Jos hänen olisi pitänyt valita yksi sana kuvaamaan maailmanloppua, hän olisi valinnut sanan ruma, vaikkei hän ollut koskaan nähnyt maailmaa kauniina. Vuosiensa aikana hän oli seurannut maailman rumenevan sitä mukaa, mitä kauemmas hän oli kulkenut ja mitä pidemmälle aika oli kulunut. Kaikki oleva hänen ympärillään teki hidasta, mutta väistämätöntä kuolemaa. Maailma nääntyi. Se kului pois hiljaa vaikerrellen, kunnes jonain päivänä jäljellä ei olisi muuta kuin hiljaisuudessa leijuvaa tomua ja tuhkaa. Se oli tapa kuolla, jota yksikään ihminen ei halunnut osakseen. Jokainen heistä halusi lakata olemasta nopeasti, ajattelematta ja tuntematta. Hän oli kuitenkin yhä elossa, sillä hän ei vihannut maailmaa eikä itseään. Vihatakseen hänen olisi pitänyt aidosti välittää elämästään ja olosuhteistaan.

Kaiken lävistävän harmauden keskellä hän oli kuitenkin kokenut hetkiä, jolloin paksun pilviverhon takaa oli pilkahtanut kirkas sinisyys. Sininen oli hänelle kaunista ja siksi hän usein tuijottikin taivasta kulkiessaan. Pieninkin välähdys pilvien kätkemästä kirkkaudesta oli kuin lupaus paremmasta. Se herätti hänessä toivoa, joka oli sodan maailmassa vihaakin vaarallisempi tunne. Toivo ruokki nimittäin aiheettomia odotuksia. Hän ajattelikin usein maailmaa, jossa harmauden ja rapistuvien raunioiden sijaan oli jotain ehjää ja virheetöntä. Hän kykeni kuvittelemaan kaikki ne ihmiset, joilla oli vimma luoda jotain kestävää. Todellinen maailma oli kuitenkin pysähtynyt ja vaitonainen. Täällä ihmiset olivat harmaassa unessa. He olivat välinpitämättömiä, turtuneita ja kyynisiä. Täällä ketään ei kiinnostanut rakentaa uutta. Vallitsevan hiljaisuuden rikkoi vain hetkellisesti ylipitkän sodan viimeisten taisteluiden väsyneet kaiut, kun jo kerran tuhottua hävitettiin edelleen. Mikään ei kestänyt tomuisten aavojen keskellä ja sota jatkui, vaikkei kukaan enää osannut sanoa mistä se oli tarkalleen ottaen joskus alkanut.

Juuri nyt hän ei tiennyt, missä oli suhteessa edelliseen päivään, mutta hän ei välittänyt siitä. Hän kiinnostui ympäröivästä harmaudesta vasta, kun jostain kaukaa kantautui ohut ja korkea vihellys. Hän pysähtyi ja nosti kiikarit silmilleen. Aavan keskeltä erottui raunioita, jotka seisoivat tummina pylväinä horisonttiin asti ylettyvää muodotonta harmautta vasten. Raunioita oli melko paljon ja pari niistä kohosi yhä korkeuksiin saakka.

”Erilaista”, hän lausahti itsekseen.

Hän tiesi katselevansa tomuun katoavan kaupungin rankaa. Harmauden keskellä pystyssä pysyttelevät tyhjät rakennukset olivat kuin osa unohdettua monumenttia, jonka edustamaa aikaa ei haluttu muistaa. Kaupungit olivat viimeinen todiste menneisyydestä, joka oli pyyhitty pois ja unohdettu. Kulkiessaan hän oli kuullut tarinoita siitä, että kaupungeista suurimmat oli tuhottu ensimmäisinä. Oli se sitten totta taikka tarinaa, näkymä näistä raunioista toi vaihtelua päiviin, jotka olivat toistuneet samanlaisina jo kauan. Hän tiesi, että hän oli saapunut lähelle ihmisiä ja se herätti hänessä varovaisuutta. Hän kaivoi taskustaan mittarin ja kyykistyi tutkimaan tomua jalkojensa alla. Vanha mittari toimi vaivoin, mutta kun se sai luettua tomun koostumuksen, hän yllättyi tuloksista. Mittarin mukaan sekä alueen ilma että maaperä olivat puhtaita.

”Hyvin erilaista”, hän tokaisi, sillä hän ei ollut vuosikausiin kulkenut täysin puhtaalla maalla.

Hän oli siis saapunut erityiselle alueelle ja raunioissa piileskelevien täytyi myös tietää se. Se saattoi merkitä sitä, ettei hänen kaltaisiaan kulkijoita suvaittu. Hänet nähtäisiin mahdollisesti tunkeilijana; miehenä, joka tulisi riistämään alueella oleskelevien resursseja. Raunioiden kiertäminen kaukaa olisi siis ollut rationaalisin vaihtoehto, mutta hän ei tuntenut oloaan erityisen rationaaliseksi tänään. Hän oli valmis vaihteluun. Hän kaipasi haastetta.

Hän työnsi mittarin takaisin taskuunsa ja lähti etenemään kohti raunioita, vaikka tiesi kohtaavansa vihamielisyyttä. Hän osasi kuitenkin lukea ja käsitellä ihmisiä. Kantamastaan viidestä tuliaseesta hänelle oli annettu kolme, loput kaksi hän oli kiskaissut irti kuolleiden miesten kangistuneista sormista. Hän oli myös saanut mittarinsa lahjaksi ilman, että hän oli edes osannut sitä pyytää. Hänellä oli siis mahdollisuus välttää fyysinen yhteenotto raunioita asuttavien kanssa, mikäli nämä osoittautuisivat sen arvoisiksi. Mikäli eivät, joku pääsisi poistumaan harmaasta maailmasta tänään.

Samassa hän havaitsi liikettä. Hän huomasi maassa pienen tumman mytyn, jonka ympärillä parveili tummia kärpäsiä. Hän kyykistyi ja huomasi lentävien hyttysten pörisevän kuolleen linnun ympärillä. Raadon näkeminen teki häneen odottamattoman vaikutuksen; hän alkoi sääliä linnun kuolemaa. Yksikään ihminen ei ollut vielä onnistunut saamaan hänen sääliään, mutta tämä hauras luontokappale herätti sen hänessä välittömästi. Lintu ei ollut valinnut harmaata maailmaa, ihminen oli.

