Kuusi on minun puuni. Sen tuuheat oksat ovat kuin turkki. Se tanssii tuulessa. Sen juuristo levittäytyy laajalle metsän maatuvien sammalmättäiden ja muurahaispesien alle. Sen rungon ydin on vaalea ja vahva. Se sisällä juoksee elämän virta.
*
Kesä oli silloinkin, kun taas kohtasin palavasilmäisen Jurin. Olimme Heikin kanssa saaneet biologian opiskelijoille täydellisen kesätyön. Meidän piti tehdä noin 1000 hehtaarin alalle luontokartoitus mahdollista suojelua varten. Alueeseen kuului jylhää louhikkoa, kosteita saniaiskuusikkoja, pari pientä metsälampea ja vähän myös tehometsätalouden piiriin joutunutta ojitettua suota. Minulle metsä vanhoine puineen oli oikea paratiisi, mutta toki myös Heikki piti paikasta. Koko työ olikin hänen ansiotaan, olihan hänen setänsä ympäristöministeriön virkamies ja hän itse jo graduvaiheessa opinnoissaan.
‒ No löytyihän niitä! Heikki kyykistyi äkisti paksun haavan juurelle.
‒ Mitäh, pyyhin hikeä ja lysähdin viereen.
Päivä oli ollut pitkä, takana oli kilometrien metsätaival ja lämpömittarissa todennäköisesti jo hellelukemat. Myös hyttysiä ja muuta pientä faunaa oli alkanut pörrätä pään ympärillä.
Heikki näytti minulle kellertäviä, riisinjyvän kokoisia ryynejä kämmenellään.
‒ Hyvä! Eiköhän tuo sinetöi suojelupäätöksen.
‒ Toivottavasti, Heikki poimi jyväsiä varovasti kerrossammalen päältä ja pudotteli niitä minigrip-pussiin.
Minä laskin repun selästäni maahan ja tartuin kaulalla roikkuneeseen kameraan. Liito-oravan jätökset ja asuinpaikka pitäisi dokumentoida tarkasti. Itse sankaria tuskin saisin kuvaan, mutta pääasia, että todisteita eläimen läsnäolosta oli löytynyt. Touhusimme hetken hartaina: minä kuvasin ja Heikki keräsi papanoita pussiin.
‒ Tätä juhlitaan pitämällä lounastauko, Heikki hetken päästä ehdotti kuten olin jo toivonutkin. Istahdimme kaatuneen puun rungolle ja kaivoimme leivät ja termospullot repusta.
Tyhjäsin mieleni ja väsynyt ruumiini päästi minut osaksi liukenemaan ympäröivään metsään. Vihreät varvut havisivat minussa, vaeltelin hitaasti puun rungolta toiselle kuin laiska ja kylläinen näätä. Olin rento ja raukea. Olin omieni parissa. Olin kaikkea muuta kuin valmis siihen, mitä oli tulossa.
Silloin hän ilmestyi. Hän käveli evästyspaikallemme haalistuneessa maastopuvussa, reppu selässä ja piippu hampaissa. Piippu, kuka nykyään polttaa piippua? Hetkessä säpsähdin kokonaan takaisin ruumiiseeni ja kavahdin pystympään asentoon. Valmiina pakoon. Mutta se oli jo myöhäistä.
Mies katsoi pikisilmillään suoraan minuun.
‒ Päivää. En kai häiritse?
Miehen ääni oli matala ja käheä, kuten muistinkin. Siinä oli sointi, joka kutsui pimeyttä.
‒ Et ollenkaan, tässä vähän evästellään luontokartoituksen lomassa. Minä olen Heikki Halonen.
Heikki nousi ja tarjosi innokkaasti kättään.
‒ Juri, Juri Dianov.
Miehet kättelivät, mutta tulija katsoi koko ajan suoraan minuun. Eikö Heikki huomannut mitään? ”Minä tiedän”, hänen silmänsä sanoivat. ”Minä tiedän kaiken sinusta. Minua sinä et pysty hämäämään.” Katse avasi pitkään suljettuna olleen oven päässäni ja sieltä lehahti tuttu, Ruzovskaja-kadun kellarien löyhkä. Pakotin itseni nousemaan ylös ja tarjoamaan vieraalle kylmää ja tärisevää kättäni. Hänen kätensä poltti, mutta tiesinhän minä, että juuri sen olin ansainnutkin.
