Oli vuoden pimein aika. Jäätävää vettä vihmoi juuri sen verran, että se kasteli kasvot ja sumensi silmälasit. Iljanteiset lohkareet kuluneiden kenkien alla uhkasivat joka hetki suistaa varomattoman kulkijan jyrkänteeltä, eikä valoa ollut edes nimeksi. Vain hullu olisi ollut metsässä siinä säässä.
Bibliofiili päästi pienen kiljaisun liukastuessaan ja luisui ahteri edellä alas jyrkkää kalliota. Matka tyssäsi vasta häntäluun osuessa vanhaan mäntyyn. Se ei ollut ensimmäinen kolhu, jonka Bibliofiili oli sillä matkalla ehtinyt hankkimaan. Vapisevin jaloin hän nousi seisomaan ja puisteli märkiä housujaan. Mustaa taivasta vasten kuvastui vieläkin mustempi Mörövuori, jolta Bibliofiili oli juuri pudonnut.
Paremmat suunnitelmat syntyvät aina liian myöhään. Auton Bibliofiili oli jättänyt muutaman kilometrin päähän, sillä niemen tiet olivat kapeita eikä autoa voinut parkkeerata penkalle. Ei ainakaan, jos ei halunnut paikallisten kiinnittävän siihen huomiota. Nyt vasta hän keksi, että olisi voinut tuoda autolla polkupyörän, jolla taipaleen loppuosa olisi taittunut. Sen sijaan hän oli päätynyt rämpimään synkässä metsässä, kun ei ollut iljennyt saapastella murtoaikeissa suoraan pihapiiriin, ja lähestyi kohdetta odottamattomasta suunnasta kuin paraskin vakooja.
Vihdoin edessä häämötti pihatie ja rakennus. Tönö oli vanha navetta tai kanala, mutta elikoita siellä ei ollut pidetty enää vuosiin. Sen sijaan sieltä löytyi kirjoja. Ei kyllä mitään erityisen arvokasta. Lukemistoja, kaksoiskappaleita, marginaalitapauksia ja sellaisia niteitä, jotka eivät vielä kuuluneet Bibliofiilin kiinnostuksen kohteisiin. Navetan takana olisi puuvarasto ja kirjoituskammari, ja sen takana asuinrakennus. Sinne ei ollut mitään asiaa, Suurkollektööri oli tiemmä kotosalla ja talossa oli vielä koirakin. Siksi kaiken olisi tapahduttava mahdollisimman hiljaa.
Vaikka Bibliofiili koitti edetä varovasti, navetan kiertävää polkua halkova puunjuuri onnistui silti kampittamaan hänet. Hädissään hän nappasi kiinni vanhasta männynoksasta, joka paukahtaen irtosi ja jäi hänen kouraansa. Puska rytisi, kun hän kellahti pahki. Uskaltamatta liikahtaakaan Bibliofiili rönötti pensaassa ja kuunteli yötä sydän pamppaillen.
Bibliofiili näki itsensä enemmän intelligentsian edustajana ja kulturellina nojatuolitutkijana kuin kävelysauvojen kanssa hosuvan tuulipukukansan moukkamaisena jäsenenä. Lukion liikuntatuntien jälkeen hänen vähäinen kuntoilunsa oli koostunut lähinnä pitkistä antikvaarikierroksista ja raskaiden kirjareppujen raahaamisesta, mikä oli näkynyt vatsan seudulla jo pitkään. Hänen kantansa oli, että yösuunnistus ja muu maastossa liikkuminen soveltuivat kokonaan toisille ihmisille.
Keho särkien Bibliofiili kömpi pystyyn niin hiljaa kuin taisi, vaikka lähestyvän talven ankeuttama pensas ratisi hänen massansa alla yhtä kaikki.
Nyt jos koskaan teki mieli takaisin kotikirjastoon kokoelmien luo, kuuman kahvin, konjakkitilkan ja hyvän kirjan ääreen. Toisessa tilanteessa hän olisi ehkä antanut periksi mieliteolleen ja tehnyt toisen yrityksen myöhemmin, mutta tiedossa oleva saalis oli aivan liian houkuttava, ja yrityksen mahdollisuudesta maksettu hinta kova. Bibliofiili kiersi navetan ja pysähtyi puuliiterin kulmalle kuulostelemaan lisää. Napakka puhuri ja puiden kätkemästä merestä huokuva hyytävä kylmyys puskivat kosteiden vaatteiden läpi. Kuolemantaudin tällä menolla saisi.
