Alussa oli hiljaisuus. Sitten tyhjyydestä kantautui matala jyrinä. Aalto, konserton alkutahdit. Musiikki vyöryi eteenpäin ja loi universumin mennessään: galaksit ja aurinkokunnat, taivaan kehät, niillä seisovat enkelit ja demonit. Sävelet levisivät yhä kauemmas, yhä laajemmaksi avaruudeksi, kunnes lopulta ne vaimentuivat kohinaksi maailmankaikkeuden taustalle. Tähdet ja planeetat kiersivät radoillaan jäljitellen alkuperäistä harmoniaa.
Auditorion valot ovat kirkkaat ja mustassa, olkaimettomassa iltapuvussa on kuuma istua. Nuottiliuskojen marginaaleissa on hikiset sormenjäljet siinä, missä olen vapisevin käsin kiinnittänyt liuskat paikoilleen pyykkipojilla. April istuu vieressäni eikä näytä hikoilevan yhtään. Toivon, että hermostukseni ei tartu häneen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen sama esiintymisjännitys: kämmenet ovat tahmeat, suu kuivuu, sydän pamppailee hurjasti.
Nuotit rapisevat, kun soittajat kääntävät sivua konserton osien välissä.
Esiviulistin niska punoittaa edessäni parin tuolirivin päässä. Hän oli valitsijana kamariorkesterin koesoitossa viime viikolla. He tarvitsivat kolmannen sellistin ja minä olin, kuten tavallisesti, työtä vailla. Mies istui ilmeettömänä paikoillaan koko koesoittoni ajan. Kun luulin jo, että pieleen meni, hän avasi suunsa ja sanoi naukuvalla äänellä, mainiota, suurenmoista. Hän kiitteli minua vielä ohjatessaan minut ulos huoneesta. Saisin aloittaa heti. Ehkä soitto sitten meni hyvin. Ainakin olen nyt tässä.
Kapellimestari johtaa katse alas luotuna. Frakki, pää ajeltu kaljuksi, tahtipuikko kädessä. Hänen asennossaan on jotakin heinäsirkkamaista, aivan kuin hän olisi juuri ponnistamassa korokkeelta hyppyyn. Kutsun häntä mielessäni nimellä Patrick, koska en osaa lausua hänen puolalaista nimeään. Ainakin nimi kuulostaa puolalaiselta, koska se on täynnä konsonantteja, mutta en ole varma. En ole vielä puhunut hänen kanssaan henkilökohtaisesti. Asetan sellon paremmin jalkojeni väliin ja kohotan jousen.
Toinen osa. Oboe lurittaa soolon, kun sellot ja bassoviulut säestävät sitä musiikin säännöllisessä rytmissä. Yksinkertainen melodia hiipii kohti orkesterin keskustaa alttoviulujen ja viulujen liittyessä siihen mukaan. Patrick seisoo korokkeella ja johtaa. Se tapahtuu, orkesteri muuttuu yhdeksi organismiksi. Soittajat lakkaavat olemasta yksilöitä, tärkeintä on yhteinen sointi. Patrick heiluttaa tahtipuikkoa täsmällisesti kuin kone. Hymy käy hänen suupielessään ensimmäisen variaation vaihtuessa seuraavaan. Hänen kalju päälakensa kiiltelee auditorion kuumissa valoissa.
Sali on täynnä. Kulttuurinnälkäinen bergeniläisyleisö tulee kuuntelemaan, vaikka vieraileva orkesteri olisi täysin tuntematon. Sivusilmällä näen, kuinka intendentti puikkelehtii salin perällä ja näyttää tyytyväiseltä. Patrick orkestereineen on pudonnut hänelle taivaasta. Ei kukaan meistä ollut kuullut orkesterista aikaisemmin. Koesoitto tuli täydellisenä yllätyksenä, mitään tietoa esityksistä ei siinä vaiheessa vielä ollut. Ja tämä tapahtui vasta pari viikkoa sitten. Viimeiset tahdit alkavat. Väsyttää, nuotit hyppivät viivastolla. Pääsen loppuun.
Konsertti on ohi.
Veri kohisee yhä korvissa, kun kävelen lavalta. Olen loppuun kulutettu, tyhjä. Muusikot keräävät päällysvaatteensa ja soittimensa, talo hiljenee. Kun lähden, Patrick seisoo aulassa seinän kokoisen lasi-ikkunan ääressä ja katselee jotain, ehkä tähtiä. Toivotan Patrickille hyvää yötä ja hän heilauttaa kättään kääntämättä katsettaan. Kävelen hitaasti kapeaa jalkakäytävää tähyillen samalla ylöspäin. Mitä Patrick siellä näkee, en tiedä. Vaikka on kova pakkanen ja ilma kirkas, en kaupungin valoilta näe taivaalla yhtään mitään.