‒ Galina Kesälähde.
Tärisikö ääneni?
*
Synnyin Pietarissa. Isäni oli vepsäläinen, kotoisin Vologdasta, mutta hän kuoli, kun olin viiden. En muista hänestä juuri muuta kuin mustan parran ja tarinan, jota hän iltaisin toisteli nukuttaessaan minua. Se oli jännittävä tarina ja jäi mieleeni, mutta nyttemmin oli sulkenut ja lukinnut sen visusti samaan kellariin kuin koko muun lapsuuteni. Äiti oli paljasjalkainen Pietarin venäläinen. Hän oli parturi, mutta en juuri muista hänen kulkeneen töissä. Äidille maistui vodka ja myöhemmin mikä tahansa nestemäinen aine, joka vei hänet hetkeksi pois mamansa ahtaasta kerrostaloasunnosta. Ei ollut juuri rahaa vuokraan, sähköön eikä paljon ruokaankaan. Pian isän kuoleman jälkeen asuntoon muutti myös uusi isäpuoli vöineen ja puukkoineen. Sen olisi vielä voinut kestää, mutta sitten isoäiti kuoli, eikä kukaan enää seissyt meidän ja isäpuolen välissä. Kukaan ei laittanut ruokaa, ei siivonnut eikä hoitanut haavojamme. Minä ja veljeni karkasimme kaduille. Olin silloin seitsemän, veljeni Sasha kymmenen.
Torkuin kellarissa vanhalla vaahtomuovipatjalla. En nähnyt rääsykasoja enkä ulosteita ympärilläni, olin juuri impannut Karatia ensimmäisen kerran ja leijuin hitusen lattian yläpuolella. Näin kauniita, utuisia värejä, aivoni liukenivat ihaniin tuoksuihin ja minua hymyilytti.
‒ Galja, tule!
Veljeni pudotti minut takaisin kellariin. En olisi halunnut, mutta hän kyykki kadulla ovena käyttämämme ikkuna-aukon edessä ja jatkoi sitkeästi huutamista.
‒ Mhh. Mitä?
Ääni tuli minusta ulos paksuna, mustana tahnana.
‒ Galja, tule tänne nyt! Minulla on tärkeää asiaa!
Kömmin ylös ja konttasin ulos ikkunasta. Sashan seurassa oli joku vieras, isompi poika, jonka huuli oli rumasti turvonnut ja verinen.
‒ Tässä on Luka. Hän tietää, miten saadaan rahaa. Rahaa, ruokaa, tupakkaa ja viinaa.
Hymyilin hitaasti Lukalle, hän ei vastannut hymyyn, vaan katsoi minuun vakavana.
‒ Sinun tarvitsee vain mennä tuonne autoon pikku hetkeksi ja tehdä mitä se mies sanoo.
En ymmärtänyt mitään, mutta hymyilin taas ja pojat lähtivät raahaamaan minua lähelle pysäköityä harmaata Mersua kohti. Siellä minua odotti Juri ja piipputupakan imelä tuoksu.
Vähän rahaa pojat saivatkin. Sen kerran ja vielä sen jälkeenkin. Minä pystyin haavoiltani tuskin kävelemään takaisin kellariin. Ne jäljet eivät ehtineet arpeutua kunnolla, kun päälle tuli uusia. Lähteminen ei ollut vaihtoehto, sen kertoivat Sashan anovat, pyöreät silmät ja Jurin hypnoottinen ääni, jota tahdottomasti tottelin. Ja minne olisin mennyt?
Kahden kuukauden kuluttua lastensuojelun työntekijät löysivät minut ja veljeni. Yllättäen äiti oli jonakin harvinaisena selvänä hetkenään tehnyt meistä ilmoituksen. Pääsimme lastenkotiin, joka onneksi sijaitsi Pietarin ulkopuolella. Veljeni kuitenkin karkasi melkein heti, enkä kuullut hänestä sen jälkeen muuta kuin kuolinuutisen puolen vuoden päästä. Mutta minun haavani hoidettiin kuntoon ja päähäni iskostui lause: ”Jos lähdet perään, sinä varmasti kuolet.” Ajattelin olevani heikko, kun en lähtenyt. Mutta pidin puhtaista vaatteista, lämpimästä, omasta sängystä ja täydestä ruokalautasesta. Opin nopeasti ja olin koulussa luokkani paras. Minua, paksuja, puhtaita hiuksiani, sinisiä silmiäni ja punaisia, pyöreitä poskiani esiteltiin kuin näyttelykoiraa aina kun lastenkotiin tuli vieraita.