Saisi tauti tulla jos oli tullakseen. Palkinto oli sen arvoinen.
Vuosia sitten Suurkollektööri oli tehnyt harvinaisen löydön, jollaisella ei joka keräilijä voinutkaan kerskua. Hän oli löytänyt historian hämäristä aiemmin tuntemattoman genrekirjan. Mistä ja miten, sitä Bibliofiili ei tarkasti tiennyt, mutta silti hän saattoi hyvin kuvitella tilanteen.
Siellä Suurkollektööri oli, jossain wanhain kirjain kaupassa, silmäilemässä läpi pölyyn ja hämärään verhoutuneita hyllyrivejä, poimien välillä sormiinsa satunnaisia teoksia vuosikymmeniä sitten unohtuneilta kirjailijoilta. Oli sitten kyse Ba’alat Gebalin johdatuksesta tai silkasta tuurista, Suurkollektöörin kouraan sattui muuan nide 1930-luvulta: parisataasivuinen, kansimateriaali Werlan pahvia, nimessä romantiikan vahva tuoksahdus. Se oli taidemaalarina paremmin tunnetun Kostianus Koskiheimon ainoaksi jäänyt teos, novellikokoelma, joka kantoi hempeää kantta ja niinkin epätodennäköistä nimeä kuin Ihanteellinen kuherruskuukausi. Mistä syystä lieneekään Suurkollektöörin haaviin tarttunut, mutta avattuaan kirjan hän huomasi sen olevan vahvasti kuvattua kauhufantasiaa, jopa lovecraftiaanista maalailua, ja julkaistu vain kaksi vuotta sen jälkeen, kun Providencen miehen myyttokselle nimensä antanut novelli oli julkaistu Wento Tarinoissa. Uskomaton löytö, ja peräti harvinainen, sillä kukapa alan keräilijä olisi ikinä viitsinyt tarkistaa heppoiselta naisten lukemistolta vaikuttaneen kirjan. Kukapa niin, paitsi Suurkollektööri.
Siltä istumalta Suurkollektööri oli suorittanut koko Suomen kattavan kierroksen ja löysi kuin löysikin vielä toisen Kuherruskuukauden, tällä kertaa sivut vielä leikkaamattomina. Ja siinäpä taisi ne vapaassa kierrossa olevat kappaleet ollakin. Moni oli yrittänyt löytää Posti Koskiheimon Ihanteellista kuherruskuukautta, mutta turhaan. Mitä ilmeisimmin niitä oli olemassa enää vain kaksi, ja molemmat Suurkollektöörin hallussa.
Vuosikausien ajan Bibliofiili oli tehnyt parhaansa kirjan löytääkseen, mutta tyhjästä ei nyhjäistä. Lopulta hänen oli myönnettävä tosiasiat. Jos hän ikinä mieli saada Kuherruskuukauden itselleen, hänen olisi ostettava se Suurkollektööriltä itseltään, vaikka hinta epäilemättä olisi kosmologinen. Vaan miten oli Suurkollektööri vastannut hänen hintatiedusteluunsa? Nauranut, nauranut sitä hähättävää nauruaan!
”Vai haluat sinä Ihanteellisen kuherruskuukauden? Vaan minäpä en myykään. Mites nyt suu pannaan? Hähhähhää.” Bibliofiili oli pokkuroinut ja kumarrellut, ollut mielin ja kielin ja vedonnut siihen, ettei Suurkeräilijä nyt kuitenkaan kahta kappaletta yhtä kirjaa tarvitsisi. ”Hähhää, niinhän sitä luulisi. Mutta toinen on priima kappale ilman leikkauksia, ja toinen lukukappale. Kummastakos minun pitäisi luopua? Arvokkaammastako?” Bibliofiili oli pudistellut päätään, ja Suurkollektööri vain painanut päälle pilkallaan. ”No jos minä myisin sen vähemmän arvokkaan, milläs minä sitten kirjaa lukisin? Leikkaisin keräilykuntoisen kappaleen sivut auki, niinkö? Se olisi tyhmyyttä! Hähhää, en myy, mutta saat lukea lukukappaleen ensimmäisen sivun, että varmasti tiedät, mitä jäät paitsi. Hähhähhää.”