Kun saavun Kilroyhin, Jonas istuu nurkkapöydässä ja Ingvild nojailee baaritiskiin jutellen jonkun miekkosen kanssa. Ingvild löytäisi miesseuraa vaikka autiolta vuoren huipulta. Baarimikko tervehtii minua tavallisen ynseästi. Vien lasin suosiolla pöytään, sillä Ingvildillä ja nuorukaisella on juttu kesken. Jonasilla on edessään tiedelehti, jota hän selailee.
”Miten meni?” hän kysyy.
”Paremmin kuin luulin. Bändi on loistava. Pelkään koko ajan, että ne tajuavat miten surkea olen ja potkaisevat minut pellolle.”
”Mitä soititte tänään?”
”Ensimmäisen brandenburgilaisen.”
”Ah, Bachia.”
Hiljenemme molemmat hetkeksi. Minä ajattelen Bachia, Jonas luultavasti jotakin tiedelehdestä lukemaansa juttua. Hän tyhjentää lasinsa.
”Mukava paikka, kun täällä ei soiteta taustamusiikkia”, hän sanoo. ”Ingvild ei kuulemma kestä musiikkia työpäivän jälkeen. Hän sanoi olevansa kurkkuaan myöten täynnä… no, ylipäätään Ingvild on aina kurkkuaan myöten täynnä.”
”Ei häntä näytä vaivaavan mikään nyt.”
Jonas ei vaivaudu hakemaan uutta tuoppia, hän sulkee lehden ja nojaa kädellä poskeensa. Ingvild istuu pöytäämme.
”Kuka tuo oli?” kysyn.
”Joku vain. Onneksi olkoon, ensimmäinen konsertti uudessa orkesterissa”, Ingvild sanoo ja kurkottaa halaamaan minua pöydän ylitse. Jonas pelastaa tyhjät tuopit välistä otsaansa kurtistaen.
”Kiitos. Eipähän tarvinnut vielä pestautua pesemään ikkunoita”, sanon.
”Viidentoista asteen pakkasessa, ei sinua olisi kukaan ottanutkaan.”
Vilkaisen ulos. Bergen on muka Norjan kulttuurikeskus, paskan marjat, junttila jossa on tarpeeksi keskiluokkaa ylläpitämään oopperaa ja sinfoniaorkesteria. Kelvolliset muusikotkin ovat enimmäkseen ulkomaalaisia. Minä ja Ingvild olemme konservatoriomme ainoat muusikot, jotka työskentelevät kaupungissa.
”Parempi se kuin myydä sellonsa”, sanon omalle heijastukselleni ikkunasta.
Ingvild nyökkää baaritiskin suuntaan. ”Tilaatteko vielä jotain? Minua ei väsytä yhtään.”
Hän nappaa setelin kädestäni.
”Muistuta minua, miksi aina roikun muusikoiden kanssa”, Jonas sanoo.
”Koska sinulla ei ole muitakaan kavereita. Sinulla on tylsät jutut.”
”Te ette vain osaa arvostaa niitä.”
Jonas haukottelee.
”Anteeksi”, hän sanoo. ”Seuralla oli tähtitornissa avoimet ovet. Tiesitkö, että taivaalla oli supernova viime yönä? Se näkyi kaukoputkesta tosi hyvin siinä neljän aikaan aamulla. Lyön vetoa ettette edes tiedä, mikä supernova se oli.”
”Joku Idols-tähti?” arvaan.
Ingvild nauraa.
”Ei kun SN 2014 jn”, Jonas sanoo.
”Näit siis tähtiä viime yönä.”
Ingvild silittää Jonasin poskea.
”Päätä ei saisi kolhia, mutta jos se auttaa, minä tarjoan”, hän sanoo ja tilaa lisää olutta meille kaikille.

Näen unta. Istun orkesterissa tutulla paikalla, mutta soittajat ovat vieraita. Nuottitelineellä edessäni on täysin tuntematon kappale. Kohotan jousen ja soitan täydellisesti. Pelkään koko ajan, että lipsahdan ja muut tajuavat minun olevan väärässä biisissä, mutta musiikki jatkuu. Valot häikäisevät, ja kun näen jälleen selvästi, tajuan, että soittajat ovat muuttuneet paikoillaan kyyristeleviksi hyönteisiksi.

