12.7.1816
Rakas Carl-serkkuni

Olen nyt todellakin matkustanut maailman ääriin, kaukaisemmalle tunnetulle saarelle.  Laivamatka oli pitkä ja koko tämä tutkimusmatka tulee minulle kalliiksi – maksoin kapteenille siitä, että hän jätti minut tänne kahdeksi viikoksi ennen kuin he taas poimivat minut kyytiinsä paluumatkallaan. Kuten ennenkin, tulen käyttämään sinua kuin päiväkirjaa, kirjoitan aina kun jotakin mielenkiintoista tapahtuu ja lähetän sitten kirjeet luettavaksesi jahka pääsen takaisin sivistyksen pariin. Täällä ei ole lähettejä tai postivaunuja, vaan eri saarten asukkaat viestittävät toisilleen savumerkkien avulla.

Saaren väki on ottanut minut vastaan ystävällisesti ja muutama heistä puhuu kieltänikin. Olen toki opiskellut heidän kieltään jonkin verran Tohtori Mauritzin vähän tunnetusta teoksesta Kaukaisimmat kielet, mutta saarelaiset puhuvat niin nopeasti, että siitä on vaikea saada selvää. He ovat pukeutuneet värikkäisiin mekkoihin ja koristautuneet maalatuista siemenistä ja kotilonkuorista punotuilla helminauhoilla, tatuoineet käsivartensa ja pitävät hiuksiaan monimutkaisilla palmikkokampauksilla. He näyttävät kovin pittoreskeilta, eivätkä missään tapauksessa naurettavilta sillä tavalla kuin me näyttäisimme noin merkillisissä hepenissä. He ovat tottuneet vieraisiin, sillä täällä on aiemmin käynyt muutama toiviorikas seikkailija ja tiedemies kultaa tai maustekasveja etsimässä. Aivan turhaan tietenkin, heimolla ei ole suuria aarteita ja heidän ympäristönsä on ryteikkömäistä viidakkoa, jossa ei kuitenkaan kasva mikään tavoitelluimmista puulajeista. Minulle on varattu makuusija vierasmajassa heimon päällikön kodin vieressä ja joku päällikön lapsikatraasta näytti minulle peseytymispaikan ja kutsui sitten illallisille. Ruuanlaitto näyttää täällä mielenkiintoiselta: Kaikki saaren naiset jakavat yhteisen keittokatoksen ja he valmistavat ruokansa suurissa padoissa yhdessä jaettavaksi. Miten paljon luonnollisempi tapa tuo on laittaa ruokaa ja illastaa kuin meidän pienet keittokomeromme ja yksinäinen raataminen väsyttävän työpäivän jälkeen! Sinäkin varmaan arvostaisit tuota Carl, kun kylmänä talvi-iltana emäntäsi unohtaa tuoda sen vuokraan kuuluvan keittolautasen ullakkohuoneeseesi.
Lautasina toimivat suuret lehdet, vesikuppeina jonkin pähkinän kuoret ja koko heimo istuutui rinkiin tulen ympärille syömään ja seurustelemaan. Uteliaat nuoret vaativat minua heti kertomaan kotikaupungistani – onko totta, että siellä on taloja, joissa ihmiset asuvat päällekkäin kuin muurahaiset keossa, eikä ruoka kasva metsässä tai meressä vaan se haetaan muilta maksua vastaan? Entä onko totta, että koko kaupunki peittyy kylmään valkeaan hahtuvaan talvisin?

Olen varannut mukaani muutamia kuvia kotikaupungistani ja näytän niitä saaren väelle. Kerrostalot ja viemäriverkostomme herättää ihmetystä ja heidän on vaikea uskoa, että kotikaupungissani asuu monta kymmentä tuhatta asukasta. Päällikön nuori tytär on aivan erityisen puhelias, hän on välitön ja viehättävä neito, pukeutunut keltaiseen mekkoon ja koristellut lettinsä punaisin nauhoin. Aterian jälkeen hän saattaa minut vierasmajaan ja toivottaa kauniita unia. Yöllä kuulen pöllöjen huhuilua ja majani oviaukosta näen mustan taivaan, kuun valaisemana ja täynnä kirkkaita tähtiä.

