Veden ääni kaikui aavemaisesti luolan seinämistä. Kun pisaroita roiskahti huokoiseen kiveen, kuului sihinää. Samalta kuulosti, kun heitti kauhallisen vettä vasten saunan rapattua seinää. Melkein tunsin löylyn käsivarsilla ja päänahassa. Oli lähes mahdollista unohtaa kylmyys, joka kohosi jäisestä vedestä ja huokui huuruna kiviseinämistä.
Vene narahteli, kun se keinahteli hiljaa eteenpäin virrassa. Minkäänlaisia ohjausvälineitä ei ollut, ja oli vaikea tunnistaa vuorokaudenaikaa. Vielä pahempaa oli, etten tunnistanut olinpaikkaani. Olin herännyt tässä veneessä ja sittemmin nähnyt vain kivisiä, vihertävien jääpintojen peittämiä seinämiä, joilla leikkivät terävät varjot. Olin avannut silmäni vailla ajatuksia, ilman kipuja tai osviittaa siitä, miksi heräsin muualla kuin kotona. Olin maannut puolittain istuimella, puolittain pohjalla ja kangistunut, mutta siinä kaikki. Kun olin huutanut ja mesonut aikani, ja nyt vain istuin. Lopulta vajosin unen ja valveen rajatilaan. Pari kertaa säpsähdin, kun jäästä murtui paloja, jotka jymähtivät veteen. Joskus pisaroita roiskui päälleni. Ne herättivät, hetkeksi.
Jostain tuli valoa, mutta sen lähteet olivat kätkössä kuin kallionkoloihin olisi sijoiteltu näkymättömiä lamppuja. Typerä ajatus. Eihän täällä ollut mitään. Vain minä ja vieras vene. Paniikki hulmahti, mutta laantui taas pian turtumukseksi. Olin jo huutanut, hakannut veneenlaitoja – erityisen typerää – ja halannut itseäni, mutta tilanne ei ollut muuttunut. Vene ei pysähtynyt, kukaan ei tullut.
Hytisin, vaikka minulla oli toppatakki, hanskat ja pipo. Samoissa vaatteissa muistelin lähteneeni kouluun, ajat sitten. Siitä oli ehkä vain tunteja, mutta saattoi olla viikkokin. Edellisen muistikuvan ja veneessä heräämisen välissä oli mustaa. Silti jopa reppu oli täällä. Siellä olivat tavalliset tavarat: kirjat, lompakko, myslipatukka, nuhjuinen nenäliina ja kynälyijystä mustunut penaali.
”Hei!” karjuin taas.
”Hei! Hei! Ei! Ei! Ii!” kaikui seinistä. Kun ääni vaimeni, kuului vain narinaa ja solinaa. Niiden takaa kaikui äänistä pahin. Hiljaisuus.
*
Luultavasti tänään oli keskiviikko ja helmikuu. Todennäköisesti oli ilta, mutta saattoi olla yökin. Olin lähtenyt liikkeelle talvisena arkiaamuna, unisena, puuroa syöneenä, valmistautuneena biologiaan, matematiikkaan, ranskan kaksoistuntiin ja iltapäivän kestävään museovierailuun. Sittemmin olin istunut tunneilla, syönyt ruokalassa moussakaa ja raastetta ja lähtenyt historian ryhmän mukana museoon. Päivä tuntui etäiseltä, mutta muistin tutun liukuhihnamaisuuden: bilsa-matikka-pitkävälitunti-ranska-ruokailu-ranska. Ranskanopettaja Maire Häkkinen oli pukeutunut violettiin röyhelöpaitaan ja tweed-hameeseen. Yhdistelmä nauratti taas kerran minua ja Miiaa.
En kuvitellut koulupäivää. Olin kokenut sen.
Museota varten oli varattu loppupäivä. Olimme Miian kanssa suunnitelleet kiertävämme kokoelmat nopeasti, jotta olisi mahdollista käyttää kouluaikaa kahvitteluun. Harvinaiset varastetut puolituntiset tai tunnit ilahduttivat eri tavalla kuin oikeat vapaapäivät. Kuuma kaakao, keskikaupunki ja päivänvalo ja kaverit hikoilemassa pulpeteissaan. Aika hyvä saldo.
