Minä rakastin junamatkoja. Sitä hiljaisuutta, jonka vallitessa sain velloa ajatuksissani. Kellumista ei-missään olemisessa, välitilassa. Junamatkoja enemmän rakastin ainoastaan pitkiä automatkoja. Niissä oli kaikki se ihanuus, mikä junamatkoissakin, mutta niistä puuttuivat asemilta nousevat uudet matkustajat, jotka ohi kulkiessaan tönivät laukuillaan, kiljuvat lapset, jotka juoksivat käytävää päästä päähän tömistäen ja kuulutukset, joissa oli kyllä oma viehätyksensä, erityisesti niiden ulkoa opettelemisessa, mutta jotka silti enimmäkseen olivat häiritseviä. Lisäksi automatkoihin liittyi usein tuulilasin läpi tuleva auringonpaiste, joka silmät suljettuna tuntui luomien takana oranssilta. Ja hurina. Se hurina, jossa oikein tarkkaan keskittyen saattoi selvästi kuulla sävelen.

Meillä vain ei ollut autoa. Äidillä ei ollut ajokorttia, eikä hän ollut koskaan ajanut autoa. Paitsi kerran, nuorena, ja sen sanoessaan hänellä oli sellainen ilme, että hän olisi halunnut kertoa lisää, muttei ollut varma, olisiko se sopivaa. Minä en kysynyt, koska halusin äidin itse päättävän. Jos olisin aikani kinunnut, hän olisi varmasti kertonut, mutta sen jälkeen hän olisi alkanut kyseenalaistaa kasvatusratkaisujaan, ja minun olisi käynyt häntä sääliksi. Nyt kadun, etten koskaan myöhemminkään kysynyt. Koska oli oikeastaan hyvin vähän asioita, joita tiesin äidistä.

Pitkille automatkoille pääsin siis vain ystävien kanssa. Silloinkin ihana oranssi ja hurina jäivät usein haaveiksi, sillä ystävät tuppasivat puhumaan liikaa. Äidin kanssa ei tarvinnut puhua, ellei ollut aivan ehdottoman tärkeää sanottavaa. Ja sitten vielä ne automatkojen täysin turhanpäiväiset huoltoasemapysäytykset ja kahvittelut. Siksi tärkeimmät lapsuusmuistoni, kaikista automatkojen hyvistä puolista huolimatta, olivat kuitenkin junamatkoilta. Myös se kaikkein tärkein, josta muodostui elämäni keskiö. Akselihetki, jonka ympärillä muut hetket hakivat muotoaan.

 

Olin uppoutuneena siniseen penkkiin ja haaveisiini, kun jokin havahdutti minut. Juna oli juuri ohittamassa tyhjillään olevaa asemaa. Luulin kuitenkin nähneeni ikkunasta jonkin tai jonkun. Kun katsoin tarkemmin, se katosi. Mutta kun käänsin katseeni sivuun, näin sen taas. Niin kuin tähden voi nähdä kirkkaammin, jos sitä ei katso suoraan kohti.

”Äiti, mikä toi on?”

”Mikä niin?”

”No toi, tuolla aidan takana!” tökin sormellani junan ikkunaa hoputtaakseni äitiä, joka kovin hitaasti siirsi katseensa ristikkolehdestä osoittamaani suuntaan.

”Ei se ole kuin käytöstä poistettu asemalaituri. Voi siitä kai joitain tavarajunia joskus mennä.”

Tyydyin äidin vastaukseen. Ruostuneen verkkoaidan takana oli laituri, jonka asfalttipinnan halkeamista kasvoi ruohoa ja jonne ei ollut pääsyä muuten kuin aidan yli kiipeämällä. Jopa minä 6-vuotiaan mielelläni olin ymmärtänyt, että se oli hylätty asemalaituri, joutomaata, ei mitään tärkeää. Mutta hahmo, jonka olin nähnyt aidan takana, se oli tärkeä.

Se oli katsonut minua. Juuri minua. Tiesin sen, vaikken voinut sanoa varmaksi erottaneeni sillä silmiä tai edes ihmisen muotoa. Se katsoi minua, ennen kuin lakkasi näkymästä. Jos äiti ei ollut nähnyt sitä, hänen olisi ehkä parempi olla tietämättä siitä mitään. Niin jatkoimme hiljaista matkustamistamme.

