Tyttöparalla ei ollut paljoa aikaa. Hänen äitinsä oli liian yksinkertainen sielu tajutakseen sen, eikä Erik aikonut kertoa sitä hänelle. Hän ei kestänyt nähdä kyyneliä juuri nyt. Ei sillä, että hän olisi kyennyt sanomaan mitään lohduttavia sanojakaan. Joten hän teki vain sen, mitä häneltä odotettiin, eli siunasi tytön. Hänen sydäntään vihlaisi, kun hän katsoi tummia, märkiviä paiseita, jotka olivat levinneet kaikkialle tytön kehoon ja kuunteli tämän korisevaa hengitystä. Tyttö ei ollut paljon vanhempi kuin hänen poikansa.
Talo oli tyypillisiä köyhien asumuksia: lahoavia, syöpäläisten täyttämiä ja kylmiä hökkeleitä, joissa haisi savu, eritteet, verinen oksennus ja kuolema. Tytön sänky oli käytännössä ainut kaluste. Kaksi muuta laihaa poikalasta tuijottivat Erikiä pelokkaan kysyvästi. Tytön äiti toi Erikille resuisen paketin, jossa oli epäilemättä talon viimeiset ruokatarvikkeet ja antoi ne hänelle. Nainen oli kivuliaan laiha, hänellä oli pyöreä, turvonnut vatsa, joka kertoi vakavasta nälkiintymisestä. Hänen silmissään oli niin syvää tuskaa, että Erikin oli vaikea kestää sitä. Tyttö oksensi verta ja Erikin oli pakko kääntää katseensa pois. Hän tunsi syyllisyyttä ottaessaan paketin vastaan. Mutta hänelläkin oli perhe ruokittavana, joten hän kiitti ja siunasi naisen ennen kuin lähti. Varjo peitti suurimman osan Erikin kasvoista, kun hän astui ulos talosta mukulakivikadulle.
Erik pysähtyi hetkeksi talon eteen ja nainen kiirehti sytyttämään alkeellisen lyhdyn oven ulkopuolelle ja ripusti oveen voimakkaasti tuoksuvia yrttejä pahoja henkiä karkottamaan. Erik yritti olla nyrpistämättä nenäänsä niiden hajulle. Ei sillä, että ne olisivat haisseet pahemmalta kuin saastaisille kaduille kerääntyneet eritteet, roskat, mätänevät vihannekset tai taudin runtelemat ruumiit, joita kukaan ei vaivautunut korjaamaan pois. Silti hän sai päänsärkyä tästä voimakkaan makeasta tuoksusta osaamatta itsekään selittää miksi. Nainen loi häneen pelokkaan katseen ja toivotti herran siunausta. Vastausta odottamatta nainen meni nopeasti sisään läimäyttäen oven perässään kiinni. Erik otti taskustaan veitsen ja kaiversi oveen ristin. Koko perhe olisi viikon sisällä kuollut, hän oli nähnyt tämän niin monta kertaa.
Oli suoranainen ihme, ettei hän ollut saanut tartuntaa. Hän olisi ehkä pitänyt sitä jumalan siunauksena, jos olisi sellaiseen uskonut. Hän oli menettänyt uskonsa kauan sitten. Ottaen huomioon, että hän oli sielunpaimen, siinä oli omanlaistaan synkkää huumoria. Hän oli nähnyt liian paljon kuolemaa voidakseen enää luottaa herran hyvyyteen. Rukoukset olivat hänelle vain tyhjiä, kuolleita korulauseita. Joskus hän oli vaivannut itseään kysymällä miksi teki sitä, mutta oli todennut vastauksen olevan varsin yksinkertainen. Hän teki sitä, koska pystyi siihen. Vuosikausien rutiinit olivat opettaneet hänet valehtelemaan sujuvasti ja puhumaan oikealla tavalla lempeästi, mutta jälkeenpäin hän vihasi aina omaa tekopyhyyttään. Nytkin hänen kurkkuaan kuristi ja syyllisyys alkoi muistuttaa olemassaolostaan. Hänen teki mieli kirota, vaikka hän tiesikin sen olevan papille sopimatonta.
Erik oli pukeutunut virkansa edellyttämällä tavalla pitkään mustaan kaapuun. Kaapu oli käytössä kulunut, mutta silti hän tiesi, että rahvaan silmiin se näytti hienoimmalta vaatteelta, jota he olivat koskaan nähneet. Kaulassaan hänellä oli rukousnauha ja kainalossaan nahkakantinen Raamattu, joka näytti siltä, että se hajoaisi hänen käsiinsä koska tahansa. Hän ei kuitenkaan välittänyt siitä vähääkään, tuijotti vain eteensä tunteettomasti.
Erikin kasvot olivat laihat ja kuluneet aivan kuin jokin syvä suru olisi jättänyt niihin leimansa. Hän näytti lopen uupuneelta. Eikä se johtunut pelkästään myöhäisestä vuorokauden ajasta. Tuuheiden kulmakarvojen alta näkyi juuri ja juuri tummat, verestävät silmät. Hetken ajan näytti melkein siltä, kuin silmissä olisi kimallellut kyyneliä, mutta sekin oli vain heikon valon luoma harhakuva. Hän ei ollut itkenyt kahteenkymmeneen vuoteen.
Kohta tulisi pimeä. Vielä oli suhteellisen valoisaa, mutta Erik tiesi kokemuksesta, ettei sitä kestäisi kauan. Hän osasi lukea sen ihmisten eleistä ja ilmeistä, hienoisista muutoksista puhetavassa. Ihmiset vaistosivat pimeyden kauan ennen kuin se todellisuudessa laskeutui ja vetäytyivät yksi toisensa jälkeen koteihinsa. Huutelevat kauppiaat vaikenivat, alkoivat kerätä tavaroitaan ja työntää kärryjään pois. Nälkiintyneet katupojat kyttäsivät toiveikkaina, josko kärrystä tippuisi jotain. Perheenäidit lopettivat juttutuokionsa, jättivät lauseet kesken ja lähtivät retuuttamaan lapsiaan kotia kohti. Lyhtyjä sytytettiin jo valmiiksi talojen edustalle, joku ripusti villiruusua oveensa. Ovia lukittiin ja saastaisia kankaita vedettiin ikkunoiden eteen kaikkialla. Jossain kauempana hermostunut emäntä hieroi valkosipulia ovenkahvaan ja ripusti siihen voimakkaasti tuoksuvia yrttejä, joiden nimeä hänen yksinkertainen kielensä ei osannut lausua.
Erik hymähti. Ne olivat alkeellisia ja epätoivoisia keinoja, joilla kyläläiset tuudittivat itsensä valheelliseen turvallisuudentunteeseen, yrittivät paeta omaa kuolevaisuuttaan. Päivällä kukaan ei välittänyt sellaisista asioista, mutta öisin kaikki oli toisin. Öisin kaikki ne synkät tarinat, jotka päivällä kuulostivat naurettavilta, tuntuivat saavan elävän muodon, joka väreili pimeydessä, hengitti sitä, eli siitä.