Hän nosti linnun käsiinsä ja alkoi tutkia sitä. Se oli pieni ja syötäväksi kelpaamaton. Hän oli nähnyt lintuja aikaisemminkin, mutta siitä oli jo kulunut vuosia. Silloin hän oli ollut vielä nuori mies. Kuolleessa linnussa oli yhä sulat ja liha jäljellä. Lintu oli siis ollut elossa vielä muutamia päiviä sitten. Ehkä puhdas ilma ja maaperä olivat pitäneet sen elossa. Ehkä lintuja näkyi tällä alueella enemmänkin.

Hän kaivoi toisella kädellä taskujaan, kunnes löysi huolella kätkemänsä pienen laitteen. Hän aktivoi sen, jolloin laitteen näyttö alkoi väristä. Laite otti hänen komentonsa vastaan vaivoin, mutta malttamalla mielensä hän sai otettua linnusta kuvan. Laite särisi hiljaa ja kesti useita sekunteja ennen kuin sen naarmuttuneeseen ja himmeään näyttöön ilmestyi kaksi sanaa:

Pääskyt (Hirundinidae)

Hän ei ollut koskaan kuullut vastaavaa nimeä. Ajatella, että joku oli joskus kauan sitten päättänyt tällaisten lintujen olevan pääskyjä, ja että niillä oli yhden nimen sijaan kaksi. Nimet eivät syntyneet välinpitämättömyydestä. Muuten kaikilla niillä harmailla autiomaillakin, joiden poikki hän oli vuosien mittaan kulkenut, olisi ollut nimi. Toisin kuin linnulla, hänellä oli vain yksi nimi. Se oli nimi, jota kukaan ei ollut kysynyt vuosikausiin.

Hän tutki linnun siipiä. Ne olivat kuin kädet, joissa oli useita hauraita sormia. Jos hän olisi ehtinyt tänne paria päivää aikaisemmin, olisiko hän nähnyt linnun harmaata taivasta vasten? Ehkäpä. Mutta kuolleenakin lintu oli harvinaisuus, jonka näkemiseen monella ei ollut enää mahdollisuutta. Siksi hän irrottikin sen siivestä sulan ja työnsi sen hopeiseen merkkiin, jota kantoi hihassaan. Sulka sai olla muisto hetkestä, jona hän oli oppinut linnun nimen. Tämän tehtyään hän asetti raadon takaisin maahan kärpästen syötäväksi, nousi pystyyn ja alkoi katsella kulmiensa alta suuntaan, johon oli ollut matkalla. Tummana siintävät rauniot kutsuivat häntä yhä.

Hän alkoi aistia ihmisten läsnäolon ennen kuin oli edes ehtinyt määränpäähänsä saakka. Heistä näkyi myös merkkejä. Maan tomua oli häiritty, kun siitä oli yritetty häivyttää jalanjälkiä. Se oli ollut turha varokeino. Jokainen sotaan syntynyt ja siinä elävä tiesi paikat, joissa vaani vaara, ja tämä oli yksi sellainen. Hän ei kuitenkaan piitannut vaarasta. Hän oli ottanut siitä mittaa aikaisemminkin.

Samassa hän kuuli aseen latautuvan. Hänet oli huomattu ja hänen annettiin tietää se. Hän hidasti askeleitaan, muttei pysähtynyt ennen kuin raunioiden takaa ilmestyi neljä kuihtunutta ihmishahmoa. Joukon etummaisena asteli vihaisen näköinen nuorimies, joka osoitti häntä pitkäpiippuisella tuliaseella. Miehellä oli suuret, tummien renkaiden ympäröivät vaaleat silmät ja terävä leuka.

Nuorimies sanoi jotain. Vaikka hän ymmärsi neljää kieltä ja puhui yhtä, miehen lausumia sanoja hän ei tunnistanut. Kun hän ei reagoinut tämän tiukkaan äänensävyyn lainkaan, mies tokaisi uudestaan: ”Tämä on nelosten aluetta.”

Hän ei vastannut. Hän kuitenkin nyökkäsi ilmaistakseen ymmärtäneensä varoituksen. Sitten hän alkoi tuijottaa miehen vaaleisiin silmiin. Ne olivat nimittäin siniset. Väri oli lähelle sama kuin harmaan pilviverhon taakse kätkeytyneen taivaan. Harmaaseen päivään oli siis ilmestynyt väri.

”Kuka olet? Näytät seiskalta noine varustuksinesi. Oletko seiska?” kärsimätön Sinisilmä vaati tietää.

”En ole seiska”, hän vastasi irrottamatta katsetta miehen erikoisista silmistä.

”Vitonen?”

”En.”

”Kakkonen…?”

Hän ei vastannut vaan keskittyi tutkailemaan Sinisilmää. Kolme muuta miestä hän sivuutti kokonaan, koska juuri nyt he olivat merkityksettömiä. Hän tarkisti Sinisilmän kädet, jotka pitelivät tiukasti asetta aloillaan. Niissä ei ollut merkkiäkään punoittavista rakkuloista. Sitten hän jäi taas katselemaan miehen silmiä. Hän näki, että hänen rävähtämätön tuijotuksensa sai Sinisilmän vaivaantumaan. Hyvä niin, sillä hän ei kaivannut kuulustelua. Tällaisissa tilanteissa oli aina järkevintä pysytellä vähäpuheisena, sillä kun puhui vähän, välttyi sanomasta typeryyksiä. Typeryydet saattoivat taas pahimmillaan viedä hengen. Oli hänen kannaltaan parempi, että hän jäisi näille miehille epämääräiseksi. Vaitonaisuus saatettaisiin kuitenkin tulkita heikkoudeksi ja sitä hänen tuli välttää. Olemalla sopivasti röyhkeä hän osoittaisi varmuutta ja saattaisi jopa vedota miesten tunteisiin häntä itseään hyödyttävällä tavalla. Yksikertaisuuksiin tottuneita ihmisiä saattoi ohjailla juurikin tunteiden kautta, ei järjen.

”Luettelemasi numerot eivät merkitse minulle mitään”, hän totesi tyynesti ja näin tehdessään antoi ymmärtää, ettei aseella uhkailu huolestuttanut häntä lainkaan.

”Olet yksin?” Sinisilmä kysyi. ”Olet kuljeksija?”

”Näetkö mukanani muita?”

”Sinut on voitu lähettää tänne hämäykseksi. Se on tyypillinen kakkosten toimintatapa.”

”Tai sitten voin puhua totta”, hän huomautti.

”Mitä sinä haluat?” Sinisilmä tivasi.

”En mitään.”

”Et mitään?” Sinisilmä naurahti ivallisesti. ”Kaikki haluavat jotain.”