Aamun lehdessä on konsertin arvostelu sisäsivuilla. Maakuntalehden musiikkikriitikko kehuu, suorastaan ylistää esitystä ja Patrickin johtamista. ”Kamariorkesteri on pieni ihme”, ja: ”Kannattaa tulla kuuntelemaan kauempaakin”. Samassa lehdessä on kuin onkin myös juttu supernovasta. Tähtitieteellisen seuran puheenjohtaja kertoo, että se oli näkynyt erityisen hyvin pohjoisella taivaalla. Myöhemmin odotetaan myös tähdenlentoja. Ehkä kaupunkimme tarjoaa eksotiikkaa eurooppalaisille kapellimestaritähdille, ja siksi he tulevat tänne. Bachia revontulien alla.
Raahaan selloa puolityhjässä bussissa. Muut lähiön asukkaat ajavat maastureita, minulla ei ole varaa. Orkesterilaiset ovat ilmeisesti majoittuneet kaupungin keskustaan, koska parkkipaikka on puoliksi tyhjillään. Keskustassa on joka paikkaan lyhyt välimatka, Patrickin hotellilta on vain pari askelta hänen vuokraamaansa konserttisaliin. Olen ajoissa, jo toista viikkoa. Onnittelen itseäni. Kannatti virittää kaksi herätyskelloa soimaan.
Tervehdin Aprilia ja nyökkäilen sinne ja tänne, en tunne ketään vielä kovin hyvin. Edessäni istuvalla alttoviulistilla on yllään punainen kashmirneule. Se näyttää pehmeältä, on lähellä etten ojenna kättäni tunnustellakseni kangasta. Orkesterilaiset ovat kovin kohteliaita, kaikki vähän vanhempia kuin minä. Naisia on suunnilleen yhtä paljon kuin miehiä. Takanani basistit keskustelevat keskenään englanniksi. Patrick naputtaa tikulla nuottitelineeseen.
”Kevätkauden lopuksi harjoittelemme Bachin h-mollimessun. Soitamme brandenburgilaiset järjestyksessä yhdestä kuuteen, sitten huipennus. Teokset ovat tuttuja, mutta esitämme ne vähän uudella tavalla”, Patrick sanoo ja hymyilee. Hän hymyilee paljon, ilman näkyvää syytä.
”Uudella tavalla” tarkoittaa, että esitämme konsertot vähän eri soitinkokoonpanoille sovitettuina. Patrick on ilmeisesti tehnyt uudet orkesterisovitukset itse. Hän perustelee sitä sillä, että Bach itse pyrki sovittamaan konsertot niin, että ne sopivat mahdollisimman hyvin erilaisille orkestereille. Nyt kakkosen nokkahuilusoolo esitetään poikkihuilulla, ja niin edelleen. Patrick ilmeisesti pitää poikkihuilusta. Hän on hauskannäköinen, sileä pää säännöllisen muotoinen kuin kananmuna. Silmissä sama määrätietoinen katse kuin eilen illalla konsertissa. Sama se, vaikka yleensä kauden ohjelmat ilmoitetaan vähintään puoli vuotta etukäteen. Nyt tehdään asiat toisin.
Aloitamme. Vasta kesken kappaleen huomaan, että orkesterissa on uusia soittajia. Punapaitainen alttoviulisti ei istunut edessäni vielä eilen. Muistan varmaan väärin, mutta toinen basisteista näyttää tänään soittavan harppua. Olen toivoton muistamaan ihmisten nimiä ja kasvoja. Soittajia on kuitenkin kaksikymmentä, ei sellaisen joukon nimiä ja kasvoja opi kovin nopeasti. Mutta osien välissä vilkaisen taakseni ja katson tarkemmin: kyllä, olen varma, että hän on sama mies. Tai sitten monet miehet orkesterissa vain näyttävät liian samalta. En uskalla enää katsella sivuilleni. Epätavallista nähdä miehen soittavan harppua.
Kaikki seuraavat Patrickin käden ja vartalon liikkeitä, hänen ilmeitään herpaantumatta. Me olemme alus, Patrick on kapteeni. Musiikki on meri, tai tähdet. Soitamme ja musiikin huippukohdassa näen kuin välähdyksenä tumman veden pinnan, punertavan kuunsirpin ja tähdet, jotka ovat eri asennossa kuin täällä. Ne liikkuvat, lähestyvät veden pintaa. Sitten näky katoaa.