Rituaalit olivat ohi pian. Ei kulunut kahtakaan minuuttia, kun vilkas, meluinen kylä muuttui täysin autioksi. Ulkona ei ollut Erikin lisäksi enää ketään. Hän astui pois lyhdyn lepattavasta valosta ja teki ristinmerkin osaamatta itsekään sanoa miksi. Ei se häntä rauhoittanut, se oli pikemminkin tottumus. Erik vilkaisi hämärtyvää taivasta ja pyyhkäisi olemattoman hiuksen otsaltaan. Hänestä tuntui, että kohta alkaisi kaiken kukkuraksi sataa. Silloin vähäkin lyhtyjen valo kaikkoaisi kaduilta ja hän joutuisi suunnistamaan säkkipimeässä. Se ei haitannut häntä. Hän oli kulkenut näitä katuja niin kauan kuin jaksoi muistaa ja tiesi olla luottamatta yksinkertaisten kyläläisten uskomuksiin vaanivista, verenhimoisista yön pedoista, jotka levittivät ruttoa. Silti hän tunsi tahattomastikin kylmiä väreitä astuessaan pois lyhdyn valosta ja alkoi ripeästi kävellä kotia kohti. Ei hän petoja pelännyt, mutta hän tiesi, että kaduille jätettiin harva se päivä taudin runtelemia ruumiita mätänemään. Joskus niitä vain heitettiin kärryihin ja annettiin kärryjen liukua itsestään alamäkeä ilman, että ketään varsinaisesti kiinnosti minne ne pysähtyivät – poissa silmistä, poissa mielestä. Erik tähyili ympärilleen hermostuneena. Pelkkä ajatuskin sellaiseen törmäämisestä pimeässä puistatti häntä. Hän oli nähnyt jo tarpeeksi kuolemaa yhdelle päivälle.
Kuinka vaikeaa ylipäätään olisi tehdä kuoppa maahan ja lykätä ruumiit sinne tai polttaa ne? Eikö ihmisillä ole enää alkeellistakaan säädyllisyydentajua?
Erik tuhahti ajatukselleen ja ravisti päätään. Hän ei huomannut sivukujalla istuvaa rähjäisen näköistä lapsenkasvoista tyttöä, joka katseli häntä arvioiden. Tyttö nousi hitaasti seisomaan, keräsi leveät helmansa, kohensi takkuista tukkaansa ja lähti seuraamaan Erikiä. Tajuttuaan, ettei pystyisi saavuttamaan Erikiä, tyttö huuteli hänen peräänsä. Erik kääntyi ja katsoi tyttöä säälivästi. Tyttö käveli hänen luokseen hieman nytkyen, ryhti toi mieleen haavoittuneen linnun. Silti hän olisi voinut olla viehättävä, jos hän olisi peseytynyt ja hänellä olisi ollut vähän lihaa luiden päällä. Avonaisesta kaula-aukosta, rintoja korostavasta korsetista, seksikkyyttä tavoittelevasta virnistyksestä ja värikkäästä puvusta mies päätteli tytön olevan maksullinen, todennäköisesti hyvin halpa ja huokaisi syvään. Hän ei todellakaan kaivannut tätä nyt.
”Ei kiitos”, Erik sanoi lyhyesti. ”Minulla on vaimo kotona.”
”Entä sitte? Mitä vaimo ei tiiä, ei satuta sitä. Saisit halval enkä kerro kellekään, jos sitä pelekäät.”
Tyttö tuli hänen luokseen, laski käden hänen olkapäälleen ja antoi sen valua alas hänen rintakehäänsä. Tytön hengitys haisi niin pahalta, että Erikin oli pakko kääntää päänsä ja hivuttautua kauemmaksi. Silti Erik tunsi tahtomattaankin halun läikähtävän sisällään. Siitä oli liian kauan, kun hän oli tuntenut naisen läheisyyttä, mutta tytön alistunut katse ja nuoruus saivat hänet voimaan pahoin pelkästä ajatuksesta. Erik kaivoi taskustaan muutaman kolikon ja löi ne tytön käteen. Tyttö tuhahti halveksivasti.
”En mie sentäs noin halpa ole. Anna vähän lisää, ni hoitelen siut kädellä.”
Tyttö antoi kätensä valahtaa hieman alemmas ja tavoitteli kiusoittelevaa hymyä. Erik tarttui tyttöä lujasti ranteesta, siirtääkseen hänen kätensä pois. Hetkessä tyttö oli jo tarttunut ruosteiseen veitseen, jonka hän kaivoi kaula-aukostaan ja asetti sen miehen kurkulle.
”Katkasen kurkkus, jos et ny päästä irti”, tyttö sähähti.
Erik päästi hänen kätensä irti, perääntyi muutaman askeleen osaamatta sen enempää säikähtää vaikka tiesi, että tyttö olisi epäröimättä tehnyt sen. Veitsi katosi taas kaula-aukkoon ja tyttö näytti jotenkin nololta, mutta uhmakkaalta, Erik ei osannut sanoa kummalta enemmän. Syystä tai toisesta Erik tunsi olonsa helpottuneeksi tytön silmiin katsoessaan. Ainakin tyttö osasi puolustaa itseään. Sikäli kuin siitä mitään hyötyä hänelle oli.
”Ymmärsit väärin. En halua sinulta mitään. Osta itsellesi leipää”, Erik sanoi lyhyesti, perääntyi hieman lisää. Hän otti kaulastaan rukousnauhan, jossa oli hopeinen ristiinnaulitun kuva ja viskasi sen maahan tytön jalkojen juureen. ”Herran siunausta.”
Jo sanoessaan ne sanat hän tiedosti niihin sisältyvän ironian ja tahtomattaankin alkoi nauraa hieman tasapainottomasti. Hän ei jäänyt odottamaan, että tyttö toipuisi hämmästyksestään tai alkaisi kiitellä, vaan lähti ripeästi kävelemään poispäin antamatta tytölle aikaa sanoa mitään, jättäen hänet hämmentyneenä seisomaan siihen kolikot kädessään ja rukousnauha jalkojensa juuressa. Hän tiesi, että tyttö ostaisi todennäköisesti rahoilla halvinta viinaa tai veisi ne yhteen niistä epämääräisistä, savuisista oopiumiluolista, joissa juuri hänen kaltaisensa katutytöt turruttivat päänsä. Ei kai se väärin ole.