Sinisilmä paljasti itsensä. Se oli käynyt nopeammin kuin hän oli rohjennut odottaa. Ihmiset kätkivät heikkoutensa ylikorostamalla niiden vastakohtia, joten hän tiesi, että Sinisilmän ivallisuus oli keino peittää alla kytevä epävarmuus. Sinisilmä ei halunnut olla täällä ase tanassa vaan joku oli käskenyt hänet tänne. Se saattoi merkitä sitä, että Sinisilmällä oli korkea kynnys tappaa.

”Mitä voisin haluta maailmassa, jossa ei ole mitään?” hän kysyi puolestaan.

”Haluatko elää vai kuolla?”

”Haluatko sinä tappaa? Siksikö osoitat minua aseella?”

”Osoitan sinua aseellani, koska ehdin nostaa sen ennen sinua. Et peittele sitä, että olet aseistettu hampaisiisi asti.”

”Totta”, hän myönsi tyynesti, ”mutta en saapunut tänne ase kourassa.”

Heidän välille laskeutui hiljaisuus. Sinisilmä ei laskenut asettaan, eikä hän tarttunut vieläkään omiinsa. Nyt oli viisainta odottaa. Pahinta, mitä hän voisi tehdä, olisi vaikuttaa malttamattomalta. Kärsimättömyys saisi vain Sinisilmän vakuuttumaan siitä, ettei hän hallinnut tätä tilannetta; että hän oli täysin muiden johdateltavissa. Hän ei kuitenkaan ollut kenenkään johdateltavissa ja hän osoittaisi sen pysymällä tyynenä.

”Eli mitä haluat?” Sinisilmä kysyi viimein.

”En mitään. Sinulla ei ole mitään, mitä minä voisin haluta.”

”Sinulla on vettä?”

”Toistaiseksi.”

”Ruokaa?”

”Olen yhä jaloillani.”

Sinisilmä kurtisti kulmiaan. Se oli hyvä merkki. Hän herätti ihmetystä. Hän oli arvoitus. Samassa Sinisilmän taakse hiipi yksi tämän tovereista, risupartainen mies. Risuparta erottui muista vankkarakenteisuudellaan ja se sai hänen kiinnostuksensa heräämään. Se, että mies oli saanut pidettyä itsensä kookkaana kertoi jotain näistä raunioista sekä Risuparran asemasta omiensa keskuudessa.

”Tapa se”, Risuparta kuiskasi Sinisilmälle. ”Hän on kuitenkin seiska taikka kakkonen. Lähetetään muille viesti hänen veristen ruumiinkappaleiden muodossa. Tietävätpähän jatkossa, ettei kellään ole asiaa nelosten alueelle.”

Sinisilmä ei kuitenkaan tarttunut toverinsa neuvoon vaan osoitti malttia. Se saattoi olla hyvinkin syy siihen, miksi Sinisilmä johti tätä resuisten miesten partiota impulsiivisen Risuparran sijaan. Risuparta oli siis vaarallinen. Risuparta oli verenhimoinen. Hän oli kohdannut vastaavia miehiä aikaisemminkin ja tiesi, ettei hänen pitänyt kääntää heille selkäänsä.

”Kuka olet?” Sinisilmä kysyi vielä.

”Kuljeksija.”

”Et vaikuta tyypilliseltä kuljeksijalta.”

”En käy sotaa kenenkään kanssa”, hän vakuutti. ”Kulutan päiväni vaelteluun.”

”Kaikki käyvät sotaa”, Sinisilmä huomautti.

”Ja ketä vastaan te soditte?”

”Me olemme nelosia”, Sinisilmän takana kyräilevä Risuparta ilmoitti. ”Meidän alueelle tunkeutuminen tietää aina sotaa. Puhut alueen vahvimmille. Puhut voittajille.”

”Ja mitä te olette voittaneet?” hän tivasi.

Hän tiesi kuulostavansa ylimieliseltä, mutta se oli hänen tarkoituskin.

”Meillä on enemmän kuin sinulla, kuljeksija”, Sinisilmä vakuutti.

”Luulenpa, että teillä on ainoastaan velvollisuuksia, joita pidätte oikeuksina”, hän huomautti. ”Teillä on velvollisuus puolustaa näkymättömiä rajojanne, minkä vuoksi teillä on myös velvollisuus jäädä tänne.”

”Tämä on hyvää aluetta”, Risuparta sanoi. ”Me emme sairastu täällä, meillä on vettä ja…”

”Ole hiljaa”, Sinisilmä sähähti ja Risuparta hänen selkänsä takana vaikeni, vaikkakin ilmeisen suivaantuneena.

Samassa Sinisilmä huomasi jotain kiinnostavaa. Miehen katse kiinnittyi nimittäin hänen vasempaan hihaan. Hän tiesi, mitä Sinisilmä katseli. Kyseessä oli hänen vanha hopeinen merkkinsä, johon hän oli juuri kiinnittänyt ohuen tumman linnunsulan. Vaikka Sinisilmä pysyi vaiti, hän huomasi miehen olemuksen syttyvän silminnähden. Se ei ollut yllätys. Moni hänen kohtaamansa mies, kuljeksija taikka sotilas, oli halunnut neuvotella tai varastaa merkin itselleen. Yksikään heistä ei kuitenkaan ollut onnistunut siinä. Hän oli joutunut tappamaankin pitääkseen merkin itsellään. Se oli hänen, eikä hänellä ollut aikomustakaan luopua siitä.

”Jos haluat vaihtaa aseitasi veteen, ruokaan tai muuhun hyödykkeeseen, voit tulla neuvottelemaan”, Sinisilmä ilmoitti lyhyesti.

Miehen epäluulo häntä kohtaan oli kadonnut jäljettömiin. Hopea oli siis sokaissut hänet. Sinisilmän katse pysyttelikin yhä hänen vasemmassa hihassaan. Oli selvää, etteivät nämä miehet halunneet aseita. Heillä oli niitä jo kylliksi. Hopeinen merkki oli kuitenkin toinen juttu.

”Jos et halua vaihtaa mitään, häivy alueeltamme”, Sinisilmä jatkoi. ”Älä kuitenkaan odota, että muut olisivat sinua kohtaan näin reiluja. He tappavat sinut, jos astut heidän alueelleen.”

”Kenen kanssa minun tulee neuvotella?” hän kysyi.

”Komentajamme.”

”Hyvä on”, hän lausahti, vaikkei hän tarvinnut miehiltä mitään.

Hän oli kuitenkin kiinnostunut, eikä näiden surkeiden ihmisparkojen kokoon painuneet olemukset tyrehdyttäneet hänen uteliaisuuttaan lainkaan. Joten hän päätti pelata Sinisilmän peliä, vaikka tiesikin, että häntä oltiin johdattelemassa ansaan. Se tekikin tilanteesta sopivasti kutkuttavan. Hän ei ollut päässyt haastamaan itseään pitkään aikaan.