Aukko oli tässä. Muistin menneeni museoon, mutten tulleeni sieltä pois.
Pinnistin. Luovutin. Koetin tyhjentää pääni kieppuvista ajatuksista ja keskittyä vain veneen liikkeeseen. Ehkä muisti sitten palaisi. Vene narisi. Virtaavaa vettä. Mitä siitä tuli mieleen? Pieniä suihkulähteitä, pikkuruisia altaita.
Aivan. Aivan!
Museo oli osoittautunut yllättävän mielenkiintoiseksi. Se ei ollutkaan täynnä mutaisia vanhoja ovenhakoja, vaan miniatyyrimaailmoja. Museo koostui pienistä, ihmeellisistä kokonaisuuksista, jotka esittivät maapallon eri kolkkia, ilmastovyöhykkeitä, pinnanmuotoja ja rakennelmia. Viidakot ja kalliomuodostelmat sivuutin vielä valmiina pakenemaan kaakaolle. Mutta sitten tulivat temppelit, maailman eri aikakausien ihmeet, linnat, kartanot, puutarhat ja salakuljettajien luolastot. Useimpiin taloista pääsi kurkkimaan toiselta puolelta sisään. Unohdin kaakaon.
Jossain vaiheessa Miia seisoskeli ovella ja nojaili kamanaan.
”Siiri. Kello on puoli neljä. Me ollaan oltu jo yliaikaa. Mentäiskö JO?”, hän sanoi ja painotti sanoja kuin huonokuuloiselle. Kello. On. Puoli. Neljä.
”Kohta, ihan just”, toistelin, kun näin hänen häälyvän näkökenttäni laitamilla. Ja myöhemmin, ehkä paljonkin myöhemmin, tajusin hänen lähteneen. Sanoiko hän menevänsä? Vaikea muistaa. Luultavasti hän sanoi. Ja minä en luultavasti edes kuullut. Miniatyyrit olivat niin valtavan hienoja! Ne avasivat uusia näkymiä menneisyyteen, nostivat historian paperista ulos. Silti pidin eniten mielikuvitushuoneesta.
Ajantajuni katosi.
*
Olinpa tyhmä. Minullahan oli tietysti kännykkä. Yleensä hipelöin sitä aina ja kaikkialla. Se oli tyhmä tapa, ja nyt sekin oli pettänyt. Käsi ei edes tiennyt, mistä etsiä. Takintaskussa puhelin ei ollut. Hapuilin reppua. Kohta tietäisin päivämäärän ja kellonajan. Voisin soittaa. Kotiin ja Miialle. Ehkä poliisille. Joku oli varmaan jo soittanut minulle. Ei kai kukaan voi löytää itseään ajelehtimasta kylmästä virrasta ilman, että joku sillä välin huolestuu?
Repun pohjalla oli vain hajonneiden mustekynien vieterien, pastillien ja nenäliinojen muodostamaa mönjää. Taputtelin sivutaskut. Siellä! Otin hanskat pois ja ongin puhelimen esiin. Se ei inahtanutkaan. Yritin istua niin, että satunnaiset valonheijastukset osuisivat puhelimeen, ja nojauduin lähemmäs reunaa. Painelin näppäimiä, ja valo syttyi. Laite pyysi koodia. Sormet tottelivat jähmeästi.
Rouskahtava ääni kuului aivan läheltä. Sitä seurasivat jymähdys ja vesiroiskeet. Pisaroita lätkähteli naamalle, mistä ne jatkoivat kaulalle ja paidan alle. Säikähdys ja vilunväreet vilistivät lävitseni, ja ote kännykästä kirposi. Vene keinahti, ja pääsin katselemaan, miten puhelin upposi. Näytön valo loisti yhä, kun laite leijaili vihertävän sumun läpi. Numerot 17 ja 13 etääntyivät kaukaisuuteen. Ennen kuin valo sammui, ehdin nähdä joen pohjan. Näky oli yhtä outo kuin kaikki muukin. Vesi oli ensinnäkin yllättävän matalaa. Toiseksi pohja oli laatoitettu kaakeleilla.
Äkkiä muistin.