En koskaan myöhemminkään puhunut tapahtuneesta äidille, mutta muistelin sitä alinomaa. Hassua tunnetta vatsassa, kun olin katsonut suoraan kohti hahmoa ja samalla kadottanut sen. Kuin pistos navan takana, outoa kutinaa vatsan sisällä, jonne ei yltänyt raapimaan. Kuin joku olisi vetänyt näkymättömästä langasta minua luokseen.

Jotain tuttua hahmossa oli. Siitä olin varma. Tai sitten olin keksinyt sen jälkikäteen.

 

Vuosia myöhemmin kuljimme äidin kanssa samaa rataosuutta. Näiden kahden hetken välissä oli tapahtunut montakin asiaa, ehkä merkittävääkin, mutta nämä hetket muodostivat niin selkeän parin, että muistin ne myöhemmin aina rinnakkain.

Olen melko varma, että olin kolmentoista, mutta en uskalla vannoa. Tiedättehän, kuinka vuosilla on paha tapa jälkeenpäin sekoittua toisiinsa. Sitä voisi laittaa sielunsa pantiksi, että jokin tapahtui juuri tiettynä aikana. Että koira karkasi samana vuonna kun sait joululahjaksi hartaasti toivotun uutuuslelun, että kuukautiset alkoivat samana kesänä kun suutelit ensimmäisen kerran poikaa. Ja sitten paljastuukin, että olit nolostuttavan vanha ensisuudelman aikaan ja ettei mitään koiraa koskaan ollutkaan. Mieli laittaa joskus omiaan. Sen muistan kuitenkin, että olin täynnä haaveita tuijotellessani junan ikkunasta maisemia, niin nopeasti ohikiitäviä, ettei niistä juuri saanut selvää.

Ohitimme hylätyn asemalaiturin, ja kuten silloin vuosia taaksepäin, nytkin juna hidasti vauhtiaan pienen aseman kohdalla, jolla emme kuitenkaan pysähtyneet. Radan yläpuolella sähköjärjestelmät muodostivat z-kirjaimen muotoisia kuvioita, jotka pilkkoivat taivasta pieniin, ymmärrettäviin osiin. Teräksiset tukirakenteet muodostivat vastinparin puille, joita oli hetki sitten vilissyt junan ikkunoissa. Sellaisia minä mietin, kun näin tutun rautaverkkoaidan ja sen takana tutun hahmon. Saman oudon nykäisyn vatsassani. Siihen ikään mennessä olin oppinut kyseenalaistamaan havaintoni. Ehkä mitään hahmoa ei ollutkaan, ehkä vain valo teki tepposet junavaunun hämärään tottuneille silmille. Halusin kääntyä pois ja paeta sen katsetta, päättää ettei sitä ollut,  mutten ollut varma, olisiko se viisasta.  Sitä arvuutellessani juna jatkoi matkaansa ja laituri hahmoineen jäi taakse.

Jälkeenpäin näin siitä unia. Navastani purkautui ohutta narua, kuin seittiä, jota pitkin se kiskoi minut luokseen. Herätessäni tunsin, että jotakin tärkeää oli jäänyt ymmärtämättä. Se tunne ei jättänyt minua rauhaan vuosiin.

 

Yhtäkkiä huomasin olevani aikuinen, tai ainakin aikuisen ikäinen.  Elämällä olisi pitänyt olla suunta ja tavoite. Opiskelin folkloristiikkaa ja uskontotiedettä, enkä välittänyt oikein kummastakaan. Tarinat minua kiinnostivat, ihmisten uskot ja uskomukset, mutta ne tuskastuttavat termit ja teoriat, jotka olivat lasiseinä minun ja kokemuksen välillä, niihin asti ei intohimoni yltänyt. Niinpä selasin opinto-opasta ja poimin kiinnostavat kirjat ja luin niistä valikoiden kaiken, jonka avulla saatoin päästä kosketuksiin jonkin sellaisen kanssa, jota arvelin ihmisyydeksi. Tentit suoritin miten kuten tai en lainkaan.