Magnus seisoi liikkumatta ikkunassa, kuten tavallisesti. Magnus oli kivuliaan laiha ja kalpea 14-vuotias poika, huomattavasti pienikokoisempi kuin toiset ikäisensä. Sitä hän tosin ei itse tiennyt, koska ei ollut koskaan tavannut ketään ikäistään. Hän oli pukeutunut säätynsä mukaisesti siistiin verkapukuun ja kaulassaan hänellä oli hopeinen rukousnauha, jonka oli saanut isältään. Hän tunsi olonsa haikeaksi. Sekin oli hänelle normaalia. Lyhyen elämänsä aikana hänellä oli ollut harvoja syitä hymyillä.
Joskus, kun Magnus pinnisti muistiaan, hän saattoi melkein muistaa, miltä ulkoilma tuoksui kesällä, auringon lämmön, päivälliskutsut, joille kutsuttiin ihmisiä ja hymyn äidin kasvoilla. Välillä hänen mielessään välähtivät mielikuvat siitä, miltä tuntui kävellä lumella ja miltä tuntui yrittää saada lumihiutaleita kiinni kielellään. Mutta siitä oli niin kauan, että hän ei tosissaan edes uskonut sen tapahtuneen hänelle.
Tästä talosta oli tullut hänen vankilansa, vaikka äiti sanoikin sitä heidän turvapaikakseen. Ainut tuoksu, joka näistä tummapuisista seinistä huokui, oli jatkuva pelon haju ja kuihtuneiden kukkien tuoksu. Lakastuneet unelmat kerääntyivät tomuiksi lattioiden rakoon ja huonekaluille. Koko talon ilma oli kuin pysähtynyt omaan tuskaiseen ahdistukseensa, jonka syytä kukaan ei vaivautunut Magnukselle selittämään. Eikä hän koskaan kysynyt. Hän oli kiltti poika, eikä tahtonut olla vaivaksi. Äidin mielestä joitakin asioita oli parempi olla tietämättä. Isä olisi ehkä kertonutkin hänelle, mutta hän oli aina poissa.
Magnus painoi kätensä ikkunaa vasten. Se oli hänen ainut yhteytensä ulkomaailmaan, ne pienet hetket, kun hänellä oli aikaa vain olla siinä ja katsella. Hän ei koskaan väsynyt katselemaan sitä. Kaikkia niitä outoja juttuja, joita ihmiset joka yö tekivät, miten taivas vaihtoi väriään niin nopeasti ja kadut tyhjenivät. Hän vilkaisi taakseen ja huomattuaan olevansa yksin, avasi ikkunan. Vain hetkeksi. Hän halusi tuntea yöilman kasvoillaan. Hän halusi haistaa ulkoilman. Hänen nenäänsä kylän savun, makean tuoksuisten yrttien ja ulosteiden sekainen ominaistuoksukin oli parempi kuin talon pysähtynyt synkkyys. Hän veti yöilmaa syvälle keuhkoihinsa. Silloin hän kuuli askeleita takaansa ja hätkähti rajusti. Hän jännittyi hieman, mutta ei kääntynyt. Hän näki vilauksen mekonhelmasta, tunsi kylmien käsien laskeutuvan hänen olkapäilleen, leikkivän hiuksilla hetken ajan. Äiti.
“Mitä ihmettä sinä teet?” Äiti kysyi pehmeästi. Magnus vaistosi äänen olevan liian lempeä, tiesi, että vaikeuksia oli tulossa. Magnus nielaisi palan kurkustaan.
“Odotan isää”, hän sanoi hiljaa yrittäen kuulostella äitinsä reaktioita. Hän tunsi äitinsä jännittyvän ja tajusi, että sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa.
“Ei häntä kannata odottaa”, äiti sähähti ja irrotti otteensa hetkeksi. Magnus vilkaisi häntä salaa.
Hänen silmissään oli jotain, mitä Magnus ei osannut tulkita. Jostain syystä isä tuntui tekevän äidin aina surulliseksi, vaikka Magnus ei ymmärtänyt syytä siihen. Tai ehkä he tekivät toinen toisensa surullisiksi. Se oli hänen mielestään vähän outoa, mutta hän päätti olla kysymättä mitään. Ehkä hän tosiaan oli liian nuori ymmärtämään.
”Tiedän, äiti”, Magnus vastasi kuuliaisesti.
”Miksi pidät ikkunaa auki? Tiedäthän, mitä olen sanonut sinulle. Enkö ole sanonut sinulle tuhat kertaa, että ilma tuolla on pahaa?”
Niin sanoessaan äiti läimäytti ikkunan kiinni ja ruutu helähti.
”Tiedän, äiti.”
Äiti katsoi Magnusta silmiin.
”Miksi minusta tuntuu, ettet tiedä?”
Magnus hätkähti äidin äänensävyä ja nielaisi palan kurkustaan. Hän tiesi mitä oli tulossa. Hän oli tehnyt sen taas. Taas hän oli ärsyttänyt äitiä, vaikka oli yrittänyt olla kiltti! Hän halusi pyytää anteeksi, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Sitä paitsi äidin silmissä oli taas se katse. Magnus vaistosi, ettei äidille kannattanut nyt puhua. Hän oli vaistomaisesti oppinut lukemaan äitinsä mielentilan pienimmistäkin eleistä ja tiesi, milloin oli syytä pysyä pois hänen tieltään. Ja nyt oli se hetki. Magnus yritti hivuttautua seinän viertä pitkin pois äidin ulottuvilta, mutta äiti tarttui häntä kovakouraisesti olkapäästä ja painoi seinää vasten. Magnus hillitsi halunsa älähtää, hän tunsi äidin terävien kynsien kaivautuvan ihoonsa, yritti saada kättään vapaaksi.
”Etkö ymmärrä, että yritän vain suojella sinua! Jos et itse tajua omaa parastasi, jonkun on tehtävä päätökset puolestasi, etkö ymmärrä?”
”Ymmärrän, äiti.”
”Et ymmärrä.”
”Hyvä on. En ymmärrä”, Magnus sanoi uhmaa äänessään. Äiti loi häneen tuskaisen katseensa.
”Sinä tahdot jättää minut”, äiti sanoi ja ääni kuulosti jotenkin kumealta. Magnus katseli häntä hetken.
”Enkä tahdo. Tietenkään en tahdo.”
”Turha sinun on valehdella. Kyllä minä tiedän. Sinä haluat jättää minut, vaikka ainoa mitä olen yrittänyt tehdä, on taata sinulle turvallisuus. En vain tiedä, mitä olen tehnyt väärin. Mitä minä olen tehnyt väärin? Miksi sinä tahdot jättää minut? Miksi sinä et rakasta minua enää?”
Äiti sai aina pojan tuntemaan olonsa tosi kurjaksi. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tehnyt väärin. Hän oli vain avannut ikkunan. Mikä siinä oli niin väärin? Silti hänestä tuntui pahalta, kun äiti sanoi noin.
