Vinkki kaikille köyhille joilla on ystäviä: ilmainen mökkireissu koko porukalle hoituu käden käänteessä. Talvella eli käytännössä vappuun asti autioita mökkejä tönöttää joka niemennotkossa ja saarelmassa. Sen kun menee ja valitsee. Tätä vinkkiä voi kyllä käyttää vaikkei ystäviä olisikaan, mutta viikonloppu kylmässä mökissä yksin voi olla aika perseestä.

Siinä käsiä käännellessä tulee mieleen, että vähän perseestä se on kavereidenkin kanssa.

”Neuvosto-Venäjällä lukko tiirikoi sut”, Hannele letkauttaa.

Marko nauraa. Vitsi ei ole hauska, mutta tietenkin Marko nauraa, hän haluaa päästä Hannelen pöksyihin. Hannelella on nappiverkkarit ja ehkä pitkät kalsarit.

Maarit ei naura. Hänen tarmokkaasti ojentuneessa kädessään on repusta kaivamani sukka. Minä kyykistelen ja kiroilen ja aina välillä kaivelen sitä sukkaa. Lukko ei ota avautuakseen, vaikka kuinka nyherrän.

”Vauhtia, perkele, me jäädytään”, Hannele sanoo. Ilmeisesti niitä pitkiä kalsareita ei ole.

”Eikä jäädytä, nyt on kevät”, sanoo Räihä. Hänellä on takki auki. Sormikkaat on saksittu kehnosti kynsikkäiksi. Räihän käsi näyttää tarjottimelliselta nakkipiiloja. Paitsi että nakkipiilojen seassa ei yleensä pötkötä palavaa röökiä. ”Hannele vaan pelkää että me jäädään kiinni.”

”Enkä pelkää. Täällä on helvetin kylmä ja eräät ei ole ihan niin taitavia murtautumisessa kuin antavat ymmärtää.”

Tiedän kyllä sanomattakin, kuinka helvetin kylmä on. Litra loskaa imeytyi lenkkareiden läpi sillä sekunnilla, kun hyppäsin linja-autosta tienpenkalle, joten olen kuunnellut lotinaa kengissä parin kilometrin ajan. Valitettavasti tieto varpaiden kohmeisesta tilasta ei saa sormiani toimimaan yhtään nopeammin.

*

Marko yrittää avittaa. ”Kokeile vielä kerran kurottaa kissanluukun kautta.”

Huokaisen. ”Ei siitä yletä lähellekään kahvaa.”

”Vähän kärsivällisyyttä nyt, antakaa Mökölle työrauha”, Maarit sanoo. ”Kyllä me sisälle päästään.”

Tiirikka lipeää ja vetäisee haavan kämmeneeni. Tungen sen raivolla takaisin pesään. Lukko naksahtaa. Vedän turvonneen oven auki ja sullon välineeni takaisin sukkaan.

”Tervetuloa matalaan majaani”, totean ja viiton muut peremmälle.

Näin se käy. Ei näitä mökkejä kukaan kaipaa. Haltuun vaan. Reilu homma.

Eteisen seinällä roikkuu suttuinen, kehystetty valokuva kasasta punertavankirjavia kissanpentuja ja sen vieressä kalenteri. Lokakuu 1996. Se on hyvä merkki. Se tarkoittaa, ettei kukaan ole käynyt täällä koko talvena. Vedän kuivat sukat jalkaan.

Marko on ehtinyt jo tarkistuskierroksen. ”Jumalauta mikä kartano”, kuuluu tuomio. Hän vetää pipon päästään pyöreän peilin edessä ja haroo keskijakaustaan suoraksi. ”Neljä huonetta! Nyt eletään kuin keisarit!”

Markon kengät ovat jättäneet märän vanan eteisestä keittiöön ja takaisin, olohuoneeseen, makuuhuoneeseen. Löydän Maaritin ja Räihän olohuoneesta. He rötköttävät oranssilla sohvalla. Räihän nyrkistä nousee savua.

”Viitsitkö, Maarit, paikata tämän?” Ojennan kättäni, jossa veri ei ole niinkään kuivunut kuin pikemminkin kylmyydestä hyhmettynyt. Voiko niin käydä? Mistä minä tiedän. Maarit tässä se hoitsu on.

Maarit huokaisee ja kaivelee reppuaan. Tietenkin hänellä on ensiapupakkaus. Hän puhdistaa käteni ja laittaa laastarin ja puhaltaa päälle. Hänen kosketuksensa saa selkärankani kihelmöimään. ”Sovitaanko, ettei kellekään muulle käy enää mitään? Minäkin voisin kuulkaas pitää vapaata.”

”Joo, joo, äiti.”

”Miten sanotaan?”

”Kiitos.” Istun nojatuoliin. Ei kovin pehmeä. ”Oli ikävä. Kiva olla teidän kanssa.”

Hannele ilmestyy ovensuuhun. ”Älkää nyt huolestuko, mutta mää näin rotan.”