En osannut ottaa opintoja vakavasti. Ne tuntuivat jonkinlaiselta välitilalta, jossa vietin aikaa odotellessani, että keksisin, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Että päättäisin, mikä minusta tulisi isona. Että pääsisin perille johonkin vielä tuntemattomaan määränpäähän. Lapsena minulla oli ollut haaveammatteja yllin kyllin, joka viikolle omansa, mutta nyt ei ollut ainuttakaan. En nähnyt itseäni minään. Koko ajatus minusta aikuisena, ammattilaisena, jonakin, tuntui vieraalta, pelottavaltakin. Asiaa ei auttanut se, että olin muuttanut opiskelemaan kaupunkiin, jonka paikat ja ihmiset olivat vieraita. Johonkin vuosien varrelle olin jättänyt ystävät, kaverit ja tutut yhden kerrallaan, eikä uusia ollut ilmaantunut.

Lapsena en koskaan ollut yksinäinen. En koskaan ollut se, joka koulunpihalla seisoi yksin seinän vieressä ja toivoi olevansa näkymätön, koska muiden katseet tekivät yksinäisyydestä vielä niin paljon sietämättömämpää. Pienessä kyläkoulussa oli otettava kaverinsa sieltä mistä sai, ja vähintäänkin ne, jotka eivät muualta saaneet, ottivat minut. Niinpä kasvoin melkein aikuiseksi asti kuvitellen olevani sosiaalisesti varsin kykeneväinen yksilö. Vielä lukiossa onnistuin ujuttautumaan sekalaiseen seurueeseen, jonka jäseniä saatoin kutsua kavereikseni. Yliopistossa koin sen hämmentävän ahaa-oivalluksen, että enää ei kukaan tulisi mutkattomasti tarttumaan käsivarresta kiinni ja kysymään ”ollaanko kavereita?”.

Minua kutsuttiin kyllä illanviettoihin, ja pari kertaa kävinkin. Ihmiset olivat ystävällisiä, hymyilivät minulle, joku saattoi joskus sanoa jonkun sanankin. Varsin pian kuitenkin ymmärsin, että jos halusin olla osa tuota yhteisöä, minun pitäisi mennä itse keskustelemaan muiden kanssa. Miten sellaista muka tehdään? Jotkut sen kai osaavat. Minä en voinut kuvitella juuri mitään pelottavampaa kuin keksiä itse puheenaiheita ja ojentaa ne jollekulle arvioitavaksi. Ja mitä jos se joku vastaisi täysin odottamattomalla tavalla? Miten sellaisessa tilanteessa voisi toimia? Poistuin noista illanvietoista vähin äänin jo aikaisessa vaiheessa, eikä kukaan tullut maanantaisin kysymään, mihin olin hävinnyt.

Kerran eräs poika oli kiinnittänyt juhlissa huomionsa minuun, ja tuttuni oli antanut hänelle lupaa kysymättä puhelinnumeroni. Todennäköisesti hän ajatteli tekevänsä palveluksen minulle. Suostuin pojan pyyntöön lähteä ulos, ajattelin sen kuuluvan asiaan. Kävimme elokuvissa, mikä oli turvallista, koska siellä oli pimeää. Ei ollut tarvetta katsoa toista, ei voinut puhua mitään. Saattoi myös keskittyä elokuvaan hermostuttavan tilanteen sijaan. Tai joku ehkä olisi saattanut, jossain, joskus. Minä puolestani en ymmärtänyt juonesta mitään, koska olin tuskallisen tietoinen vieressäni istuvasta vieraasta ihmisestä ja siitä, että pian lohdullinen pimeys väistyisi. Kohta olisi katsottava ja puhuttava.

Kävimme lasillisella. Minä en saanut sanaa suustani. Elokuvastakaan en voinut sanoa mitään, kun en muistanut sitä lainkaan. Hermostuksissani kumosin viinilasillisen yhtä kyytiä kuvitellen sen helpottavan tilannetta. Lasin tyhjennyttyä pelkäsin tulleeni humalaan ja varoin sanojani entisestäänkin. Kumma kyllä poika soitti uudestaankin, joten minun oli oltava häntä viisaampi ja kieltäydyttävä tapaamisesta.

En oikeastaan kaivannutkaan ystäviä. Sitä oli vain vaikeaa myöntää. Ihminen on sosiaalinen eläin. Ihmisen kuuluisi kaivata toista ihmistä. Olin tyytymätön siihen, kuinka tyytyväinen olin yksinäisyyteen. Enkä voinut olla miettimättä, oliko tyytyväisyyteni sittenkin valehtelua. Asioiden selittämistä parhain päin. Ylpeyttä. Kun en osannut saada ystäviä, oli kai parempi kertoa itselleen, että pärjäsi ilman heitäkin. Sen kaiken miettiminen oli varsin sekavaa ja turhauttavaa, joten olin melkein tyytyväinen, kun äiti kuoli ja sain muuta ajateltavaa. Aivoverenvuoto kesken kauppareissun, kertoivat. Kanssaostajat olivat soittaneet välittömästi hätänumeroon, kunnollisia kansalaisia, tiesivät toimintaohjeet erilaisiin tilanteisiin, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä.

