Mia Myllymäki: Peilin perhe

Kiirehdin purkamaan kauppakassini. Laskin sen keittiön tuolille tuulitakki yhä päälläni ja kengät jalassa. Hätäilin ja olin pudottaa margariinirasian käsistäni. Kello näytti puolta kuutta. Jaakko tulisi puolen tunnin päästä hakemasta Riinaa luisteluharjoituksista. Yritin hengähtää ja rauhoittua. Laskin omenat hedelmäkoriin ja kävelin eteiseen. En tuhlannut aikaa ulkovaatteiden riisumiseen. Peilin edessä pyyhkäisin pari hikipisaraa otsalta ja nenän alta. Hiukset olivat tuulen tuiverruksesta vähän sekaisin, mutta se ei haitannut. Asiat heijastuivat muutenkin aina vähän toisenlaisina kuin ne olivat.

*

Eteisessä meillä oli peili. Se oli sellainen tavallinen, jonka voi ostaa vaikka Prismasta. Se oli kiinnitetty seinään lipaston päälle. Kun muuttomme jälkeen vilkaisin siihen ensimmäisen kerran, koin todellisen yllätyksen. En nähnyt itseäni tai takanani avautuvaa eteistä vaan jonkun toisen eteisen. Aluksi tuijotin jähmettyneenä vieraaseen huoneeseen. Kukkatapetit ja tumma parketti. Sellaiset, joita en omaan asuntooni olisi koskaan laittanut. Sitten toiselle puolelle ilmaantui liikettä, ja hetken se nainen katsoi minuun. En tiedä, näkikö hän minut, mutta hän pysähtyi sekunniksi tuijottamaan, ehkä vain kuvajaistaan. Säikähtyneenä vetäydyin pois, enkä moneen päivään uskaltautunut katsomaan. Olihan meidän asunnossamme muitakin peilejä, mutta niistä ei heijastunut mitään ylimääräistä.

Oli vaikea vältellä katsomasta peiliin, jos kulki sen ohitse useita kertoja päivässä. Varsinkin kun se oli suuri, ja olimme sijoittaneet sen keskeiselle paikalle. Jännitys säilyi muistissani ja yritin vältellä peiliin katsomista, sillä pelkäsin näkeväni siellä taas jotain muuta kuin oli tarkoitus.

Seurasin jonkin aikaa Riinan ja Jaakon käytöstä peilin edessä, enkä huomannut heissä mitään omituista. Siten aloin vähitellen varmistua siitä, että olin vain kuvitellut näkemäni, että stressi teki tehtävänsä ja olin saattanut nähdä vähän omiani.

Lopulta uskaltauduin katsomaan siihen uudestaan. Sydän jätti yhden tai useammankin lyönnin väliin, mutta sain viimein vedettyä keuhkoihini ilmaa, kun tajusin tuijottavani omaa pelokasta kuvajaistani. Taustalla näkyi meidän eteisemme puolipaneeleineen ja korkotapetteineen. Vastakkaisella seinällä isoäidin tekemä raanu ja katossa plafondi, jossa oli ruusukuvioita.

Kun kallistuin vain aivan aavistuksen verran sivulle, kuvakulma muuttui. Kuvajaisessa tapetit vaihtuivat, valon väri tummeni. Sitten se nainen asteli näköpiiriini, katsoi suoraan kohti minua näkemättä, pyyhkäisi hiuksiaan ja otsaansa.

Viikkojen myötä aloin uskaltaa enemmän, vaikka jokin oudossa peilissämme karmaisi minua. Kuitenkaan sen esittämät tapahtumat eivät olleet arkipäivän askareita kummempia. Aamuisin nainen kulki stressaantuneena edestakaisin aivan kuten tein itsekin. Riinan varustaminen koulumatkalle, eväiden tekeminen Jaakolle mukaan töihin ja itseni laittaminen aamuisin veivät kamalasti aikaa ja hermoja. Sitten kun olin vielä oppinut katsomaan oikeasta kulmasta, saatoin kaiken tohinan keskellä seurata naisen toistavan samoja arkiaskareita.

Olin huomannut, että hän vilkaisi aina ohimennen ja hajamielisesti kuin hän ei olisi välittänyt peilikuvansa tarkkailusta. Tuskinpa hän näki minua, sillä mikään hänen käytöksessään ei kielinyt, että hän olisi koskaan huomannut tuijotustani.