”Missä?”

”Keittiössä.”

”Näitkö kunnolla kanssa?”

”Voiko rottia nyt nähdä kunnolla. Se oli pieni ja oranssi ja helvetin nopea.”

”Ei sellaista olekaan kuin oranssi rotta.”

”Mikä muukaan se muka oli?”

Ei sillä ole väliä. Rotat ovat meidän mökkireissuillamme enemmän sääntö kuin poikkeus. Hannele kipittää takaisin keittiöön. Markokin on siellä, kuulen hänen laulavan keltainen toukokuu mikset sä jo tuu. Meillä on kaikilla takit päällä. Mökki on talven jäljiltä kylmä.

Avaan verhoja. Ei vielä ole kevät niin kuin Räihä sanoi, mutta melkein. Valo tuntuu siltä kuin heräisin eloon.

Venyttelen. ”On meillä kissanpäivät.”

*

Illansuussa Marko laittaa ruokaa eli avaa nötköttipurkin ja nostelee könttejä ruispalaviipaleiden väliin. ”Tässähän ollaan kuin hienossa ravintolassa”, hän sanoo ja heiluttaa hopeista, lihaliman peittämää haarukkaa. Maku ei ole kummoinen, mutta kaikki syövät. Paitsi Räihä. Räihä vain kaivaa askin taskustaan.

”Ei sitten puhettakaan että meikäläinen tulisi röökinhajuiseen makuupussiin”, sanoo Maarit.

”Tulit viime vuonnakin”, Räihä virnistää ja näpertää tulitikkua ulos askista.

Puutun peliin. Nyt se on vielä helppoa. ”Tänä vuonna kukaan ei muuten pane niin äänekkäästi ettei muut saa nukuttua.”

Marko nauraa hermostuneesti. Hannele esittää, ettei huomaa.

Räihä työntää röökin sijaan suuhunsa tulitikun ja pureskelee sitä hetken. Hän taputtelee röökiaskin suurieleisesti takaisin taskuunsa, kohottaa kulmakarvojaan. ”Kis kis”, Räihä maanittelee ja koukistelee sormeaan Maaritin suuntaan.

”Mä en ole mikään helvetin kissa”, Maarit vastaa. ”Enkä mä halua tikkuja huuliin.”

”Karkkia vaan tarjosin”, Räihä valehtelee ja viittilöi kulhoa sohvapöydällä. Hän sylkäisee tulitikun lattialle. ”Vaikka käy huulihommatkin. Pusi pusi.”

”Mä en pidä kääreellisistä karkeista.”

”Mulle kyllä maistuu kääreellä tai ilman”, Räihä sanoo.

Sekin naurattaa Markoa. Kasvaisi aikuiseksi. En jaksaisi sääliä parhaita ystäviäni.

Räihä nappaa karamellin ja käärii sen auki. Karkki on röökin muotoinen. Räihä muka tupruttelee sitä hetken ja työntää sitten suuhunsa ja alkaa jauhaa.

”Älä huoli, Räihä”, Hannele sanoo. ”Maarit vaan pelkää että sen perse syttyy tuleen kun sä puristat etkä tumppaa ensin.”

”Sitä kannattaakin pelätä.”

Minäkin nauran. Joo, eivät nämä jutut mitään parhaita ole. Mutta nämä ihmiset ovat.

*

Ehtii kulua ruhtinaalliset kolmisen minuuttia. Sitten Räihä nousee.

”Pakko tuonne Siperiaan kun ei yhtä savuketta saa sisätiloissa sytyttää.”

”Tervemenoa”, Maarit sanoo. Näen kyllä hymyn jo syttyvän hänen pokerinaamansa alla. Näyttää siltä, ettei tänäkään vuonna säästytä perinteiseltä Maarit-Räihä-sähläykseltä ja vähintään kesään saakka säännöllisesti saapuvilta setvimispuheluilta Maaritin hoitsukoulun asuntolan kolikkopuhelimesta.

Kaivan repustani korttipakan. ”Valepaskaa?”

Ensimmäisen erän jälkeen Maarit vetäytyy ja vetää hihat sormiensa yli. Hyvä. Hävisin nimittäin siksi, etten raaskinut tarkistaa hänen ilmiselvää huijaustaan. Sekoitan pakkaa sellaisella tarmolla, että omat sormeni lämpenevät.

Häviöputkeni jatkuu, vaikka olen Markolle ja Hannelelle armoton. Kolmannen erän jälkeen tajuan, ettei Räihä ole vieläkään palannut. Hänen on täytynyt polttaa vähintään kuusi röökiä.

”Vähän käy kyllä Räihää sääliksi”, sanon. ”Yksin kylmässä.”

”Oma vika”, Maarit kohauttaa olkiaan. ”Mitäs haisee röökiltä.”

”Neuvosto-Venäjällä rööki haisee Räihältä.” Se on tietenkin Hannele. Ja taas Marko nauraa.