”Äiti, minä… Tai siis en minä…”
Magnus vaikeni. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Anteeksipyyntö juuttui kurkkuun ja hän tunsi äänensä vapisevan. Äiti katsoi häntä, lopulta nosti hellästi pojan katseen itseensä. Toinen käsi silitti hiuksia.
”Miksi sinä et puhu minulle, kultaseni? Voisimme ratkaista nämä ongelmat, jos vain suostuisit puhumaan minulle.”
Äiti astui hitaasti luonnottoman lähelle poikaansa. Käsi liikkui hitaasti olkapäälle, se kutitti vähän, äiti antoi kätensä valua alemmas pitkin pojan rintakehää. Magnus yritti perääntyä, mutta äiti tarttui häneen ja veti niin lähelle, että Magnus tunsi äitinsä sydämenlyönnit, pelkäsi tukehtuvansa tämän kaikkea muuta kuin äidilliseen syleilyyn. Magnus vapisi nyt kauttaaltaan, mutta yritti kätkeä sen. Äiti huomasi sen.
”Sinä pelkäät minua. Miksi sinä pelkäät minua, pikkuinen?”
”En pelkää. Minua väsyttää. Tosi paljon. Taidan mennä nukkumaan.”
Magnus yritti irrottautua äitinsä otteesta, mutta äiti tiukensi otettaan. Magnus nielaisi palan kurkustaan.
”Sinä et mene minnekään.”
Magnus ei varsinaisesti järkyttynyt kuullessaan ne sanat, mutta silti tuntui jotenkin musertavalta kuulla totuus sillä tavalla. Hän päätti luovuttaa. Ehkä isä tulisi kohta. Äiti puristi pojan tiukemmin itseään vasten.
”Äiti, sinä satutat minua”, Magnus sanoi hiljaa.
”Tiedän, kultaseni. Sinä pakotat minut tekemään niin. Minun on joskus pakko tehdä niin, vaikka en tahtoisi. Se on sinun syysi, kun et voi puhua minulle vapaaehtoisesti. Tiedäthän, miten vihaan sitä, ettet puhu minulle. Olet ainoa, mitä minulla enää on jäljellä. Minulla ei ole enää mitään muuta, etkö ymmärrä?”
Äidin ääni särähteli tukahdutusta itkusta. Magnus värähti. Hän oli purrut huulensa rikki ja ohut verinoro valui leualle. Hän ei uskaltanut pyyhkiä sitä pois vaan tyytyi seuraamaan sen kulkua ja toivoi, ettei äiti huomaisi.
”Onhan sinulla isä”, Magnus mutisi.
”Ei, kultaseni. Et sinä voi sitä ymmärtää. Isäsi ei rakasta minua, eikä ole koskaan rakastanut. Sellaista se on aikuisilla, ymmärrät kun olet vähän vanhempi.”
Äidin silmiin oli tullut katkera katse, silmät kiilsivät kyynelistä.
”Äiti, minä…” Magnus keskeytti lauseensa tajutessaan, ettei hän tiennyt lainkaan mitä olisi sanonut.
”Ei sillä ole merkitystä, kultaseni. Ei puhuta nyt minusta. Puhutaan sinusta, kultaseni. Puhu minulle.”
”Mitä sinä haluat minun puhuvan, äiti?” Hänen äänensä oli tavallistakin hiljaisempi.
”Kyse ei ole siitä, mitä minä haluan sinun puhuvan. Kyse on siitä, mitä sinä haluat puhua. Kerro minulle totuus, kultaseni.”
Magnus oli hiljaa hetken ja yritti miettiä, mitä sanoisi. Äiti oli irrottanut otteensa ja katsoi Magnusta suoraan silmiin. Magnus epäröi, eikä uskaltanut katsoa äitiään. Hän ei tiennyt, mitä voisi sanoa turvallisesti. Toisaalta, juuri nyt äiti näytti niin lempeältä, siltä, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, hän todella oli kiinnostunut kuulemaan, mitä hänellä oli sanottavanaan. Magnus nielaisi palan kurkustaan ja puhui hiljaa, katse maassa.
“Minä kerroin jo totuuden. En minä halua jättää sinua. Eihän minulla ole muuta paikkaa minne mennä. Sinä ja isä olette kaikki mitä minulla on. Minä vain… En ole lapsi enää. En tiedä mitään tämän talon ulkopuolisesta maailmasta. Luulen, että minun pitäisi tietää.”
Magnus vilkaisi jälleen äitiään, odotellen jonkinlaista reaktiota. Äiti hymyili lempeästi ja sulki hänet syliinsä. Tällä kertaa se oli vain äidillinen syleily, tai ainakin lähempänä äidillistä. Magnus rentoutui hieman.
“Voi, kultaseni. Murehdit aivan turhia. Ei sinun tarvitse tietää siitä. Tänne sinä kuulut”, äiti silitti hänen hiuksiaan ja hymyili edelleen lempeästi.
“Niin kai sitten.”
Magnus tiesi, että hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen, äiti oli rauhoittunut ja kaikki oli toistaiseksi hyvin. Silti hän tunsi olonsa jotenkin petetyksi. Äiti suuteli häntä pehmeästi poskelle ja sipaisi hänen hiuksiaan.
“Tule pois siitä ikkunasta.”
“Kyllä äiti”, Magnus vastasi lauhkeasti. Hän pelkäsi purskahtavansa itkuun siinä paikassa.
Magnus oli juuri siirtymässä pois ikkunasta, kun näki äkkiä tumman hahmon pihassa. Äiti näki sen myös ja lähti kävelemään ovelle. Magnus jäi seisomaan keskelle olohuonetta ja näytti silminnähden helpottuneelta. Isä oli tullut kotiin.

Erik katseli etäältä kotiaan ja tunsi rinnassaan kuristavan tunteen. Yhtäkkiä hänestä tuntui, ettei hän halunnutkaan mennä sinne, takaisin tukahduttavien seinien sisälle ja ahdistavaan hiljaisuuteen. Erik puri huultaan ja katseli taivaalle. Eikö hän voisi jäädä vielä hetkeksi? Mitä haittaa siitä olisi? Hän tunsi syyllisyyden pistoksen ajatellessaan moista. Hän tiesi poikansa odottavan häntä. Hän oli nähnyt tämän hahmon niin monesti ikkunassa kaipaava katse silmissään. Erik pudisti päätään. Kyllä hänen oli mentävä sisälle. Hänellä oli velvollisuuksia myös isänä, vaikka hän oli melkein sen unohtanutkin.
