Tuomiokirkon kello kumautti kolme varttia, kun Mitja ja minä kuljettiin Pietari Brahen patsaan vierestä. Mitja tihensi kävelytahtiaan, potkaisi hiekkatien pikkukiviä maihareillaan. ”Kohta keskiyö. Pidetään kiirettä.” Mitjan tahdissa pysyminen oli haastavaa: sen pitkät koivet päihittivät kävelyvauhdissa suosiolla minun lyhyet jalkani. Tunsin oloni pieneksi terrieriksi metsästyskoiran rinnalla.
Taistelin vatsanpohjassani kupruilevaa hermostuneisuutta vastaan. ”Sanopa vielä mitä varten me ollaan menossa Kupittaan puistoon näin myöhään?”
”Siellä on joku keskiyön kekrirituaali”, Mitja sanoi. Sen silmät loistivat katulamppujen kellertävässä valossa. En ollut ikinä nähnyt sitä niin innostuneena. Mitja oli yksi niistä harvoista folkloristiikan fuksiryhmässä, jotka olivat jutelleet minulle yhtään enempää. Kun Mitja oli soittanut minut mukaansa tälle oudolle yöriennolle, en empinyt hetkeäkään.
En ollut varma, miten viisasta oli mennä Kupittaan puistoon yöllä. Olin asunut Turussa vasta syksyn alusta ja tunsin joen toisen puolen paljon paremmin. Olin kävellyt enimmäkseen joenvartta pitkin, seurannut puiden muodonmuutosta alkusyksyn vehreydestä keltaiseksi muhjuksi jalkojen alla. Tältä puolelta tuttuja olivat vain Yliopistonmäki ja Sirkkalan kampuksen kotoisa sisäpihamuodostelma. Kupittaa oli vierasta aluetta. Mutta Mitja oli kasvanut Turussa ja tunsi seudut. Miehen kanssa oli toki myös turvallisempaa, vaikka ärsyttikin, että jouduin miettimään moista asiaa. Toivoin silti, että Mitja kävelisi kanssani myös puistosta takaisin.
Olisin keksinyt parempaakin tekemistä torstai-illalle – kuten esimerkiksi kotona nököttäminen kuuman kaakaon kanssa. Huomenna oli luentokin kymmeneltä. Silti olin nyt tässä Mitjan kanssa Kupittaan tienoilla taivaan tihuuttaessa vettä. Ja tiesin tasan miksi: olin epävarma tästä uudesta ihmisestä. Olin yrittänyt olla tarrautumatta siihen, olla huolettoman oloinen vaikka sisälleni puhkesi lämpö joka kerta kun se jäi puhumaan luennon jälkeen. Mutta Mitja oli ensimmäinen, jonka kanssa olin ollut yhteydessä kurssien ulkopuolella. Halusin sen pitävän minusta. Halusin ehkä jotain muutakin.
”Mistä sä sait edes kuulla tästä rituaalihommasta?”
Mitja kohautti olkapäitään. ”Mä tunnen jänniä ihmisiä.”
Niin. Mitja tunsi jo niin paljon ihmisiä… miksi se oli ottanut minut mukaansa muiden sijaan? ”Ja kukaan niistä ei halunnut tulla mukaan?”
Se katsoi muhun hymähtäen. ”Riikka, kukaan niistä ei ole folkloristi. Mä ajattelin että sä varmaan arvostat tätä eniten.”
Sisällä helähti onnenväre. Yritin olla vaikuttamatta liian innostuneelta. ”No, oon kieltämättä kaivannut jännitystä elämään.” Vaikka en minä tietenkään jännitystä kaivannut. Kaipasin muutosta. Että sittenkin tykästyisin valitsemaani pääaineeseen, vaikka luennot tuntuivat tukahduttavan kuivilta. Että tutustuisin ihmisiin. Että he pitäisivät minusta. Että Mitja pitäisi minusta.