*
Tutkin niin innokkaasti merirosvoluolan miniatyyria, etten huomannut jonkun ilmestyneen viereeni. Korvanikin tuntuivat lukkiutuneen, joten en ensin kuullut, kuinka joku ryki. Ääni oli sellainen, jota dekkarihovimestarit käyttivät, kun he ilmoittivat paronin tahtovan puhutella rouvaa kirjastossa.
”Anteeksi, neiti”, hahmo sanoi. Miesääni kuulosti ystävälliseltä. Ei mikään ”kuules tyttö”, vaan ”neiti”. Kun vilkaisin puhujaa, yllätyin nähdessäni hänen kasvonsa olkapääni tasalla. Ryppyiset, valoisat kasvot. Avasin suuni pahoitellakseni, etten ollut pitänyt silmällä kelloa, mutta mies jatkoi.
”Anteeksi, että häiritsen, mutta huomaan teidän olevan kiinnostunut miniatyyreistämme. Harvat syventyvät samalla tavalla. Haluaisitteko tutustua vielä yhteen saliin?”
Epäröin vain puoli hetkeä. Rypyt miehen silmäkulmissa syvenivät hänen hymyillessään. Hänen rintapieleensä kiinnitetyssä nimikyltissä luki ”Museomestari Arvid Malm”. Suostuin innokkaasti.
”Hieno valinta, neiti. Seuratkaa minua”, hän sanoi ja johdatti minut seuraavan salin paneloidun takaseinän viereen. Siellä hän taikoi esiin avaimen ja aukaisi lähes huomaamattoman oven.
*
Vene keinahti, kun aloin tarkemmin tiirailla kalliomuodostelmia. Kivet näyttivät identtisiltä, mutta hoksasin katonrajassa lohkareen, joka muistutti kyyryssä makaavaa kissaa. Tuijotin sitä, kunnes sen kuva syöpyi mieleeni. Sitten aloin laskea sekunteja.
Viidensadan kohdalla aloin väsyä. Ehkä olin sittenkin väärässä, ja tämä oli loputon virta maailman alla, kulkemassa todellisuudesta toiseen ja ehkä vielä kolmanteenkin. Jatkoin kuuteensataan. Turhautti. Kuudensadanviidenkymmenenseitsemän kohdalla näin kyyröttävän kissan katonrajassa. Näky virkisti kummasti. Ohjausvälinettä tosin ei taianomaisesti ilmestynyt. Mikään omista kapineistanikaan ei muuttunut taitettavaksi airoksi. Kirjat olivat veteliä lerpakkeita – paitsi ranskan kielioppi. Se oli niin jykevä teos, että saattaisi voittaa virtauksen. Maire Häkkinen luultavasti saisi kohtauksen, mutta nostin kirjan repusta, otin siitä tukevan otteen ja upotin sen reunan veteen.
Ensin haroin vettä pehmeästi ja tuloksettomasti. Kohmeisin käsin oli vaikea tuottaa voimakasta liikerataa, mutta lopulta onnistuin. Vene tärähti pois suunnastaan. Se kääntyi välittömästi takaisin, mutta kun huiskin niin, että hikosin, alus alkoi lähetä vasenta kallioseinämää. Valo voimistui. Muodostelmat näyttivät yhä upeilta, mutta nyt niiden pinnassa erottui himmeä kiilto, joka olisi voinut olla rikkikiisua, mutta taisi olla maalia. Samankaltaiset tekokivet koristivat seiniä siinä kahvilassa, johon olin ollut menossa kaakaolle.
Kolahdin vasten seinämää ja ryhdyin hivuttamaan venettä eteenpäin aivan ”kallion” vierellä. En uskaltanut lopettaa melomista edes riisuakseni pipon, vaikka hiki liimasi hiukset päänahkaan. Käsivarsia pakotti. Seuraavana päivänä lihakset protestoisivat, kun nostaisin kynän.
