vastapäivään. Ne räpistelevät hänen jalkojensa päältä ja kutittavat häntä tikkuraajoillaan.
Kannolle on ilmestynyt lisää paranvoita – ja valkeavatsainen hiiri. Se istuu takajaloillaan, etujalat sievästi taivutettuina rinnalle. Se tiirailee Maaretia ja kallistaa päätä. Sitten se vilkaisee etanoiden jättämiä limasiimoja ja kiinnittää taas katseen Maaretiin. Tämä nyökkää, menee sisään, kerää tarvikkeita ostoskassiin ja sulkeutuu huoneeseensa.
Iltapäivällä Maaret saa työnsä valmiiksi.
Isä on töissä, vauva nukkuu vuoteessaan, äiti lukee ruokapöydälle levittämäänsä sanomalehteä ja mutustaa banaania posket märkinä.
Maaret kerää pinnasängyn yltä mobilen puuhahmot yksi kerrallaan kouraansa, jotta ne eivät kolahtelisi. Hän pujottaa lelun irti koukusta ja ripustaa tilalle juuri tekemänsä. Sekään ei ole värikäs, mutta kiiltoa, muotoja ja kokoja on enemmän. Ja mikä tärkeintä, riippuvat esineet ovat metallisia: rautaa, terästä, alumiinia ja messinkiä.
Talontontun luulisi tulevan tyytyväiseksi.
Maaret luki kansatiedekirjasta, että sielu vaeltelee ihmisen nukkuessa tämän ulkopuolella. Jos vanha viisaus pitää paikkansa, suunnitelma saattaa epäonnistua. Koditon sielu voi muuttua pahaksi hengeksi, joka pyrkii syntymään uudelleen.
Kaiken lisäksi aiemmin keskenmennyt vauva, yökkönen, pimeässä syntynyt ja pimeässä kuollut, haluaa lentää valoon.
Maaret ei tahdo mitään tällaista. Hän ravistaa vauvan olkapäistä hereille. Sen silmät rävähtävät auki, ja Maaret näkee niistä kuvajaisensa kuin peilityynestä järvenpinnasta.
Mustanruskea peikko hennon keijun kasvoissa.
Vauva alkaa huutaa ja huitoa pienillä nyrkeillään. Mobilen leipäveitsi, filerointiveitsi, lihaveitsi, vasara, lihanuija, taltta ja kynttilänjalka saavat kyytiä ja kilkattavat kilpaa toisiinsa osuessaan. Ompelulangan lenkki isoimman veitsen kahvassa liusuu toiseen päähän ja veitsi kallistuu.
Maaret kuulee juoksuaskelia. Äiti tyrkkää hänet syrjään. Maaret kompastelee, kaatuu rähmälleen lattialle. Äiti kumartuu vauvan ylle juuri kun lanka napsahtaa poikki. Neliömäinen lihaveitsi mätkähtää lappeelleen hänen selkäänsä, kimpoaa siitä vuoteen jalkopäähän. Äiti kaappaa rääkyvän vauvan syliinsä ja nousee pystyyn.
Hänen rintansa nousee ja laskee läähätyksen tahdissa. Hiukset ovat levinneet hujan hajan hartioille. Silmät ovat tummuneet ukkospilviksi, joissa salamat kiertävät kehää. Huulet ovat vetäytyneet taakse, kulmahampaat rikkovat hampaiden tasaisuuden.
Äiti siirtää vauvan toisen kainalonsa alle. Hän tuijottaa Maaretia tiiviisti, ikään kuin tyttö katoaisi, jos hän räpäyttäisi silmiään. Vapaalla kädellä hän hapuilee lihaveistä vauvanpeiton poimuista.
Maaret ehtii ajatella, että kaikista kauneusleikkauksista huolimatta äiti näyttää nyt rumalta.

© Liisa Näsi 2015

Kirjoittajan esittely

Aloin kirjoittaa fiktiota v. 2012. Olin sepustanut vuoden verran valtavirtanovelleja, kun silloinen ohjaajani Mari Mörö huomautti, että yksi tarinani on spekulatiivista fiktiota. Nyökkäsin kiitollisena palautteesta – ja otin välittömästi selvää, mitä sanapari tarkoittaa. Huomasin kirjoittaneeni useammankin spefi-novellin.
Osallistuin ensimmäisiin kirjoituskilpailuihin v. 2014 ja sijoituin mukavasti sekä scifi- että valtavirtanovellieni kanssa. Suomalainen scifi-yhteisö on minulle vielä suht vieras. Lisäksi opettelen vasta tavaamaan scifin lukemattomia alalajeja. Kirjoitan edelleen myös valtavirtaa, novelleja ja romaania. Vaihtelu virkistää.

Novellin saatesanat:

Kirjoitin Ruma vauva -novellin kesällä 2015. Halusin kirjoittaa spefi-tekstin ja kysyin pojaltani, mistä kirjoittaisin. Tontusta, hän sanoi. Pyörittelin tonttua mielessäni muutaman viikon, selasin kansatiede- ja kansanperinnekirjojen tonttuosastoja, jopa ostin kaksi hyväksi havaitsemaani kansanperinnekirjaa netistä. (Minussa asuu pieni etnologi, vaikken koskaan jaksanut innostua yliopiston pohjoismaisesta etnologiasta muutamaa kurssia enempää. Ladon seinä saa olla juuri niin vino kuin haluaa.)
Se, että tonttu muuttui outotontuksi, ts. aihe lähti lapasesta ja alkoi yhtäkkiä käsitellä kosmeettisia kauneusleikkauksia, oli yllätys. Seurasin polkua ja perehdyin kauneusleikkauksia käsitteleviin teksteihin ja sivustoihin sekä eksyin nettisivulle, jossa oli ennen ja jälkeen -kuvia epäonnistuneista kauneusleikkauksista.
Tämän jälkeen ei ollut paluuta veikeä ja viaton tonttu -teemaan. Se sopi minulle hyvin. Kirjoitan mielelläni kantaa ottavia kirjoituksia ja jäsennän siten päänsisältöäni ja maailmaani.