Oltiin jo puiston laitamilla. Katulamppujen kelmeä valo paljasti lehtipuiden riivityt oksat ja kosteudesta kimmeltävän nurmikon. Syksyn tuoksu nousi voimakkaana sieraimiin. Jännitys kummitteli edelleen sisälläni: puiden alla oli pimeämpää kuin olin kuvitellut. Mutta Mitja väläytti minulle vinon hymyn ja jännitys muuttui pieniksi perhosiksi.
”Tänne päin”, Mitja sanoi. ”Rituaali on jossain lintulammikoiden lähellä.”

Keltaiset haisaappaani litisivät märkien lehtien päällä. Oltiin tultu lammikon lähelle, piileksittiin riittävän kaukana etteivät kaapuihin pukeutuneet rituaalihörhöt nähneet meitä. Heitä oli kuusi ja he olivat jo aloittaneet jonkinmoisen muminan ja rytmisen liikkumisen ennen meidän saapumista. He liikkuivat sulavasti spiraalimaisissa kuvioissa kuin moniruumiinen otus.
”Kiehtovaa.” Mitja tapitti rituaalia silmät selällään. ”Perustuukohan tää mihinkään muinaisuskojuttuihin?”
”Saattaa olla vaan jotain uuspakanahommaa. Mikä on toki sekin kiinnostavaa.” Otin hermostuneen henkäyksen märkää syysilmaa ja uskalsin jatkaa: ”Voitais tehdä tästä joku essee tai jotain.”
Mitja naurahti hiljaa. Purin huultani tyytyväisenä. Olin naurattanut sitä. Osasin!
Lammen luota alkoi kuulua moniääninen huuto, niin kovaa että Mitja ja minä saatiin vihdoin selvää sanoista. ”Oi maanaliset asukit, tulkaa! Antakaa meille kekrilahjanne, näyttäkää meille voimanne!” Kyseessä oli ilmeisesti rituaalin juhlallinen lopetus. Osallistujat olivat kokoontuneet piiriin kädet korkealla ilmassa. ”Tulkaa!” he huusivat. ”Tulkaa!”
Ja ne tulivat.
Lammessa oli portti. Se humisi kuin tuuli ja loi omaa valoaan pimeään puistoon. Sen läpi lensi lukemattomia olentoja, kuin unesta. Tulkaa, ne sanoivat vuorostaan, tulkaa. Ja me menimme. Kaikki rituaaliin osallistuneet. Ja minä ja Mitja. En edes huomannut, että oltiin lähestytty lampea. Mutta siinä oltiin, askel litisevältä askeleelta seurattiin selittämätöntä kutsua, joka helisi ilmassa.
Ne heittivät meidän päälle jotain meidän mennessä portista läpi. Kuin pölyinen kaste, kuin häissä heitetty riisi. Silmissäni oli jotain vikaa. Kaikki hämärtyi kuin humalassa, kun on ottanut yhden liikaa ja maailma alkaa heilua ja pyöriä. Mutta menin silti. Minua kutsuttiin.

Ollaan maan alla, jossain missä syksyn tuoksu nousee, laulaa kilpaa savun ja pihkan kanssa. Kun kiiluvasilmäiset olennot kutsuvat tanssiin, ei ole väliä sillä missä tanssitaan. Maailma on hämärtynyt tummaksi sohjoksi ympärilläni. Minua oksettaa, kuin olisin kieppunut huvipuistolaitteessa liian kauan. Minulla on vain sameita muistikuvia siitä miten päädyin tänne. Ne kieppuvat perhosina ilmassa ja hapertuvat kun yritän tarttua niihin kiinni.
Keskellä utuisena vellovaa väkipaljoutta näen Mitjan. Se tuijottaa ympärilleen lasittunein, ihmettelevin silmin. Haluan suudella sitä. Villi polte täyttää minut, haparoin Mitjaa kohti.