Tuulenhenkäys pyyhkäisi kuumottavia kasvojani. Saman tien se oli poissa. Lakkasin melomasta, ja vene pysähtyi – ilmeisesti näin reunassa virtauksella ei ollut imua. Istuin alas ja annoin hengityksen tasaantua. Olotila muistutti muinaisia alaluokkien hiihtoretkiä, joilla kauhean riehumisen päätteeksi ostettiin kuuma mehu. En pitänyt kuumasta mehusta, mutta nyt minun teki sitä mieli. Vielä enemmän kiinnosti äskeinen tuulonen. Siirryin varovasti kokkaan ja upotin kärsineen kieliopin taas veteen. Koetin toimia hitaasti, jotta ehtisin sekä tuntea tuulen että pysähtyä sen kohdalle. Kuvittelin olevani hidastetussa filmissä, ja se toimi. Äkkiä tuuli kutitti ohimoani. Se tapahtui, kun kyyrötin veneennokassa ja meloin. Onnistuin lopettamaan liikkeen kesken, mutta vene jatkoi matkaansa. Tuuli katosi. Hivuttauduin perään ja liikautin kirjaa aivan vähän. Vene lipui puoli metriä ja jäi keinahtelemaan aloilleen. Siirryin kokkaan kuin varas, jotten liikuttaisi venettä. Näin jo, miten siirtyilisin tällä tavoin tuntikausia pysähtymättä koskaan oikealle kohdalle. Kirja muhentuisi mössöksi, ja jäljelle jäisivät vain kannet. Ajatus tyhjistä kansista ja Maire Häkkisestä alkoi hillittömästi naurattaa. Istuin veneen pohjalle, pakotin Maire Häkkisen vaihtoehtoiset ilmeet tiehensä ja muistelin kertotaulua. Se auttoi. Asetin likomärän kirjaparan veneen penkille. Sen työ oli tehty.
Ilmavirta tuntui nyt täsmälleen veneen keskellä. Henkäys oli lämpimämpi kuin luolan ilma. Sen mukana ei kantautunut ääniä, mutta se tuoksui etäisesti – kahvilta.
*
Arvid Malm päästi minut lyhyeen käytävään, tuli itse perässä ja sulki oven. Lukko naksahti. Käytävän päässä avautui avara sali. Sen päävaikutelma oli keveä hämäryys, joka tummeni kohti toista päätyä. Kohdevalot nostivat esiin hahmoja ja muotoja, mutten erottanut yksityiskohtia. Huiput ja laaksot olisivat voineet yhtä hyvin olla kaupunkien tai vuoristojen siluetteja.
Arvid Malm kehotti minua kävelemään peremmälle ja katselemaan ympärilleni. Täälläkin oli miniatyyrejä, joskaan ei aivan samanlaisia kuin muualla museossa.
”Haluaisitteko tutustua erikoisuuteemme?” tiedusteli Arvid Malm.
*
Tartuin seinämään ja hilasin veneen siihen kiinni. Koetin saada toisella kädellä otteen edempää, mutta sormet osuivat tyhjään. Vasta kosketus osoitti optisen harhan. Seinämän halkaisi kapea sola, joka oli valojen ja maalin avulla kätketty niin, ettei sitä kauempaa erottanut muusta pinnasta.
Heitin reppuni solaan. Se näytti kummalliselta paikassa, jonka piti olla silkkaa kiveä. Otin tukevan otteen tekokalliosta, painoin oikean käden solan pohjaan ja ponnistin pois veneestä. Päädyin kontalleni kapeaan tilaan, jonka pohja tuntui lämpimältä suhteessa takana liplattavaan arktiseen jokeen. Kädet ja polvet alkoivat lämmetä, kun konttasin solassa ja tyrkin reppua edelläni. Tie kääntyi heti jyrkästi oikealle ja mutkitteli kuin labyrintti. Valaistus kirkastui. Könysin seisaalleni ja pujotin repun selkään.
Parin kulman takana oli aivan erinäköistä. Aivan kuin olisin ollut kävelyllä seikkailu-unessa, jossa ensin juostaan katolla ja silmänräpäyksen kuluttua patikoidaan meressä tai elellään pyykkikorissa. Unessa sellainen oli helpompi omaksua. Unessa lihaksia ei koskaan särkenyt, joten tiesin olevani hereillä. Olin myös hieman ärsyyntynyt ja, pakko myöntää, innoissani.
Seinät oli maalattu muistuttamaan vanhoja tiiliä. Tienoo muistutti ikivanhan linnan salakäytäväverkostoa, ja seinistä löyhyi hienoinen kosteiden kivien tuoksu. Jännitin, mutten enää pelännyt. Käytävä kertoi, minne oli mentävä. Käännyin, kun se teki mutkan ja kävelin suoraan, kun mutkia ei ollut. Hyvin yksinkertaista.