14.7.1816
Rakas Carl-serkku

Tiedän, että kihlautumisesi purkautumisen jälkeen et halua niin ajatella sydämen asioita, mutta kerronpa silti sinulle hiukan paikallisista tavoista rakkauden saralla. Täkäläiset ovat paljon meitä välittömämpiä, useampi nainen on yrittänyt tehdä minuun tuttavuutta ilman mitään häpeää – minun oli kerrottava heille, mitä sormukseni merkitsee ja miten minä olen uskollinen morsiamelleni. Heistä oli kummallista, että olisin vain yhden naisen kanssa, heidän mukaansa terve mies kylvää siemenensä mahdollisimman laajalle, ja kunnon vaimo ei ole tästä mustasukkainen. Älä kuitenkaan tästä mainitse Dorotealle, hän voisi pahoittaa mielensä, vaikka mitään syytä sellaiseen ei ole. Ehkä meidänkin kulttuurimme olisi vähemmän sairaalloinen ilman mustasukkaisuutta, jos eläisimme näiden luonnonlasten tavoin, mitä luulet? Itse en tunne sellaiseen houkutusta, mutta näillä saarilla ei tunneta intohimorikoksia, hermosairauksia enkä ole nähnyt yhtään katkeraa vanhaapoikaa- tai piikaakaan. Rakkaus on heimolaisille osa luonnollista elämänkulkua, he menevät naimisiin nuorina, suhtautuvat ymmärtäväisesti liiton ulkopuolisiin seikkailuihin ja hoitavat toistensa lapsia ja yksinäisiä vanhuksia. Heidän parissaan tapaa sellaista aitoa heikommista välittämistä, jollaiseen omassa kotimaassani en ole törmännyt milloinkaan.

Heimon väki on valmistautumassa häihin, päällikön  nuori tytär naitetaan naapurisaaren päällikölle, jolla jo ennestään on kuusi vaimoa. Tyttö on kovin innoissaan häistään ja valmistaa paikallista versiota kapioista – kutoo koristeellista kangasta appivanhemmilleen ja ompelee lahjavaatteita miehelleen. Hän kertoo minulle, että päällikön vaimona tulee olemaan tärkeä nainen ja kantamaan vaimojen erityistä päähinettä, joka on valmistettu värikkäistä sulista. Hän puhuu siitä, miten monta lasta haluaa – punastumatta, aivan ventovieraalle, ja esittelee kaikille häävaatettaan, värikkäästi kirjailtua kaapumaista mekkoa. Myös saaren lapset odottavat innoissaan häitä ja opettelevat keskenään seremonialauluja useita päiviä kestäviin juhlallisuuksiin. He tanssivat piirileikkiä, taputtavat käsiään ja laulavat morsiamesta joka nousee kanoottiin uutta elämäänsä varten. Se kuulostaa kovin runolliselta. Yritän saada laulun sanat muistiin ja kääntää ne sinua varten. Miehet taas tuntuvat odottavan lähinnä kestejä ja palmuviinatarjoilua – jotkin asiat ovat todella samanlaisia kaikkialla. Älä tästäkään mainitse Dorotealle. En aio ryypiskellä sen enempää kuin lempiä alkuasukasnaisiakaan, olen täällä vain tutkijana, en hupimatkalla. Mitä juhla-ateriaan tulee, se lienee mielenkiintoinen kulinaristinen kokemus.