”Mutta nyt ei olla Neuvosto-Venäjällä”, sanon ja virnistän. ”Ahtisaaren Suomessa Räihältä haisee Maarit.”

”Vitut”, sanoo Maarit, mutta häntäkin naurattaa. ”Se oli viime vuonna. Jaa minullekin”, hän lisää ja pelaa mukana pari seuraavaa erää, vaikka laskeekin kortit välillä syliinsä ja hieroo käsiään. Nyt olen hänellekin armoton. Se ei auta.

”Kumartakaa kuningatartanne”, Maarit sanoo jälleen yhden murskavoiton jälkeen.

Marko kumartaa suurieleisesti ja sanoo: ”Miettikää, miten pahalta Räihä haisee, kun palaa. Vetänyt varmaan koko askin tässä ajassa.”

Naurahdan, mutta oikeastaan ei enää naurata. ”Onkohan sillä kaikki hyvin?”

Hannele käy ovella huhuilemassa.

”Ei se vastaa.”

”Helvetti”, sanoo Maarit. ”Pakkoko tässä on lähteä etsimään.”

Kukaan ei oikein jaksaisi, mutta ei auta. Lopulta Marko nousee ja vetää pipon päähän. Ennen lapasia hän vielä rasauttaa auki karamellin.

”Saat Maarit räihänmakuisia lohtupusuja, jos alkuperäistä Räihää ei löydy.”

Pudistan päätäni. ”Väärä hetki, Marko.” Ei huvita vitsailla, vaikka olenkin varma, että Räihä löytyy savupilvensä peitosta ja ainoa ongelma on röökien loppuminen kesken – kauppaa nimittäin ei ole mailla halmeilla ja tässä ajassa Räihä on varmasti ehtinyt hönkiä sisään vähintään sen yhden askin.

Pönkkään oven auki kumisaappaalla, etten vain joudu uudestaan tiirikointipuuhiin. Aurinko on ehtinyt laskea. Kuu lymyilee pilvien takana. Kylmäkin on, mutta nyt Hannele ei valita siitä.

”Räihä!”

Ei näy edes palavaa röökinpäätä leijumassa majakkana. Tajuan kastelevani ainoat kuivat sukkani. Maarit ottaa minua kädestä. Kunpa hän ei tekisi niin. Tai: kunpa hän ei tekisi niin vain silloin kun pelkää pimeää.

Ulkosaunan ovessa ei ole lukkoa. Hannele rempoo ovea auki. ”Jos Räihä meni saunaan röökille ja ovi jäi jumiin.” Se kuulostaa ihan mahdolliselta. Tai ehkä Räihä on piilossa ja tahallaan hiljaa. Haluaa säikäyttää meidät. En sano sitä ääneen. Haluan, että muut säikähtävät, Marko ainakin. Astumme pukuhuoneeseen.

Marko tuijottaa halkopinoon nojaavaa pientä kirvestä. ”Kuulkaa, meikäpojalta paleltuu pallit. Hajaannutaan, niin päästään nopeammin takaisin sisälle. Katsokaa te sauna ja ranta, minä tsekkaan huussin ja varmistan ettei Räihä ole palannut jo mökkiin.”

”Oletko varma?” Maarit kysyy. Hän ei voi käsittää, että joku lähtee vapaaehtoisesti yksin pimeään. Hän puristaa kättäni, ei varmaan huomaa tekevänsä niin.

”Joo joo. Otan tämän turvaksi, jos se neitiä lohduttaa.” Marko nappaa kirveen puupinon päältä. Hannelen silmissä välähtää säikähdys. Ihan hölmöä, tietenkään Marko ei aio tappaa meitä sillä kirveellä. Mutta toisaalta ihminen kirveen kanssa on aina vähän pelottava.

Marko kääntyy ja lähtee.

Seison Maaritin ja Hannelen takana. ”No, avatkaa saunan ovi, niin katsotaan.” Olen aivan varma, että Räihä hyppää oven takaa ja rääkäisee. Olen varma, että sauna tupruttaa jo ja että kohta ketään meistä ei enää palele.

Sauna on tyhjä.

”Räihä?”

Hannele ryömii varmuuden varoiksi lauteiden alle. Ei mitään.

”Rantaan sitten.”

*

Hämärässä veri näyttää niin mustalta, ettei sitä aluksi tajua vereksi lainkaan. Kun Maarit alkaa kirkua, luulen ensin, että kaislikossa ulisee joku vähän liian aikaisin talvenvietosta palannut kahlaajalintu, jonka varpaita nyt palelee.

Sitten näen sen, minkä Maaritkin näki, ja tuntuu kuin olisin hulahtanut avantoon.

Laituri on vedetty talveksi rantaan. Räihä retkottaa sen vieressä. Hänen keskivartalostaan törröttää… jotakin. Toppatakin selkä on tumman veren peitossa.

Kumarrun katsomaan ikään kuin Räihä voisi vielä herätä.

”Hei kaveri?”