Hän meni hitaasti lähemmäksi, haistoi yrttien voimakkaan tuoksun ja irvisti. Hänen vaimonsa Agnes oli välttämättä halunnut ripustaa niitä oveen. Erikille tuli vastustamaton halu repiä ne pois, mutta hän hillitsi itsensä. Hän hätkähti rajusti nähdessään Agneksen portailla. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt, miten joku saattoi olla niin äänetön. Eikö mekon helman kuuluisi kahista puuta vasten, tai kenkien kopista? Ovi narahti aina kun se aukesi, mutta hän ei ollut kuullut ääntäkään. Ja siinä hänen vaimonsa seisoi ja tarkkaili häntä. Hän inhosi sitä tuijotusta. Agnes ei tehnyt elettäkään, tuijotti vain miestään kylmän intensiivisellä tavallaan. Katseessa ei ollut minkäänlaisia tunteita. Se vain tarkkaili. Agnes ei kertaakaan edes räpyttänyt silmiään. Erik tunsi kylmien väreiden juoksevan selkäänsä pitkin.
He tuijottivat toisiaan hetken. He seisoivat siinä aivan hiljaa, värähtämättä ja tutkivat toisiaan katseillaan, vailla uteliaisuutta, tai katsomisen halua. He katsoivat toisiaan niin kuin kuvanveistäjä katsoo veistämäänsä puolivalmista patsasta – kriittisesti silmäillen, yrittäen katseellaan selvittää, mitä siitä puuttuu ja mikä siinä on väärin, ajatellen pieniä yksityiskohtia tajuamatta kokonaisuutta. Erikin katse tavoitti Agneksen säädyttömästi revenneen mekon helman, joka paljasti nilkan ja aavistuksen verran paljasta säärtä, mutta ei väsyneen ahdistunutta ilmettä naisen kasvoilla. Agneksen katse tavoitti tahran Erikin normaalisti tahrattomalla takilla, pesemättömät hiukset, joissa Agnes melkein näki syöpäläisiä, mutta ei varjoja silmien alla, jotka kielivät huonosti nukutuista öistä. Molemmat nyökkäsivät toisilleen, sanoja ei vaihdettu. Agnes tunsi palan kurkussaan terävänä.
Erik meni vaimonsa ohitse pieneen aulaan ja melkein kaatoi hänet. Agnes ei kuitenkaan näyttänyt edes horjahtavan ja jatkoi yhä pistävää tuijotustaan. Erik tunsi sen selässään riisuessaan takkiaan. Hetken päästä Agnes seurasi miestään sisälle ja sulki oven perässään. Heidän poikansa oli yhä ikkunan vieressä, kuten aina. Agnes ohjasi pojan lempeästi pois. Magnus käänsi katseensa isäänsä.
”Hei isä”, Magnus sanoi hiljaa, hymyilemättä. Hän puhui seinälle isänsä takana. Isä tervehti takaisin, hymyilemättä. Tervehdys oli kohdistettu ikkunalle pojan takana.
”Illallinen on katettu”, Agnes sanoi hiljaa ja kaikki kolme siirtyivät pieneen ruokasaliin vähän naurettavassa jonossa.
Ruokasalissa ei ollut juuri muuta kuin tummapuinen pöytä, joka oli liian iso kolmelle ihmiselle. Kynttilä valaisi niukkaa ateriaa, joka oli aseteltu puisiin kulhoihin. Illallinen käsitti hieman kuivunutta leipää, suolattua lihaa ja vettä kylän läheisestä kaivosta. Kaikki istuvat pöydässä hiljaisina. Erik katseli ruokaansa mietteliäänä ja pureskeli hitaasti sitkeää lihanpalaa. Välillä hän unohtui tuijottamaan eteensä tyhjin silmin aivan kuin olisi unohtanut, mitä oli tekemässä, ennen kuin havahtui ja jatkoi jälleen syömistään. Agnes söi tyynesti kuin vain ihminen, jolla oli luurankoja vaatekaappi täynnä, mutta joka tietää niiden olevan tarpeeksi syvällä ja niin hyvin piilotettuja, ettei kukaan koskaan löydä niitä. Magnuksen katse harhaili eikä hän koskenutkaan ruokaansa, hän ei yksinkertaisesti kyennyt. Pelkkä ajatus ruuasta sai hänet voimaan pahoin.
”Mikset sinä syö?” Isän ääni keskeytti pojan ajatukset.
Magnus hätkähti, väänsi hymyn kasvoilleen ja alkoi huolettoman näköisenä näykkiä ruokaansa. Hänestä tuntui kuin leivänpalat raapisivat hänen kurkkunsa verille sisäpuolelta. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt olla kiitollinen, että ylipäätään sai ruokaa. Mutta silti hän voi pahoin, pelkäsi oksentavansa jokaisen suupalan jälkeen. Lopulta Magnus söi puolet leivästä ja poistui pöydästä nyökäten kiitokseksi vanhempiaan katsomatta. Agnes ei ollut huomaavinaankaan pojan poistumista vaan jatkoi syömistään. Erik katsoi vaimoaan hieman syyttävästi. Vaimo ei reagoinut siihenkään. Erik laski leivän kädestään. Vaimo ei edelleenkään ollut huomaavinaan.
”Häntä vaivaa jokin”, Erik sanoi hiljaa.
”Eikä vaivaa”, Agnes tokaisi sellaisella äänellä, että asia on loppuun käsitelty.
”Mutta…”
”Hän on aivan kunnossa!”
Erik huokasi. Hän tiesi, että Agnekselle oli turha puhua, kun hän oli tuossa tilassa. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut riidellä. Ei nyt, kun hänellä oli ollut muutenkin huono päivä. Erik pudisteli päätään ja katsoi vaimoaan vihaisesti. Joskus hän ei jaksanut tajuta, mitä naisen päässä oikein liikkui. Lopulta hänkin poistui pöydästä mitään sanomatta. Puoliksi syöty illallinen jäi pöytään. Agnes jatkoi edelleen syömistään kuin ei olisi millään tavoin tietoinen mistään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän jatkoi syömistään koko yön. Tai ainakin istui pöydän ääressä.

Erik makasi sängyssä hereillä osaamatta nukkua ja tuijotti kattoon. Agnes ei ollut hänen vieressään ja hän tunsi ahdistavan tunteen kurkussaan.
Miten tilanne oli mennyt tähän? Missä vaiheessa he olivat lakanneet rakastamasta toisiaan? Vai olivatko he koskaan edes rakastaneet? Oliko sillä merkitystä?
Pitkän ajan kuluttua hän lopulta nousi vuoteesta ja meni keittiöön. Agnes istui yhä pöydän ääressä ja loi häneen väsyneen katseensa. Sitten Agnes alkoi korjata illallisen jämiä pöydästä kuin ei olisi edes havainnut hänen läsnäoloaan sen enempää.
“Et voi pitää häntä sisällä ikuisesti”, Erik sanoi rikkoen hiljaisuuden. Miehen ääni oli syyttävä ja hiljainen. Agnes ei katsonut mieheen.