Musiikki alkaa, tuntuu kehossa matalana värinänä. Kummallista muminaa, jatkuva alasävel jonka päällä helähtelee korkea melodia. Musiikki tarttuu kehooni ja käskee liikkumaan. Tunnen sävelet kielelläni, kirpeää syysomenaa ja hopeaa –
Tule, henkäisee olento vieressäni. En näe sitä kunnolla, silmäni ovat sumuverhon peittämät. Mutta sen silmät hohtavat hämärässä. Se hymyilee, paljastaa rivin piikinteräviä hampaita. Se on kaunis, niin kaunis. Tartun sen käteen.
Täällä ei ole aikaa, täällä on vain nyt. Musiikki työntää meidät tanssiin. Suutelen piikkihampaista olentoa. Se kehrää mielissään, varoo rikkomasta ihoani hampaillaan. Se vie minut rauhalliseen nurkkaukseen toisten jatkaessa villiä tanssiaan. Sen hengitys tuoksuu sammalelta. Tahdotko nähdä maanalisten lailla?
Räpyttelen silmiäni. Olen kuin sumussa. Ainoastaan olennon kirkkaat silmät loistavat. Se henkäisee korvaani. Koko ruumiini värisee halusta.
”Tahdon”, sanon. ”Tahdon nähdä.” Nauruni on helähtävä kannel.
Hampaat välkkyvät olennon virnistäessä. Olet niin rikkinäinen. Olet niin sokea. Tässä lahja. Se kurottaa pieneen pussiin, joka roikkuu sen kaulasta. Jotakin kimmeltää sen sormenpäissä. Tuoksuu pihkalta. Sulje silmät.
Kevyt sipaisu kummallekin silmäluomelle. Kevyt sipaisu vain, polttava kuin erämaan hiekka.
Katso.
Avaan silmäni. Väriloisto ja valo melkein lyövät minulta tajun kankaalle. Miten on mahdollista, etten nähnyt tätä aiemmin? Suuren luolan jokainen seinä on peitetty ryijyin, jotka hehkuvat purppuran ja kullan väreissä. Kulta kimaltelee ilmassa kiiluvien lamppujen valossa. Ja kaikkialla on näitä maanalisia olentoja. Kiiluvasilmäisiä, kopeakatseisia, naurusuisia. Joillain on enemmän käsivarsia kuin niillä pitäisi olla. On karheatukkaisia lyhykäisiä, on langanlaihoja haituvaisia, on kivilohkareen kaltaisia.
On kuin olisin herännyt unesta. Hengitän liian nopeasti, kun silmäni voidellut maanalinen ottaa kädestäni kiinni, vie minut käkättäen kohti luolan keskustaa. Kaikkialla tanssitaan, kieputaan loputtomissa piireissä. Kaikkialla on väriä, valoa, liikettä. Musiikki maistuu karvaanmakealta. Pää pyörii, pyörii tässä yltäkylläisyydessä.
Nyrkehinen! Ruhtinas! Mitä olet tehnyt?
Tanssi keskeytyy, musiikki hiljenee. Ympärillämme parveilee maanalisia. Kaikkien epäinhimillisillä kasvoilla kuultaa raivo.
Maanalinen päästää minusta irti. Ilman sen kosketusta olen pelkoa täynnä. Se halusi nähdä. Se on niin rikkinäinen, niin kaunis!
Menit antamaan ihmiselle tosinäön, suurin maanalisista murahtaa. Ei käy. Se täytyy tappaa.
Minun maanaliseni – Nyrkehinen – tarttuu käteeni. Älkää tappako! Sen kasvoille syttyy hymy. Eksyttäkää. Eksyttäkää ikuisesti. Älkää vuodattako sen verta. Näin pyydän ruhtinaan nimissä.
Suurin olento huokaa tyytymättömänä. Olkoon. Mutta nyt ulos, kaikki ihmiset ulos täältä!
Nekin jotka ei muista mitään huomenna? maanaliset mutisevat pettyneenä. Vielä monta tuntia juhlaa!
Kaikki ulos, suuri maanalinen jyrähtää. Ja tämä kieputetaan ja pyöritellään eksyteille. Se tuijottaa minua. Näen kaiken liian tarkasti. Ihmistä ei ole tehty näkemään tällaista. Haukon henkeäni.