Nainen oli ehkä nelissäkymmenissä. Hänellä oli tummat silmänaluset ja vähän kihara tukka. Joskus harvoin hän pysähtyi pidemmäksi aikaa haromaan hiuksiaan sekaisin kasvojensa molemmin puolin. Lopuksi hän aina kiepautti ne rennosti hiuslenkkiin. Mitä omilta askareiltani onnistuin häntä seuraamaan, päättelin hänen noudattavan melko pitkälle samanlaista vuorokausirytmiä kuin minäkin.

Siivouspäivämme osuivat melko usein samalle päivälle: veimme silloin matot ulos, imuroimme ja moppasimme ja haimme sitten tuulettuneet matot takaisin sisään. Toisinaan hän kulki kastelukannun kanssa peilin sivuitse, joten hänellä oli jossakin näköpiirini ulkopuolella viherkasveja. Minullakin oli. Jaakko ei pitänyt niistä, mutta olin saanut puhuttua yhdelle traakkipuulle ja rönsyliljalle turvapaikat olohuoneesta.

*

Jaakko hermostui eilen peilistä. Tai siis hän hermostui minulle siitä, että katselen siihen niin paljon. Hän ei löytänyt siitä mitään huumoria, vaikka yritin huomauttaa hänelle, että useimpien ihmisten suorastaan käsketään katsoa peiliin. No, se oli sellainen pieni sanaharkka. Totta kai hän oli turhautunut, koska ei itse osannut katsoa oikealla tavalla. Hän teki sen ihan väärästä kulmasta: katsoi siihen suoraan ja vähän yläviistosta, jolloin hän näki vain heijastuksen itsestään ja meidän eteisestämme. Juttu toimi vain, jos siihen katsoi prikulleen oikeasta kohdasta. En viitsinyt paria kertaa lukuun ottamatta huomauttaa hänelle asiasta, sillä Jaakolla tuntui olevan pinna kireällä. Käsittääkseni töissä oli hankaluuksia. Jaakon huonontuneen mielialan vuoksi olin alkanut itse viedä Riinaa luisteluharjoituksiin.

Joskus Jaakko tuntui unohtavan, että minäkin kävin töissä ja osallistuin perheen elämän pyörittämiseen. Vaikka teinkin töitä vain osa-aikaisena K-marketin kassalla, sai siitä vähän rahaa. Jaakko oli tehnyt kohta kaksi kuukautta putkeen töitä, ja vielä kamalasti ylitöitä, eikä ollut saanut penniäkään siltä ajalta. En enää uskonut, että hän saisikaan. Minusta tuntui, että Jaakon pomo käytti häntä sumeilematta hyväkseen. Oli vaikea tehdä minkäänlaisia suunnitelmia, kun Jaakko saattoi yllättäen joutua lähtemään työmatkalle. Yleensä ne työmatkat vielä sijoittuivat viikonlopuille. Hankaluuksia lisäsi myös se, että nyt kun rahatilanne oli päässyt lipsahtamaan kehnoksi, niin Riina oli yllättäen kamalan innostunut hevosista. Ratsastustunnit olivat kalliita, ja hän halusi vielä lähteä talvileirille Muhokselle. Meillä ei tosiaan ollut varaa siihen.

*

En huomannut missä vaiheessa syksy oli kääntynyt talveksi, mutta tajusin yllättäen peilin perheen pukeutuvan untuvatakkeihin ja pipoihin ja lämpimän näköisiin kintaisiin. Ehkä elin jossakin määrin enemmän heidän elämäänsä kuin omaani, mutta sen tajuaminen ei ollut riittävän hyvä syy täydelliseen irrottautumiseen heistä. Minun oli pakko päästä vähän väliä kurkistamaan, mitä naiselle ja tämän tyttärelle kuului.

Useimmiten toisella puolella ei tapahtunut mitään sen kummempaa. Koska kyseessä oli eteisen peili, se ei heijastanut koko heidän elämäänsä minulle. Vain sen mitä peilin näköpiirissä tapahtui. Normaalit ihmiset viettivät aikaansa aivan muissa huoneissa, ja eteinen oli vain kulkuväylä. Muille paitsi minulle, joka siirsin yhden isoäitini lahjoittamista antiikkituoleista peilin viereen, jotta saatoin istuskellen kurkistella omaani mielenkiintoisempaan maailmaan. Ajatus teki minut alakuloiseksi, mutta oli totta, että toisen arkihaasteiden seuraaminen oli mukavampaa kuin omien kohtaaminen.