Räihän naama ei haise röökiltä enää. Ehkä se oli vain henki, joka haisi.

”Helvetti”, sanoo lopulta Hannele ja kiskoo minut ylös. ”Takaisin mökkiin niin kuin olisi jo.”

”Mutta –”

”Mietitään sitä aamulla. Ei Räihällä taida mitään kiireellistä hätää nyt kuule olla.”

”Enää.”

Maarit ei saa sanaa suustaan, hän vain tärisee ja pitelee nyt Hannelen kättä ja on todellakin väärä hetki olla yhtään mustasukkainen.

”Ehkä se kaatui”, sanoo Hannele. Haluan uskoa siihen.

Tuntuu pahalta jättää Räihä makaamaan, mutta Hannele on oikeassa: juuri nyt emme voi tehdä mitään. Suunnistamme takaisin mökkiä kohti.

”Voidaanko käydä huussin kautta?”

”Kusettaako?”

”Joo”, valehtelen. Vatsassa myllertää, enkä tiedä, aikooko nötköttileipä tulla ulos ylhäältä vai alhaalta.

Huussi on yllättävän kaukana. Maaritin hampaat kalisevat.

”Voitte te mennä jo mökkiin.”

”Ei helvetissä”, sanoo Hannele. ”Sua tänne yksin jätetä.”

Räpellän salvan kiinni käsikopelolla. Sydämenmuotoisesta reiästä hohtava kuu antaa vain etäistä osviittaa siitä, mistä suunnasta istumareikää kannattaa lähteä etsimään. Nyhrään perseeni paljaaksi ja päästän ilmoille kunnon varpusparven. Paperia ei tietenkään ole, paitsi kosteita vanhoja sanomalehtiä. Pyyhin niillä ja toivon, etten kaiken päälle vielä oksenna lahkeilleni.

”Valmis?”

Rysäytän huussinoven kiinni takanani. ”Joo.” Pesen käteni loskaisella lumella. Ikään kuin ne tulisivat siitä yhtään puhtaammiksi.

”Okei, mökkiin sitten”, sanoo Hannele.

Tajuan, että Marko ei vielä tiedä Räihästä. Kuka meistä kertoo? Jos kävelen jonon viimeisenä, ehkä minun ei tarvitse.

Yritän olla katsomatta rantaan päin. Ikään kuin se voisi jotenkin muuttaa asiat paremmiksi. Tietenkään se ei voi.

Mikään ei voi.

Asiat muuttuvat vain huonommiksi.

Mökin portaiden vieressä makaa Marko.

Vaikka olen vain hetkeä aiemmin nähnyt Räihän ruumiin, ensimmäinen ajatukseni on, että Marko nyt sentään on onneksi vain kompastunut ja nousee pian. Markolle ei ole voinut käydä mitään pahaa. Hän piti siitä huolen, hänellä oli asekin, hän olisi voinut –

Kirves makaa maassa metrin päässä Markosta. Niin makaa myös Markon toinen poski.

En ole koskaan ennen nähnyt aivoja.

”Luoja armahda”, henkäisee Hannele.

Mökistä lepattava kelmeä valo heijastuu Markon tyhjästä silmästä.

*

Joudumme astumaan Markon ylitse, jotta pääsemme portaisiin ja takaisin mökkiin säpin taakse. Meillä ei ole parempaa asetta puolustukseksemme kuin kenkälusikka. Tutkimme mökin kaikki neljä huonetta – jumalauta mikä kartano tosiaan – kahteen kertaan läpi, ennen kuin uskallamme rojahtaa sohvalle. Emmekä vahingossakaan hajaannu.

”Mitä helvettiä”, Hannele puuskahtaa. Se tuntuu olevan ainoa, mitä kenestäkään meistä irtoaa. Maarit tärisee eikä sano mitään. Kaivelen sohvanaluslaatikoita ja onnistun löytämään kusenhajuisten Kotiliesien lisäksi lempeän sinisen täkin. Siinä ei ole pussilakanaa. Käärin täkin Maaritin ympärille. Outo pysähtymisen hetki. Osa minusta haluaa jäädä tähän ja osa juosta karkuun. Taistele. Pakene. Jähmety. Vaihtoehdot katastrofin koittaessa.

”Me käytiin rannassa”, sanon. ”Mistään ei paistanut valoa. Kaikki naapurimökit pimeänä. Kuka helvetti täällä liikuskelee?”

”Tämän mökin omistaja?”

Silitän Maaritin tukkaa, ehkä se helpottaa hänen oloaan. Muissa olosuhteissa en kehtaisi. Nyt on poikkeustilanne. Nyt hädin tuskin huomaan, kuinka pehmeät Maaritin permanenttikiharat ovat sormieni lomassa.

Tajuan, että Maarit ei enää koskaan jaa makuupussia Räihän kanssa.

Hävettää, että se tuntuu hyvältä.