Minut työnnetään ulos luolasta, läpi portin. Nyrkehisen ääni on pehmeä henkäys korvanjuuressani: Joskus metsästä pääsee pois nurinkurisesti. Silmäni pimenevät–

Ulkona ilma tuntui kostean nahkealta. Ei enää satanut. Olin vaeltanut kauan. Olin melko varma, että en ollut enää Kupittaan puistossa. Olin jossain toisella puolella jokea. En vaan tiennyt yhtään missä. Kuljin jalkakäytävällä kerrostalojen vieressä, mutta talot olivat samaa massaa, mikään ei erottanut yhtä toisesta. Ympärilläni kulki ihmisiä, mutta en saanut heidän kasvoistaan kiinni. Piirteet valuivat kuin vesivärimaalaus hanan alla. Paniikki koputteli sisälläni.
Olin eksynyt.
Koti oli lähellä. Näiden katujen pitäisi olla tutut. Ei minun pitäisi voida eksyä tällä puolella jokea, niin lähellä rauhallista yksiötäni. Olinko Linnankadulla? Ympärillä tuntui olevan kamalasti melua, mutta se tuntui tulevan pitkän matkan päästä. Kuin olisin kulkenut ympäriinsä äänitiivis ämpäri päässä.
Katulamput välkkyivät, asfaltti hohti sateen jäljiltä. Mutta en yhtään tiennyt minkä kadun lamput loivat päälleni valoaan. Yritin olla panikoimatta. Keskityin hengittämiseen. Se kuulosti äänekkäältä korvissani, vaikka kaikki muu olikin vaimeaa. Ne olivat sanoneet eksyttävänsä minut. Siinä maanaliset olivat totisesti onnistuneet.
Ne eivät olleet tästä maailmasta. Tai sitten maailma oli syvempi, pelottavampi kuin olin kuvitellut. Folkloristiikan luennoilla ei oltu käsitelty lainkaan moisia olentoja. Mitään hiisiä ne eivät tainneet olla. Vai olivatko? Mistä kirjat voisivat tietää, millaisia hiidet oikeasti olivat?
Luennot. Päässäni kihisi. Mieti, Riikka, mieti! Jatkoin vaeltamistani vaikka jalkoihin alkoi jo sattua, vaikka en tiennyt missä olin ja minne mennä. Olin vaeltanut ympyrää niin kauan. Yö taittuisi kohta jo aamuksi.
Keskittyminen vähensi paniikkiani. Ja mieleni rauhoittuessa muistin lukeneeni pari viikkoa sitten metsänpeitosta jostain suomalaista kansanperinnettä käsittelevästä kirjasta. Metsänpeittoon joutunut henkilö eksyy tutussa metsässä, vaeltaa epätoivoissaan ja näkymättömänä vain muutamien metrien päässä kotoaan. Hän on vieraassa tilassa, lumottu. Maailma tuntuu hiljenevän hänen ympärillään, tutut paikat ovat kokeneet muodonmuutoksen, kannot ja kivet vaihtavat paikkaa ja puut nauravat.
Kuulosti tutulta.
Aivot yrittivät luukuttaa tyhjyyttä. En tiennyt johtuiko se valvomisesta vai siitä, että maanaliset olivat syösseet minut johonkin metsänpeiton kaltaiseen tilaan keskellä kaupunkia. Joka tapauksessa nyt tärkeintä oli yrittää saada itseni pois, takaisin tutuille seuduille. Tai no, luultavasti olinkin jo tutuilla seuduilla, mutta lumous esti minut näkemästä niitä.
Mitä keinoja perinne tarjosi metsänpeitosta pois pääsemiseksi? Hieroin kirveleviä silmiäni ja yritin kuumeisesti pohtia. Pyörähdin ympäri kolmesti vastapäivään. Ei auttanut. Pääni oli täytetty pumpulilla, enkä saanut ajatusten langanpäästä kiinni kuin kivuliaasti. Näpersin takinhihaa hermostuksissani. Sitten muistikuva luikerteli mieleeni kuin avulias käärme. Vaatteet. Niillä vanha kansa uskoi auttavansa metsänpeittoon joutunutta. Mutta miten?