Mietin paljon, kuka hän oikeasti oli. Hän vaikutti väkinäisen rauhalliselta ja tyyneltä. Ehkä hänellä oli ollut vaikea lapsuus alkoholistiperheessä tai väkivaltainen isä. Hänen postiensa seassa näkyi monenlaisia sisutuslehtiä. Hän haki joskus elokuvia vuokraamosta, ja ne edustivat yleensä perheenäideille soveliasta draamaa. Tuollaiset asiat loivat mielikuvan hyvin tavallisesta ihmisestä. Hän myös pukeutui luonnonvalkoiseen tai pastellisävyihin. Hänessä ei ollut mitään räväkkää tai uskaliasta. Kaiken tavallisuuden päätteeksi järkytyin saadessani tietää, että hänellä oli myös mies. Tytöllä oli oikea ja läsnä oleva isä.

Yhtenä päivänä mies vain ilmestyi heidän puolelleen. Hänellä oli korkea otsa ja kapeat posket. Hän oli aika hyvännäköinen, mutta vaikutti vähän tympeältä. Ei juuri puhunut vaimonsa kanssa. Sen mukaan, mitä minä pystyin tulkitsemaan, arvelin, että heidän välillään oli jotain pielessä. He väistivät toisiaan eteisessä toisiinsa vilkaisematta.

Minua myös ihmetytti se, minkä takia heidän tyttärensä tuli lähes aina yksin koulusta kotiin. Riinalla oli melkein joka päivä joku kaveri mukanaan, joskus useampiakin. He tekivät yhdessä läksyt, ja minä laitoin heille kaakaota. Minusta se oli täysin normaalia, mutta peilin tyttö toi vain harvoin kavereita mukanaan kotiin ja aina kotiin tullessaan hän selvästi kiukutteli äidilleen. Siitäkin päättelin, ettei perheessä ollut kaikki hyvin. Pohdiskelin, että ehkä mies teki jonkinlaista matkatyötä tai vuorotyötä. Se selittäisi, etten ollut nähnyt häntä aiemmin. Jos hän kulki iltamyöhään ja hyvin varhain aamulla, en minä ollut peilin ääressä hänen kulkuaan todistamassa.

*

Riina pääsi hevosseuran järjestämälle talvileirille. Jaakko ei ollut suostunut Muhoksen leiriin, mutta onneksi lähempää löytyi huokeampi vaihtoehto. Rahasta oli edelleen tiukkaa, ja Jaakko teki hirveästi töitä ja oli paljon poissa kotoa. Minun tuntejani kassalla oli vähennetty, vaikka olin pyytänyt lisää. Kävin työvoimatoimistossakin, mutta vapaita paikkoja tai sijaisuuksia ei ollut. Jaakko sanoi, että jos jokin Afrikan-kauppa onnistuu, niin hän saa ison bonuksen. Hänen työnantajansa oli myös luvannut maksaa kaikki rästiin jääneet palkat. Meillä ei sitten pitäisi olla hätäpäivää, kunhan vain vielä muutama viikko selvittäisiin.

Minua jäi vaivaamaan se, miten omituisen hiljainen Riina oli ennen lähtöään. Hän oli aina ollut kiltti tyttö, mutta nyt hän jopa kiukutteli eikä olisikaan enää halunnut lähteä leirille, jota hän niin innolla oli odottanut koko syksyn ja alkutalven. Ehkä Riina oli aistinut meidän kiristyvän tilanteemme, vaikka olimme yrittäneet pitää sen salassa. Ei lasten tarvinnut raha-asioista murehtia, se oli vanhempien tehtävä. Silti Riinan kyyneleet jäivät painamaan mieltäni. Se, miten hän sanoi, että häntä muka kiusataan, eivätkä muut hyväksy häntä. Kaikkea kummallista yhdeksänvuotias voi päähänsä saada. Päätin kysyä opettajalta, kiusattiinko Riinaa koulussa. Jostakinhan tuollaiset oireet olivat alkunsa saaneet.

*

Olin yksin, kun Riina oli leirillä ja Jaakkokin lähti työreissulle Helsinkiin. Hän tulisi vasta ylihuomenna ja toivottavasti iloisia uutisia mukanaan. Sitä ei kuitenkaan auttanut murehtia, varsinkaan minun. Nyt minulla oli arvokasta omaa aikaa, jonka saatoin käyttää miten halusin.