Energia alkoi palata, ja halusin tietää, mitä seuraavien kulmien takana oli, miten reitti jatkuisi ja mihin se johtaisi. Juuri nyt minua ei kiinnostanut, mitä kello oli tai kaipasiko minua joku.
*
Arvid Malm pyysi minulta apua. Apua, minulta. En voinut olla suostumatta. Hänhän teki palveluksen minulle. Kuka ei olisi suostunut? No, ehkä Miia – tai Maire Häkkinen – mutta minä en epäröinyt edes sydämensykäyksen vertaa.
Arvid Malm painoi seinässä olevaa nappia, ja salin valot syttyivät. Ison, hämärän salin toisessa päädyssä häämötti metalliportti, jollaisia käytettiin lentokenttien turvatarkastuksessa. Kävelimme salin läpi. Arvid Malm pysähtyi matkalla kerran esitelläkseen ehdotuksensa loputkin yksityiskohdat. Kysyin pari kysymystä, mutta suostuminen oli helppoa.
Kävelin portista ennen kuin minua alkoi jännittää.
*
Jossain rapsahti. Hiljaisuuden rikkova ääni tuntui kovalta kuin laukaus. Pysähdyin. Enää ei kuulunut mitään.
Otin askeleen, toisenkin. Kolmannen otettuani olin jälleen kuulevinani jotain. Niskavillat kohosivat. En ollut uskonut, että niin voi käydä. Kai ne koettivat muodostaa ihon ylle suojateltan, vaikka käytettävissä olikin vain harvoja heiveröisiä untuvia. Jähmetyin ja koetin liikuttaa korviani kuin hevonen. Oli vaikea hahmottaa äänen suuntaa, sillä sokkelossa joku saattoi olla seinän takana aivan vierelläni. En voinut tietää, tuliko ääni edestä vai takaa. Sydän hakkasi niin, että parhaiten kuulin sen jumpseen.
Jos täällä oli joku, miksi hän hiiviskeli nurkissa sanomatta mitään? Mitä järkeä oli pelotella minua, kun täällä oli jo muutenkin aika merkillistä? Muistin nyt, miten olin tänne tullut, mutta sitä ei ehkä kannattanut ajatella liian yksityiskohtaisesti.
Ääni palasi. Nyt kuulosti siltä kuin jokin raapisi seinää muurin toisella puolella vähän matkaa minusta vasemmalle. En uskaltanut liikahtaa. Äkkiä mieleeni juolahti, että se oli ehkä merkki. Helpotus lämmitti jäseniäni kuin olisin huomaamattani pidätellyt verenkiertoani. Ehkä olin ollut täällä niin kauan, että minut piti johdatella oikeaan suuntaan. Palasin jälkiäni mutta hiljaa, sillä merkki tai ei, en halunnut törmätä raapijaan päätä pahkaa ja torvet soiden.
Rapsahtelu muuttui hiljaisemmaksi kuin sen aiheuttaja loittonisi. Olinko sittenkin kulkenut väärää reittiä? Kuljin hitaasti, käsivarsi seinää hipoen, sillä tuntui turvallisemmalta, kun seinä kosketti ihoa. Saavuin käytävän kulmaan ja kuulostelin. Hiljaisuus. Hikoilin, ja oli ihme, ettei tukkani rätissyt sähköstä pipon alla. Olin kuulevinani kahinaa ja haistavinani vieraan, hapokkaan tuoksun. Pieni ilmavirta puhalsi poskeani, enkä uskaltanut katsoa kulman taakse.
Odotin.
Mitään ei tapahtunut.
Kurkistin kulman taakse. Käytävä oli hämärä, ja nurkissa häilyivät varjot. Ne näyttivät valojen leikiltä, kunnes tajusin häilähdysten toistavan jonkin muun liikettä. Seinäpinnan poikki asteli suuri varjo, joka jatkui, jatkui ja jatkui. Tiiliin heijastui jättimäinen kylki. Siihen kiinnittyivät ohuet, pitkänpitkät jalkaparit, jotka marssivat määrätietoisesti, onneksi poispäin. Olennon päätä varjokuvassa ei näkynyt. Olio oli hevosenkokoinen, ja olisin mieluusti kuvitellut sen isoksi kasvissyöjäksi, mutta varjokuvaan ilmestyi vielä kolmas pari jalkoja.