‒ Voitteko uskoa, että tämä tyttö on ollut kadulla? Katsokaa tätä hyvää käytöstä ja koulumenestystä. Tällaisia tuloksia me saamme aikaan! Vain 15% katulapsista saadaan yleensä yhteiskuntakelpoisiksi, mutta meillä prosentti on paljon parempi. Tämä tyttö on elävä esimerkki siitä!
Ja minä hymyilin, sillä tiesin olevani erilainen. Jopa tyystin erilainen kuin muut harvat selviäjät. Vielä en kuitenkaan tiennyt, millä tavalla. Se selvisi vasta puolentoista vuoden päästä, kun opettajapariskunta adoptoi minut Suomeen.
*
Juri Dianov viipyi kanssamme vain hetken. Hän kertoi olevansa rengastamassa lintuja ja oli muistanut, että näillä paikkeilla oli joka vuosi harmaapäätikan pesä. Heikki innostui kun keskustelu kääntyi lintuihin, mutta minä hoputin meitä jatkamaan matkaa. Halusin päästä pois, pian.
Olin koko loppupäivän niin harvasanainen, että Heikki kyseli, olenko sairastunut. Köhin ja valitin, että kaikkia niveliä särki. Telttayön sijaan lähdimme kotiin nukkumaan. Tunsin, että jokin minussa oli syttynyt palamaan. Mittasin kuumeen. Sitä ei ollut, mutta valehtelin Heikille mittarin näyttävän 38,2. Hän joutuisi seuraavana päivänä lähtemään yksin metsään.
‒ Voi pikku urpiainen sinun kanssasi. Oletko varma, että pärjäät täällä yksin?
Heikki istui vuoteen vieressä ja silitteli hiuksiani. Vältin katsomasta häntä silmiin. Ikkunasta hänen takaansa tulviva valo kultasi vaalean hiuspörrön hapsottavaksi sädekehäksi. Heikki oli viattomin ihminen jonka tunsin. Hänen naapurinpoikamaisuuteensa, koiranpennun intoonsa ja selkeyteensä olin kiinnittänyt huomiota heti ensimmäisellä luennolla. Eikä hän pettänyt odotuksia. Hän kuului jopa partioon.
‒ Höpsö, totta kai minä pärjään. Tämä on pikku kuume vain.
Heikki huokasi, lähti pesemään hampaitaan ja minä kääriydyin syvälle peittoihin. Teeskentelin nukkuvaa.
En saanut unta. Kello tikitti, tyyny oli muhkurainen ja kova. Heikin hengitys pauhasi. Aika mateli ja toi mieleeni taas kuvia, joita en halunnut muistaa. Nyt ei auttanut lähteä juoksemaan muistoja pois, kiertämään lähiön mäkistä pururataa kunnes silmissä musteni. Minähän olin sairas. Onneksi Heikki nousi ylös jo viiden maissa ja lähti metsään melkein saman tien kun ilma oli vielä viileää. Kuuntelin, kun hän pakkasi keittiössä eväsrepun, pukeutui eteisessä ja painoi ulko-oven perässään varovasti kiinni.
Kun hän oli mennyt, nousin ylös. Kiersin huoneistoa. Vaaleat nahkasohvat, taidelainaamon iso, ekspressiivinen akvarelli sohvan yläpuolella. Tarkasti sohvan väriset pellavaverhot isojen ikkunoiden edessä. Olohuoneen harmaa villamatto, joka tuntui hyvältä jalkapohjia vasten. Kuin metsän pohja. Samalla kun ajatus tuli mieleeni, tiesin, missä minun pitäisi juuri nyt olla. Katsoin kuvani heijastusta lasisen sohvapöydän puhtaalla pinnalla. Näin, miten puut huojuivat minussa. Näin myös violetit tulppaanit Aaltomaljakossa. Äkkiä mustat ajatukset saivat minusta taas vallan. Kuka olin täällä seisomaan? Katselin siistiä, sisustuslehdestä leikattua kotiani ja tiesin ettei se ollut oikeasti minun. Galja ei ansaitse tällaista. Hänelle kuuluu vain likainen vaahtomuovipatja, niskaa puristava kova koura, oksennuksen ja jonkin muun ällöttävä maku suussa. Miten olinkaan saattanut kuvitella jotain muuta?