Vedin tuolin seinän vierestä peilin eteen, vähän vinoittain vasemmalle ja istuuduin alas. Aluksi tutkin omia väsyneitä kasvojani, työnsin silmille pyrkiviä hiussortuvia korvan taakse. Näytin vanhentuneelta ja surulliselta.

Sitten kuva vaihtui. Katseeni tavoitti heti eteisen ovensuuhun pysähtyneen naisen hahmon. Nainen itki. Hän nojasi ovenpieleen ja itki äänettömästi, vavahdellen. Pian hän säpsähti ja pyyhki kyyneleet hihaansa. Minähän en voinut kuulla ääniä heidän talostaan, mutta hänen reaktiostaan päättelin jonkun olevan tulossa. Näkökenttääni ilmestyi heidän tyttärensä, joka viskasi reppunsa lattialle, huusi jotain äidilleen ja juoksi pois peilin piiristä. Nainen nosti repun jaloistaan alahuultaan purren ja katosi näkyvistäni. Minun teki pahaa katsoa hänen huonovointisuuttaan. Asiat olivat todella pielessä.

Jokin oli myös muuttunut, ja kesti hetken ennen kuin tajusin, mikä se oli. Nainen oli tapetoinut eteisen. Kukkatapetit olivat vaihtuneet kalliisiin kohokuviollisiin valkean ja vanhanroosan värisiin tapetteihin. Perinteinen kattovalaisin oli vaihtunut plafondiin. Eteinen muistutti enemmän… meidän eteistämme. Minun eteistäni.

Kuva katosi, kun puhelin soi. Soittaja oli Riina, joka kertoi kaiken olevan hyvin. Hän oli saanut leirin ajaksi hoitoponikseen Morse-nimisen shetlanninponin, ja ilmeisesti muut leirin tytöt vaikuttivat ihan kivoilta. Olin helpottunut ja annoin sen kuulua äänessäni toivottaessani hänelle hyvää leirin jatkoa ja iloisia heppapäiviä. Laskettuani puhelimen kädestäni palasin epäröiden takaisin eteisen tuoliin.

Se ajatus ei ollut aikaisemmin edes käynyt minun mielessäni. Nyt olin varuillani kuvajaisen alkaessa piirtää eteeni toista eteistä. Nainen pyyhki jotain lattialta tiskirätin kanssa. Hänen huulensa olivat supussa kuin hän olisi viheltänyt. Yllättäen hän vaikutti olevan paremmalla tuulella. Oliko hän huijannut minua kaiken aikaa? Tiesikö hän minusta? Hänen oli täytynyt nähdä meidän puolellemme. Siitä ei ollut epäilystäkään. Vaikka hänen puolellaan oli näennäisen erilaista, silti monet yksityiskohdat olivat aavistuksen liian samankaltaisia. Ennen hänen seinällään oli ollut halpa painotaulu, joka kuvasi niittymaisemaa. Nyt siinä kohdalla riippui raanu, kuten meidänkin eteisessämme.

Minua raivostutti ja nostin raanun alas seinältä. Ehkä hän teeskenteli, ettei muka nähnyt minua, mutta näytin peilille kieltä lapsellisesti ja marssin niskojani nakellen tyhjentämään astianpesukoneen.

*

Kuinka lapsellinen ihmisestä tulikaan, kun hän oli liian väsynyt! Ärtymykseni laski illan ja yön aikana, ja aamukahvini juotuani astelin reippain askelin takaisin peilin eteen. Raanu oli kadonnut hänen seinältään, mutta ei hän ollut painotauluakaan takaisin laittanut.

Peilissä näkyi harvinaisen vähän elämää. Ehkä tyttö oli poissa, jopa talvileirillä, kuten Riinakin. Talvileirit olivat nykyään uskomattoman suosittuja, mitä en ollut uskonut silloin, kun varasimme leiripaikkaa Riinalle.

Päivä kului. Nainen vilahti peilin ohi joitakin kertoja. Imurin kanssa, pyykkikorin kanssa ja pari kertaa muuten vain. Tyttö pysyi poissa, eikä miestäkään näkynyt.

Sitten sain yllättävän välähdyksen. Siinä se! Olin nähnyt niin monesti, miten tyttö juoksi halaamaan tuliaisia tuovaa isäänsä, kun tämä saapui laukkunsa kanssa kotiin. Mies ja nainen sen sijaan eivät katsoneet toisiaan kuin pikaisesti, pakosta. He puhuivat jotain ja riitaantuivat jo parin sanan jälkeen. Nainen lähti yleensä ensin pää painoksissa pois, ehkä keittiöön. Sinnehän naiset aina menivät pakoon.