Niin julkeaa kohtelua Bibliofiili ei ollut eläissään kohdannut. Jos hänellä olisi ollut hiventäkään itsekunnioitusta jäljellä, hän olisi marssinut tiehensä selkä suorana. Sen sijaan hän nöyristellen kulki Suurkollektöörin perässä tämän kirjoituskammariin ja sai kuin saikin luettavakseen Ihanteellisen kuherruskuukauden ensimmäisen sivun. Kielikuvat ja atmosfääri olivat vahvoja ja suorastaan värisivät fantasiallisia merkityksiä. Bibliofiilin silmät kiisivät riviltä toiselle ja sydän takoi nopeaan. Juuri kun hän oli kääntämässä sivua, Suurkollektööri nyppäisi kirjan hänen kädestään ja laittoi niteen takaisin ylähyllylle.
”Se sivu meni jo, ja siihen tyssäsi lukemiset. Äläkä turhaan ruinaa ja ruikuta, en minä sinulle mitään myy, hähhää.”
Kyyneliä nieleskellen Bibliofiili myönsi tappionsa. Omakseen hän ei kirjaa saisi, mutta ehkä kuitenkin luettavaksi. Kainosti hän kysyi, saisiko kirjan lainaksi. Siitäkös Suurkollektööri hirmustui.
”Vai vielä lainaksi. Tuollaiselle diletantilleko? Ajat vielä autollasi ojaan tai sillalta alas, ei olisi ensimmäinen kerta, kun joku noihin vesiin vajoaa. Sinne hukkuisi lukukappale iäksi. Ei tule kuuloonkaan. Nyt ulos täältä senkin keräilijän irvikuva niin kuin olisi jo, vai pitääkö usuttaa koira kimppuun, mitä?”
Kauhun huumaamana Bibliofiili oli törmännyt ulos kirjoituskammarista, kompastellut yli pihanurmen ja kohti tietä. Kaiken aikaa hänen korvissaan soi koiran haukku ja Suurkollektöörin möreä, ivaava nauru. Niin perin pohjin järkyttynyt Bibliofiili oli, että oli todella vähällä ajaa sillan pielen väärää puolta ja suoraan mereen.
Tapauksesta toipuminen oli ottanut pitkään, ja suunnitelman laatiminen vielä pidempään. Ensin oli mietittävä, olisiko varkaus edes vaihtoehto. Kaiken matelun jälkeen Bibliofiili oli tehnyt epäilemättä lähtemättömän vaikutuksen ja olisi kirjan kadotessa epäilty numero yksi. Vai olisiko? Oli varsin laajalti tunnettua ympäri keräilypiirejä, että Suurkollektöörillä oli hallussaan jotain, mitä kaikilta muilta uupui. Sitä taustaa vasten mahdollisia varkaita olisi hyvinkin useampi kymmenen.
Näin ison asian kanssa ei voinut riskeerata mitään. Poliisitutkintaa varten piti olla pitävä alibi, mutta mistä sellainen? Ystäviä hänellä ei juuri ollut, eikä keräilijätovereihin voinut luottaa näin arkaluontoisessa asiassa. Olisivat kumminkin tilaisuuden tullen laverrelleet kaiken ihan vain päästäkseen Suurkollektöörin suosioon, sillä tällä oli mittava lista kaksois- ja kolmoiskappaleita, joita moni vähäisempi keräilijä havitteli. Ei, alibi oli hankittava sellaiselta, jolla ei olisi ainuttakaan syytä pettää hänet, ja varsin pätevä syy olla pettämättä.
Niinpä Bibliofiili lähti huoriin.
Eihän Bibliofiili mitään niistä asioista tiennyt, kun oli ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Oppimiskäyrä oli jyrkkä ja sen varrella odotti litsari jos toinenkin, mutta vihdoin häntä onnisti. Hän löysi naisen, jolle kävi kummallisempikin järjestely, vaikka sitten maksettu vapaailta neljän seinän sisällä, kunhan asiakkaalla riitti pätäkkää.
Sen tosin nainen tahtoi tietää, mihin oli ryhtymässä ja millaisia ikävyyksiä olisi kenties luvassa. Henkeään hän ei aikonut riskeerata, mutta muu oli vain hintakysymys. Bibliofiili mietti mitä kertoisi. Hän pelkäsi, että koko vaiva yhden kirjan vuoksi saisi hänet näyttämään sekopäältä ja nainen heittäisi hänet ulos. Hiljaisuus oli venynyt tuskalliseksi, eikä Bibliofiili voinut tehdä muuta kuin hymyillä lammasmaisesti.