”Kirveellä päähän vaikuttaa aika rajulta tavalta häätää kutsumattomat vieraat.” Hannele noukkii kulhosta karamellin. Rullailee käärettä auki ja kiinni, muttei pistä poskeensa. Hän puhuu kuin ei olisi hätiä mitiä, mutta näen kyllä, että hän miltei paskoo housuunsa kauhusta.

Kirveellä päähän. Hannelen sanat poukkoilevat kallossani. Hätkähdän liikkeelle. Pakene. Lasken kädet reisilleni. ”Elikkä jokainen kerää nyt itsensä ja omat kamansa ja sitten menoksi.”

”Että mitä?”

”Maarit, me ei voida ottaa – me ei jakseta kantaa –” Tarkoitan Markon ja Räihän tavaroita, en heitä itseään. Maaritin kynnet puristuvat käsivarteeni.

”Se ja sama, mitä me jaksettaisiin kantaa. Me ei lähdetä.”

Anteeksi kuinka?

Jos Maarit ei pitäisi minua otteessaan, olisin jo hyvää vauhtia vetämässä reppua selkään.

Mutta ei, minä istun sohvalla edelleen ja Maarit katsoo minua kuin olisin tärähtänyt.

En ymmärrä, mitä tässä pitäisi sanoa.

”Tottahan me kasataan kamat ja painutaan vittuun täältä.” En halua olla töykeä, en etenkään Maaritille, ja kuitenkin huomaan olevani.

”Tuonne pimeään?”

Minua pimeä ei yleensä pelota. Maarit ei kestä pimeää, tiedän ettei kestä. Hädin tuskin sellaisissakaan olosuhteissa, joihin ei liity ruumiita. Ja tämä meitä ympäröivä pimeä on syönyt jo Markon ja Räihän. Tämä on pimeää joka pelottaa minuakin. Alan ymmärtää.

Taistele. Pakene. Jähmety.

Minä pakenisin, kaikesta huolimatta. Maarit jähmettyy.

Ilman häntä en voi lähteä.

Jalkani tärisevät levottomina. Yritän etsiä tukea Hannelesta. Mutta Hannele ei vastaa katseeseen. Tajuan hänen aikovan asettua Maaritin puolelle. Hänkin on jähmettynyt. Räihä taistelisi, mielessäni käväisee.

”Seuraava bussi kulkee vasta huomenna”, Hannele sanoo hiljaa. Ikään kuin se olisi syy jäädä.

Tuntuu uskomattomalta, että meidän täytyy puhua tällaisesta. Jokin minussa yrittää koko ajan laskea viiteen ja tyssää kolmeen. Jokin minussa ei muista, että emme odota Räihää ja Markoa takaisin. Että ilta ei jatku korttipelillä ja pääty pullonpyöritykseen ja siihen, että joku on jonkun kanssa samassa makuupussissa jättämässä huomiotta aiempaa toivettani nukkumarauhasta. Helvetin uskomatonta, että me istumme kolmestaan vieraassa mökissä käymässä pelottavan rauhallista keskustelua siitä, mikä on paras tapa selvitä hengissä kotiin.

”Pyydetään apua jostain –”

”Satunnaisilta ohikulkijoilta täällä Jumalan selän takana keskellä yötä?”

Ymmärrän itsekin, että idea on paska. Jos täällä joku liikkuu, ei ole mitenkään vainoharhaista olettaa, että tarjolla on avun sijaan kirvesralli. Eikä muita mökkeilijöitä ole mailla halmeilla. Vielä muutama tunti sitten se oli iso plussa eikä elämää suurempi miinus.

”Kävellään kotiin.” Pakene.

”Kymmeniä kilometrejä? Märissä kengissä? Yöllä voi olla pakkasta. Sinulta tippuu varpaat.” Jähmety.

Mieluummin menettäisin pari varvasta kuin vaikka takaraivon. Mutta tiedän kyllä, ettei tässä ole kyse varpaista. Tässä on kyse kauhun jähmettämistä ihmisriekaleista. Kenellekään meistä on turha puhua järkeä.

”Ovi on säpissä”, sanoo Hannele. ”Turvallisinta pysyä sisällä.” Jähmety.

”Aamuun”, Maarit nyökkää. Huomaan kyllä hänen pälyilevän ikkunaa ja ovensuuta.

Kielelläni pyörii mutta-alkuisia lauseita. En saa ulos yhtäkään.

Hetken me vain istumme hiljaa. Jalkojeni tärinä ei lakkaa. Mietin, montako tuntia on auringonnousuun ja suostuvatko seuralaiseni lähtemään matkaan heti pimeän hälvettyä vai pitääkö minun heidän vuokseen kärvistellä johonkin saatanan bussintuloon saakka. Oloni ei todellakaan ole rauhallinen tässä mökissä. Koko ajan tuntuu kuin tuijottaisin aseen piippuun.

”Ei olisi pitänyt päästää Markoa”, Maarit sanoo lopulta. ”Se on meidän vika että Marko -” Hän ei pysty edes sanomaan: kuoli.