“Kyllä voin”, Agnes tokaisi ykskantaan. Erik huokaisi turhautuneesti. Hän inhosi vaimonsa tapaa esittää tuollaisia toteamuksia, joilla hän lopetti keskustelun alkuunsa.
“Hän ei ole lapsi enää. Kuinka kauan luulet hänen pysyvän täällä?”
“Hän pysyy täällä niin kauan kuin minä sanon.”
Erik naurahti katkerasti.
”On asioita, joilta et voi suojella häntä ja tiedät sen hyvin. Hän tekee lopulta oman valintansa, etkä sinä voi sille mitään. Kumpikaan meistä ei voi. Jos todella haluat suojella häntä tartunnalta, meidän täytyy lähteä täältä.”
”Älä tule kertomaan, miten minun pitäisi poikaa kasvattaa! Sinä et ole siinä asemassa, että voisit tehdä sen! Sitä paitsi minne ajattelit meidän lähtevän? Mistä tiedät, ettei tauti ole levinnyt jo kaikkialle?”
”Olen hänen isänsä!” Erik ärähti, mutta pakottautui hengittämään syvään ja jatkoi rauhallisemmin: ”En tiedäkään. Tietenkään en voi tietää kuinka laajalle tauti on levinnyt. Mutta ei tämäkään ole mikään ratkaisu.”
Agnes lakkasi korjaamasta pöytää ja katsoi nyt miestään kylmästi.
”Mistä tiedän, ettei sinulla ole tartuntaa? Kuljeskelet tuolla öisin vampyyreista välittämättä… Ne saavat sinut vielä joskus. Ne tartuttavat sinut vielä, jos jatkat tuota.”
”Agnes, montako kertaa minun pitää sanoa, ettei ole mitään hemmetin vampyyreja? Ne ovat pelkkää typerää taikauskoa – rahvas vain yrittää ymmärtää tartuntaa, siinä kaikki. En kuvitellut sinun olevan noin yksinkertainen.”
”Miten sitten selität tämän kaiken? Onko sinulla kenties joku muu selitys? Koska jos on, kuulisin sen mielelläni!”
Erik huokaisi.
”En osaa selittää sitä, mutta tiedän varmasti, ettei kyse ole mistään vampyyreista”, hän sanoi päättäväisesti. ”Olen kulkenut tuolla yöaikaan useammin kuin jaksan laskea ja olen törmännyt ainoastaan huoriin ja laitapuolenkulkijoihin.”
”Entä sitten? Se, että käyttäydyt niin kuin niitä ei olisi olemassa, ei vielä tarkoita mitään. Vähän niin kuin poikasi – hänkin on olemassa siitä huolimatta, ettet tunnu siihen uskovan.”
”Agnes, tuo oli tarpeetonta.”
”Oliko todella? Vai etkö vain kestä kuulla totuuksia? Vietät päivät pitkät sairastuneiden parissa hurskasta leikkien sen sijaan, että olisit isä pojallesi! Sinä et ole yli kahteen vuoteen edes katsonut häntä silmiin! Nyt on myöhäistä alkaa leikkiä isää!”
Erik ei osannut hetkeen sanoa mitään, lähinnä koska tiedosti sanoihin liittyvän kitkerän totuuden. Kaikki se kuolema, jota hän näki joka päivä oli saanut hänet sulkeutumaan itseensä ja omaan mieleensä, eikä hän enää tiennyt miten olla oikeiden, elävien ihmisten parissa. Hän tiesi kyllä, miten huono isä oli ollut ja ymmärsi, että Agnes oli hajoamispisteessä siinä kuin hänkin. Hän ei edes osannut kuvitella millaista oli olla avioliitossa hänen kanssaan ja tunsi häpeää.
”Jostain minunkin täytyy elanto tehdä! Luuletko, että pidän siitä?” Erik inhosi sitä miten puolustelevalta ja kaunaiselta kuulosti. Agnes katsoi mieheen jäätävästi.
”Kyllä, minä luulen, että pidät. Luulen, että taidat tosiaan pitää siitä, kun saat valehdella kuoleville.”
Erik purskahti nauruun. Hänen naurunsa oli ilotonta ja aavistuksen verran mielipuolista. Agnes katsoi häneen kylmästi.
”Rakkaani, sinä todella tunnet minut paremmin kuin luulinkaan”, Erik sanoi naurunsa lomasta. Täysin varoittamatta Erik tarttui vaimoaan ranteesta ja sysäsi hänet rajusti seinää vasten kasvot hyvin lähellä naisen kasvoja. Agnes katsoi häneen inhoavasti.
”Mitä helvettiä luulet tekeväsi?”
”Millaista kieltä, rakkaani! Muista asemasi. Otan vain sen, mikä minulle miehenäsi kuuluu, kultaseni.”
Agneksen vastalauseet hukkuivat rajuun suudelmaan. Erikin kaataessa hänet lattialle, hän sähisi vihaisia kirouksia, sitten vain puri huultaan pidättääkseen nyyhkytyksiään ja keskittyi tuijottamaan kattoon kunnes se oli ohi.
Agnes katsoi miestään kylmästi noustessaan hieman vavisten ylös ja kohensi asuaan. Jalkovälissä tykytti kivuliaasti ja hän tunsi jotain lämmintä valuvan reisiään pitkin, mutta ei antanut sen häiritä itseään. Erik loi häneen jotenkin tasapainottoman katseen.
”Oletko nyt tyytyväinen?” Agnes sähähti.
Erik naurahti. ”Ainakin hetken, rakkaani. Ainakin hetken.”
Yllättäen Agnes hyökkäsi miehensä kimppuun. Hyökkäys oli niin nopea ja väkivaltainen, ettei Erik ehtinyt tajuta mitään, ennen kuin paiskautui voimalla keittiön pöytää vasten ja tuupertui lattialle. Hetkeen hän ei pystynyt tarkentamaan katsettaan mihinkään. Kaikki näytti epäselvältä, hän pelkäsi pyörtyvänsä ja hän tajusi vain hämärästi, että hänen hiustensa alta valui verta. Hän nousi puolittain istuvaan asentoon. Agnes seisoi hänen edessään ja katseli häntä omituinen kiilto silmissään. Erik osasi vain tuijottaa hämmentyneenä vaimoaan, naista, jolle oli virkaveljensä silmien edessä vannonut ikuista rakkautta.
Rakastaaksesi häntä myötä – ja vastoinkäymisissä.
Erik nosti kätensä ohimolleen ja yritti nousta ylös, mutta Agnes huitaisi häntä jollain ja säkenöivä kipu pudotti hänet takaisin polvilleen. Erik nosti kätensä kasvoilleen suojellakseen niitä lisäiskuilta ja tajusi, että hänen poskestaan valui verta. Hän ymmärsi nyt, että naisella oli veitsi kädessään ja tämä oli viiltänyt häntä. Veitsi oli kymmenen sentin päässä hänen kasvoistaan. Erik nielaisi palan kurkustaan. Agnes oli tullut hulluksi. Miehen päässä jyskytti.