Muistin hetken teeveen ääressä. Olin kanavasurffaillut ja yllättäen törmännyt dokumenttiin Pietarin katulapsista. En ollut pystynyt vaihtamaan kanavaa, vaan jäin tahdottomana tuijottamaan tuttuja kuvia. Pystyin tuskin hengittämään. Vanhat arvet alkoivat sykkiä tympeää kipua ja olin taas haistavinani kellarien löyhkän. Silloin Heikki rojahti sohvalle viereeni, katsoi ruutua hetken ja tokaisi:
‒ Voi ressukoita. Noista ei varmaan enää ihmisiä saa tekemälläkään.
Vaikka äänessä oli sääliä, sillä hetkellä tiesin kipeän varmasti, etten koskaan voisi edes raottaa hänelle ovea Pietariini. En edes hänelle.
Kävelin takaisin makuuhuoneeseen ja vedin kaapista pienen matkakassini. Pakkasin siihen vain välttämättömät. Junan aikataulut muistin ulkoa.
*
Solu‒ ja molekyylitason muutokset sattuvat. Ensimmäinen kerta oli hirveä. Muistan sen aina. Asuimme Kuusiviidan viimeisessä, matalassa punatiilisessä talossa, jonka pihaa reunusti tervattu rima-aita. Aita erotti pihamme sekä naapurin pihasta että heti talon takaa alkavasta metsästä. Mutta aidan sisäpuolellakin oli metsä. Pihakuusi kohosi korkeuksiin leveänä ja mahtavana.
Olin kaksitoista. Istuin kuusen juurella selkä tiukasti sen runkoa vasten ja puristin silmäni lujasti kiinni. Keskityin oikein kovasti ja tunsin, kuinka ihoni alkoi liueta pois. Kivuliaasti ihmisyyteni solu solulta suli pois ja lävistin puun paksun kaarnan yhtyen sen nestekiertoon ensimmäistä kertaa. En koskaan voinut olla puussa kauan kerrallaan, mutta se mitä koin oli sanojen tavoittamattomissa. Se oli yhtä aikaa sykkivää, vihreää, voimakasta ja ennen kaikkea harmonista. Kun olin yhtä puun kanssa, olin yhtä kaikkeuden kanssa, kaiken nyt elävän, joskus eläneen ja vielä syntymättömän kanssa. Minä olin puu.
Kun olin kaksitoista, luulin vihdoin ymmärtäväni isäni tarinan.
Tiedäthän, Galja, että metsänhaltijat asuvat metsässä, mutta niitä ei voi nähdä. Paitsi jos on tietäjä: hyvä tedai tai ilkeä koldun. Tietäjät ja noidat näkevät haltijat, pystyvät puhumaan niiden kanssa, jopa hallitsemaan niitä. Heille metsänhaltijat saattavat palauttaa eksyneen karjan tai ihmisen.
Olipa kerran mahtava tedai-mies. Kerran hän sai tehtäväkseen etsiä metsään eksyneen pikkutytön. Hän meni kolmen tien risteykseen, antoi uhrilahjaksi kolme kananmunaa ja loitsi. Tien risteyksessä kasvoi synkkä kuusikko ja mies tunsi, että hänen on lisäksi käytävä puhuttamassa metsänhaltijaa metsässä. Ja sinne mies meni. Mutta tämä metsänhaltija olikin kaunis, nuori neito. Varsi oli notkea kuin pajunvitsa ja tukka pitkä ja tuuhea kuin suoheinä. Haltijan nähtyään tedai-mies rakastui palavasti. Tavallinen ihminen ei olisi häntä nähnyt, saatikka pystynyt loitsimaan omakseen, mutta tietäjäpä pystyi ja niin hän tekikin. Hän meni naimisiin metsänhaltijan kanssa ja he saivat komean pojan. Mutta vuosien myötä tedai vanheni ja loitsu heikkeni. Metsänhaltijaan aika ei sattunut, hän oli yhä nuori ja kaunis, varreltaan notkea ja ääneltään heleä. Ja eräänä aamuna, kun tietäjän parrassa oli jo valkoista ja askel lyhentynyt, metsänhaltija oli poissa, eikä ikinä palannut. Ukko ja poika jäivät asumaan kahdestaan, kunnes ukko kuoli ja pojan oli lähdettävä maailmalle. Ja tiedätkö, Galja, minne se poika tuli? Se tuli Pietariin, Pietariinpa hyvinkin, löysi itselleen vaimon ja sai noin suloisen tytön ja komean pojan.