”Helvetistäkö me olisi tiedetty että noin kävisi. Ei oltu löydetty Räihääkään vielä.” Hannele neppailee karamellia edelleen. Kuvittelen kuinka se jo sulaa hänen käsissään. Mietin, onko Hannele tyytyväinen, kun ei tarvitse enää väistellä Markon kiusallisen yksipuolista ihastusta. Jos on, hänellä on siitä varmaan ihan helvetin huono omatunto juuri nyt.

Säpsähtelemme joka rasahdusta. Ulkona tuulee ja olen melko varma että se Hannelen aiemmin näkemä rotta tovereineen rapistelee seinien sisässä. Mitä hiljaisempina istumme, sitä pahemmin alkaa ahdistaa. Pakene. Siispä nousen ja ryhdyn kaivelemaan Räihän reppua.

”Tyypillä ei ollut ruokaa mukana ollenkaan”, Hannele sanoo melkein hellästi ja tuijottaa lattialle levittämääni kasaa. Hän on oikeassa. Räihän matkatavarat ovat kolme ruttaantunutta röökiaskia, avaamaton levy taloussuklaata, muutaman metrin köysi – mitä helvettiä hän on köydellä ajatellut tekevänsä? Niin Räihän tapaista, voin kuvitella hänen selityksensä, ”mihinpä köyttä ei mökkiolosuhteissa tarvitsisi, kultaseni” – ja muistivihko. Räihän käsiala on niin surkea, että kukaan meistä ei saa sanan vertaa selvää, mitä hän on kirjoittanut. Tungen yhden röökiaskin lappuhaalarini etutaskuun. Muistoksi.

Markon reppua en avaa. Se on jäänyt keittiöön enkä halua mennä sinne yksin.

*

Aamuyöllä Maaritin vatsa kurisee. Tuntuu uskomattomalta, että meidän vartalomme yhä kaipaavat tavallista ylläpitoa, kun Räihä ja Marko… Yritän olla ajattelematta, että me muutkin olemme hengenvaarassa, mutta totuus on, että adrenaliini pitää minua virkumpana kuin olen koskaan ollut tähän aikaan yöstä, eikä syyttä.

Hannele ojentaa räpläämänsä karamellia. Hänen sormensa ovat sinertävät, kääreen väri on takertunut niihin. ”Nälkä?”

”Ei kiitos.”

Muistutan: ”Maarit ei pidä kääreellisistä karkeista.”

”No anteeksi kun ajattelin että nyt voisi olla poikkeustilanne.”

”Niin poikkeustilannetta ei tule, että söisin mitään mitä teikäläinen on tuntikausia käpälissään lähmännyt.” Maarit kurottaa Räihän suklaalevyn, repii auki ja haukkaa siitä suoraan, muttei pysty nielemään.

Hannele kohauttaa olkiaan ja käärii karamellinsa auki. Vaaleanpunainen tahma takertuu sinisiin sormiin.

Tunnen itseni hirvittävän avuttomaksi. Haluan pois tästä hitaasta helvetistä.

Yritän keventää tunnelmaa.

”Hei Hannele?”

”No?”

”Neuvosto-Venäjällä kääreellinen karkki käärii auki sut.”

”Helvetti”, Hannele sanoo, mutta nauraa. Karkki liimaa hänen hampaansa yhteen. ”Jos muuten se oli jompikumpi teistä, joka toi tätä paskaa, niin ihan vaan vinkkinä, että ensi kerralla vaikka salmiakkia.”

”Syytön”, totean.

”Samoin”, sanoo Maarit.

”Räihä varmaan toi, se elää karkilla.” En pysty käyttämään mennyttä aikamuotoa.

”Siinä tapauksessa perun pahat puheeni ja kippis”, sanoo Hannele ja kohottaa tyhjää karkkipaperiaan. ”Ei pidä puhua pahaa vainajista. Helvetin hyvä karkki, kiitokset Räihälle.”

Kurotan poimimaan yhden itsellenikin. Jotenkin aikaa on pakko tappaa. ”Kippis.”

Nyt ymmärrän, miksi Hannelella meni tuntikausia saada karamelli suuhun saakka. Pyörittelen omaani. Ruokahalu tuntuu olevan kadoksissa. Lähinnä oksettaa edelleen.

Rotta kipittää ylitsemme kattorakenteissa. Katselen sylkipisaroita Maaritin kädessä olevan suklaalevyn haukkausjäljen ympärillä. Suklaatahroja hänen poolonsa kauluksella.

”Kusettaa helvetisti.” Hannele nousee. ”Pakko mennä huussiin.”

”Et mene”, Maarit sanoo. Hän kohottaa katseensa ensimmäistä kertaa tunteihin. ”Kukaan ei avaa tuota oven säppiä.”

Pakko yrittää. ”Ellei sitten –”

”Ei, me ei lähdetä ennen aamua.”

Jos emme lähde kaikki, ovi pysyköön kiinni. ”Okei, sori Hannele. Menet keittiöön ja kuset kattilaan.”