Sinisilmä laski viimein aseensa ja viittoi häntä mukaansa. Hän seurasi miestä muita kolmea silmälläpitäen, kunnes he saapuivat vanhan rakennuksen luokse, jonka seinät olivat pysytelleet pystyssä kuin ihmeen kaupalla. Rakennuksen seinässä oli suuri ovi, jota vartioi kaksi miestä. Hänet ohjattiin oven kautta hämärään tilaan, jonka ilma oli tunkkainen. Hän haistoi virtsan pistävän lemun sekoittuvan muuhun löyhkään. Paikka oli ruma, rähjäinen, harmaa ja kuvottava.

He saapuivat suljetun oven luokse, jonka Sinisilmä avasi hänen tieltään. Hän astui sisään ja huomasi saapuneensa pieneen hämärään tilaan, jota valaisi ulkoseinään puhjenneiden aukkojen läpi tunkeutuva kalpea päivänvalo. Vaikka tila oli surkea, sitä käytettiin pysyvänä asumuksena. Sinne oli kerätty romua, joista osa siitä näytti vanhalta, osa hieman uudemmalta, mutta lähes kaikki täysin käyttökelvottomalta.

Romun keskellä oleskeli kourallinen miehiä, jotka katselivat häntä väsyneesti. Kukaan heistä ei vaivautunut nostamaan asettaan. Osalla niitä ei edes ollut.

”Kuljeksija”, Sinisilmä ilmoitti.

”Miksi minun pitäisi kiinnostua kuljeksijasta?” raskaasti aseistautunut ja kuluneeseen punertavaan takkiin sonnustautunut vanttera mies tuhahti ja kääntyi kasvotusten heitä kohden.

Mies, Sinisilmän komentaja, alkoi tarkkailla häntä kulmiensa alta ja hän näki välittömästi millainen ihmistyyppi oli kyseessä. Hän oli kohdannut heitä aikaisemminkin. Komentaja oli kurjaakin kurjempi mies.

Hän oli aina vältellyt läpikotaisin kurjia ihmisiä, sillä heissä piili taipumus pahuuteen. Eikä kestänyt kauaa, kun komentajankin katse kohdistui hänen vasempaan hihaansa. Nyt mies tiesi, miksi Sinisilmä oli päättänyt häiritä häntä merkityksettömän kuljeksijan vuoksi. Hän puolestaan ymmärsi, että hopealla oli täällä erityisen kova kysyntä ja se asetti hänet hyvin vaaralliseen asemaan.

”Mitä haluat?” komentaja kysyi piittaamattomasti.

Mies käytti häneen saamaa välinpitämättömyyden taktiikkaa kuin hän oli käyttänyt Sinisilmään vielä hetki sitten.”En mitään”, hän vastasi lähes yhtä välinpitämättömästi. ”Mutta ehkä sinä haluat minulta jotain.”

Ja komentajahan halusi. Komentaja halusi häneltä hopeisen merkin lähes samalla kiihkeydellä kuin jalkansa katkaissut janoinen kuljeksija himoitsi vettä ensimmäisen ohikulkijan kohdatessaan.

”Miksi luopuisit omastasi ilman, että haluaisit sen vastineeksi mitään?” komentaja kysyi. ”Ei maailma toimi niin. Etkö tiedä, että me käymme sotaa? Sodassa voittajat keräävät itselleen kaiken, kun taas häviäjät häviävät jälkiä jättämättä ja unohtuvat.”

”Minä en sodi. Olen vain olemassa maailmassa, joka käy loppumatonta sotaa.”

”Idealisti?” komentaja naurahti. ”Vai muuten vain harhainen? Kukaan ei voi olla käymättä sotaa!”

”Kulkijat ovat karkureita”, nurkasta paikan löytänyt Risuparta sanoi. ”Pelkureita.”

”Minä en käy sotaa”, hän toisti.

”Sinä tulit nelosten alueelle”, komentaja muistutti. ”Joten sinä olet nyt sota-alueella. Sota merkitsee aina kuolemaa. Voin tappaa sinut milloin tahansa.”

”Ja minä voin tappaa sinut milloin tahansa”

”Katso ympärillesi! Luuletko, että mieheni antaisivat sinun tappaa minut?” komentaja hörähti.

”Uskon, että he haluaisivat sinun kuolevan”, hän sanoi. ”He vihaavat sinua. Käyt sotaa useammalla kuin yhdellä rintamalla.”

Komentaja tyrmistyi, vaikka yrittikin peittää reaktionsa todellisen syvyyden miestensä edessä.

”Olet siis harhainen kuljeksija”, mies naurahti. ”Kysynpä silti uteliaisuuttani miksi luulet heidän vihaavan minua.”

”Koska muuten he olisivat pakottaneet minut riisuutumaan aseistani ennen eteesi astumista.

Komentajan ilme vakavoitui ja hämärän tilan täyttävä ilma sähköistyi. Hän oli kuitenkin tarkoittanut, mitä oli sanonut. Vaikka hän oli viettänyt suurimman osan elämästään yksin, hän osasi lukea ihmisiä. Se oli taito, joka oli pitänyt hänet hengissä. Ne harvat, joita hän ei ollut osannut tulkita, olivat jättäneet häneen arpia, joita hän kantaisi loppuelämänsä.

Komentaja sormeili asettaan. Hän ei kuitenkaan huolestunut, vielä. Hän silmäili tilassa oleskelevia miehiä ja alkoi varmistua siitä, että komentaja piti valta-asemaansa väliaikaisesti. Hän aisti pelon ilmapiirin selvästi. Komentaja johti siis väsynyttä joukkoaan turvautuen tarpeettomaan tuskaan. Väkivaltaisuudella oli kuitenkin taipumus menettää tehoaan, koska ihmiset turtuivat siihen. Ja kun he turtuivat siihen tarpeeksi, he nousivat sitä vastaan. Ehkä tämä oli tilaisuus, jota komentajan vallan alla elävät miehet olivat hiljaa odottaneet. Ehkä hän oli se, jonka tuloon miehet olivat valmistautuneet. Niin tai näin, komentaja oli nyt kohdistanut kylmän katseensa kohti Sinisilmää. Maltillinen mies, johon hän oli luottanut, olikin mahdollisesti petturi.

”Hihassasi on erikoinen merkki”, komentaja sanoi seuraavaksi ja kääntyi taas hänen puoleensa. ”Onko se aitoa hopeaa?”

”On”, hän kertoi, vaikka olisi voinut valehdella.

”Kutoset tarvitsevat hopeaa…” kuului komentajalle osoitettu kuiskaus.

”Mitä sinä haluat siitä?” komentaja kysyi.