Pian tajusin joutuneeni ojasta allikkoon. Pitäisi järjestää hautajaiset, hoitaa raha-asiat, ties mitä muuta, mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Kuinka sellaisia asioita tehtiin? Minua ei lainkaan helpottanut tieto siitä, että samanlaisia asioita olivat ihmiset hoitaneet maailman sivu ja aina ne oli saatu hoidettua. Pakkasin muovipusseihin äidin vaatteita, välillä sivelin yksinkertaisten mekkojen sileää kangasta ja mietin, voisinko ehkä itse käyttää niitä joskus, tulin siihen tulokseen, että tuskinpa kuitenkaan, ja jatkoin pakkaamista. Pakkasin ja mietin, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Hautaustoimisto. Sellaisessa pitäisi ehkä käydä.

Onneksi äiti oli ollut aina järjestelmällinen ihminen. Kun kävin asuntoa läpi, löysin lopulta makuuhuoneen lipaston ylimmästä laatikosta kansion, jossa oli kaikki olennainen tällaisia tapauksia varten. Päällimmäisenä oli paperi, jolla oli asianajajan tiedot. Soitin, sovin tapaamisen ja ajattelin kaiken olevan selvää parilla allekirjoituksella. Niin se oikeastaan olikin, mutta jotain odottamatonta tapaamiseen liittyi.

Kävi nimittäin ilmi, että äitini oli ollut rikas. Ei nyt aivan miljonääri, muttei paljon puuttunutkaan. Olin jo ehtinyt miettiä, että asunto olisi varmaankin myytävä, koska perintöveroihin tuskin olisi varaa. Ei sillä, että olisin tiennyt veroista, niiden suuruuksista ja muista sen kaltaisista asioista mitään, mutta kuulemani perusteella olin ymmärtänyt, että tällaiseen toimeen varsin tavallisesti päädyttiin. Enkä uskonut mitenkään tässä asiassa poikkeavani siitä, mikä on varsin tavallista, vaikka muissa asioissa saatoin siitä poiketa paljonkin.

Hoidin hautausasiat. Keskustelin papin kanssa, ja tajusin jälleen kerran, etten tiennyt äidistäni niin kovin paljon. Kantajat saatiin kirkosta. Vieraita ei juuri ollut. Muistin äidillä olleen yhden ystävän ja soitin hänelle. Hän saapui, ojensi haudalle kauniin kukkalaitteen, halasi minua ja meni menojaan. Olimme aina olleet äidin kanssa kahden, eikä yllättäviä sukulaisia missään vaiheessa ilmaantunut.

Laitoin raha-asiat kuntoon ja ajan tasalle. Rahaa oli sen verran, että saatoin huoletta pitää asunnon, maksaa kaikki kulut ja silti sitä jäi vielä varsin mukavasti. Vähän enemmänkin. Niinkin paljon, että ilmoittauduin yliopistolle poissaolevaksi, irtisanoin opiskelija-asuntoni, siirsin suurimman osan maallisesta omaisuudestani äitini asuntoon, pakkasin pienemmän osan maallisesta omaisuudestani rinkkaan ja lähdin.

Rakastin junassa istumista, ja nyt saatoin tehdä sitä mitä rakastin. Istuin junassa pitkin Eurooppaa. Istuin junassa Lundissa, Osnabrückissa, Győrissä, Simeriassa ja Breclavissa. Kun Eurooppa oli läpikäyty, istuin Siperian junassa kohti Intiaa. Joskus jouduin seisomaan, mutta siitäkin nautin. Ja siitä, että matka jatkui aina vain. Ettei koskaan tarvinnut päästä perille, koska vaikka se olisikin ehkä selkiyttänyt monia asioita, se olisi tuonut myös hankalia kysymyksiä ja vastuuta. Matkalla ollessaanhan ihminen saa unohtaa kaiken ikävän.