“Olen pahoillani. Luulin, että halusit…”
Agnes irvisti vihaisesti.
”Et ole lainkaan niin pahoillasi, mutta kohta olet.”
”Pistä se veitsi pois. Tämä ei ole tarpeen. Voimme keskustella tästä asiasta.”
”Keskustella? Sinä olet todella typerämpi kuin luulinkaan. Ei ole mitään keskusteltavaa – sinä raiskasit minut.”
Hänen kasvonsa olivat kuin kiveä.
”Älä käytä tuollaisia sanoja. Muista aviolliset velvollisuutesi, kultaseni.”
”Painu helvettiin aviollisten velvollisuuksiesi kanssa! Entä sinun velvollisuutesi? Eikö sinulla ole lainkaan velvollisuuksia isänä!”
”Älä huuda, rakkaani. Olen pahoillani. Luulin tosissani että… Olen pahoillani, Agnes. Olen pahoillani kaikesta, anna minulle tilaisuus hyvittää se sinulle.”
”Ei ole mitään hyvitettävää”, Agnes sanoi kumealla ja elottomalla äänellä. ”Se on liian myöhäistä. Meille kaikille.”
”Älä sano noin. Me voimme lähteä täältä, Agnes. Voimme jättää taaksemme kaiken tämän. Tauti ei varmasti ole levinnyt kaikkialle. Ei ole voinut levitä. Agnes, minä pyydän.”
Agnes tuijotti edelleen miestä jäätävästi. Mutta ainakin hän oli laskenut veitsikätensä pois miehen kasvojen ulottuvilta. Erik oli hetken hiljaa ja odotti, että Agnes sanoisi jotain. Agnes pysyi vaiti. Lopulta Erik nousi hitaasti ylös. Hänen vaimonsa ei reagoinut mitenkään. Erik katsoi häntä ja lopulta meni hänen ohitseen epäröiden. Silloin Agnes kohotti veitsen.
Kunnes kuolema teidät erottaa.
Erik ei ehtinyt edes huutaa, kun Agnes työnsi veitsen hänen vatsaansa. Erik korahti ja horjahti. Agnes virnuili ja painoi hänet seinää vasten. Hän upotti veitsen uudestaan miehensä vartaloon. Veri valui virtanaan hänen jaloilleen ja mekolleen, tahri lattian ja seinät.
Voitte suudella morsianta.
Erik oli kuollut kauan ennen kuin kaatui. Agnes ei huomannut poikansa kalvenneita kasvoja ovensuussa, ei kuullut hänen hiljaisia nyyhkäyksiään. Vasta, kun hän kuuli juoksuaskeleet, hän tajusi, yritti huutaa pojalleen, mutta se oli liian myöhäistä. Ovi oli jo läimäytetty kiinni ja siinä vaiheessa, kun Agnes ehti astua ulos, Magnus oli kadonnut ulos pimeyteen ja katu oli jäätävän hiljainen.

Magnus juoksi sekapäisenä lyhtyjen lepattavassa valossa. Hänen askeliensa kaiku oli ainut ääni häiritsevässä hiljaisuudessa. Pitkään aikaan hän ei kyennyt tekemään muuta kuin juoksemaan. Lopulta, kun hän epäili olevansa tarpeeksi kaukana, hän vajosi väsyneenä istumaan mukulakivikadulle. Hänen kurkustaan kuului epäinhimillinen ääni, joka sai sisällä olevat ihmiset tekemään ristinmerkkejä ja mutisemaan pelokkaita rukouksia, puristamaan kouristuksenomaisesti suojelevia amulettejaan. Tästä kaikesta Magnus ei ollut millään tavoin tietoinen noustessaan taas ylös ja aloittaessaan jälleen päämäärättömän juoksunsa. Silloin tällöin hän kolkutti epätoivoisena satunnaisiin oviin, herättäen sisällä olijoissa ainoastaan alkukantaista kauhua.

Agnes raahasi miehensä ruumiin ulos talosta. Ruumis oli veltto ja Agnes saattoi haistaa, että sen suoli oli tyhjentynyt. Lisäksi se oli sen verran painava, että hänen täytyi kantaa sitä selkä kumarassa, epämukavassa asennossa. Se sai hänen selkänsä kipeytymään, mutta hän ei jaksanut välittää. Hänen oli vietävä se pois nopeasti, sitten hänen oli löydettävä poikansa. Häntä hämmästytti se tyyneys, jolla hän kykeni suhtautumaan siihen kaikkeen. Agnes korjasi hieman asentoaan ulos tultuaan. Oli hyvin pimeää ja kuolemanhiljaista. Tietysti oli! Eihän kukaan liikkunut ulkona öisin. Kunpa ruumis ei vain olisi painanut niin paljon. Agnes irvisti, kun lahkeesta valui löysää ulostetta hänen jaloilleen, tunsi sapen maun kurkussaan.
Hän vilkuili taas vaistomaisesti ympärilleen, mutta kaikki kadut olivat tyhjiä ja ikkunat pimeinä. Hän raahasi ruumiin ensimmäisen sivukujan varjoon ja potkaisi sen sinne. Se oli paikka, josta sen löytäisi aamun tullen helposti, mutta näin pimeällä se kätkeytyi varjoihin. Sillä, mitä aamulla tapahtuisi, ei olisi merkitystä.
Hän ei kiinnittänyt juurikaan huomiota siihen, että hänen mekkonsa oli verentahrima ja likainen, ja hän oli hikinen. Hän pyyhki nopeasti ja huolimattomasti ulosteen jaloiltaan nenäliinalla, ja lähti sitten nopeasti poikansa perään tietämättä lainkaan kuinka pitkälle tämä oli ehtinyt.
Magnus tunsi yhtäkkiä käden olkapäällään ja hätkähti rajusti, perääntyi muutaman askeleen. Hän huomasi tuijottavansa nuoren tytön kasvoihin. Tyttö katsoi häneen vilpitön katse silmissään. Tytöllä oli värikäs mekko, joka korosti hänen vartaloaan tavalla, joka sai Magnuksen nielaisemaan palan kurkustaan. Hän huomasi, ettei pystynyt pitämään silmiään erossa tytön avarasta kaula-aukosta. Tyttö ei näyttänyt panevan sitä pahakseen vaan hymyili.
”Ootko sie eksyny?” Tyttö kysyi lempeällä äänellä.
”En tiedä minne mennä”, Magnus vastasi totuudenmukaisesti. ”Jotain kamalaa on tapahtunut. Minun piti lähteä kotoa.”
Hän muisti taas isän verisen ruumiin ja värähti.
”Poika-parka. Elä huolehi. Mitä hyvänsä se onkaan, mie autan sinuu unohtaan sen. Kaikki järjestyy kyllä.”