Hänen yllätyksekseen nainen oli hymyillyt takaisin. ”Taidatkin olla sen leirin miehiä. Et ole ensimmäinen, jonka mielestä minä olen parempi paljastus, jos vaimo saa selville.” Sitten hän oli poiminut setelit Bibliofiilin kädestä ja toimittanut tämän matkoihinsa. Bibliofiili ei ollut täysin ymmärtänyt tapahtumien saamaa käännettä, mutta oli tyytyväinen lopputulokseen.
Ajankohta osoittautui hankalammaksi palaksi. Piti valita sellainen viikonloppu, kun Suurkollektööri olisi kaikkein todennäköisimmin poissa Mörövuoren residenssistään. Suurkollektöörin kokoelma oli kuitenkin jo niin laaja, ettei hän enää vaivautunut lähtemään kaikille kirjamessuille, joita oli Turun messujen jälkeen siinnyt ympäri Suomea. Hänellä oli paremmat kanavat hankintojen tekemiseen. Oli suosiolla odotettava massoille suunnattujen kirjakinkereiden jälkeistä aikaa, pikkujoulukautta.
Bibliofiili kadehti Suurkollektööriltä monia asioita, ja yksi niistä sattui olemaan lämpimät suhteen maan johtavien antikvaristien kanssa. Ei hän minkään näennäisen ystävyyden vuoksi murehtunut, mutta parhaimmaksi koetuille asiakkaille myönnettiin usein etuosto-oikeus, kun harvinaisuuksia tuli myyntiin. Kovin harva ulkopuolinen sai kutsun antikvaristien joulujuhliin, mutta Suurkollektööripä sai. Bibliofiilin piti vain ottaa selvää, milloin pirskeet pidettäisiin, ja buukata maksamaltaan naiselta kyseinen ilta.
Päivämäärä selvisi visiitillä löyhäsuisen kirjakauppiaan luo. Sen jälkeen piti vain soittaa puhelu tytölle, ja suunnitelma oli toteutusta vaille valmis.
Parhaimmatkaan sotasuunnitelmat eivät selviä kosketuksesta vihollisen kanssa, eivätkä kirjarikoksia hautovien suunnitelmat ole sen paremmassa asemassa.
Oli keikkapäivän aatto ja Bibliofiili laati aiempaa tarkempia luetteloita kokoelmistaan. Vuorossa oli Burroughsin Merkurius-sarja, jonka ensipainoksista häneltä puuttui vielä pari nidettä, ja puuttuvien kirjojen painovuodet hämäsivät. Bibliofiili epäili, että Molarin, Vainikkalan ja Ryjäksen toimittamassa bibliografiassa olisi virhe, ja päätti tarkistaa asian eräältä kollegaltaan, jolla oli jo täysi sarja.
Kuten yleensä, puheenaiheet lähtivät harhailemaan ja rönsyilemään, ja tuli juttua yhteisistä tuttavistakin. Silloin kollega pudotti varsinaisen pommin. Oliko Bibliofiili kenties kuullut, mitä Suurkollektöörille oli käynyt? Oli ostanut niin paljon roskalukemistoja, että niitä kantaessaan oli venäyttänyt jalkansa pahasti. Sillä ei voinut kävellä kuin lyhyitä matkoja ja nekin kepin kanssa. Oli säikytellyt melskeellään lääkäriaseman henkilökuntaa ja äksyillyt, ettei lähtisi kotoaan minnekään ennen ensi vuotta.
Siitä oli seurannut Bibliofiilille uneton yö. Pitäisikö keikka myöhäistää ensi vuoteen? Heti aamulla hän soitti tytölle ja kysyi, voisiko iltavarauksen siirtää, mutta tyttö pisti moisille puheille heti topin. Hän oli jo varannut itselleen hemmottelupäivän, joka illalla kulminoituisi pitkään kylpyyn ja muihin kotkotuksiin. Päivällä hän kävisi manikyyrissä, kampaajalla ja ties missä, eikä aikonut sellaisen päälle lähteä työskentelemään, ja se hänellä olisi edessä, jos hän suostuisi siirtämään varauksen. Jos Bibliofiili halusi toisen illan, hänen pitäisi maksaa siitä erikseen, sekä kaikki hemmottelupäivän palvelut myös. Se tekisi pitkän pennin.