*
Painoin ovikelloa. Ei tulosta. Painoin uudestaan ja uudestaan. Yritin muistella, olivatko vanhemmat puhuneet mitään matkoille lähtemisestä. Miksen ollut soittanut etukäteen? Kaivoin takin taskusta jo puhelinta, kun kuulin jonkun tulevan eteiseen. Äiti aukaisi oven. Harmaat kiharat olivat pörhöllään ja villatakin saumat repsottivat. Se taisi olla väärin päin päällä.
‒ Galina? Mitä sinä nyt? Pitikö sinun tulla? Olenko minä unohtanut?
‒ Ei, et. Minä vain. Tuli vähän flunssa ja halusin kotiin sairastamaan.
‒ Voi sentään. Voi sentään. Keitetään teetä. Isäsi on jossain suunnistajien kokouksessa taas ja minä olin vähän päivätorkuilla.
Äiti kiiruhti keittiöön laittamaan vesikattilaa tulelle ja kaivamaan hunajaa kaapista. Minä riisuin kenkäni ja kannoin repun vanhaan huoneeseeni.
Vihreä huone oli tismalleen samanlainen kuin kaksi vuotta sitten sieltä lähtiessäni. Valkoiselle koulupöydälle oli tosin nostettu äidin ompelukone, mutta punainen koululaistuoli, hevostaulu seinällä ja isotädin virkkaama luonnonvalkoinen ruusupitsipeitto sijatulla, kapealla vuoteella olivat ennallaan. En voinut vastustaa kiusausta, vaan heitin farkkushortsit pois jalasta ja kaivauduin viileiden ruusujen alle. Niin kuin aina, sain siitä tunteen, että olin sadun prinsessa ja kaikki oli niin kuin pitikin. Pian äiti tuli huoneeseen teetarjottimen kanssa.
Mutta pitkään äidin arkinen puheensorina, tutut tuoksut tai talon tukevat tiiliseinätkään eivät pitäneet tulta poissa. Oli vaikea hengittää. Levottomia kuvia lapsuudesta lepatti mieleeni ja pois. En tuntenut olevani turvassa. Hiki kihosi otsalleni. Tunsin sieraimissani taas ulosteen, sperman, viinan ja Karatin hajut. Muutaman tunnin sängyssä turhaan pyörittyäni minun oli pakko nousta. Onneksi oli vielä yksi paikka, josta hakea lohtua.
‒ Äiti, menen vähän ulos!
‒ Miten sinä nyt ulos, jos on kuumetta ja kaikkea?
Äiti ilmestyi huoneen oviaukkoon sähkövatkain kädessään. Otsa oli huolestuneissa rypyissä ja silmissä oli vanhan kuningattaren avuton katse.
‒ Minä meinasin vispipuuroa tehdä. Sitähän sinä aina pienenä halusit kun olit kipeä.
‒ Ai, halusinko?
Räpläsin housun nappia kiinni. Sormet eivät totelleet kunnolla, mutta vihdoin onnistuin.
‒ Minä olen ihan vähän aikaa vain. Tuntuu, että pitää saada raitista ilmaa.
‒ No hyvä on, et sitten mene kauas tuossa kunnossa.
‒ En minä missään huonossa kunnossa ole. Älä nyt hössötä.
Pakotin itseni halaamaan äitiä pikaisesti ja niiskautin vähän flunssan osoitukseksi. Äiti painoi kätensä otsalleni.
‒ Et sinä kyllä kovin kuumeiselta vaikuta.
‒ En, en.
‒ Ruoka on sitten ihan kohta! äiti vielä huusi perääni ennen kuin painoin lapsuuskodin tummanruskean puuoven takanani kiinni.
Minun oli päästävä metsään, omieni luo. Mahdollisimman pian. Siellä voisin hengittää. Siellä pesisin itseni taas puhtaaksi.