Unohtanut olin myös hahmon, ne tärkeät elämääni määrittävät hetket, tai ainakin olin ne päättänyt unohtaa. Olin kuluttanut ne puhumalla puhki. Se tapahtui lukiovuosina, niinä, joina minulla vielä oli ystäviä. Siihen aikaan oltiin kiinnostuneita yliluonnollisista asioista, kummitusjutuista, ja minä kerroin ystävilleni tarinan hahmosta useaan kertaan, kun sitä pyydettiin. Joidenkin asioiden kanssa on niin, että puhuminen niistä tekee ne näkyviksi, herättää ne eloon. Jotkin asiat eivät siedä puhumista. Niistä puhuminen ohentaa alkuperäisen ajatuksen, ja jäljelle jää vain puhuttu toisinto, jonka todenperäisyydestä ei voi kohta enää olla varma. Ehkä oli myös niin, että noiden kohtaamisten aiheuttama taakka oli kaikista keskusteluista niin keventynyt, että tuntui, kuin ei noita kohtaamisia olisi koskaan ollutkaan.

 

Joskus nousinkin junasta. Ihmettelin hetken vierasta kieltä ja värikkäitä vaatteita. Kävin ravintolassa, ostin torilta matkamuiston. Joskus kävelin syrjäistä katua ja katselin taivasta, joka yhdisti tämän ja muut maailmankolkat. Viivyin korkeintaan yhden yön yhdessä paikassa. Kun ihminen on paikallaan, yksin olemisesta tulee näkyvämpää. En kaivannut rinnalleni ketään, mutta vieraassa ympäristössä yksin olemisessa oli hankalatkin puolensa. Pelkäsin, että joku tunkeutuisi seuraani. Olettehan tekin kuulleet, ettei yksinäisen naisen kannata matkustaa mihin vain. Ravintolassa illastaminen tuntui oudolta yksin, tarjoilijoiden kysymykset kiusallisilta. Koska junassa olin en-missään, ei kukaan kiinnittänyt yksinäisyyteeni huomiota, ja siksi vietin junissa suurimman osan ajastani.

Junassa istuin silloinkin, kun päädyin tänne. Olin ilmeisesti palaamassa taas hetkeksi kotiin. Pestäkseni kunnolla pyykkiä, käydäkseni lähikaupassa ja syödäkseni kodin rauhassa, kenties katsoakseni jotakin turhanpäiväistä tv:stä. Näin luulen, mutta aivan varma en ole. Loppua kohden asiat hämärtyvät.

Sen muistan selvästi, että juna pysähtyi. Katsahdin ympärilleni ja huomasin vaunun olevan täysin tyhjä. Hetken olin kiitollinen siitä, että saisin olla rauhassa. Sitten aloin ihmetellä, kun juna tuntui seisovan kovin kauan. Katsoin ikkunasta ja huomasin myös laiturin olevan autio. Sekuntikellon viisari raksutti päässäni kun mietin vaihtoehtoja. En halunnut nousta paikaltani. Halusin vain istua ja odottaa, että juna lähtisi jälleen liikkeelle. Mutta niin ei tuntunut käyvän. Ehkä täytyisi nousta, käydä katsomassa, olisiko muissa vaunuissa ihmisiä. Tietenkin niissä olisi. Näyttäisin tyhmältä, jos menisin tutkimaan asiaa.

Lopulta tulin siihen tulokseen, ettei ihmisiä juurikaan kiinnostaisi käytäviä pitkin kävelevä nuori nainen, tai että jos he ylipäätään huomaisivat minut, he luulisivat minun etsivän ravintolavaunua tai wc:tä. Silti en noussut paikaltani, sillä en halunnut vaikuttaa omissa silmissänikään naurettavalta.

Ennen pitkää junan paikoillaanolo alkoi tuntua liian painostavalta. En ollut katsonut kelloa junan pysähtyessä, joten en tiennyt, kuinka paljon aikaa oli kulunut. Olin surkea arvioimaan aikaa. Koska aika tuntui puolelta tunnilta, se saattoi olla kymmenen minuuttia. Ei mitenkään poikkeuksellisen pitkä aika. Olisin ollut aivan rauhallinen, jos olisin nähnyt yhdenkin ihmisen. Tai jos asemalaiturilla olisi näkynyt aseman nimi, tai jos näyttötauluissa olisi ollut tyhjyyden sijasta kellonaika tai päämäärä tai edes jotakin.

