S.S. Lampiniva: Vielä päivä

Nuoren naisen kasvot ovat jähmettyneet. Niillä on vielä elämän hiekkainen väri, mutta silmät ovat harmaata lasia, eivätkä suuta ympäröivät kauhun uurteet muutu enää koskaan. Toisessa silmässä on häiritsevästi verisuoni katki.

Tyttö oli korkeintaan kuusitoistavuotias, luultavasti nuorempikin.

Hänen kätensä vapisevat, sormet eivät taivu, sillä kipu on yhä tuore. Hän katsoo kouriksi jähmettyneitä käsiään. Verta, joka ei koskaan niille vuotanut, mutta joka on tahrinut ne siitä huolimatta.

Hän tarttuu ruumista jaloista ja raahaa sen ponnistellen kanjonin reunalle. Ruumiskurusta uhoaa mädäntyvän lihan lemu, se on saada hänet yökkäämään.

Pirun maski jäi autoon.

Tytön kasvot ovat lapsen kasvot, eikä hän katso niitä työntäessään ruumiin reunan yli. Hän ähkäisee ponnistuksesta. Pitkä tumma tukka hulmahtaa ilmanvastuksesta ja katoaa näkyvistä. Alhaalta kuuluva mätkähdys säikyttää haaskaeläimet hetkeksi, närkästyneiden kraak-huutojen kuoro saattaa hänet takaisin kuorma-autolle. Sen takaovi retkottaa avoimena. Hän tuijottaa sisällä varjossa lepääviä ruumiita hetken, laskee ne, laskee vielä kerran ja kolmannenkin, huokaisee ja hengittää syvään, mikään niistä ei liiku, ei varmasti, ei liikkuisi enää ikinä eikä koskaan. Hän käy jälleen työhön.

Haaskalintujen huudot kaikuvat kanjonissa. Hänen kättään jomottaa.

 

***

 

Hän oli huomannut tytön paon liian myöhään. Radio oli ollut liian kovalla, käsijarrun naksahdus liian häiritsevä. Sivupeilissä näkynyt liike jähmetti radion mukana lauletun kappaleen hänen huulilleen, ja hän ehti katsoa yhä pienevän hahmon loittonemista ikuisuudelta tuntuvan hetken, ennen kuin järkytys ja epäusko väistyivät tarpeeksi ammatillisen epäonnistumisen pelon tieltä.

”Helvetti!”

Hänellä ei ollut asetta, ei hävitystyöntekijöillä koskaan ollut. Pelkkiä elottomia ruumiita. Hän huusi tytön perään, mikä sai tämän vain takertumaan elämäänsä tiukemmin, kiihdyttämään tahtiaan kohti erämaata.

Paniikki puristi hänen kurkkuaan. Työasu kahisi kuuluvasti. Hiki valui selkää pitkin.

Hetken hän harkitsi pysähtyvänsä, päästävänsä tytön menemään. Tytön tummat hiukset heiluivat puolelta toiselle hypnoottisesti. Olisi tarvinnut vain antaa jalkojensa mekaanisen rullauksen pysähtyä, jäädä katsomaan tytön menoa ja antaa olla.

Kädet tärisevät vielä aamiaispöydässäkin. Hänen oikea kätensä on värjäytynyt sinertäväksi, veri valkean ihonsa alla on jähmettynyt kulumattomaksi marmoriksi. Hän piilottaa käden syliinsä vaimonsa katseelta ja ihailee korostetun painokkaasti mekkoa, jota tämä on käyttänyt viimeiset 20 vuotta. Vaimo nostaa katseensa sanomalehdestä, syvä ryppy ilmestyy tämän siistittyjen kulmakarvojen väliin, eikä kumpikaan sano mitään.

Vilunväreet iskevät kesken ennätyskuuman iltapäivän, ja radion uutistenlukijan ääni pahoittelee muurien korkeutta ja maailman nykytilan surkeutta.

 

***

 

Varjoilla on ensimmäistä kertaa kasvot. Ne virnuilevat hänelle senkin jälkeen, kun niiden omistajat ovat humahtaneet kuruun muiden kaltaistensa joukkoon. Varjot jäävät. Hänen tappamansa tytön kasvot huutavat kuorma-auton taustapeilistä. Vääristyneet sinertävät lapsen kasvot ja kurkku, joka on juuri hänen käsiensä väliin sopiva. Kylmä hiki valuu hänen ohimollaan. Ruumis yksi toisensa jälkeen tömähtää joukkohautaan. Lapsi jatkaa huutamistaan niin kauan kuin kuolleita on jäljellä. Sen jälkeen tyttö vaikenee ja katsoo häntä vain epäluonnollisesti ammottavilla silmillään, kunnes hän saapuu asemalle ja toikkaroi ulos ajoneuvonsa ohjaamosta haponmaku suussaan.

Hänen kättään kirvelee. Oikean käden etusormen ja peukalon välisessä lihassa komeilee kuunsirpin mallinen verestävä kehä. Tytön hampaat olivat terävät, mutta lihakset liian turrat ja liikkeissään hitaat.