Miksi minä en ollut aikaisemmin sitä tajunnut? Olin kaiken aikaa ajatellut, että siinä naisessa oli jotain vikaa, kun mies oli aina poissa, eikä tyttökään tuntunut välittävän äidistään. Mitä kauemmin olin perhettä seurannut, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että syy oli miehessä. Hän oli hyvännäköinen ja hyväkroppainen, ja taatusti muut naiset olivat samaa mieltä. Miehen ja naisen viilentyneet välit olivat seurausta jostakin, ja jos mietti kumpi heistä vietti enemmän aikaa pois kotoaan, minun syyttävä katseeni kääntyi kyllä mieheen.

Sillä täytyi olla toinen nainen! Muuta selitystä ei ollut. Se näkyi heidän ilmeistään ja eleistään; tavasta, jolla he kohtasivat toisensa ja tyttärensä; tavasta tehdä asioita, kävellä, liikuttaa suuta ja silmiä; epävarmoista liikkeistä, kuten hiusten turhista sipaisuista ja käsien yhteen hieromisesta. Kaikki ne pikkujutut suorastaan huusivat yhtä ainoata totuutta: se mies oli turmellut perhe-elämänsä toisen naisen kanssa ja oli jotenkin onnistunut saamaan tyttären puolelleen. Sitä se kaikki tuska peilin naisessa oli. Sen tajuaminen sai oloni tuntumaan sietämättömän pahalta.

*

Onneksi Jaakko kotiutui työmatkaltaan, vaikkakaan ei niin hyvien uutisten kanssa kuin olin toivonut. Kaupan toteutuminen oli kuulemma hyvin lähellä, mutta emme uskaltaneet vielä juhlia. Hän lähti jokin aika sitten hakemaan Riinaa bussilta, joten pian koko perheeni olisi taas koossa. Olin siitä hyvin iloinen, koska elämä peilin naisen kanssa oli alkanut käydä jo ahdistavaksi. Olin nostanut raanun takaisin paikoilleen, mutta peilin naisen seinä oli pysynyt tyhjänä. Kuitenkin hänen käyttäytymisensä ja eteisen muutos olivat alkaneet vaivata minua. Tunnelma sillä puolen oli kiristynyt kiristymistään, eikä minua oikeastaan edes huvittanut enää katsoa. Jostakin syystä oli vain pakko.

Kuulin pihalta auton oven paukahduksia. Sieltä ne tulivat, isä ja tytär. Kuulin Riinan innostuneen puheen jo ennen kuin he olivat ehtineet portaillekaan. Toivoin, että leiri oli mennyt hyvin. Puhelimessa Riina ainakin oli vaikuttanut paljon entistä reippaammalta. Hän oli saanut uusia ystäviä ja lisää itsevarmuutta. Toivottavasti ne kaikki kiusaamisjutut olivat myös unohtuneet.

Jaakko raahasi Riinan putkikassia mukanaan. Ulko-ovi jäi auki hetkeksi ja päästi kylmää ilmaa sisään. Kun Jaakko meni vetämään oven kiinni, Riina tuli halaamaan minua, mutta hymy kuoli hänen kasvoiltaan. Epävarmuus täytti hänen pienet silmänsä. Hänen kätensä kangistuivat, liike pysähtyi. Hän puri takahampaitaan yhteen kuin pidätellen vastenmielisyyden puistatusta.

Minua pelotti, koska se muistutti jotenkin liiaksi sitä, mitä olin tottunut näkemään peilissä. Riina näytti yhtäkkiä hyvin paljon siltä peilin naisen tyttäreltä, jota olin alkanut syvästi halveksia. Minä en ollut Riinalle enää äiti, olin hirviö. Jaakko seisoi vastahakoisen näköisenä ovensuussa, tuijotti minua otsa rypyssä ja suupielet kireinä. Hänen silmissään oli katse kuin hän olisi vihannut minua, ja tämä kaikki tapahtui yhdessä lyhyessä hetkessä.

Vähitellen se kataluus iski tajuntaani. Aloin ymmärtää.