Käännyin. Juoksin. Kompuroin käytävässä pää edellä niin nopeasti, etteivät jalkani tahtoneet pysyä vauhdissa mukana. Reppu hakkasi selkää, ja nyt olin iloinen, ettei käytävässä ollut risteyksiä. Tämä suunta vei tähän suuntaan ja toinen suunta vei sinne, missä varjo oli. Juoksin, kunnes keuhkoja poltti, ja toppatakki liimautui selkään. Pysähdyin jalat tutisten. Olin taas vaihtanut maisemaa. Tiilikäytävän tilalla oli pieni sisäpuutarha, minikeidas miljöiden runsaudensarvessa. Nojasin puutarhaa kiertävään, vyötärönkorkuiseen kiviaitaan, mutta irrottauduin, kun se alkoi löystyä allani. Se keinahteli, ja siitä putosi kiviä. Ne pupsahtivat keveästi osuessaan maahan. Kiviä, todellakin.
Huohotin huohotuksen loppuun, riisuin takin, työnsin pipon sen hihaan ja uskaltauduin katselemaan pikkuruisia pensaita ja kukkatuppaita, joihin oli suunnattu violetteja valoja. Viimeistelemättömän kiviaidan sisäpuolella tuoksui keveästi maalta, joten kasvit olivat luultavasti oikeita. Niiden lomaan oli sijoitettu kaksi kiehkurakoristeista puupenkkiä. Onnistuin välttämään kiusauksen istua niille. Vaarana oli vajota istumisen nirvanaan – tai päätyä pinnistelemään ylös pirstaleläjästä.
Puutarhan takana kohosi täysin erilaista arkkitehtonista suunnittelua edustava tumma betoniseinä. Ainoa kulkuaukko oli sen keskellä, kaariholvimainen nielu. Siihen sukellettuani pääsin ihailemaan keskeneräisiä suunnitelmia tai outoa taidetta. Mustaan seinään oli valkoisella liidulla tuherrettu hentoja ovien ääriviivoja. Röpelöistä pintaa halkoi epätasainen viivasto, joka muodosti toistaiseksi toteutumattomien kurkistusaukkojen ja kulkuteiden aaveita. Yksi oven aihio oli koristeltu vapisevin vedoin piirretyillä lukolla ja kahvalla.
Sitten matka päättyi, noin vain. Käytävä mutkitteli pari mitäänsanomatonta käännöstä ja loppui kivisiin kierreportaisiin, jotka kiemursivat ylöspäin. Olin pettynyt. Juuri kun olin pääsemässä vauhtiin! Takana oli rapisija, joten lähdin kuuliaisesti kipuamaan jyrkkiä ja kapeita rappusia, jotka jatkuivat korkeuksiin. Reidet itkivät jo, mutta ylhäältä pilkottava hohde toi mieleen päivänvalon, ja pitkän ikkunattoman retken jälkeen imin kaukaista kirkkautta kuin mettä. Kapea kierreportaikko muistutti liimauksistaan avattua talouspaperirullan hylsyä. Pahvi tuli muutenkin mieleen, sillä veden, kellarin ja puutarhan tuoksut olivat poissa. Vain hentoinen kahvin aromi hyppelehti ilmassa kuin ilkikurinen keiju.
Kamala nälkä ja jano.
Kymmenen kierteen jälkeen valo voimistui, mutta portaat eivät osoittaneet merkkejä muuttumisesta tasanteeksi. Reisiä särki, ja lihakset olivat muutenkin hellinä. Täällä selvitäkseen oli pakko olla kunnossa tai nuori. En juuri kuntoillut, jos ei laskettu kouluun kävelemistä. Sen kyllä huomasi. Jos tänne tulisi huonokuntoinen aikuinen – huh.