”Onko teillä mitään, mitä minä haluan?” hän kysyi, vaikkei ollut aikeissa luopua merkistään.

”Ehkäpä”, komentaja sanoi ja astui lähemmäs rapautunutta seinää, jossa oli ovi.

Mies koputti suljettuun oveen ja sitä seurasi vaimea parahdus. Komentajan kasvoille nousi omahyväinen ivallinen hymy. Hän tarttui oveen ja lähti avaamaan sitä mahdollisimman hitaasti kiihdyttääkseen hänen uteliaisuuttaan. Sen takaa paljastuva näky tyrmistyttikin hänet hetkessä. Hän tuijotti nimittäin kohti pelokkaita silmäpareja, jotka saivat hänen ajatuksensa hetkellisesti pois raiteiltaan. Mikään näky ei ollut saanut hänen sisintään vavahtamaan näin pitkään aikaan.

Kolme naista ja neljä lasta.

Komentaja oli onnistunut yllättämään hänet. Hän ei muistanut aikaa, jolloin oli viimeksi nähnyt elävän naisen, saati lapsen. Sanottiin, että suuri osa naisista oli kuollut jo sodan alkuvuosina. Sanottiin, että naiset oli tapettu ensin. Jossain heitä täytyi kuitenkin olla, sillä maailmassa oli yhä ihmisiä. Täällä heitä oli kolme.

Hän antoi katseensa kiertää naisesta ja lapsesta toiseen ja vakuuttui, että jokaisella heistä oli yhä molemmat jalat ja kädet tallella. Tämä kurja miesjoukko sai siis säännöllisesti syödäkseen. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että heitä olisi kohdeltu hyvin. Naiset nimittäin tärisivät pelosta joko hänen taikka komentajan takia, mahdollisesti molempien.

”Naisia”, hän lausahti viimein.

Komentaja naurahti voitonriemuisesti ja hänen miehensä seurasivat perässä. He olivat ylpeitä naisistaan. Se ei ollut yllättävää. Naiset olivat kuin hänen löytämänsä kuollut lintu; harvinaisia luontokappaleita.

”Milloin olet viimeksi nähnyt naisia?” komentaja kysyi. ”Anna hopeamerkkisi niin saat valita yhden ja käyttää sitä. Tällaista tilaisuutta sinulle ei avaudu mitättömän elämäsi aikana enää toista.”

Hän nyökkäsi. Komentaja oli oikeassa. Täältä lähtiessään hän tuskin näkisi naisia enää.

”Ja entä jos minua ei kiinnosta vaihtaa merkkiä?” hän kysyi yllättääkseen vuorostaan komentajan. ”Voin lähteä?”

”Tietenkin”, komentaja vakuutti hetken mietittyään.

Se oli kuitenkin valhe. Hän luki sen komentajan elkeistä selvästi. Vastatessaan mies oli tarttunut viiksiinsä ja suun peittäminen oli lähes poikkeuksetta merkki petollisuudesta. Komentaja oli siis aikeissa ottaa hänen merkkinsä joko hänen suostumuksellaan tai ilman. Oli selvää, ettei hänen annettaisi poistua täältä elossa.

Hän käänsi katseensa takaisin lapsia suojelevien naisten puoleen ja yksi heistä tuijotti häntä päätään varovaisesti pudistelleen. Naisella oli musta silmä. Hänet oli vaiennettu väkivallalla, eikä hän uskaltanut päästää pihaustakaan. Hän kuitenkin ymmärsi, että naisen ele oli pyyntö. Hän tajusi, että nainen anoi armoa, mutta ei niinkään itselleen kuin pitelemälleen lapselle. Hän ymmärsi sen, vaikkei hän ollut nähnyt naisen kaltaista ihmistä vuosiin.

Samassa hän tunsi heräävänsä. Hän tajusi tuntevansa jotain. Se ei ollut vihaa, ei kiivastumista, vaan pikemminkin lopullista kyllästymistä kuvottaviin, sairaisiin ja rumiin asioihin. Hän tuli taas tietoiseksi harmaan maailman vastenmielisyydestä, sillä se heijastui naisen itkusta turvonneista silmistä selvästi. Toisen ihmisen kokema ahdinko ei ollutkaan enää hänelle yhdentekevää. Hän ei ollutkaan enää täysin välinpitämätön. Siksi hän tiesi, mitä hänen täytyi tehdä. Ja ennen kuin kukaan ehti edes tajuta hänen aikeitaan, hän oli jo tarttunut kantamaansa aseeseen, nostanut sen kohti komentajan kiiltävää otsaa ja painanut liipaisimesta.

Naiset alkoivat huutaa ja kiljua. Hän paiskasi heitä eristävän oven kiinni ja kääntyi katsomaan verityönsä jälkeä. Maassa makasi mies ilman kasvoja. Siinä, missä hän oli vielä hetki sitten nähnyt omaa yksityistä sotaa käyvän kurjan miehen makasi enää eloton ja turhaksi käynyt ruumis. Harmaa seinä romukasojen takana oli täynnä tummaa verta ja kudospaloja, joiden alkuperäistä paikkaa komentajan kallossa hän ei jäänyt miettimään. Hän oli tappanut, mutta tällä kertaa se oli tuntunut merkityksellisemmältä kuin aikaisemmin. Se teki hänestä ihmisen, sillä hän halveksi heitä, jotka käyttivät valtaa heikommassa asemassa olevien julmaan kohteluun. Tappamalla komentajan maailma tuskin korjaantuisi, mutta teljettyjen naisten elämä saattoi sen sijaan muuttuakin.

Huoneessa vallitsi rikkoutumaton hiljaisuus. Yksikään komentajan miehistä ei hievahtanutkaan. Kukaan ei rynnännyt ovesta sisään. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Hän nosti katseensa komentajan ruumiista ja huomasi Sinisilmän tuijottavan häntä silmiään räpäyttämättä.
”Mitä?” hän kysyi Sinisilmältä. ”Tätähän sinä halusit.”

Sinisilmän suu loksahti auki, mutta mies ei saanut sanaa suustaan. Muutkin miehet pysyivät yhä vaitonaisina ja kun hän tajusi tämän, hän tarttui naisia ja lapsia eristävään oveen ja kiskaisi sen taas auki. Tilaan teljetyt naiset parahtivat vaistomaisesti pelosta ja vetivät lapset tiukemmin itseään vasten.

”Kuka heistä on raiskannut teitä ja teidän lapsianne?” hän vaati tietää.

Naiset katselivat häntä kuin he eivät olisi ymmärtäneet puhetta lainkaan.