 

Koko juna oli tyhjä. Ei matkustajia, ei konduktöörejä. Vain kesken jäänyt romaani, pehmonalle ja pilkullinen matkaviltti olivat jääneet jälkeen. Keräsin ne syliini ja astuin junasta ulos.

Vaikka tilanne oli outo, tuntui halkeileva asfaltti jalkojeni alla todellisemmalta kuin mikään pitkiin aikoihin. Tunsin saapuneeni perille, mutta minulla oli aavistus, ettei määränpääni miellyttäisi minua. Ihmisillä on usein tapana suunnata paikkoihin, joissa he eivät viihdy, aivan omasta tahdostaankin. Minä taas uskoin, etten ollut ostanut junalippuani tälle asemalle. Saatoin ehkä kuulua tänne, mutta minut oli tuotu tänne lupaa kysymättä, enkä pitänyt siitä, että asioihini puututtiin.

Tunnustelin ilmaa ympärilläni ja huomasin, että se, mikä oli junasta lasin läpi katsottuna näyttänyt tyhjältä, osoittautuikin täydeksi. Paikoitellen se oli kihisevää liikettä, paikoitellen hiljaista läsnäoloa. Tilan täyttivät lähes näkymättömät hahmot, joista jotkut silloin tällöin, kuin sattuman oikusta, tulivat näkyviksi, kohta taas kadotakseen. Ne kävelivät toistensa ohitse ja lävitse, hajosivat ilmaan ja ilmaisivat vain harvoin huomaavansa toisiaan. Muutaman metrin päässä näin pienen hahmon istuvan maassa ja menin sen luokse.

Se oli pieni tyttö, lelurumpu jalkojensa välissä. Kapulat lojuivat maassa, niiden sijaan tytön apaattinen tuijotus yritti tehdä jälkeä rummun kalvoon.

”Hän eksyi tavarataloon.”

Hätkähdin ja käännyin. Takanani seisoi nuori nainen, tyttö, ikää oli vaikea arvioida. Hän haroi epävarmoin ottein kiharoitaan korvan taakse ja oikaisi silmälasejaan. Sitten hän veti syvään henkeä ja toisti päättäväisellä ilmeellä:

”Niin, sinne hän eksyi, niin voi käydä. Hän lähti leikkinurkkauksesta etsimään vanhempiaan, mutta huomasi kesken matkan leikkirummun jääneen kaulaansa roikkumaan. Hän meni siitä niin hämilleen, ettei löytänyt sen enempää vanhempiaan kuin takaisin leikkinurkkaukseenkaan.”

Puhe tuli harjoitellun oloisesti. Katsoin pikkutyttöön, joka yhä tuijotti rumpuaan. Saatoin kuvitella tytön paniikissa juoksemassa hyllyjen välissä, kiellettyä rumpua piilotellen. Ojensin junasta poimimaani nallekarhua tyttöä kohti. Hän otti sen hymyillen vastaan ja kiitti, mutta laski pian taas katseensa häpeää aiheuttaneeseen rumpuun.

Käännyin opastani kohti kysyäkseni jotakin, lisätietoja tytöstä, tästä paikasta tai hänestä itsestään, mutta hän oli lähtenyt jo kävelemään kohti uutta hahmoa odottaen ilmeisesti minun seuraavan.

 

Saavuimme vanhan miehen luo. Hän seisoi kirjahyllyn edessä ja katseli kirjoja. Toisinaan hän otti jonkin kirjan ja laittoi sen uuteen paikkaan. Huomatessaan saapumisemme hän kääntyi iloisena minua kohti:

”No mutta hei, hauska nähdä taas!”

Olin aikeissa sanoa miehelle, etten uskonut meidän tavanneen koskaan aikaisemmin, mutta mietin, kuulostaisinko epäkohteliaalta, ja epäröintini aikana opas ehti puhumaan:

”Te ette olekaan tainneet vielä tavata. Hän on uusi täällä”, oppaani sanoi minuun viitaten.

”Vai yrität sinä juksata, yritätpä hyvinkin! Mutta kyllähän minä tämän muistan. Tämä on se… no, ei tule nyt nimi mieleen. Mutta kyllä minä muistan!”

”Dementia”, opas kuiskasi korvaani, ”tietää kyllä, ettei muista mitään, muttei suostu myöntämään.”