”Passar bra.”

”Tulenko mukaan? Voin seistä ovensuussa niin näen teidät molemmat. Puolustaa jos –”

Nousen, mutta Hannele tuuppaa minut takaisin sohvalle.

”Et helvetissä tule tuijottamaan meikäläisen toosaa. Saatanan ällöttävää.” Hän näyttää niin vihaiselta, että jään paikalleni ihan jo silkasta yllätyksestä. Olen nähnyt Hannelen toosan miljoona kertaa ennenkin. Kusemispuuhissakin. Kirkkopuiston puskassa.

Sydämeni hakkaa, kun Hannele katoaa näkyvistä.

”Ei tässä mitään käy”, sanon muka Maaritille. Oikeasti yritän vakuuttaa itseni. Vihaan olla jumissa tässä loukossa. ”Ovi on säpissä. Kuka ikinä tappoi Räihän ja Markon ei pääse mökkiin ilman että me kuultaisiin.”

Heitä karkin suuhuni, jotta saan kädet vapaaksi ja voin kiertää ne Maaritin ympärille. Hengitän hänen kaulansa tuoksua ja yritän suitsia sisälläni vellovan paniikin. Maaritin nyrkit puristavat tiukasti täkkiä. Karkin tunkkainen maku ällöttää. Pureskelen sen sitkeää sisusta.

”Ei tässä mitään”, sanon uudestaan. Pureskelen loppuun. Nielaisen. Tuntuu kuin suuni puutuisi.

”Minuakin kusettaa”, Maarit kuiskaa, ”mutta en helvetissä mene yksin.”

Käteni irrottavat otteensa hänen ympäriltään.

”Älä viitsi”, Maarit sanoo. ”Ei voi kusemispuheet ällöttää noin paljon. Juurihan me kuunneltiin sinunkin huussissakäynnit.”

Eivät ne ällötäkään. Haluaisin halata häntä edelleen. Pidellä sylissäni.

Miksen pitele? Typerät refleksit.

Yritän palata halaukseen.

Kädet eivät tottele.

”Itse asiassa kusemispuheet on helvetin ällöttäviä”, pääsee suustani. Tuntuu kuin kieli olisi vain läiskyvä lihanpala vasten suun seinämiä. Ajattelen: ei, eivät ole, miksi helvetissä sanoit noin, ota itseäsi niskasta kiinni. Olen ennenkin sekoillut väsyneenä, mutta nyt sellaiseen ei ole varaa, tässä on kyse Maaritista.

Jalkani nousevat seisomaan. Ne tietävät, miten se tehdään, eivätkä kysy minulta, haluanko.

”Mitä helvettiä sinä teet? Hannele halusi olla rauhassa”, Maarit sanoo ja tarttuu käteeni.

En tiedä. En tiedä, mitä teen. Haluaisin sanoa sen, mutta suuni ei liiku. Ja kun se liikkuu, se sanoo: ”Hannele voi haistaa paskan. Ja sinä myös. Meikä lähtee röökille.”

”Etkä lähde. Sinä et polta.”

”Nyt poltan.” Käteni taputtaa rintataskua, jossa Räihän aski lepää. Ei. Ei. Ei näin väsynyt voi olla. Yritän ravistaa päätäni, saada itseeni jotain tolkkua. Haluan istua, haluan laittaa pääni Maaritin syliin ja haluan että hän silittää minua ja hyssyttelee, hoitaa minut kuntoon.

En todellakaan halua lähteä kävelemään ulos tästä mökistä, mutta raajani ovat päättäneet, että niin tapahtuu.

Ei.

Karamellipaperi putoaa kädestäni.

Eteisestä kuuluu rysähdys.

”Hannele?” Maarit huutaa.

”Varmaan pudotti lautasen”, ääneni sanoo. ”Voin tsekata matkan varrella.” En halua tsekata yhtään mitään. En ole rohkea. Haluan jäädä tähän huoneeseen ja kääriytyä täkkiin Maaritin kanssa ja ettei meille tapahdu mitään pahaa.

Sitä vaihtoehtoa minulla ei ole. Vartaloni kävelee ovea kohti. Sitä polttelee. Se haluaa olla yksin. Se haluaa lakata olemasta.

Menen paniikkiin. Kiljuisin, mutta äänihuulet eivät ole hallinnassani. Rimpuilen, mutta en onnistu hetkauttamaan liikkeeni suuntaa millilläkään.

”Et jätä minua”, Maarit anelee.

Toivonripe herää. Haluan, että Maarit seuraa minua. Haluan, että hän näkee – että hän tajuaa… Että hän estää… Mutta se mikä minua nyt ohjaa ei todellakaan halua silminnäkijöitä. Se haluaa olla yksin. Sen on pakko saada olla yksin. Se on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen olla yksin.

”Haista vittu, Maarit”, suuni sanoo. Keskisormi kohoaa.