Bibliofiili oli aivan hädissään. Toiseen yritykseen hänen varansa eivät riittäisi, joten keikka pitäisi hoitaa Suurkollektöörin nenän alla. Ainoa toivo oli, että Suurkollektöörin kinttu olisi niin kivulias, että hän ei hevin lähtisi kotitalostaan piharakennuksiin kokoelmiaan ihailemaan. Sydän kurkussa ja mieli mustana Bibliofiili vartoi yön pimeyttä ja lähti sitten Mörövuoren suuntaan.
Nyt hän seisoi puuvajan seinustalla, kirjoituskammarin ovella ruumis kaikista kolhuista kolottaen. Enää mikään ei voisi mennä pieleen. Kun Suurkollektööri oli päästänyt vieraansa lukemaan keräilykirjan ensimmäisen sivun, hän oli tullut paljastaneeksi myös avaimen kätköpaikan. Bibliofiili napsautti otsalamppunsa punaiselle ja kopeloi kätköpaikkaa pienen tovin ennen kuin voitokkaana piteli avainta kädessään. Tuuli oli navakoitumassa todelliseksi myrskyksi, mutta silti lukko naksahti Bibliofiilin mielestä aivan liian kovalla äänellä. Hän nykäisi oven auki, tunki verhona roikkuvan raskaan viltin alta ja veti oven kiinni perässään.
Huone oli ahdas jo muutenkin, eikä tilannetta auttanut korkea sänky, jonka toisessa päädyssä sijaitsi ikivanha tietokone. Bibliofiili ei ollut varma, oliko siinä edes transistoreja, ja epäili Suurkollektöörin käyttävän reikäkortteja valtavan kokoelmansa luetteloimisessa. Kammarissa oli myös kamiina, pieni kaappi, jonka päälle oli läntätty levysoitin, sekä pari katonrajaan naulattua hyllyä. Muulle ei ollut tilaa.
Vaikka punavalo ei kajastanut kauas, Bibliofiili oli hermona. Huoneen ainoa akkuna antoi suoraan talon suuntaan. Jos siellä joku olisi heräillä näin jumalattomaan kellonaikaan ja sattuisi vilkaisemaan puuvajan suuntaan, kutsumaton vieras paljastuisi välittömästi. Mitä pikemmin hän Ihanteellisen kuherruskuukauden löytäisi, sitä nopeammin hän pääsisi lähtemään. Enää hän ei kyllä aikonut rämpiä metsien halki vaan kävelisi suosiolla tietä pitkin.
Bibliofiili muisti tarkalleen hyllykohdan, josta Suurkollektööri oli Ihanteellisen kuherruskuukauden ottanut, mutta joutui yhtä kaikki kipuamaan vuoteen päälle nähdäkseen, sillä punavalo ei kauas valaissut. Kuitenkin peiton tallominen märillä kengillä silitti häntä vastakarvaan siinä määrin, että Bibliofiili päätti riisua kenkänsä. Jos hän olikin varas niin ainakin sitten herrasmiesvaras. Samalla hän kiskoi pois sukat, jotka olivat vielä kenkiäkin märemmät.
Innostuksesta vapisten Bibliofiili kipusi sängylle ja veti hyllystä himoitsemansa kirjan. Kostianus Koskiheimon Ihanteellinen kuherruskuukausi, erinomaisessa kunnossa oleva lukukappale. Hyvä ettei leikkaamaton, sillä sitä ei Bibliofiili olisi raaskinut nyrhiä lukukuntoon. Hän kaivoi takkinsa taskusta tiukkaan sulkeutuvan muovipussin, jossa kirja olisi sateelta suojassa, ja livautti Kuherruskuukauden sisään.
Olisi ollut ehdottoman järkevää lähteä siltä seisomalta, ja niin Bibliofiili oli aikonutkin tehdä, mutta nyt kun hän oli täällä, kiusaus tutkia hyllyä tarkemmin paisui ylitsepääsemättömäksi. Mitä muita satumaisia aarteita Suurkollektööri mahtoikaan säilyttää pienessä kammiossaan? Mitä jos tämä oli tehnyt muitakin originaaleja, raportoimatta jääneitä löytöjä? Mutta ei, nimikkeet olivat tuttuja, jos ei Bibliofiilin omasta hyllystä niin ainakin alan luetteloista ja vuosien varrella kerääntyneestä yleistiedosta. Eikä hän edes voisi näpistää mitään, vaikka löytäisikin harvinaisuuden. Minkä tahansa muun kirjan vohkiminen saattaisi kaventaa epäiltyjen joukkoa ja johtaa virkavallan hänen jäljilleen.