”Mahtuisiko tämä tuohon kokoelmaasi?” kysyin mieheltä ja ojensin hänelle löytämäni kirjan. Mies kiitteli vuolaasti silmät loistaen ja tutkaili hyllyjä miettivin ilmein kunnes löysi ilmeisesti sopivan paikan.

”Sano terveisiä sille sulhasellesi!” mies huikkasi perääni, kun lähdin taas seuraamaan opastani. Sanoin kertovani ja heilautin kättäni hyvästiksi.

 

Aloin olla yhä ärtyneempi. En edelleenkään tiennyt, missä olin, ja oppaani juoksutti minua ympäriinsä kertomatta oikeastaan mitään. Näimme taas uuden hahmon, joka istui maassa täristen. Teini-ikäinen, arvioin, vaikka silmille valuvat mustat hiukset peittivät enimmät piirteet. Lyhythihainen paita ei lämmittänyt paljaita, arpeutuneita käsivarsia, joiden suojissa hän piteli polviaan. Levitin viltin sylistäni hänen ympärilleen. Kylmyys tuntui kaikkoavan, mutten saanut minkäänlaista kiitollisuudenosoitusta osakseni.

Uusi tuttavuutemme ei vaikuttanut olevan puheliasta tyyppiä, eikä oppaallanikaan tuntunut poikkeuksellisesti olevan esittelyluentoa. Nyt taisi viimeinkin olla minun vuoroni puhua.

”Kuka sinä sitten oikein olet?” kysyin. Opas hätkähti ja alkoi taas haroa hiuksiaan. En antanut periksi vaan jatkoin vaativaa tuijotustani.

”Minä… Tuota niin, minä en oikeastaan muista.”

”Et muista?”

”Niin. Ja tuskinpa sillä on niin kauheasti väliäkään.”

Päätin armahtaa opastani, joka pälyili ympärilleen kuin pakotietä etsien.

”Entä tämä paikka, mikä tämä on?” vaihdoin kysymystä. Se minua oikeastaan kiinnosti enemmän kuin oppaani henkilöllisyys.

”Ei kukaan oikein tiedä. Me olemme kaikki vain tulleet tänne, ja nyt me sitten olemme täällä.”

”No niin näköjään. Mutta miksi? Miksi sinä olet täällä ja ennen kaikkea, miksi minä olen täällä? Miksi tuo on täällä?” kysyin osoittaen vilttiä ympärilleen puristavaa epäkiitollista hahmoa.

”Minulla taisi olla tapana kertoa ihmisille asioita. Sellaisia, joita he eivät kysyneet. Eivätkä he sitten kysyneet minulta mitään muutakaan. Siksi minä täällä kai olen. Niin minä luulen.”

Kyllähän te tiedätte sen ihmistyypin, joka tietää kaikesta kaiken ja on aina valmis tekemään sen tiettäväksi muille. Ärsyttäviä sellaiset ovat, epäilemättä, mutten silti ymmärtänyt, miksi sellaisesta syystä joutuisi tähän paikkaan. Oletin tämän olevan rangaistus jostakin teostamme, jonka täytyi olla hiukan rikollisempaa kuin loputon luennointi. Opas huomasi, etten ollut tyytyväinen vastaukseen.

Kävelimme hiljaa vierekkäin. En esittänyt lisäkysymyksiä, koska oppaallani ei tuntunut olevia vastauksia. Katselin katoavia hahmoja ja mietin. Pientä tyttöä, itseäni, dementoitunutta miestä, itseäni, itsetuhoista teiniä ja vielä kerran itseäni. Palaset alkoivat loksahdella kohdalleen, vaikken kokonaisuutta vielä nähnytkään. Viimein oppaani rikkoi hiljaisuuden.

”Katsos, kun minä taisin kertoa heille niitä asioita juuri siksi. Etteivät he kysyisi minulta mitään muuta. Minusta itsestäni esimerkiksi. Ymmärrätkö?”

Luulin ymmärtäväni. Nyökkäsin oppaalleni, joka näytti ensimmäistä kertaa ilahtuneelta. Olin kuullut tarpeeksi. Minulla ei ollut enää käyttöä oppaalle, hän oli vapaa vastaanottamaan toisia tulijoita. Lähdin kävelemään pyörteilevän sumun sekaan ja ymmärsin olevani nyt osa sitä. Aina toisinaan jonkun katse tavoittaisi minut ja tekisi minut näkyväksi. Ehkä minä olisin yksi nähtävyys jonkun uuden tulokkaan tervetulokierroksella.