Pinnistelin muistaakseni ja naurahdin. Tässä ihan vakavissani kehittelin keinoja, joilla päästä pahan taian pinteestä. Mutta kaiken sen jälkeen mitä olin nähnyt en voinut olla epäuskoinen. Maailmassa oli monta ihmeellistä ja kammottavaa asiaa, josta en ollut tiennyt ennen tätä yötä.
Hieraisin silmiäni jälleen, muistin olennon, joka oli koskettanut niitä niin lempeästi. Joka oli eksyttänyt minut kotiseuduilleni.
Joka oli kuiskannut jotain sysäistessään minut ulos maanalisten luolasta.
Otin takkini pois ja käänsin sen nurinpäin. Laitoin sen takaisin ylleni. Ympäristöni tuntui heti kirkastuvan vähäsen. Kuinkakohan monta vaatekappaletta minun pitäisi kääntää? Syyskylmä ei houkutellut ottamaan kaikkia vaatteitani pois. Mutta oli pakko tehdä kaikkeni. Halusin kotiin. Halusin takaisin vanhaan elämääni.
Otin pipon päästäni ja käänsin senkin nurin. Huojennuksen aalto hyökyi ylitseni kun silmäni kirkastuivat. Minä tiesin missä olin. Kaikki näkyi taas terävästi, hengitin oikean Turun ilmaa. Märän asfaltin tuoksu täytti sieraimeni. Olin viimein turvassa. Olin Humalistonkadulla, ja kotiovi häämötti muutaman askeleen päässä.
Maailma tuntui edelleen vinolta, vaikka tiesinkin missä kuljin. Kuvittelin näkeväni liikkuvia moniraajaisia varjoja joka puolella. Ilmassa oli jokin kumma kimallus. Sumu oli nousemassa.
Värisin ja kaivoin avaimen esille. En ollut nähnyt sumussa mitään, enhän. Se oli pelkkää sumua. Ei siinä ollut mitään kummallista. Olin onnistunut rikkomaan metsänpeiton – kaupunginpeiton? – lumouksen. Todennäkemisen voide, jota Nyrkehinen oli laittanut silmilleni, häipyisi sekin varmasti pian, toivottavasti jyskyttävän päänsärkyni mukana.

Sumukissat naukuivat Aurajoella, kun kuljin joenvartta pitkin kohti yliopistoa seuraavana aamuna. Suljin silmäni. Sumu tuntui pisaroina ilmassa. Täysin normaalia. Mutta avattuani silmät näin yhä kissoja sumun seassa. Kirosin hiljaa ja hartaasti.
Ihmiset kiiruhtivat ympäriltäni Kirjastosillalla, mulkoillen minua väsyneinä aamuhämärässä. Menin sillankaiteen luokse pois pyöräilijöiden tieltä. Sen lasiset kaidepilarit hohtivat jäisenä ja iskivät minulle silmää. Sydän löi kovaa ja kauhuissaan. Oli vaikeaa keskittyä ihmisiin, liikenteeseen, kaupungin normaaliin elämään. Maailma näyttäytyi minulle uutena, taikuuden läpäisemänä paikkana.
Kukaan muu ei huomannut kissoja. Se tuntui uskomattomalta. Näkivätkö he todellakin pelkkää sumua Aurajoen yllä? Oliko kissojen ääntely vain lokkien kirkaisuja heille? Kissat kiemurtelivat hitaasti sumun seassa hiljaisen joen yllä. Pitkät, utuiset vartalot venyttelivät ilmassa. Ne huomasivat, että näin ne. Mutta kissamaiseen tapaan ne eivät olleet huomaavinaan minua. Naukuivat vaan.