Hän hankaa pukuhuoneessa haavaa desinfiointiaineella ja etsii pienimmän laastarin, jonka löytää. Vakuuttelee itselleen, etteivät sylki ja veri välitä niitä bakteereja, joiden tuhoamiselle koko maailma on omistautunut.

Se mitä maailmasta on jäljellä.

 

***

 

Hänen vaimonsa huomauttaa levottomasta yöstä, piipittää huolestuneena pikkulinnun heiveröisellä vakaumuksella ylityötuntien myrkyllisestä määrästä ja luonteesta. Ei osaa epäillä sitä, minkä sydämensä sopukoissa tietää. Vaatii vain lepoa ja rohtoja ja turhauttavaa tietämättömyyttä ja on tietoisesti katsomatta miehensä käteen liimattua ihonväristä kankaanpalasta. Vaimon silmistä paistaa kuitenkin alaston kauhu, sama kuin kuolevilla ja kuolemaan tuomituilla.

Hän polttaa elämänsä ensimmäiset savukkeet, tärinä varisuttaa tuhkaa pöydälle, eikä hän uskalla tarkistaa, miltä hänen omat silmänsä näyttävät.

 

***

 

Hänen rintansa on pakahtua. Kuume ei ota laskeakseen. Kolme päivää on tutkinnallinen raja. Hänen on pystyttävä töihin tai kaikki on hukassa. Vaimo on käymässä hysteeriseksi. Apua ei uskalla pyytää, pian sitä ei voisi edes saada. Laastari on käynyt liian pieneksi. Lapsi on viety anopille. Vaimo kieltäytyy lähtemästä, mutta pian on sen aika. Riski on liian suuri.

Hän yrittää töissä udella kollegoiltaan vaivihkaisesti nykyistä katukaupan tilannetta, pitäisi tyttärelle saada jotain säännöstelyn ohi, ei mitään laitonta tietenkään eikä suurissa määrin. He keskustelevat kysynnästä ja tarjonnasta, vedestä ja lihasta ja maitotuotteista ja kaikista heistä, jotka jäävät kokonaan ilman. Hän huomaa nauravansa muiden mukana tuhoontuomituille reppanoille, jotka ostavat jauho- ja nesteseoksia huumekauppiailta apteekkarin nurkan takana. Miten hyväuskoisia ihmiset ovatkaan. Hän nauraa niin, että kyyneleet valuvat hänen poskillaan kohti maata.

Seuraavana aamuna aurinko on kalpea. Hän suoristautuu sänkynsä laidalta ja antaa vaimolleen käskyn poistua talosta ja polttaa kaiken turvaan päästyään, vaatteetkin päältään. Vakavin kasvoin hän suoristautuu ja evää hyvästit lapsensa äidiltä, joka parkuu vastaväitteitä ja kirouksia ja hellyyden sanoja kyyneliin sekoitettuna puurona, joka on vuoroin liian kuumaa, vuoroin liian kylmää. Liikaa liian myöhään.

Hän lähtee töihin jalan, varoo katsomasta tai koskemasta kehenkään kalman peittämillä silmillään ja käsillään. Kävely on käynyt nykiväksi, lihakset tottelevat omaa tahtoaan, joka on usein hyvin erilainen kuin hänen omansa. Hän piilottaa sen esittämällä rampaa. Häntä katsotaan säälien, ei avoimen epäilevästi.

Töissä hän piiloutuu ruumiiden joukkoon ja toivoo, ettei muistuta heitä kuitenkaan vielä liikaa.

 

***

 

Kuolemanpelko ahdistaa häntä päivin öin, se saa pontta jokaisesta yskästä, värähdyksestä, tajunnan menetyksestä ja ruumiista, jota hän ei jaksakaan enää liikuttaa rotkon reunan yli. Hän saa tunteja kestävän päänsäryn pökerryttyään paahtavan auringon alle. Buranaa aamupalaksi ja lounaaksi ja parkkeeraus aivan rotkon reunalle.

”Adelaine, Adelaine”, hän sopertaa työnnettyään vaimoaan muistuttaneen naisen haudan ammottavaan kitaan. ”Anna anteeksi, Adelaine.”

Yöllä, kun hän herää kynsiensä verenvuotoon, hän huutaa epätoivonsa vaimonsa tyynyyn. Seuraavana aamuna hän polttaa veren täplittämät vuodevaatteet, ja tulen oranssissa valossa hänen kätensä väri näyttää vain mustelmaiselta. Laastari on meressä kelluva yhä pienentyvä saari.

Verenvuoto ei kuitenkaan lakkaa. Kun hän palauttaa verentahrimat hansikkaat työasemansa vaatehuoltoon päivän päätteeksi, hän tietää virkailijan jähmettyneestä ilmeestä, että ilmoitus on esimiehen sähköpostissa, ennen kuin hän ehtii ulko-oville.