”Osoittakaa minulle ne miehet, jotka ovat raiskanneet teitä ja teidän lapsianne”, hän käski uudestaan.

”Komentaja…” mustansilmän saanut nainen kakisti ja osoitti maassa makaavaa ruumista.

”Hän on kuollut. Kuka muu?”

”Hän”, toinen naisista sanoi ja osoitti käsi vihasta vapisten kohti huoneen oikeaa takanurkkaa.

Hän vilkaisi olkansa yli ja huomasi naisen osoittavan Risupartaa, joka oli aikaisemmin yllyttänyt Sinisilmän tappamaan hänet. Naisen syytös ei yllättänyt, sillä rotevan miehen fyysinen olemus kieli läheisestä suhteesta kuolleen komentajan kanssa. Hän ei epäillyt vaan nosti aseensa Risupartaa kohden ja ennen kuin mies ehti edes tajuta olevansa uhattuna, saati väistää, hän ampui. Naiset parahtivat taas ja lapset alkoivat itkeä. Yksikään elossa olevista miehistä ei vieläkään pysäyttänyt häntä. He vain seisoivat lamaantuneina ja katsoivat vuoroin häntä ja kahta veristä ruumista.

”Muita?” hän kysyi ja kääntyi taas naisten puoleen.

”Rauhoitu…” kuului samassa hiljainen, sovitteleva pyyntö hänen selkänsä takaa.

Hän kääntyi katsomaan puhujaa ja huomasi nuoren miehen, joka oli verhonnut riutuneen runkonsa vanhaan keltaiseen takkiin. Hän nosti aseensa kohti miehen otsaa ja se sai keltatakkisen jähmettymään aloilleen.

”Onko hän raiskannut teidät?” hän kysyi naisilta.

”Ei”, kuului. ”Hän on yksi hyvistä. Hän on ruokkinut meitä salaa antamalla omastaan.”

Hän tarkkaili keltatakkista nuorukaista silmäänsä räpäyttämättä ja mies vastasi hänen tuijotukseensa kysyvästi. Kun hän vakuuttui nuorukaisen kunnollisuudesta, hän laski aseensa ja antoi katseensa kiertää väsyneestä miehestä toiseen. Näky oli apea. Miehet vaikuttivat kaikkeen kyllästyneiltä. Oli kuin he olisivat halunneet viimein luovuttaa ja lähteä. Suuri osa heistä tuijotti kädet puuskassa maahan ilmeenkään värähtämättä. Ylpeydestä, jolla Risuparta oli tästä joukosta aikaisemmin puhunut, ei ollut enää jälkeäkään.

Joukkoa tarkkaillessaan hän oivalsi asian, johon ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt erityistä huomiota. Toisin kuin komentaja ja tämän risupartainen kätyri, kukin näistä miehistä oli kalpea ja kuihtunut. Pelon lisäksi hyvin syöneen komentajan oli siis täytynyt hallita miehiään myös ruualla ja miehet olivat alistuneet siihen. Myös Sinisilmä oli riutunut, vaikka komentaja oli vaikuttanut luottaneen häneen. Miksi? Sinisilmänhän olisi pitänyt olla paremmassa kunnossa. Hänen olisi olettanut olevan fyysisesti yhtä vankkarakenteinen kuin impulsiivinen Risuparta oli ollut. Näin ei kuitenkaan ollut ja hetken mietittyään hän tajusi siihen viimein syyn. Hän käänsi katseensa naisten puoleen ja hetken tarkkailtuaan hän näki vastauksen Sinisilmän olemukseen pienen lapsen vaaleista silmistä. Keltatakkinen ei siis ollut joukon ainoa, joka oli ruokkinut naisia salaa. Sinisilmä oli myös tehnyt niin, mutta paljon itsekkäimmistä syistä. Kyseinen tieto antoi hänelle nyt paljon valtaa. Hän tiesi, että jos hän päättäisi suojella näitä naisia ja kohtelisi heitä kunnioittavasti, hän saisi rinnalleen uskollisuudessaan horjumattoman liittolaisen.

”Te kutsutte itseänne nelosiksi?” hän kysyi ja tuli niin tehdessään rikkoneeksi joukon mykistäneen epätietoisuuden.

”Kyllä”, Sinisilmä vastasi.

”Kuinka suuri joukko teitä on?” hän kysyi.

”Meitä on parisenkymmentä.”

”Ja kilpailevat ryhmät ovat samankokoisia?”

”Enemmän tai vähemmän. Kukaan ei tiedä varmaksi toisten kokoonpanoa.”

Hän nyökytteli ja kokosi ajatuksiaan. Hän tiesi asettaneensa miehet tukalaan tilanteeseen. Kun sana komentajan kuolemasta kiirisi näiden seinien ulkopuolelle, alueen kilpailevat ryhmät aloittaisivat hyökkäyksen heitä kohtaan. Miehet tarvitsivat siis uuden johtajan, joka tiesi kuinka toimia ryhmän eduksi. Sinisilmä oli vahva ehdokas komentajan korvaajaksi, mutta mies ei halunnut valtaa. Hän tiesi sen, vaikkei miestä tuntenutkaan.

Hän katseli maassa makaavan komentajan ruumista ja mietti vaihtoehtojaan. Jos hän tarttuisi tarjolla olevaan valta-asemaan, jos hän päättäisi jäädä, hänen olisi tehtävä se nyt ennen kuin miehet muistaisivat hänen ulkopuolisuutensa. Hän ei kuitenkaan voisi tehdä sitä liian suurieleisesti. Hänen tuli välttää antamasta itsestään kaikkitietävää mielikuvaa, sillä täydellisyys ruokki kateutta ja liika kateus hajottaisi miehet erilleen, jolloin heitä ei voinut enää hallita ja johtaa. Joten halusiko hän jäädä? Miksi hän jäisi? Nämä miehet eivät pyytäneet häntä jäämään. He tosin saattaisivat sallia sen siitä huolimatta.

Aloilleen asettuminen ei olisi helppoa, koska hän ei halunnut elää elämää, jota Neloset olivat eläneet. Alueen puhdas maaperä oli kuitenkin vahva houkutin. Hän ei välttämättä enää löytäisi tällaista aluetta uudestaan, sillä suuri osa maailmasta oli tuhottu harmaaksi ja saastuneeksi tuhkaksi. Lisäksi hän oli alkanut sääliä naisia ja lapsia. Hän ei halunnut tuntea heitä kohtaan mitään, mutta se oli ei-toivottu tulos, joka oli seurannut komentajan tappamisesta.

”Naiset ovat teidän arvokkain resurssinne?” hän kysyi.

Sinisilmä nosti väsyneen katseensa ja nyökkäsi.