Lepuutin käsivarsiani sillankaiteella. Sumukissojen kiemurtelu ilmassa oli kuin kummallista tanssia. Kuin viimeöinen tanssi maanalisten luolassa…
Olin saanut lahjan. Niin Nyrkehinen oli minulle sanonut. Mutta sitä halutessani olin jonkin maanalisten unohdustaian vallassa. En ollut oma itseni. Olin sanonut tahtovani tietämättä, mitä tahdoin. Nyt, aamun hämärässä, sumun kietoutuessa ympärilleni, muutos tuntui kiroukselta. Turku ei voisi ikinä olla entisensä. Toivoin hartaasti, että Sirkkalan kampuksella ei piillyt mitään yliluonnollista. Miten pystyisin keskittymään luentoihin, jos maailma ympärilläni hurisi täynnä taikuutta? Kotona aamulla ei ollut näkynyt mitään kummallista, mitä nyt peili tuntui tekevän takanani olevasta huoneesta hämärämmän ja syvemmän kuin mitä se oli. Mutta nyt ilmassa piehtaroivat kissat… Koko kaupunki tuntui välkkyvän ja värisevän. Hieroin ohimoitani, yrittäen epätoivoisesti saada hiipuvaa päänsärkyä kokonaan pois.
Tuomiokirkon kello kumautti tasatunnin. Kiiruhdin pois sillalta, kohta oli jo kiire. Kymmenen kellonlyönnin äänet värähtelivat halki kaupungin, humisivat päässäni vielä puuskuttaessani Sirkkalan kampuksen sisäpihalle.
Kelle tästä voisi edes puhua?
Löysin vastauksen muutaman metrin päästä. Mitja seisoi ulko-oven lähellä räpläten kännykkäänsä. Se vastasi tervehdykseeni nyökkäyksellä. ”Miten menee?”
”Pääsitsä kotiin ihan hyvin eilen?” kysyin.
”Täh?” Mitja kurtisti kulmiaan. ”Mitä eilen oli?”
Tuijotin sitä hämilläni, epäröin hetken. Sen silmissä oli jotain kummallista, kuin olisin nähnyt niissä tuulenpieksemiä pilviä. ”Äh… ei mitään. Mä selitän jotain ihan omaa.”
Mitja naurahti, katsoi kelloa. ”Hei mennään, luento alkaa.” Se avasi minulle oven, mutta minä hätistin sen kulkemaan ensin.
Mitja oli unohtanut täysin eilisen. Rituaalikaan ei selkeästi ollut jäänyt sen mieleen. Maanaliset eivät olleet voidelleet Mitjan silmiä, ja rituaaliin osallistuneiden tavoin se ei muistaisi mitään. Tunsin kipeän kateuden kouraisun vatsassani. Mitjan maailma ei ollut muuttunut. Sen silmissä kummitteli jotain piilotettua, mutta epäilin, että vain minä pystyin havaitsemaan sen. En tiennyt, mitä moinen merkki tarkoitti. Ehkä Mitjan unet olisivat täynnä tanssia ja riekkuvia monikynsisiä hahmoja. Mutta se silti eli edelleen turvallisessa, tavallisessa kaupungissa, oli varmaan unohtanut kaiken heti kun maanaliset olivat tunkeneet hänet portista ulos.
Minä en ikinä pystyisi unohtamaan. Minulle oli annettu uudet silmät.
© Sara Norja 2015

Kirjoittajasta

Sara Norja asuu Helsingissä, mutta käy jatko-opintojensa ansiosta säännöllisesti Turussa. Sara kirjoittaa enimmäkseen toisella
äidinkielellään eli englanniksi, mutta suomeksikin syntyy runoja ja novelleja. Hänen englanninkielisiä runojaan on julkaistu mm. nettilehdissä Goblin Fruit, Strange Horizons ja Interfictions. Hänen novellejaan on
julkaistu erinäisissä nettilehdissä; niistä yksi julkaistaan Rose Lembergin editoimassa antologiassa An Alphabet of Embers (kevät 2016). Saran blogi löytyy osoitteesta http://suchwanderings.wordpress.com ja
twitter-tili on @suchwanderings.