Päivät kuluvat. Pakkanen pysyttelee lahdella ja viima lakaisee kaupungin katuja. Harjoittelemme, ja päivä päivältä epäilykseni vahvistuvat. Muusikot vaihtavat eri soitinryhmistä toisiin. Pahinta on se, että kaikki ovat täydellisiä, kerta kaikkiaan briljantteja. Onneksi minulle ei ole ehdotettu siirtoa. En ole viitsinyt mainita asiasta Ingvildille mitään, hän ei uskoisi minua.
En tiedä, miten vaihto edes tapahtuu. Soittajia myös katoaa. Ketään ei julkisesti eroteta, mutta luultavasti näin on tapahtunut. Patrick on hyvin tiukka. Pelkään joka aamu, kun raahaudun konserttisalin raskaista ovista selloineni sisään. En ymmärrä miksi minä edes kelpaan näille. Mutta Patrick ei näytä huomaavan epävarmuuttani. Muutenkin hän puhuu minulle aina hyvin ystävällisesti, hänessä ei ole jälkeäkään niistä kapellimestarien ikävistä elkeistä, joihin olen tottunut, megalomaniaa lukuunottamatta.
Opiskelijoita istuu kuuntelemassa harjoituksia. Harjoituksiin lippuja myydään halvemmalla, Patrickin idea sekin. Patrick tutkii intendentin kanssa konserttisarjan mainosjulisteita. Hän on kumartunut pöydän yläpuolelle ja mumisee keskittyneesti. Intendentti on yrittänyt ylipuhua Patrickia esittämään jotain muutakin kuin Bachia, mutta Patrick pysyy kannassaan. Ohjelma näyttää houkuttelevan yleisöä näinkin, pääkaupungista saakka.
Patrickin mukaan olisimme parempi orkesteri, jos voisimme tehdä enemmän yhteistyötä eri taiteilijoiden kanssa. Intendentti yrittää hankkia meille solisteja muualta Euroopasta h-mollimessua varten. Patrick pudottelee nimiä, hän on omaksunut vauhdilla tietoa, jolla on paikannut ne uskomattomat aukot, joita hänellä on tämän maan musiikkielämästä. Satuin kuulemaan, kun hän keskusteli edellisenä iltana intendentin kanssa eikä tunnistanut sinfoniaorkesterin johtajaa Borista, Ingvildin pomoa. En ollut uskoa korviani. Boriksen tuntevat kaikki.
Seuraavana iltana on taas täysi sali. Näyttää, että yleisöä riittää jatkossakin, joten talo on nyt vuokrattu koko kevääksi. Konserttisalissa ei ole paljon istumapaikkoja, mutta lavalla on tilaa tarpeeksi ja akustiikka on erinomainen.
Patrick piiskaa meitä yhä parempiin suorituksiin. Harjoitukset alkavat varhain aamulla. Lounastauko on peruutettu ja joudumme syömään eväät salissa. Soittajat keräävät nuotteja ja aukovat eväsrasioitaan. April hieroo vieressä kämmentään ja verryttelee sormiaan.
”Tänään on palkkapäivä. Haluatko lähteä kaupungille?” kysyn.
”Mitä ajattelit tehdä?” hän kysyy.
”Käyn varmaan ostoksilla ja tapaan pari kaveriani”, sanon.
”Minun täytyy harjoitella.”
”Niin, tietenkin. Kaikki täällä ovat niin omistautuneita.”
”Patrickin kanssa oppii.”
”Ilmeisesti”, sanon ja väistän basistia, joka kävelee edestämme omalle paikalleen. Basistit takanamme keskustelevat tsekiksi, tai siltä se ainakin kuulostaa.
”Patrick ei ainakaan yritä koko ajan iskeä orkesterin naisia niin kuin eräs toinen kapellimestari tässä kaupungissa”, jatkan.
Tarkoituksenani oli heittää kevyt kommentti, mutta April tuijottaa minua ilmeettömästi kuin ei ymmärtäisi mitään.
Kävelen yksikseni kaupungille ja mietin, miksi Bach. Ja miksi minä välitän, jos kerran olen yhtä kelvoton muusikko kuin uskottelen olevani. Kopernikus aikanaan ihaili antiikin tiedemiesten teoriaa sfäärien musiikista. Eri planeettojen radat soivat hänen mielestään kolmeoktaavisessa sävelasteikossa lyyran kielien tavoin. Keskiajan mystikot uskoivat, että ne vastasivat enkelikuorojen musiikkia. Taivaallista musiikkia, sitä Bachkin tavoitteli. Tai sitten hän vain ansaitsi leipäänsä Tuomas-kirkon kanttorina, muusikkona niin kuin minäkin.