Näin tasanteen vasta, kun seisoin sillä. Kierreportaiden seinämä jatkui, mutta portaat loppuivat. Seinä harhautti kuin sola kallioseinämässä. Metallitasanne kimmelsi valoissa niin, että silmiin koski. Avara tila tuntui portaikon jälkeen samalta kuin olisin riisunut kiristävän takin. Tasanne laajeni leveäksi eteiseksi, joka jatkui valtaisana, kirkkaasti valaistuna metallikäytävänä. Sen alkupäätä reunusti jättimäinen metallirakennelma, jo toinen näkemäni turvaporttimainen kehikko. Tämä vain oli hullun suuri, yhtä leveä kuin valtamerilaiva. Kävelin portin läpi, eikä mitään tapahtunut. Askelistani ei kuulunut ääntä, vaikka järki sanoi, että valtaisan metallitilan olisi kuulunut kopista ja kajahdella.
Käytävällä olisi mahtunut ajamaan kolmella rekalla rinnakkain, ja myös nostokurki olisi sopinut sekaan. Olin täällä kuin herne. Aloin ilmeisesti viimein uuvahtaa, sillä lihaksia ja ihoa kihelmöi. Käytäväkin vaikutti harhalta: edetessäni se tuntui kapenevan ja madaltuvan sykäyksittäin. Silmänräpäys, ja käytävä pieneni. Toinen, ja se kapeni. Otsa hikosi, kädet vapisivat. Pelkäsin pyörtyväni kiitoradan puoliväliin. Kihelmöinti kuumensi kehoni. Lämpöä tulvi sisäelimistä ja ihon pinnasta kuin minulla olisi mittarin poksauttava kuume ja istuisin potemassa sitä saunassa.
Hikeä putoili silmäripsille, ja pisarat kirvelivät silmissä. Horjahtelin eteenpäin reppu selässä ja toppatakki kainalossa kuin humalainen tai sairauskohtauksen saanut. Voisiko tämä johtua nestehukasta? Käytävä kapeni. Se ei niinkään muuttunut varsinaisesti ahtaaksi, vaan alkoi muistuttaa tavallista käytävää missä tahansa. Virastossa, kerrostalossa tai vaikkapa museon henkilökuntatiloissa.
Päätepysäkki tuli vastaan niin, että kävelin päin metalliseinää. Hetken ajan seisoin umpikujassa ja tuijotin sameaa kuvajaistani. Vasemmalla näin toisen himmeän seinän. Käänsin päätä oikealle, ja käytävä jatkui siellä. Tämä olikin mutka. Odotin toista loputonta suoraa, mutta käännöksen jälkeen käytävä jatkui enää pätkän, jonka päässä seisoi taas yksi lentokentän metallinpaljastinta muistuttava portti. Vilkaisin taakseni ja olin vähällä kompastua hämmästyksestä. Jättimäinen metallihalli oli kadonnut. Takanani näkyi käytävä, jonka seinät ja lattia olivat kaikkialta tasakokoiset. Se ei edes näyttänyt pitkältä. Se oli käytävänpätkä. Ei kiitorata.
Tuntui parhaalta nojautua seinään silmät kiinni. Huimaus ja kuumuus alkoivat sentään helpottaa – ja eikö Arvid Malm ollut varoittanut tästä? Kyllä oli. En vain ollut arvannut, että reaktiot olisivat näin rajuja. ”Se on luultavasti todella raskasta”, hän oli sanonut ennen kuin kävelin ensimmäisestä portista, ja vaikka olin nyökännyt, sisäänpäin olin hymyillyt voittajana. Olin kuvitellut itseni palaamassa koitoksesta hiettömänä ja täysivoimaisena. Ihmetyttönä, jota he olivat etsineet.
No, olin kuitenkin perillä. Ja vieläpä tajuissani.
Kompuroin viimeiset metrit seinästä kiinni pidellen. Metalli tuntui viileältä kämmeneen. Irrotin tukikäden seinästä vasta, kun tulin portille. Siihen en uskaltanut koskea, joten keräsin voimieni rippeet, painoin kädet kylkiä vasten ja kävelin läpi. Portti väläytti vihreää valoa. Se värjäsi hetkeksi kaiken. Vihreä Arvid Malm tuli vastaan vihreä käsi ojossa. Ojensin oman vihreän, velton kämmeneni ja tartuin tarjottuun kouraan. Jossain yläpuolellamme vihreä seinäkello näytti kuutta. Viisarit näyttivät leijuvan ilmassa. Vihreyden läpi leijui vihreää höyryä.