”Ja teidän kilpailijanne? Mitä heillä on?”

”Seiskoilla on vettä”, Sinisilmä kertoi. ”Joten heillä on paljon valtaa. Kutoset ovat hamstranneet tekniikkaa ja he osaavat rakentaa romuista uutta. Vitosilla on käyttökelpoisia lääkkeitä. En tiedä mistä he ovat niitä saaneet, mutta heillä niitä riittää. Huhutaan, että he tietävät lähistölle hautautuneen kätkön. Kolmosilla on taas muita enemmän aseita, joita he vaihtavat mielellään veteen ja lääkkeisiin. Kakkoset hallitsevat alueen parasta paikkaa rottien pyydystämiseen, joten heillä on ruokaa, ja ykköset ovat keksineet tapoja tuottaa ja varastoida energiaa. Siksi he tekevät paljon vaihtokauppaa kutosten kanssa, vaikka se johtaa usein väkivaltaan.”

Hän kuunteli Sinisilmän selontekoa uskomatta korviaan. Hän ymmärsi, että Sinisilmä ja tämän liittolaiset elivät yksikertaista elämää, eikä kukaan heistä osannut taikka halunnut tuhlata aikaa kuvitelmiin muuttaa vallitsevaa tilannetta siedettävämmiksi. Hän näki kuitenkin asiat pidemmälle. Hän näki harvinaisen maaperän, joka oli puhdas. Hän näki aluetta hallitsevat seitsemän ryhmää, joilla oli resursseja, joita muut joko tarvitsivat tai halusivat. Miehillä oli siis kaikki edellytykset rakentaa tuhottujen raunioiden tilalle jotain uutta. He eivät kuitenkaan tehneet niin. He eivät osanneet. Maailman harmaus esti heitä näkemästä pieniä tarpeita pidemmälle. Miehet tarvitsivat siis ulkopuolisen tahon kertomaan heille, että he tuhlasivat aikaa ja voimavaroja tarpeettoman niukkuuden ylläpitämiseen, koska he eivät itse tajunneet kuinka lähellä yltäkylläisyys heitä odotti. He näkivät vain valtavaltataistelun, loputtoman kilpailun, jonka palkintona olivat muiden vallan lähteet ja kasautuva vauraus. Olisiko siinä siis ratkaisu alueen väkivallan kitkemiseksi? Olisiko miesten kilpailuvietin varovainen ohjailu toiseen suuntaan keino saavuttaa rauha?

Suostutteluun tarvittiin neuvottelutaitoja. Se edellytti kykyä valita sanat oikein ja malttia kuunnella. Suuri osa asioista oli kuitenkin neuvoteltavissa ja rauha oli yksi niistä. Siksipä kilpailevien ryhmien kohtaaminen ei enää vaikuttanutkaan hänestä yhtä haasteelliselta ajatukselta kuin vielä hetki sitten. Hän tiesi, miten ihmisiä tuli käsitellä. Tällä alueella elävät miehet eivät olleet poikkeus. Hän oli kuitenkin osunut nelosten alueelle, eikä se ollut välttämättä etu. Neloset saatettiin hyvinkin tuntea muita aggressiivisempina. Ehkä se oli ollut nelosten ainoa keino pysytellä ryhmien välisessä kilpailussa mukana, sillä naiset olivat resurssi, josta muiden ryhmien oli helpompi tinkiä. Ja kun heidän kanssa ei vaihdettu hyödykkeitä yhtä usein kuin muiden, he hankkivat niitä muilla keinoin.

”Tiedättekö muiden ryhmien johtajien nimet?” hän kysyi.

”Muutaman”, Sinisilmä vastasi. ”Ykkösiä johtaa Enovii, kakkosia Linai ja kutosia Rukia. Miten niin?”

”Jos tiedän heidän nimensä, minun on helpompi avata keskusteluyhteys heidän kanssaan.”
”Miksi? Jotta voisit taivutella heidät rauhaan?” Sinisilmä naurahti. ”Niin ei tule tapahtumaan. He vihaavat meitä, eikä kukaan täällä halua rauhaa. Jokaisen ryhmä haluaa valta-aseman. Sitä paitsi, meillä on vain naisia. Me emme saa luovutetun hyödykkeen tilalle nopeasti uutta. Naiset voivat myös kuolla muiden ryhmien käsiin.”

”Naiset ja lapset eivät ole teidän vaihdon välineitä”, hän ilmoitti.
”Eivätkö?” Sinisilmä kummastui. ”Mutta eihän meillä ei ole muutakaan!”
”Teillä on täällä kaksi kuollutta miestä. Ruumiit ovat resurssi heille, jotka elävät rottien alueella.”

”Kakkosille?”
”Ruumiissa on rotille paljon ravintoa ja mitä enemmän rotilla on ravintoa, sitä runsaammin ne lisääntyvät.”

”En luottaisi kakkosiin…” Sinisilmä huokaisi. ”Sitä paitsi kakkoset eivät ole alueen vaikutusvaltaisin ryhmä, seiskat ovat. Heillä on vettä. Ja kolmosilla on aseita.”

”Olet väärässä”, hän sanoi. ”Kakkoset ovat seiskojen jälkeen tärkein ryhmä ja teidän on syytä alkaa hieroa sovintoa heidän kanssaan.”

Sinisilmän leuka putosi.

”Seiskat ovat veden takia vaikutusvaltaisin, mutta kun jano on tyydytetty alkaa nälkä”, hän täsmensi.

”Aseilla saa hankittua ruokaa”, Sinisilmä huomautti.

”Mutta miksi kenenkään tulisi tuhlata siihen aikaa ja energiaa, jos kakkoset tuottaisivat ruokaa yli omien tarpeidensa?”

”Miksi he tekisivät niin?”

”Älä kysy miksi, kysy milloin. Ja kun he alkavat toimittaa teille ruokaa, kaikki täällä syövät saman verran, myös naiset.”

Nujertuneet, harmaat miehet alkoivat valpastua silminnähden. He vilkuilivat toisiaan epäluuloisesti, mutta olipa heidän katseessaan myös hiven toivoa. Siihen ei tarvittu muuta kuin lupaus ruuasta, joka saattaisi vielä olla heidän ulottuvillaan. Siihen ei tarvittu kuin ripaus toivoa. Sinisilmä astui lähemmäs ja kumartui hänen puoleensa.

”Mitä olet oikein tekemässä?” Sinisilmä kysyi hiljaa. ”Oletko jäämässä?”

”Olen”, hän vastasi. ”Sinä kutsuit minut tänne ja tämä on minun ratkaisuni. Vie minut tapaamaan kilpailevien ryhmien johtajia.”
”Nyt?” Sinisilmä ällistyi. ”Kuvittelet turhia. Johtajat eivät astu päivänvaloon. Ryhmien välinen viestintä hoidetaan välittäjien kautta.”