24.7.1816
Rakas Carl-serkkuni

Olen nyt tutustunut paikalliseen arkielämään – metsästykseen, jossa pääsin vähän näyttämään omia taitojanikin, käsitöihin, kalastukseen, uskonnolliseen elämään ja rituaaleihin ja nyt jopa koulutukseen. Kerran viikossa nimittäin lapset kootaan eräänlaiseen alkeelliseen kyläkouluun ja heille opetetaan paikallista merkkikirjoitusta,  kädentaitoja kuten ansojen punomista ja kalaverkkojen paikkaamista sekä paikallista uskonnollista perinnettä. Sinuahan kiinnostaa kaikenlainen magia ja mytologia, joten saatat pitää näistä jutuistani – itse en ole niistä niin kiinnostunut ja ihmettelen aina matkoillani miksi kaikkialla ihmiset turvautuvat niin herkästi taikauskoisuuteen. Paikallisilla ei ole kristinuskon kaltaista kostonhimoista jumalaa eikä edes inhimillisiä polyteistisiä jumaluuksia kuten Intiassa taikka Antiikin Kreikassa. Mutta he uskovat esi-isiensä vaikuttavan heidän elämäänsä, rukoilevat näiltä onnea ja uhraavat näille pikku alttareilla, jotka on varsin kauniisti koristettu helmiäisestä valmistetuin juomakupein, kukin ja höyhenin. Näitä esi-isiä esittävät savipatsaat, joiden kasvoille on kiinnitetty hiukan aavemaiset helmiäisnaamiot. Kaikista merkillisintä heidän uskonnossaan on kuitenkin se, että he väittävät esi-isien puhuvan heille. Jokainen heistä pitää siis itseään eräänlaisena profeettana, joka on suorassa yhteydessä esi-isien henkien kanssa. Ja tätä, mitä he sanovat ”esi-isien kieleksi” opetetaan koulussa lapsille. Mitä mikäkin merkki, uni tai enne tarkoittaa. Ennusmerkkien lisäksi esi-isien kanssa kommunikoidaan todellakin puhumalla jotakin kummallista kieltä, joka ei ole käytössä jokapäiväisessä puheessa ja johon en ole itse törmännyt Tohtori Mauritzin kirjassa. Kun pyysin heiltä esimerkkiä tästä kielestä he sanoivat muutaman lauseen, mutta eivät suostuneet kääntämään sitä. He olivat pahoillaan että joutuivat tuottamaan minulle pettymyksen, mutta esi-isien kieli oli vain heitä, esi-isien varjelemia jälkipolvia varten. Kysyin, miten he oikein juttelivat esi-isiensä kanssa ja he kertoivat vain seisovansa alttarin edessä, lausuvansa oikeat rukoukset tällä erikoiskielellä ja heidän mielessään esi-isät vastasivat takaisin. En tiedä miten oman kulttuurimme tiede tulkitsisi tuollaisen. Eiväthän he kaikki nyt voi olla mielipuolia ja kuulla harhaääniä. Heidän mielessään tässä kommunikaatiossa ei ole mitään kummallista, kun kerroin, etten oikein edes ymmärrä miten tämä kommunikaatio toimii he sanoivat, että tietenkin myös omat esi-isäni yrittävät ottaa minuun yhteyttä ja että minun pitäisi kuunnella heitä tarkkaavaisesti. Miten muuten tietäisin kenen kanssa mennä naimisiin ja milloin meressä on hyvin kalaa?
Minä vastasin heille, että eurooppalaisen miehen on vain luotettava tietoihinsa, kokemukseensa, järkeensä ja sydämeensä ääneen, tehdessään tärkeitä valintoja elämässään. Tutustuessani tulevaan morsiameeni kiinnyin häneen niin paljon, että halusin mennä naimisiin hänen kanssaan ja että ammattiin liittyvät valinnat etc olen joutunut tekemään pitkän harkinnan jälkeen. En usko heidän ymmärtäneen mitä yritin sanoa.

21.7.1816
Carl-Serkku, kovasti kaipaillen!

Kunpa olisinkin jo luonasi niin voisin kertoa kaikesta kokemastani seikkaperäisesti ja näyttää luonnoksiani. Vietän täällä nyt viimeistä iltaani ja olen nauttinut juhla-illallisen ystävällisten alkuasukkaitteni parissa. Sain lähtiäislahjaksi kudotun liinan, taidokkaasti valmistetun kunniapäähineen sekä pienen alttarikuvan joka esittää joitakin heidän esi-isistään. Patsas on kömpelövartaloinen saviveistos, koristeltu kiemuraisin kohokuvioin, maalattu punaiseksi ja keltaiseksi ja valkea miniatyyrinaamio on kiinnitetty pienellä nyörillä pään taakse.
Tulen ikävöimään näitä luonnonlapsia, heidän välittömyyttään ja rohkeuttaan, heidän iloista hymyään, sointuvaa kieltään ja rytmikästä musiikkiaan. Ilta-aterialla he tarjoilivat herkullista kalaruokaa, hedelmiä sekä makeutettua siman kaltaista juomaa ja lapset esittivät minulle tanssinsa ja laulunsa.  Kaikki kysyivät josko tulisin vielä käymään uudestaan enkä hennonnut kertoa heille, että tuskin rahani riittävät tällaiseen seikkailuun toista kertaa. Mieleni askartelee jo matkakirjani parissa, voin käsitellä niin montaa aikamme kysymystä ja ongelmaa kaiken oppimani avulla. Tiedä vaikka päästäisivät luennoimaan heimostani yliopistollekin. Mutta kaikista eniten odotan sitä hetkeä, kun näen Dorotean satamassa ja sitten myöhemmin istahdan kanssasi lasilliselle tai kahvikupilliselle. Sinä kun olet se ainoa, jolle voin kertoa aivan kaiken. Alkuasukkaani eivät ymmärtäisi tätä piirrettä kulttuurissamme, heillä ei ole tabuaiheita keskustelussa ja niin miehet kuin naisetkin juoruavat aivan samoista asioista ilman minkäänlaista häveliäisyyttä.

Seuraavana päivänä.
Carl.