 

Se ei ollut aivan täydellisen yksinäistä, sillä saatoin nähdä muita ja puhuakin heidän kanssaan. Kutsuisin sitä mieluummin jutteluksi kuin keskusteluksi. Jokainen meistä oli liian tiukasti kiinni omassa olemisessaan voidakseen todella saada yhteyden toiseen. Oli varsin ironista, että minä joka olin koko ikäni vältellyt kaikenlaista yhteyttä muihin, olin viimein päässyt paikkaan, jossa sellaisen syntyminen oli mahdotonta. Enkä tietenkään ollut lainkaan tyytyväinen.

Totuin uuteen olomuotooni ja sijaintiini, mutten oppinut pitämään niistä. Olin kuitenkin melko varma, että kyseinen olotila oli vallinnut usein entisessä elämässänikin, joten en uskonut tämän olevan asia, jonka voisi kovin helposti muuttaa. Olin sitä paitsi aina ollut ihminen, joka ottaa vastaan kaiken eteen tulevan. Olin ollut ylpeäkin siitä. Tyyneydestäni, hätkähtämättömyydestä, siitä, etten antanut pienimminkään epävarmuuden näkyä kasvoillani. Mutta se juuri taisi olla ongelma, se juuri taisi tuoda minut tänne.

En koskaan ollut sanonut ääneen kenellekään olevani tyytymätön. Sehän olisi ollut sama kuin olisin sanonut ääneen, etten ollut onnistunut hankkimaan sellaista elämää, johon olisin tyytyväinen. Näin toimimalla olin tietenkin varmistanut, etten koskaan voinut muuttaa elämääni sellaiseksi, josta olisin pitänyt enemmän. Se kun olisi paljastanut, että jotain oli alun perin ollut vialla. Ensimmäistä kertaa aloin miettiä, oliko minun todella pakko olla täällä, jos olisin mieluummin ollut jossain muualla.

Yritin kysellä satunnaisilta puhekumppaneiltani, tiesivätkö he kenenkään päässeen koskaan pois. Useimmat säikähtivät niin, että lakkasivat kokonaan puhumasta ja katosivat näkyvistäni. Jotkut kuitenkin vastasivat, ja joitakin huhuja oli ollut, että joku joka oli ollut täällä, ei enää olisi, mutta henkilökohtaisesti ei kukaan uskonut tätä jotakuta koskaan tavanneensa. En siis ryhtynyt elättelemään enempiä toiveita mutten aikonut kokonaan niistä luopuakaan.

 

Päätin katsella tarkemmin ympärilleni. Jos en ovea pois löytäisikään, niin täytyihän sitä ihmisen, puoli-aineettomankin, tietää, missä iäisyytensä viettää.

En löytänyt retkelläni mitään uutta. Olimme asemalaiturilla, joka oli vailla tunnusmerkkejä, mutta tämän olin tiennyt jo ennen kuin astuin junasta ulos. Mutta sitten näin jotakin, minkä tiesin tärkeäksi. Reviiriämme rajasi ruostunut verkkoaita, jollaisia on varmastikin lukemattomia ympäri maailman. Tämän nimenomaisen aidan halusin kuitenkin nähdä tarkemmin. Menin sen luo, kuljetin sormiani pitkin sen kolhiintunutta kudelmaa, painoin kasvoni sitä vasten.

Näin maailman aidan takana. Raiteita silmänkantamattomiin. Ja junia niillä. Olin kulkenut niitä raiteita pitkin kiitävällä junalla. Katsonut ikkunasta ulos ja nähnyt tämän aidan, tämän hylätyn laiturin ja sen halkeilevan pinnan.

Siellä olin nytkin. He olivat. Lapsi, joka yrittää kiinnittää äitinsä huomion. Teini-ikäinen haaveilija katsomassa kaukaisuuteen. Molemmilla edessään vaihtoehtoja ja valintoja, jotka toisivat minut tänne. Kurotin kohti heitä. Tahdoin katkaista ajan nuolen, jonka osoittamana he kulkisivat askel askeleelta jäljessäni. Tahdoin puhaltaa pelon pois heistä. Tahdoin tönäistä heidät harhapolulle, kulkemaan siellä, vaikka horjuenkin, sillä joskus tuttu tie on se, joka vie eksyksiin.

 

(c) Nadja Sokura 2016