Tyttö laski kätensä hänen olalleen, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
”Et ymmärrä. Tarvitsen apua. Isäni…”
Tyttö nosti sormen Magnuksen huulille.
”Mie autan sinuu. Tiiän, mitä sie tarttet.”
”Kiitos.”
”Tartten vaan maksun etukäteen. Ymmärräthän? Mut onhan siul siihen varmaan varaa.”
”En ymmärrä.”
Tyttö huokaisi turhautuneena, mutta sovitteli jälleen kasvoilleen herttaisen hymyn.
”Siulla on komee puku. Anna miulle palttoosi ja tuo rukousnauha kaulastas niin lupaan auttaa sinuu.”
Magnus katsoi rukousnauhaa kaulassaan, muisti taas isänsä ja häntä kylmäsi, kyyneleet pyrkivät esiin.
”Palttooni saat, mutta rukousnauhaa en voi antaa.”
Tyttö hymähti.
”Olkoot sitten, johan miulla yks tommonen on, saa siitäki varmaan ihan hyvät rahat.”
”Mitä sanoit?”
Magnus tunsi sydämensä jättävän lyöntejä väliin.
”Sanoin, et olkoon. Mennään tonne sivukujalle.”
”Ei kun sen jälkeen! Miten niin sinulla on jo tällainen?”
”Elähän keuhkoo, poikaseni.”
Tyttö kaivoi kaula-aukostaan rukousnauhan ja näytti sitä Magnukselle. Se oli täsmälleen samanlainen kuin hänen. Vasta nyt tyttökin huomasi sen ja hämmentyi.
”Se on isän”, Magnus sanoi tukahtuneella äänellä. Tyttö hymähti.
”Okei, pidä poika palttoos, sovitaan, et isäs tarjoo siulle tän.”
Ja niin tyttö lähti johdattamaan yhä järkyttynyttä Magnusta sivukujan varjoon. Kaikki kävi nopeasti. Tyttö survaisi hämmästyttävän nopeasti ja voimakkaasti Magnuksen seinää vasten ja työnsi muitta mutkitta kätensä hänen housuihinsa. Magnus ei edes ehtinyt tajuta, mitä tapahtui. Tyttö virnisti paljastaen pedonhampaat ja kaksihaaraisen kielen, joka oli kuin käärmeellä. Silmät hehkuivat punaisina. Tyttö näykkäsi melkein hellästi hänen kaulaansa, nuoli yksinäisen veripisaran, joka pienestä haavasta valui.
Magnus putosi polvilleen tuntien olonsa heikoksi, ja tajusi kauhukseen, että hänen ihoonsa alkoi ilmestyä mustia, märkiviä paiseita. Hän yritti huutaa, mutta kykeni vain oksentamaan verta, koko hänen kehonsa tärisi hallitsemattomasti, paiseet lisääntyivät vauhdilla ja lopulta hän kaatui koristen maahan. Tyttö pudottautui kontalleen hämmästyttävän notkeasti, köyristi selkänsä kuin kissa ja alkoi nuolla maasta hänen veristä oksennustaan. Sen jälkeen armelias pimeys täytti Magnuksen näkökentän. Tyttö piti lupauksensa, oli hänen viimeinen ajatuksensa. Hän unohti kaiken.

Magnus istui kotinsa pöydän ääressä velttona. Pää oli retkahtanut taaksepäin, suu oli jäänyt auki. Silmissä oli kärpäsiä. Agnes katseli poikaansa ja silitti tämän hiuksia, pyyhki niistä verisen oksennuksen rippeet. Pöydälle oli katettu kaksi keittolautasta ja kuivaa leipää. Agnes istui paikalleen vastapäätä poikaansa, hätisteli kärsimättömästi kärpäsen pois ja alkoi syödä. Hän huokaisi turhautuneena. Magnus ei syönyt. Agnes laski lusikan kädestään ja astui toiselle puolelle pöytää poikansa viereen.
”Syö nyt, kultaseni. Olet niin laiha. Sinun pitää syödä, että kasvat. Tämä on omaksi parhaaksesi.” Agnes kastoi lusikan keittoon ja työnsi sen pojan raollaan olevaan suuhun. Keitto valui pojan huulilta paidalle. Lapset ovat aina niin huonoja syömään, hän ajatteli. Nainen kastoi lusikan toisen kerran keittoon.

© Rimma Erkko 2014

Kirjoittajasta

Rimma Erkko on opiskelija ja parantumaton kirjallisuuden suurkuluttaja. Addiktio historiaan ja kansanperinteeseen pahenee koko ajan.

 Saatesanat novelliin

Äidin pojan ensimmäinen versio syntyi jo vuonna 2007 ja tuolloin kirjoitin siitä useita eri versioita. Unohdin novellin moneksi vuodeksi kovalevyn kätköihin, mutta sattumalta törmäsin siihen uudestaan ja heikkona hetkenä halusin nostalgian vuoksi tietää mitä päässäni oli tuolloin liikkunut. Lukeminen aiheutti lähinnä kauhua kaikista vääristä syistä. Näin tarinan asetelmassa kuitenkin potentiaalia ja päätin kirjoittaa koko jutun uusiksi ihan toisista lähtökohdista.
Luin tätä varten monia yksityiskohtaisia, kieltämättä makaabereja kuvauksia Mustasta surmasta. Monet niistä päätyivät melkein sellaisenaan tähän tarinaan. Brutaaleimpana esimerkkinä mainittakoon, että ruton runtelemia ruumiita todella jätettiin kaduille mätänemään ja varomaton kulkija saattoi todella törmätä itsekseen liikkuviin kärryihin, jotka kuljettivat vainajia – en koskaan kehtaisi keksiä tällaista itse! Vampyyreja todella syytettiin tartunnasta ja niitä yritettiin karkottaa voimakkaasti tuoksuvilla yrteillä. Monet muutkin yksityiskohdat aikakaudesta pitävät paikkansa.
Tässä kohtaa voisi tietysti kysyä, miksi edes vaivaudun, kun lukijat kuitenkin olettavat, että keksin kaiken? Mutta kuten Don Rosa totesi: Se on hauskaa! Se todistaa vain, että historia on täynnä niin outoja ja raadollisia yksityiskohtia, ettei kieroinkaan mieli voi sellaista keksiä. Kaikella kunnioituksella kieroja mieliä kohtaan. Mitä enemmän luin Mustasta surmasta, sitä enemmän minua alkoi kiehtoa ja kylmätä ajatus siitä, mitä ihmisen päässä tapahtuu silloin kun koko maailma ihan kirjaimellisesti hajoaa ympäriltä? Entä sitten kun perhekin hajoaa, mitä jää jäljelle? Näistä teemoista syntyi tarina, jonka lopputulos on tämä.