Nyt Maarit kiljuu. ”Lopeta! Tämä ei ole hauskaa!”

Ei olekaan. Ei todellakaan ole.

Maaritin kädet ovat ympärilläni, hän yrittää pitää minut luonaan. Hän itkee. Minäkin itkisin, mutta edes kyyneleeni eivät noudata tahtoani.

”Mene takaisin sohvalle”, ääneni komentaa.

”En mene ilman sinua.”

Se on liikaa sille, mikä minua ohjaa.

Kyynärpääni rusahtaa Maaritin naamaan.

Ei, ei, ei, anteeksi, anteeksi, anteeksi…

Maarit tuijottaa minua. Hänen silmänsä ovat täynnä epäuskoa ja alahuulesta valuu verta.

Haluaisin sanoa: palaa sohvalle, jää tänne, niin sinun ei käy kuinkaan. En tiedä, mistä tiedän sen. Tiedän vain, tunnen poltteena sisälläni. Maarit ei palaa sohvalle.

Vartaloni syöksyy kohti Räihän reppua. Köysi.

Ei. Ei.

Tämä kaikki tapahtuu, vaikka en halua sen tapahtuvan: Taklaan Maaritin nojatuoliin koko kehoni voimalla. Hän rimpuilee, mutta hänestä ei ole mitään vastusta, hän on rullalla peittonsa sisällä ja ulvoo. Sidon hänet kiinni. Tungen sukan hänen suuhunsa, tiirikointivälineet ovat edelleen sen sisällä. Maarit yskii ja hänen nenästään valuu räkää.

En minä sitä kaikkea tee, mutta minun kehoni tekee, se mikä minua nyt ohjailee.

Tavallaan minä teen sen kaiken.

Tavallaan minä teen nelinkertaisen solmun.

Tavallaan se olen minä, joka kääntyy poispäin Maaritin järkyttyneestä katseesta ja kävelee ulos huoneesta.

Mutta haluaisin ajatella, että se en ole minä.

Se kuitenkin olen minä, joka tietää, ettei Maaritilla ole toivoakaan rimpuilla vapaaksi.

Se olen minä, joka tietää, ettei kukaan häntä täältä tule etsimään.

Minun jalkani kävelevät eteiseen. Minun keuhkoni huohottavat kamppailun jäljiltä. Minä en tee mitään. En pysty.

Peili, jonka äärellä Marko setvi jakaustaan, on sirpaleina lattialla. Virtsan katku nousee sieraimiini. Jalkani astuvat Hannelen ruumiin yli. Hän on viiltänyt vatsansa auki rakkoa myöten. Oksettaa.

Lantioni tuuppaa oven auki. Saranat nirskahtavat. Käteni ojentautuu sammuttamaan valot.

Lantioni tuuppaa oven kiinni. Lukko loksahtaa tyytyväisenä.

Sivusilmällä näen Markon ruumiin, se retkottaa edelleen portaiden edessä. Kolme tai neljä oranssiraidallista kissanpentua sohii sitä tassuillaan. Ne leikkivät.

Minun jalkani eivät mene portaisiin saakka. Pääni kääntyilee ja katse kohdistuu terassin grilliin.

Lumi sulaa farkkujeni lävitse, kun vartaloni istuu keskelle terassia makkarapuukko kädessään. Varpaani ovat kohmeessa, taas, ja välähtävän hetken ajan kaipaan aamua, kun kohmeiset varpaat olivat ongelmistani suurin.

Nyt on aamuyö. Kuun sinisenhopeisessa hohteessa seuraan, kuinka käteni avaavat lappuhaalarini ja riisuvat takkini ja paitani. Kuinka koko ylävartaloni on paljas ja kananlihalla.

Jos silmäni tottelisivat, kääntyisin katsomaan kissoja. Olen varma, että näkisin niiden vilkuilevan minua virnuillen. Mutta silmäni seuraavat vain puukkoa.

Luulen, että ensimmäinen viilto sattuu. Sitten tulee toinen, kolmas, neljäs, ja huomaan, ettei se ensimmäinen ollut vielä mitään.

Käteni viiltää siivuja vatsastani, aivan pieniä siivuja nahkaa. Minua ei kukaan tule etsimään, minun kanssani on aikaa leikitellä vaikka koko aamu.

Kuulen oman raskaan hengitykseni ja pienten tassujen leikkisän teputuksen loskaisessa maassa.

Viides, kuudes, seitsemäs viilto.

Kahdeksaskymmenes viilto.

Katseeni seuraa puukkoa edelleen. Lämmin veri valuu navan yli häpykarvoihin.

Sadasviideskymmenesensimmäinen viilto.

Luovun toiveistani yksi kerrallaan.

Ensin siitä, että voisin selvitä.

Sitten siitä, että turtuisin kipuun enkä tuntisi mitään.

Lopulta en osaa enää toivoa nopeampaa kuolemaa.

Lopulta toivon vain, että pystyisin edes sulkemaan silmäni.