Se tuoksui kahvilta.
Portin merkkivalo sammui, ja jäljelle jäi hyvin tavallinen pieni huone. Emme olleet salissa, josta olin lähtenyt. Päätepiste oli vain huone. Kellertävät seinät, yhdellä seinustalla puinen keittiönpöytä ja kolme tuolia. Ja pöydällä höyryävä kannu, josta tulvi pökerryttävän ihana tuoksu, sekä vadillinen leipiä. Arvid Malm talutti minut pöydän ääreen. Pudotin takin ja riisuin repun. Se muksahti lattialle. Jalat antoivat periksi samalla hetkellä, kun takapuoleni kosketti tuolia.
Arvid Malm kaatoi kahvia ja istahti vastapäätä. Ryppyisiltä kasvoilta paistoivat ilo ja tuhannet kysymykset. Hän oli niin kohtelias, että olisi kernaasti odottanut raporttia seuraavaan päivään. Sekin hänen kasvoistaan näkyi, mutta oli turha kiusata vanhaa miestä.
”Kaksi leipää, kiitos, ja paljon kahvia. Sitten jaksan ihan hyvin. Aloitetaan airoista. Ja puhelimesta, jonka olette minulle velkaa.”
*
Aihe: Raportti läpimurrosta.
Aika: Keskiviikko, 11. helmikuuta. Kolmas projektivuosi.
Kirjaaja: professori Arvid Malm.
Ensimmäinen ihminen on tänään kulkenut läpi kolmen tason testiminiatyyrin. Koehenkilöksi lupautui 17-vuotias Siiri Kesänen, joka suhtautui kokeeseen innostuneesti ja selviytyi siitä hyvin. Käytetty aika: 1 tunti 22 minuuttia. Ei muutoksia kehossa. Jälkitila: väsymys ja lihasheikotus (koehenkilö sanoo tämän johtuvan miniatyyrin vaatimasta lihastyöstä, jonka määrään voisi hänen mukaansa kiinnittää enemmän huomiota. Lainaus: ”Ei kai tämä mikään kuntotesti ole.”).
Koehenkilö on lupautunut testaamaan kyseessä olevaa miniatyyria uudelleen siihen tehtyjen parannusten jälkeen. Hän on myös kiinnostunut kokeilemaan valmisteilla olevaa viiden tason miniatyyriä, kun se on esitestattu ja saatettu käyttökuntoon. Hän edellyttää, että miniatyyri tiivistetään niin, etteivät hyönteiset pääse sinne.
Siiri Kesänen ehdottaa miniatyyriin seuraavia parannuksia: airoja veneeseen, valinnaisuutta, kuten useita kulkureittejä (tämä korjaantuu, kun kolmen tason miniatyyriä kehitetään edelleen tutkijoita ja mielikuvitustyöläisiä varten) ja helpotuksia reitteihin, jotta varsinaiset tehtävät, kuten elokuvien tai muiden teosten suunnittelu, on helpompi suorittaa. Toki niissä miniatyyreissä, joissa harjoitellaan tutkimusolosuhteita, pitää olla reaalimaailmaa vastaava vaikeustaso.
Kutistaminen ja palautus toimivat moitteettomasti. Portti 3:n merkkivalo vahvisti koehenkilön palautuneen täysin ennalleen. Kesänen toivoo, että jatkossa tarjottaisiin kirjallinen ennakkokuvaus kehossa mahdollisesti tapahtuvista muutoksista. Hän toivoo myös, että kokeen alkamisesta kuulutettaisiin miniatyyriin sen jälkeen, kun koehenkilö on palannut tajuihinsa kutistamisen jälkeen. Koonmuutos ilmeisesti aiheuttaa hetkellisen muistikatkoksen.
Tulos: Testaamista jatketaan Siiri Kesäsen ja jatkossa mahdollisten muiden hyväkuntoisten koehenkilöiden kanssa. Seuraavalle tasolle eli mielikuvitustyöläisten ja tutkijoiden suorittamiin kokeisiin päästäneen aikaisintaan vuoden kuluttua.
Lisähuomautus: Tutkimuskeskus korvaa Siiri Kesäselle veteen pudonneen matkapuhelimen ja tärveltyneen kirjan.
(c) Marika Riikonen 2016