Kahvilan pöydässä väittelen taas Jonaksen kanssa. Muotiliikkeen kassissa tuolin vieressä on vihreä mekko, jonka ostin vaikka väri ei ole aivan sellainen kuin haluaisin. Nappasin sen kaupan rekiltä vaimentaakseni nalkuttavan tunteen takaraivossani. Joko Patrick ja koko orkesteri ovat vain niin kaukana minun yläpuolellani taiteilijoina ja muusikkoina tai sitten koko porukassa on vain jotakin tosi outoa.
Jonaksen mielestä ihmiskunnan pitäisi määrätietoisemmin pyrkiä avaruuteen. Minä en ole niinkään varma. Hän perustelee, että kun opimme liikkumaan lähellä valon nopeutta, voimme palata takaisin ja kaikki on muuttunut.
”Ärsyttävät sukulaiset ovat kuolleet. Kaverit voisimme ottaa mukaan”, hän sanoo.
”Jos se on mahdollista, eikö ole todennäköistä, että jokin avaruuden muukalaislaji on oppinut sen aikaisemmin?” minä kysyn. ”Jos he ovat oppineet, he voivat opettaa sen meille. Meidän ei tarvitse kuin odottaa, että he vaivautuvat tänne saakka.”
Jonas ei näytä vakuuttuneelta.
”Jos maapallon ulkopuolista älyä on olemassa, se poikkeaa niin paljon tuntemastamme, että he tuskin ovat kiinnostuneet olemaan tekemisissä meidän kanssamme. Ihminen joutuu löytämään oman tiensä avaruuteen itse.”
”Tiedä häntä”, sanon.
”Ilonpilaaja”, Jonas sanoo, mutta piristyy sitten. ”Luin tänään jotain, josta takuulla pidät. Yksi tiedemies, Lewis Thomas olisi halunnut, että maan ulkopuoliseen älyyn yritettäisiin ottaa yhteyttä Bachin musiikin kautta. Hänestä Bach edusti parasta, mitä ihmiskunta on tuottanut”, hän sanoo.
En jaksa kuin nyökätä. Vikaostos harmittaa minua ja käsivarsia särkee.
”Ehkä avaruusolennot palaavat ajassa taaksepäin tapaamaan säveltäjää”, minä sanon.
”Ehkä ne joutuvat palaamaan ajassa taaksepäin nähdäkseen ihmisen ylipäätään.”
”Miten niin?”
”Sitten kun Voyagerit tai muut luotaimet saavuttavat lähimmät tähdet, ihmiskunta on tuhoutunut jo aikapäiviä sitten”, Jonas sanoo. ”Jos maapallon ulkopuolinen äly vierailisi täällä, he olisivat luultavasti kiinnostuneempia meidän taiteestamme kuin tieteestä tai teknologiasta. He olisivat meitä niin paljon edellä, kun kerran pääsisivät tänne saakka. Bach tai joku muu barokkisäveltäjä voisi olla heidän mieleensä, koska se on niin säännöllistä ja harmonista.”
”Lady Gaga ei niinkään”, sanoo Ingvild ja romahtaa tuoliin vieressäni.
”Mitä löysit?” kysyn.
”Katsopa näitä”, Ingvild sanoo ja vilauttaa kassista punaisia rintsikoita Jonasia ärsyttääkseen. ”Puhutaanpa siitä Patrickista. Mistä se olikaan kotoisin?”
”Jostain Itä-Euroopasta hän on kotoisin, en ole kehdannut kysyä, mistä”, sanon ja hieron kipeää rannettani.
”Jälleen yksi Bach-intoilija, niitähän riittää. Bach on mahtava, mutta rajansa kaikella. Ihmisistä tulee pakostakin outoja, jos he uppoutuvat liikaa Bachiin.”
”Niin.”
”Psykopaatteja kaikki kapellimestarit. Mutta hei, ajattele hyviä puolia. Soitat upeasti, paremmin kuin ennen.”
Ingvild pitää pienen tauon ja sanoo sitten hiljempaa: ”Suurin mysteeri täällä on se, miksi se Patrick juoksee vapaalla jalalla. Missä tahansa orkesterissa rivi naisia olisi jo yrittänyt pyydystää häntä. Tule vaikka katsomaan meidän harjoituksia. Jos minä soittaisin teillä….”
”Kiitos, Ingvild, riittää.”
”Ole hyvä vain.”
Nojaan pöytään ja huokaan. Itse olen aina vähän epäillyt Johan Sebastian Bachia. Jos jokin musiikki voi kohottaa ihmisenä olemisen korkeammalle tasolle, sen on oltava Bachia. Mutta onko se sitten totuudenmukainen kuva ihmisestä, en tiedä. Mistä sen tietää, mitä hän on tavoitellut. Yhtä hyvin Bachia itseään voisi pitää todisteena vieraasta älystä.