Olen järkyttynyt. Pyydän anteeksi, jos et saa selvää kirjoittamastani, käteni vapisee niin kovasti. En edes ymmärrä mitä äsken näin, en kykene selittämään sitä rationaalisesti.
Heräsin aamulla kummalliseen meteliin, kyläläiset huutelivat kiihtyneitä ja kuulin heidän juoksevan kovalla kiireellä majani oven ohi. Seurasin heitä uteliaana ja he kaikki kiirehtivät  rannalle sellaiseen kohtaan, missä ikivanha kivinen vartiotorni seisoo jyrkän kallion yläpuolella. He kokoontuivat piiriin tornin alle ja muodostivat kujan piirinsä keskelle, jota pitkin näin nuoren naisen kulkevan unissakävelijän askelin. Se oli päällikön tytär, alastomana, hiukset purettu leteiltä valloilleen. Hän käveli väkijoukon läpi ja kiipesi tornin huipulle se huteria askelmia pitkin. Päästyään tornin huipulle hän levitti kätensä ja käänsi kasvonsa meihin alhaalla katsoviin päin ja hänen kasvonsa, Carl, minä en nähnyt hänen kasvojaan, sillä yhtäkkiä ne olivat muuttuneet valkeaksi  naamioksi. Valkea usva kietoutui syleillen hänen ympärilleen ja hän heittäytyi taaksepäin kivikkoiselle rannalle. Tömähdys vain kuului kun hänen hento ruumiinsa paiskautui päin kiviä.
Olin niin järkyttynyt, että en saanut sanaa suustani. Kaksi heimolaista ilmestyi jostakin paarien kanssa ja lähti kiipeämään alas kallionjyrkännettä hakeakseen ruumiin. Tytön vanhemmat ja sisarukset itkivät ja halasivat toisiaan. Joku kylän vanhoista naisista ilmestyi viereeni vakava ilme kasvoillaan.
”Olen pahoillani siitä, että teidän piti nähdä tämä ennen lähtöänne” hän sanoi. ”Se on surullinen loppu vierailullenne. Mutta älkää näyttäkö  kauhistuneelta, joskus keväisin käy näin että nuori morsian vihitäänkin manalan väelle eikä valitulle sulhaselleen. Sillä tavalla satomme ja kalasaaliimme pysyvät runsaina. Onhan tämä haikeaa hänen perheelleen, mutta yhtä suuri kunnia on tulla manalan morsiameksi kuin naida päällikkö naapurikylästä.”
”Päättikö hän itse heittäytyä kuolemaansa”? Sain vihdoin kysyttyä. Nainen ravisti päätään.
”Voi ei, esi-isät ne kertoivat hänelle, että hänet on valittu siihen tehtävään. Kukapa taistelisi esi-isiemme tahtoa vastaan. Nyt me valmistaudumme häihin, mutta surumielisempiin sellaisiin. Häntä tullaan kohtelemaan hyvin manalassa, älkää itkekö hänen puolestaan”
Enkä minä ollut surullinen, vaan tunsin itseni voimattomaksi tuollaisen kauhun edessä. En tiedä vieläkään mitä näin, minkä kummallisen yliluonnollisen ilmiön, jota en voi selittään järjelläni. Hyvästini heimon väelle olivat lyhyet enkä ehtinyt jäädä tutkimaan tapahtunutta, sillä laivani oli jo näköpiirissä. Valitin kapteenille huonoa oloa ja pysyttelin hytissäni. Yön tullen menin kannelle ja paiskasin lahjaksi saamani esi-isien naamioidun pienen savipatsaan syvälle mustiin aaltoihin.

© Lucilla Lin 2015

Kirjoittajasta

Lucilla Lin on ulkosuomalainen kauhukirjoittaja, joka syntyi väärälle aikakaudelle ja viettää suuren osan ajastaan museoissa sekä vanhan kirjallisuuden parissa. Hän yhdistää mielellään kauhuelementtejä fantasiaan ja dystooppiseen scifiin, sotkee taidehistoriallista nippelitietoa fiktioon ja on luonut oman mytologian.

Saatesanat novelliin

Ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen en halunnut kirjoittaa kauhutarinoita. En pystynyt edes editoimaan vanhoja juttujani, ne olivat kaikki aivan liian raakoja!
Lapsen ollessa puolivuotias hän aloitti kiinteiden ruokien maistelun ja oma oloni alkoi taas palautua normaaliksi. Esi-isien kieli tuli lähes valmiina tarinana unessani, jossa olin kaikkea primitiivistä ihaileva tutkija. Pääni oli yhtäkkiä taas täynnä ideoita. Oli selvästi aika palata kauhun pariin!