Jossain haukahti koira.
Bibliofiili oli kaatua säikähdyksestä ja katsoi ikkunasta ulos. Pihan toisella puolella sijaitsevan asuinrakennuksen ikkunaan oli syttynyt valo.
Kauhea paniikki valtasi Bibliofiilin ja hän sätti itseään siitä, että oli jäänyt tutkimaan hyllyä. Nyt hän jäisi kiinni. Hän joutuisi putkaan ja sitten linnaan. Eikös Suurkollektööri ollutkin entiseltä ammatiltaan poliisi? Sellin avain joutuisi varmasti hukkaan eikä hän pääsisi vapaaksi enää ikinä, ellei häntä sitten ammuttaisi suoraan paikan päällä pakoyritykseen nojaten. Nyt ei voinut muuta kuin juosta lujaa ja toivoa, ettei Suurkollektööri saisi häntä klenkaten kiinni.
Kenkiä ei ollut aikaa kiskoa takaisin jalkaan. Bibliofiili nappasi ne mukaansa ja törmäili ovelle. Ulkona tuuli ulvoi ja lämpötila oli lähellä pakkasrajaa. Bibliofiili tyrkkäsi oven kiinni ja vilkuili vauhkona ympärilleen koittaen päättää, mikä olisi paras pakosuunta. Jos hän mieli tielle, hänet näkisi talolta turhankin hyvin. Kiihkeä pohdinta katkesi uuteen haukahdukseen. Se kuului läheltä.
Nurkan takaa pimeästä säntäsi talon hurtta kuin paraskin Baskervillen peto. Sen silmät kiiluivat ja ammottavasta kidasta pilkotti kaksi riviä julmia hampaita. Nyt alkoi jo vankilakin tuntua suotuisalta vaihtoehdolta. Verikoira haukahti ja ryntäsi Bibliofiilin luokse. Bibliofiili nosti muovipussin korkealle, että edes kirja säästyisi raatelulta, ja sulki silmänsä.
Jokin tönäisi häntä kylkeen. Koira pukkasi häntä kuonolla toisenkin kerran ja heilutti häntäänsä. Eikö se aikonutkaan repiä häntä riekaleiksi? Niin tietysti. Suurkollektöörin peijooni oli oppinut pelottelun jalon taidon ja valjastanut lempeän lemmikkinsä teatteriin mukaan. Bibliofiili taputti koiran kaulaa, ja koira vispasi häntäänsä.
”No niin, nyt pitää mennä”, Bibliofiili sanoi koiralle ja kääntyi lähteäkseen. Samassa koira hyökkäsi ja nappasi takinhihasta kiinni. Bibliofiili yritti kiskoa itsensä vapaaksi, mutta turhaan. Hurtan ote piti. Sitten hän yritti maanittelua ja jopa silittämistä, mutta koira ei aikonut luopua saaliistaan. Lopulta Bibliofiilin ei auttanut muu kuin riisua takkinsa. Jääköön sitten sotasaaliiksi, sen taskuissa ei pitänyt oleman mitään henkilökohtaista. Olisi siinä Suurkollektöörillä ihmettelemistä.
Koira oli irrottanut hampaansa takista heti, kun Bibliofiili vapautui siitä. Se seisoi häntä heiluen ja toljotti viimassa hytisevää miestä, joka jälleen otti askeleen lähteäkseen. Samassa koira oli tarrannut villapaitaan.
Ei siinä mikään auttanut, villapaitakin sai jäädä. Uuden saisi kaupasta, vaikka kylmä tulikin. Vaan ei siinä kaikki. Seuraavaksi tulilinjalle joutui t-paita, joka Bibliofiilin huojennukseksi sattui olemaan tavallinen musta ja kuvaton. Kylmä kyllä iski jo luihin ja ytimiin. Kotiin oli päästävä ja pian.
Mutta ei se niin helposti käynyt. Seuraavaksi koira oli kiinni housunpuntissa, ja edelleen yhtä järkähtämättömällä sinnikkyydellä. Tuuleen hukkuivat Bibliofiilin anelut ja kiroukset. Vaan kantoi tuuli muutakin, nimittäin lähestyvät askeleet. Nyt tuli Bibliofiilille kiire. Hän avasi vyönsä ja keplotteli ulos housuistaan. Kaiken muun hän oli jättänyt auton hansikaslokeroon, mutta auton avaimet piti napata taskusta. Jos hän nyt jäisi kiinni, lisäsyyte rapsahtaisi hyvässä lykyssä siveettömästä asustuksesta, puhumattakaan siitä, millaisen kolauksen hänen maineensa saisi.