*

Miehellä oli musta villakangastakki. Oikein tyylikäs. Hän näytti kalpeammalta kuin aikaisemmin ja rasittuneemmalta kuin sen ikäisen ja niin hyvännäköisen ihmisen kuului näyttää. Mies ja nainen riitelivät. Pahasti. He huusivat toisilleen, ja se oli niin kovin väärin, koska heidän valkeatukkainen tyttärensä seisoi keittiön ovella katsomassa. Hän näki ja kuuli kaiken, ja voin vain kuvitella, mitä vanhemmat huusivat toisilleen naamat raivosta punaisina. Nainen käveli rivakoin askelin keittiöön ja palatessaan hänellä oli lihaveitsi kädessään.

Yritin koputtaa peiliin, mutta he eivät kuulleet minua. Kuulin huutavani. Joku tarttui minuun, ehkä Jaakko tai Riina, tai molemmat. Ehkä hekin huusivat. Ja se pikkutyttö peilissä oli kauhuissaan, kun nainen iski epäuskoista miestään veitsellä käsivarteen. Miehen olisi pitänyt pystyä puolustautumaan, mutta nainen oli raivoissaan ja löi uudestaan, ja veri sotki eteisen uudet tapetit. Pusersin silmiäni kiinni, jotta olisin estynyt näkemästä sitä hirveyttä. Avattuani ne taas pikkutyttö oli kadonnut peilistä. Lattialla lojui valkeita hiussortuvia. Nainen iski maahan lyyhistynyttä miestään kerta toisensa jälkeen.

Kuin viimeisillä voimillaan mies kohotti katseensa. Hän näki minut. Ojensi apua anovasti kättään peiliä kohti. Minä halusin auttaa, mutta en voinut tehdä mitään. Mies oli kuolemaisillaan. Sitten hänkin katosi. Nainen nousi paljaalta lattialta, pyyhki käsiään paitansa etumukseen, mutta veri oli kadonnut.

Hän astui minua kohti. Hän kohotti kätensä ylös ja löi. Peili räjähti pirstaleiksi kasvoilleni. Kuva katosi ja jäljelle jäi vai pahvinen tausta. Sirpaleet satoivat lipaston kannelle ja lattialle. Kasvoni olivat veressä. Käteni olivat veressä. Lihaveitsi kirposi käsistäni, ja viimeisen kolahduksen jälkeen oli aivan hiljaista.

*

Tutkintavankeudessa ei ole peilejä. Minä en tarvitse, enkä halua sellaista. Peilin nainen tappoi perheeni, jotta saisi itse hyvän elämän. Kysyn itseltäni, olisinko hänen tilassaan tehnyt saman. Kysyn itseltäni, oliko se nainen sittenkään mitään muuta kuin mieleni loihtima heijastuma omasta epätäydellisestä elämästäni. Nainen, joka olisin halunnut olla. Nainen, joka onnistui hankkiutumaan eroon vaikeuksistaan.

Minua viedään kahden miehen välissä kohti oikeussalia. Käytävä on pitkä ja tyhjä, kaikuva. Ulkomaailman harmautta vasten piirtyy sateen kastelema ikkunalasi. Käytävän loisteputket heittävät siihen heijastuksia. Ennen kuin ehdin kääntää katseeni pois, minä näen hänet. Hänen voitokkaan ja viekkaan hymynsä. Päätän, että kerron oikeussalissa kaiken juuri niin kuin se tapahtui.

(c) Mia Myllymäki 2015


Kirjoittajasta:

Mia Myllymäki (s. 22.9.1985) on kokkolalainen kemiantekniikan insinööri ja spekulatiivisen fiktion ystävä, joka kirjoittaa enimmäkseen novelleja mutta myös pitkää proosaa. Hän opiskelee kirjoittamista Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa. Eniten häntä kiehtovat fantasia ja vinksahtaneet sadut. Hän ei pidä sattumana sitä, että hänellä on sama syntymäpäivä Bilbon ja Frodon kanssa.

Saatesanat novelliin:

Peilin perhe sai alkunsa kirjoitustehtävästä, jonka aiheena oli ”harhat”. Kirjoitin hyvin lyhyen ja pelkistetyn kertomuksen naisesta, joka näkee peilissä muutakin kuin oman heijastuksensa. Tajusin nopeasti, että tarinassa oli paljon mahdollisuuksia, enkä pian osannut päättää, oliko lopultakaan kyse harhoista vai ei. Matkan varrella vaihdoin muun muassa näkökulmaa, aikamuotoa ja loppuratkaisua ainakin kahdesti ja muutin mieltäni päähenkilön suhteen useammin. Vähitellen asiat selkeytyivät ja peilin nainen alkoi muuttua lihaksi.

Vastaa