Takapihalla oli portti, josta pääsi suoraan lenkkipolulle. Maltoin kävellä polkua satakunta metriä. Sitten astelin varvikkoon, syvemmälle puiden sekaan, lähemmäs vanhoja kuusia. Seisoin paikoillani, hengitin raikasta metsää ja katselin ylös vihreisiin latvustoihin, joiden välistä pilvetön taivas pilkotti. Yöllä oli onneksi satanut, ilma oli kostea ja lenkkarini kastuivat. Riisuin ne pois. Annoin metsän helliä jalkojani. Tiesin, että samalla tavalla kuin minä tunsin metsän, se tunsi minut. Tunnisti. Äkillinen varmuus läsnäolosta helpotti kuumetta, sammutti sen. Tunsin jokaisella solullani, miten lähellä isoäitini oli. Hengitin häntä sisääni ja unohdin maailman.
Tietenkin mies ilmestyi. Kun laskin katseeni, hän seisoi edessäni piippuaan polttaen.
‒ Galja, sinä olet niin kaunis. Ensi hetkestä lähtien tiesin, että olet erilainen, erikoinen, arvokas.
En tiedä puhuiko hän ääneen, vai kaikuiko lause pelkästään pääni sisällä.
‒ Ja sinussa on niin paljon vihaa.
‒ Ja sinä olet koldun! sihahdin halveksuen.
‒ Koldun, paha tietäjä. Sitä sanaa en olekaan kuullut pitkään aikaan. En moneen ihmisikään.
‒ Mitä sinä minusta haluat?
Minun oli pakko kysyä, vaikka tiesinkin vastauksen.
‒ Mitäpä minä. Auttaa sinua. Kyllähän sinä sen tiedät.
‒ Auttaa?
‒ Minä voin pestä sinusta sen pahuuden, sen saastan, joka sinussa on jo lapsesta asti ollut. Sinä ansaitset sen, eikö niin? Ja kenties minäkin saan siitä vähän. Ihan pikkuisen tuota elämää, joka sinussa kipinöi.
Minä katsoin hänen vilpittömiin silmiinsä, joissa pilkahteli korpin oveluus.
‒ Niin.
‒ Ja sinä palat kauniisti, korkealla liekillä, Jurin ääni oli hellä ja paksu. Se oli mustan puron raskasta vettä.
‒ Niin.
Annoin kyynelten tulla, eikä hän ylimielisyydessään huomannut, että ne olivat ilon kyyneliä. Hän astui luokseni ja pyyhkäisi poskeani. Ei epäillyt mitään, vaan antoi johdattaa itsensä kuusen alle.
Tällä kertaa muutos oli helppo ja nopea, eikä sattunut lainkaan. En enää nähnyt, miten hän muuttui liekeiksi, siksi tuleksi, joka oli koko ajan ollutkin. Syöksyin kohti latvaa ja tuli yritti kiivetä perässäni. Mutta puu oli märkä. Sihisten, paukkuen ja savuten tuli yritti. Yritti kunnes sammui ja kuoli pois.
Koldunista jäi jäljelle mättäällä lojuva, haiseva piippu.
En halunnut jäädä paikalle, vaan syöksähdin seuraavaan puuhun ja seuraavaan. Isoäitini on minussa ja minä olen hän. Olen kuusessa, sammalessa, varvussa, jokaisessa heinässä. Pietari ja muut ihmisten mitättömät toimet menettävät merkityksensä. Niitä ei ole olemassa.
Takaisin palaaminen tulee olemaan vaikeaa. En tiedä haluanko edes. Sillä tiedättehän, kuusi on minun puuni. Sen sisällä juoksee elämän virta.
(c) Mervi Heikkilä
Kirjoittajasta
Mervi Heikkilä on kirjoittanut runoja, satuja, novelleja ja yhden spefi-nuortenromaanin (Louhen liitto, kustantaja Haamu, 2015). Hän tuntee olevansa kirjoittamisen pikajuoksija, joten novellit vetävät puoleensa kuin kynttilä yökköstä. Työkseen hän johtaa kirjastopalveluja Seinäjoella ja vapaa-ajallaan hän hoitelee vaihtelevankokoista, yksityistä kotieläintarhaa.
Saatesanat novelliin
”Kuusi on minun puuni kertoo naisesta, joka ei pääse pakoon menneisyyttään. Se yrittää kertoa siitä, miten lapselle tehty paha aikuisenakin vaikuttaa. Novellin loppu taisi tulla ennen alkua.”