Patrick saapuu aamulla orkesterin eteen suihkunraikkaana. Vaikka hänellä ei ole hiuksia jotka kastuisivat, hän tuoksuu hieman erilaiselta. Ohuen mustan villapaidan alta erottuvat hoikat, lihaksikkaat käsivarret. Minun täytyy kerätä ajatukseni.
April on siirtynyt soittamaan bassoviulua. Kukaan ei näe siinä mitään ihmeellistä enkä minä uskalla kysyä mitään. Harjoitukset jatkuvat. Patrick piiskaa meitä kovempiin suorituksiin. Korvissani soi ja joka ikistä lihasta kehossani särkee. Tämä on hullujenhuone ja painajainen. Musiikki vain on niin upeaa, että minun on pakko pysytellä mukana. En halua enää elää ilman tätä musiikkia.
Törmään Patrickiin, kun olen menossa kotiin nukkumaan muutamaksi tunniksi. Hiukseni ovat sekaisin ja minulla on sama paitapusero ylläni kolmatta päivää. Kaikki muut  ovat niin kurinalaisia ulkonäköä myöten, hiussuortuvakaan ei pääse karkuun edessä istuvan alttoviulistin nutturasta. Minua hävettää kävellä Patrickin eteen sellaisena, mutta hän ei tuntunut välittävän. Hän ei näytä yhtään väsyneeltä vaan kysyy, tapaammeko huomenna. Luulen hänen tarkoittavan harjoituksia ja vastaan ”kyllä”. Vasta myöhemmin ymmärrän, että hän halusikin minun tapaavan hänet käytävällä. Joko hän on hyvin salaileva luonne tai sitten hänelle ei vain tule mieleen pyytää minua kahville.

Kävelen työpaikalle aamuhämärissä. Vuonolta nousee usvaa, kun ylitän sillan. Funikulaarin valot tuikkivat vuoren rinteellä. Autot ja talojen ääriviivat katoavat. Näen tyynen merenpinnan, kuun ja tähdet, violetin auringonnousun. Veden pinnasta kuvastuva maisema näyttää vanhalta kuin se heijastuisi vuosimiljoonien takaa. Sitten supernova räjähtää lahden ylle ja horisonttiin aukeaa repeämä. Valo välähtää ja räpyttelen silmiäni. Usva hälvenee ja maisema on palannut ennalleen: tuomiokirkon torni, ohitse vyöryvät bussit. Vähällä on, etten horjahda ohiajavan maasturin alle.
Ennen harjoitusten alkua salakuuntelen alttoviulisteja edessäni. Joko vainoharhaisuuteni on saamassa minusta voiton, tai sitten he todella vain jäljittelevät kevyttä keskustelua. Lauseet eivät liity toisiinsa mitenkään ja ne alkavat mistä sattuu tai loppuvat kesken: mitenkäs tänään, huono ilma, joko luit sen. Luit minkä?
Illalla teen kokeen. Kävelen Patrickin eteen käytävällä ja suutelen häntä suoraan suulle. Hän näyttää hämmästyneeltä, mutta ei pahastu. Hän ei kuitenkaan seuraa minua, kun kävelen pois. Olen varmaan menettämässä järkeni.