Nyt laahaavat askeleet olivat jo aivan nurkalla. Bibliofiili sai avaimet haltuunsa, käännähti, ja kiljahti koiran leukojen louskahtaessa kiinni siihen ainoaan vaatekappaleeseen, joka hänellä vielä oli yllä. Jos hän suostuisi luopumaan kalsareistaan, hän voisi vielä päästä pakoon. Paitsi jos koira olisi edelleen sitä mieltä, että vieraalla ei ollut lupa poistua. Mistä se silloin nappaisi kiinni? Ajatuskin kirpaisi munaskuita myöten.
Kuinka pitkälle kirjahimon ajama voi mennä? Loppuun asti, Bibliofiili päätti, ja riisuutui ilkosilleen. Se ei käynyt aivan helposti koiran roikkuessa kalsareissa kiinni, mutta onnistui lopulta. Nyt oli jo pakko paeta metsän kautta, tietä pitkin ei voisi kruununkalleudet heiluen juosta, oli pimeä yö eli ei. Ja siinä samassa sekin toivo kuivui kokoon.
”Perkelekö se täällä riekkuu ja koiria kiusaa?”
Bibliofiili katsoi puuvajan nurkalle, missä Suurkollektööri seisoi palttoo päällään ja keppiin nojaten. Peli oli sitä myöten pelattu.
”Mitäs sillä on taskussaan?” Suurkollektööri jatkoi kiusaamistaan ja könysi kohti. Vapaalla kädellä hän sieppasi muovipussin Bibliofiilin otteesta ja silmäsi sitä kerran. ”Vai on diletantti varkaaksi ryhtynyt. Mikäs siinä, tulee se kirja kirjan luo epärehellisinkin keinoin, mutta kiinni ei saa jäädä, hähhää.”
”Lainaksi minä sitä…” Bibliofiili aloitti, mutta Suurkollektöörin tuikea mulkaisu vaiensi hänet heti kärkeen.
”Suus kiinni! Nyt oletkin sellaisessa suossa, ettei pohjaa olekaan”, Suurkollektööri ärähti. ”Selittelyillä vain pahennat asemaasi.” Bibliofiilin oli pakko myöntää, ettei hänen asemansa tosiaan ollut häävi. Rysän päältä kiinni, vaatteet pitkin pihapiiriä, hyinen viima huusi hypotermiaa, ja saaliskin oli menetetty. Tilanne ei mitenkään voisi enää paheta.
”Pysytkös siinä aloillasi, kun käyn kilauttamassa piiriin, vai pitääkö kopauttaa taju kankaalle?”
Se sai Bibliofiilin kohmeiseen järkeen eloa. ”Eikö tätä voisi sopia ilman virkavaltaa? Näin herrasmiesten kesken.”
Suurkollektööri röhähti nauramaan. ”Herrasmiestä ei tuollaisesta moukasta saa vaikka frakkiin pukisi, mutta jos tarjouksen aiot tehdä, niin tee se pikaisesti. Ei tässä koko yötä ole aikaa.”
Hän voisi vielä selvitä tästä, sittenkin, jos vain keksisi oikeat konstit. ”Jos vaikka annan kirjan siitä hyvästä, että tästä ei enää puhuta?”
”Kirjan”, mylväisi Suurkollektööri. ”Sellaisellakos meinaat vapautesi ostaa? Mutta sovitaan sitten niin. Ehdota kirjaa, joka sinulta löytyy, mutta minulta ei. Etkä sitten tyrkytä Kirjavalioita tai muuta roskaa. Kirjan pitää olla sellainen, että voit laittaa keräilijänmaineesi pantiksi.”
Ei Bibliofiilin kokoelma ollut millään muotoa pieni tai vähäpätöinen, mutta Suurkollektöörin laajaan, vuosikymmenten uurastuksen tulokseen verrattuna se kalpeni kuin tuikku auringossa. Bibliofiili mietti kuumeisesti, mutta sitä mukaa kun arvoteokset pulpahtivat mieleen, hän hylkäsi ne. Suurkollektöörillä oli epäilemättä jokainen niistä, eikä aikaa kannattanut tuhlata turhiin yrityksiin. Samaan aikaan Suurkollektööri piikitteli häntä säälimättä.