 

***

 

Hänet noudetaan saman päivän iltana. Vaikka hän oli päättänyt vakaasti olla vastustelematta, kahleiden loksahtaminen hänen ranteilleen saa hänet näkemään taivaan sulkeutumisen, tähdettömän pimeyden, eikä jäljelle jää muuta kuin raivoisa pakko pysyä valossa.

Hänen onnistuu lyödä yksi poliiseista tainnoksiin, ennen kuin hänet taltutetaan väkivalloin ja kemikaalein.

Hän herää desinfiointiaineen poltteluun. Katkerana hän seuraa violetinpunaisen kuolion valloitusretkeä käsivarrellaan ja puree hampaitaan yhteen. On kiitollinen vain siitä, ettei kuolioita vaivauduta enää amputoimaan.

Loppu tulee nopeammin.

 

***

 

Sairastuneet viedään saattohoitoon. Siellä heidät kytketään kiinni paareihinsa ja vaivutetaan uneen, josta eivät enää herää. Ruumiit kuljetetaan hävitysasemille, joissa ne uutisten mukaan lajitellaan ja haudataan sopivan etäisyyden päähän kristillisin menoin kunnioittavasti ja asiallisesti.

Hän lausui rotkon äärellä Isä meidän -rukouksen ensimmäisenä työpäivänään. Ei kertaakaan sen jälkeen. Odotellessaan omien suontensa täyttymistä lääkecocktailista hän itkee katkerasti jokaista miestä, naista ja lasta, jonka kippasi samaan hautaan, johon hän itsekin vielä päätyisi ilman virsiä, rukouksia tai kukkalaitteita. Hän itkee murhaa, omaansa ja sen pakokauhuisen lapsiparan, joka olisi voinut elää tai olla elämättä itse niin halutessaan sen vähän ajan, mitä tällä oli enää jäljellä.

Tyttö ei kuitenkaan enää huuda eikä itke. Tämä makaa erämaan hiekalla jälleen yhtä elottomana kuin kaikki ne muutkin, jotka hän oli joskus saattanut hautansa häpeään. Silmät tuijottavat häntä mitään näkemättä, erämaa katoaa niiden pimeyteen, ja hän tietää, että hetki on koittanut.

 

***

 

Haaskalinnut huutavat tömähdysten tahdissa. Ruumiskuru kylpee oranssin ja kullan sävyissä liki 40 asteen lämpötilassa. Valkoiseen työasuun verhoutunut työmies pyyhkii hikeä maskinsa ympäriltä ja tarttuu seuraavaan sinertävään käsivarteen. Ruumis putoaa pää edellä kasan päällimmäiseksi. Kraak!

Radio on jäänyt päälle kuorma-auton ohjaamossa. Kuljettajan avoin ovi päästää sisään iltapäivän kuumuuden, ulos jo puhkikulutetut radiohitit. Työmies nojaa hetken kulkuneuvoaan vasten, siirtää valkoisen maskinsa syrjään ja pistää tupakaksi. Vielä olisi muutama kalmo puskettavaksi. Pieni poika, kollega ja vanha nainen, joka näyttää siltä kuin voisi kävellä hautaansa itsekin. Työmies kiroaa suustaan harmaata savua ja yrittää olla hengittämättä liian syvään tienoon ominaishajua. Taivas on häikäisevän sininen.

Radiossa soi uutislähetyksen tunnussävelmä. Juontajan ääni on epätavallisen epävirallinen, se juoksee edelleen ja on kompastua sanojen jalkoihin toistaessaan uutisen, joka on ollut kaikkien huulilla aamunkoitosta lähtien.

”…on löydetty. Kansainvälinen yhteistyö mahdollisti…”

Mies kurottaa ohjaamoon ja sohaisee radion pois päältä. Hän sylkee tuhkanmaun klimpiksi hiekkaan, nakkaa savukkeen maahan ja rusikoi sen sammuksiin kenkänsä kannalla. Käsi pyyhkäisee kasvoilta hikivanat. Hän katsoo hetken jäljellä olevaa kolmikkoa ja kiroaa uudelleen. Maskin kuminauha napsahtaa kivuliaasti hänen iholleen, hengitetty ilma kerääntyy ikävästi suuta vasten.

Hän kävelee ruumiskasan luo, tarttuu entisen työtoverinsa nilkkoihin ja raahaa tämän Ruumiskurun reunalle. Hän välttää tiukasti katsomasta kasvoja, työ on vain hiekkaa ja ihoa ja valkoista suojakangasta.

Ilmalento on lyhyt. Mies kääntää katseensa, kun ruumis sukeltaa kasvojen ja raajojen levottomaan mereen.

(c) S.S. Lampiniva 2017


 

Kirjoittajasta

S. S. Lampiniva on turkulaistunut kääntäjä ja tekstien toimittaja. Vielä päivä -novelli sai alkunsa ajatuksesta yksilön kasvottomuudesta koko ihmiskunnan jäsenenä.

Vastaa