”Tänään johtajat tulevat ulos koloistaan”, hän tokaisi kuuluvalla äänellä. ”He tulevat tapaamaan minua.”

”Miten ajattelit onnistua siinä?”

”Viekää minut ensin näiden aliarvioitujen kakkosten alueelle, niin näytän kuinka se onnistuu. Aloitan heistä, koska te olette nälkäisiä ja koska teillä on viimein jotain, mitä he haluavat naisia enemmän; mahdollisuus kasvattaa resurssejaan ennennäkemättömän nopeasti.”

”Ruumiit”, Sinisilmä tokaisi.

”Kakkosten jälkeen haluan tavata seiskat, sillä te tarvitsette lisää vettä. Vaikutatte siltä kuin olisitte säännöstelleet juomavettä jo kauan, eikä minulla ole syytä uskoa, että muissa ryhmissä tilanne olisi toinen.”

”Mutta miksi sinä tekisit niin meidän puolestamme?” Sinisilmä kummasteli ”En ymmärrä.”

”Älä erehdy kuvittelemaan, että tekisin mitään epäitsekkäistä syistä. Kuljeksijan elämä ei opeta miestä uhrautumaan muiden puolesta. Mitä tahansa teen täällä tänään, teen sen myös itseni takia.”

”Kuka sinä oikein olet?” Sinisilmä ihmetteli päätään pudistellen.

”Olen mies, jonka toit tänne tappamaan komentajasi”, hän muistutti. ”Olen mies, joka teki sen, mistä olet haaveillut jo kauan.”

”Mutta mistä sinä tiesit…?”

”Minä tiesin. Se on minun taitoni ja nyt aion käyttää sitä kakkosten komentajan kanssa.”

”Et ole kuljeksija, jollaisia olemme aikaisemmin nähneet”, Sinisilmä naurahti. ”Et taida olla kuljeksija lainkaan.”

Hän katsoi Sinisilmää hetken ja mietti, mitä sanoa. Kuljeksija oli sana, joka oli toistaiseksi riittänyt määrittämään hänet.

”Olen mies, joka kertoo teille, mitä teidän tulee nyt tehdä”, hän ilmoitti. ”Kelpaako se? Onko täällä joku, joka ei halua tehdä niin kuin minä sanon?”

Hän odotti hetken, mutta sai vastaukseksi vain hiljaisuutta. Sitten hän kiskaisi nuoren, naisia salaa ruokkineen keltatakkisen miehen lähemmäksi itseään ja antoi tälle yhden aseistaan. Mies tarttui siihen ja katseli häntä epäluuloisena. Hän ei selitellyt vaan työnsi miehen lähemmäksi ovea, jonka takana naiset ja lapset olivat seuranneet heidän keskusteluaan kaikessa hiljaisuudessa.

”Hän on täällä teitä varten”, hän ilmoitti naisille ja osoitti keltatakkista nuorukaista. ”Hän ei päästä ainuttakaan miestä teidän lähelle.”

Keltatakkinen katsoi häntä silmät suurina. Uusi vastuu oli tullut miehelle yllätyksenä.

”Ymmärrätkö, ettet päästä naisten lähelle ketään?” hän kysyi nuorukaiselta. ”Sinä tapat jokaisen, joka niin yrittää. Äläkä epäröi. Tappaminen on sinulle helppoa sen jälkeen, mitä olet näiden naisten hyväksi tehnyt. Se on nopeampaa ja suorempaa, sillä se vaatii vähemmän suunnittelua.”

Keltatakkinen nuorukainen oli epävarma, mutta nyökkäsi siitä huolimatta. Sitten hän käänsi taas katseensa kohti naisia ja jatkoi:

”Mikäli suunnittelette karkaamista, unohtakaa se. Uskokaa, että teidän on parempi olla täällä. Ulkona teitä odottaa kärsimys ja kuolema. Mitä tahansa tästä eteenpäin tapahtuukin, muistakaa, että keltatakkinen mies on kunnollinen. Hän on lähellänne suojellakseen teitä.”

”Kuka sinä olet?” yksi naisista kysyi. ”Mistä sinä tulet?”

”Nimeni on Gavo”, hän vastasi. ”Nimeni on Gavo Hirunda.”

”Sinulla on kaksi nimeä?” keltatakkinen nuorukainen ihmetteli.

”On”, hän vastasi, vaikka oli juuri keksinyt niistä jälkimmäisen.

Hän vilkaisi hihaan kiinnitettyä hopeista merkkiä ja siihen pujottamaansa sulkaa, kunnes kääntyi ja lähti etenemään kohti ulos johtavaa ovea Sinisilmän seuratessa hänen kannoillaan. Hänellä oli nyt kaksi nimeä, aivan kuten kuolleella linnullakin oli ollut. Uusi nimi sai aloittaa uuden ajan, jolloin välinpitämättömyys korvautuisi merkityksillä ja päämäärillä. Harmaan maailman ei ollut pakko olla harmaa ikuisesti, ei ainakaan täällä, missä maaperä oli puhdas. Jos hän löytäisi maailmaan lisää värejä, hän löytäisi niitä juuri täältä.

 

---

 

Kirjoittajasta ja novellista

Raita Jauhiainen on omakustannekirjailija, joka julkaisee Allianssi.125-kirjasarjaa sekä suomeksi että englanniksi. Kirjasarjasta tekee poikkeuksellisen se, että siinä julkaistaan kaksi kirjaa kerrallaan.

Allianssi.125-kirjat ovat saaneet tunnustusta kansainvälisillä areenoilla. Terra Unionian ensimmäinen kirja on saanut kirjakilpailuissa kaksi kunniamainintaa ja Hirundan ensimmäinen kirja voitti parhaimman scifi-kirjan palkinnon yhdysvaltalaisen, omakustannekirjoja arvioivan Self-Publishing Review -sivuston Full Moon Awards 2014 -kilpailussa. Suomeksi kirjasarjasta on julkaistu kolme osaa kuuden kirjan muodossa. Uusimmat kirjat ilmestyivät helmikuussa 2015.

Allianssi.125:n maailmassa Maa on pahoin vaurioitunut Suuressa sodassa, joka on ajallisesti tapahtunut kauan ennen kirjojen tapahtumia. ”Allianssi”-novelli vie lukijan Allianssi.125-maailman alkuun, Suuren sodan viimeisiin päiviin. Novelli on siis eräänlainen esiosa kirjasarjan tapahtumille.

---

Linkkejä: Arvostelu Taikakirjaimissa