”Hähhää, onko vaikea päättää, tarjoatko Untamo Raakin Lauluja Saatanalle vai Matts W. Corneliuksen novellikokoelmaa? Ellet sitten piekse suuta lämpimiksesi. Mahtaako tuollaisella aloittelijalla mitään harvinaisuuksia ollakaan?”
Katkeraa ei ole tulla voitetuksi, mutta täydellisesti piestyksi tuleminen on. Bibliofiili joutui myöntämään, että hänellä tuskin oli mitään Suurkollektöörille kelpaavaa, ellei jokin pikkuharvinaisuus kelpaisi neloiskappaleeksi. Ei kelvannut. Vaan onneksi Suurkollektööri heltyi ja tarjosi vielä yhtä mahdollisuutta.
”Jätän raportin tekemättä, jos myyt sielusi.”
Bibliofiili ei ollut uskoa korviaan. Haitilleko hän oli joutunut, missä voodoo-papit johtivat herkkäuskoisia Paroni Samedin juhliin? Vai oliko Suurkollektööri menettänyt viimeisenkin repaleen kohtuudentajustaan ja kuvitteli jo olevansa itse paholainen? Niin, ehkä kuvitteli. Bibliofiili kätki hymynsä, mikä ei ollut vaikeaa siinä pimeydessä. Sieluun hän ei uskonut, jumalankieltäjä kun oli, mutta jos Suurkollektööri uskoi, saakoon mitä halusi. Tyhjää on helppo myydä, jos ostaja on hoopotettavissa. Hän suostui kauppaan ja kumartui jo noukkimaan vaatteitaan, kun Suurkollektööri veti palttoon taskusta paperin ja kynän.
”Rustataan kauppakirja heti, ennen kuin tulet katumapäälle, hähhää. Mutta varoituksen sana. Perumaan en rupea. Kun nyt myyt, niin takaisin et saa.” Samalla hän kirjoitti puuvajaa vasten yksinkertaisen sopimuksen, jossa Bibliofiili todella lupautui myymään sielunsa. Paikka ja päivämäärä vielä, ja viiva nimeä varten. Suurkollektööri tarjosi kynää.
”Minä aina luulin, että tuollainen pitäisi allekirjoittaa verellä”, Bibliofiili sanoi.
”Parempi ettei jää raskauttavia jälkiä rikospaikalle”, Suurkollektööri vastasi.
Hullu se on, Bibliofiili ajatteli, mutta se ei ollut hänen ongelmansa. Hän tarttui kynään, silmäsi paperin pikaisesti läpi ettei tulisi lahjoittaneeksi koko kokoelmaansa pois, ja kirjoitti nimensä.
Suurkollektööri virnisti pirullisesti ja sulloi paperin takaisin taskuunsa. Sitten hän otti toisesta taskusta mustan, venkuran purkin. Suurkollektööri väänsi kannen auki, ja kahvin hento tuoksu täytti ilman.
Sillä sekunnilla tuuli kasvoi raivoavaksi myrskyksi. Se ulvoi kuin kaikki hautausmaan kuolleet olisivat nousseet kaupan todistajiksi. Bibliofiili kuuli koiran haukunnan enää etäisesti, mutta kaiken tuulenkin yllä röhisi Suurkollektöörin pilkallinen nauru.
Tuuli painoi Bibliofiilin kumaraan, tempaisi hänet jaloiltaan ja kiidätti halki mustuuden. Kaikki lämpö pakeni hänen jäsenistään, ja silmissä pimeni.
Kun hän havahtui, oli hämärää. Vähäinen valo tuli ikään kuin mittaamattoman kaukaa. Bibliofiili nousi jaloilleen. Lattia hänen allaan oli lasia. Hän otti askeleen ja törmäsi seinään. Käsikopelolla sekin tuntui olevan lasia. Samaten muutkin seinät, sileää, tasaista lasia. Tasaista, paitsi että muodot olivat venkurat.
(c) Shimo Suntila 2015
Kirjoittajasta
Shimo Suntila on parantumaton kirjanarkomaani, joka työstää addiktiotaan fiktion keinoin. Lisäksi hän ottaa mielellään vastaan kirjalahjoituksia sekä valokuvia kirjahyllyistä (osoite ja kotiavaimen jäljennös mukaan).
Lue Bibliofiilin aiempi osa täältä.