Lounastunnilla kiipeän korokkeelle, johon Patrick on jättänyt partituurin. Aina ennen hän on kerännyt nuotit mukaansa ja työntänyt ne suureen salkkuunsa, mutta nyt hän on jättänyt ne telineelle. Tuijotan nuottiliuskoja, jotka hän on jättänyt minun nähtäväkseni tarkoituksella. Niin sen täytyy olla, sillä hän tietää, että lounastunnilla minä ainoana soittajana jään harjoittelemaan saliin.
Partituuria koristavat kirkkaat punaisen, oranssin ja sinisen sävyt. Loistavat värit ovat luultavasti kalpeita jäljitelmiä siitä mitä hän näkee tai tuntee. Näin hän johtaa. En olisi yllättynyt, vaikka hän ei kuulisi musiikkia ollenkaan, vaan ainoastaan näkisi sen erilaisina väreinä. Vain synestesian lopputulos on meidän kuultavissamme. Hipsin alas korokkeelta ja istun paikoilleni odottamaan, että sydämeni jyske tasaantuisi.
Kun harjoitukset jatkuvat, Patrick ei vilkaisekaan minuun. Tiedän, että hän tietää.
Illalla hän seuraa minua, eikä se ole minusta tippaakaan outoa. Hän kävelee minun kanssani kotiin. Suutelee minua poskelle taloni edessä, kuten on epäilemättä nähnyt tehtävän jossakin, ehkä filmissä. En halua luottaa liian pitkälle hyvään onneeni vaan päätän toimia, raahaan hänet sisään ja hän vain nauraa. Viiniä hän ei huoli. Hän ei tee yritystäkään vietellä minua, mutta ei vastusta minun lähentymispyrkimyksiäni. Hän on iloisempi, ihmismäisempi.
”Minä opin”, hän sanoo kuin lukisi ajatukseni.
Ehkä hän lukeekin. Juuri nyt en usko omiin aisteihini. Riisumme kaikki vaatteet ja käymme kapealle vuoteelle. Vartaloani hän tutkii ennemminkin uteliaasti kuin kiihkeästi. Hänellä on kyky olla hyvin hellä, se johtuu varmaan musiikista. Hän sanoo, että minä olen kuin musiikkia. Hän nostaa syliinsä minut kahareisin istumaan. Suljen silmät ja katoan itseltäni.

Seuraava päivä kulkee kuin sumussa. Olemme kävelleet Patrickin kanssa yhdessä työpaikalle, mutta harjoituksissa hän on yhtä säälimätön johtaja kuin aina ennenkin. Normaalit katumuksen tunteet, pitikö minun taas ja juuri pomon kanssa, eikö minulla ole mitään itsesuojeluvaistoa?
Illalla livahdan suoraan harjoituksista baariin ennen kuin Patrick ehtii sanoa mitään. Jonas ja Ingvild ovat viimeinen ankkuri, joka minulla on normaaliin elämään. Istun tutussa pöydässä ja kuuntelen heidän juttujaan kuin tarkkailisin itseäni ulkopuolelta. Jonas on menettänyt kiinnostuksensa avaruusmatkailuun. Hänellä on uusi suosikkiteoria.
”Tiesittekö, että maailmankaikkeus on hologrammi? Olemme heijastus pallomaisen maailmankaikkeuden reunoilta. Sisäkkäisiä maailmankaikkeuksia voi olla vaikka millä mitalla.”
”Eikö sinulla ole tyttöystävää, jota kiusata?” Ingvild kysyy.
”Ei minua haittaa”, minä sanon. ”Jatka.”
”Sillä tavalla tähtien välinen matkustaminen ei ole niin kiireellistä. Voimme saada tietoa toisista tähtijärjestelmistä ilman, että kokonaisten sukupolvien ajan pitäisi matkustaa tyhjyydessä.”
”Eihän se nyt ole sama asia”, Ingvild sanoo. ”Emmehän me silloin pääse mihinkään täältä kurjalta pallolta. En tajua, miksi suostun puhumaan koko asiasta. Onko kumpikaan teistä nähnyt hyviä elokuvia viimeaikoina?”
”Eikö se tarkoita silloin vain sitä, että olemme heijastusta itsekin, sen vankeja?” kysyn.
”Mutta jokin muu laji voisi olla olemassa useassa ulottuvuudessa samanaikaisesti”, Jonas sanoo.
”Minä menen nyt”, Ingvild sanoo, mutta ei liiku paikaltaan.
”Itse asiassa minulla on teoria”, sanon.
Selvitän kurkkuani.
”Se tuli minulle mieleen siitä, mitä sanoit. Soittajat ovat olemassa eri tavalla kuin me, toisessa ulottuvuudessa. He ovat osa projektiota, joka näyttää orkesterilta.”
”Tuota noin”, sanoo Jonas.
”Musiikki on värähtelyä, eikö? Se näyttäytyy heille värin eri aallonpituuksina, ei ääniaaltoina. He ylittävät tähtienväliset etäisyydet omassa universumissaan muuttamalla soinnin valoksi. He etsivät täydellistä harmoniaa, vasta siten he pääsevät ylittämään ulottuvuuksien välisen rajan”, sanon.
Ingvild henkäisee.
”Mahtavaa. Patrick on nero.”
”Ingvild, älä viitsi. Olen tosissani.”
”Mitä siellä bändissä oikein tapahtuu?” Ingvild kysyy.
”Se… käy järkeen”, sanon.
”Totuus”, vaatii Ingvild.
”Menin sänkyyn hänen kanssaan.”
Ingvild riemastuu.
”Sitten et päästä sitä pakoon, vaan menet perään. Marsiin tai minne ne olivatkaan menossa”, hän sanoo.
”Ainakaan et soita konsertissa huomenna. Olet ylirasittunut, tarvitset lepoa”, Jonas sanoo jyrkästi. ”Pyydä sairauslomaa.”
”Varmasti soitan. Hän tarvitsee minua.”
Jonas näyttää paheksuvalta, mutta Ingvild puristaa kättäni.
”Minä tiedän, että pystyt siihen.”
Otan vastaan hänen rohkaisunsa, vaikka tiedän, ettei Ingvild tarkoita sitä mitä aion tehdä. Hän on minun paras ystäväni ja niin väärässä.

Alussa oli hiljaisuus. Istun hievahtamatta paikallani lavalla. Kuoro seisoo valmiina, kapellimestarin koroke tyhjä.
Näin se on: Mestarit eivät loihtineet teoksiaan tyhjyydestä. Sinfoniat ja konsertot noudattavat keskenään samoja lakeja ja samaa harmoniaa, rakentuvat toistensa varaan kuin aurinkokunnat ja kiertoradat. Ei musiikki ole inhimillistä, vaan säveltäjät seuraavat musiikin sääntöjä. Ei luonnossa ja maailmankaikkeudessa ole mahdollista synnyttää sellaista, mitä siellä ei ole ennestään ollut.
Universumin laajeneminen jatkui, valo kulki matkallaan vuosimiljoonia. Lopulta avaruuteen aukeni railo ja joukko taivaallisia olentoja universumin alkuajoilta putosi siihen. Patrick saapuu paikalleen. Aplodit. Hiljaisuus. Musiikki.
Oboe aloittaa, yksinkertainen teema kuin kansanlaulu. Viulut liittyvät mukaan variaatioon. Sähköinen virtaus kulkee meidän kaikkien lävitse. Ääni resonoi kallonpohjassa saakka. Olen soittanut tämän kappaleen harjoituksissa lukuisia kertoja, silti se kuulostaa  uudelta, tuoreelta. Soitan itseni ulkopuolella, ajattelematta, vaistomaisesti. Seuraan Patrickin käden liikkeitä, kohoan niiden mukana hitaasti ilmaan.
Kuoro aloittaa viimeisen koraalin. Aika hidastuu. Valot kirkastuvat ja sali häviää ympäriltä. Patrick on sulkenut silmänsä. Näen vuosituhansien ajan matkustavat sävelet, tähtien syttyvän ja sammuvan, sävelen matkustavan kohti toista universumien halki. Patrickin heiluttavan tahtipuikkoaan. Itseni heidän keskellään; loistavien, kimmeltävien hyönteisten, jotka nousevat lentoon soitintensa takaa.

© Saara Henriksson 2016

Kirjoittajasta

Saara Henriksson on tamperelainen kirjailija ja toimittaja. Musiikki on hänelle harrastus ja elämän suola. Hän on aikaisemmin käsitellyt klassista musiikkia esikoisromaanissaan Moby Doll (2011) sekä pop-musiikkia novellissaan Musiikkia, meren vaahtoa (Ursula 2/2012, julkaistu kirjailijanimellä Monique N.). Henriksson myös laulaa mielellään, mutta kerran aloitettuaan häntä on vaikea saada lopettamaan.

Saatesanat:

“Elämä kirjallisuuden keskellä tuntuu joskus kuin soittaisi orkesterissa, jonka muut jäsenet ovat toisesta maailmasta. Sanojen avaruus huikaisee ja joskus jättää myös pyörälle päästään. Vaikka miten paljon harjoittelisin, en koskaan tule olemaan yhtä hyvä kuin nerot edelläni. Tämä novelli on kunnianosoitukseni tähdille – ja rakkauskirje Johan Sebastianille.”