”Victoria!” Kiristin juuri korsettiani peilin edessä, kun Mary tempaisi pukuhuoneen oven auki ja lennähti kaulaani iloisen kiihtyneenä untuvaisena mylläkkänä. Hänen höyhenpuuhkansa sipaisi korvaani. Hän tuoksui makealle hielle. ”Yleisö on ihan hirveän hankala tänään, ja minulla on kamala pissahätä! Olin pudota pyörän päältä käsinseisontanumerossa. Tähän tulee nyt varmasti mustelma, katso!” Ja hän näytti minulle virheettömän, pyöreän olkavartensa sisäpintaa, johon tosiaan oli muodostumassa pyöränsarven muotoinen ruhje. Hänen tuoksunsa sytytti alavatsani tuleen. Se sai silkkisukkaiset jalkani tuntumaan kaukaisilta, kuin pääni olisi leijaillut satoja metrejä niiden yläpuolella, syysillan pilvien joukossa, sirkusteltan ja kuraisen pellon yläpuolella.

Maryn näkeminen pani koko elimistöni sekaisin. Ensin sydämeni valahti jalkoihin. Sitten se singahti kuumana humauksena koko matkan ylös leijuvaan, kaukaiseen päähäni, kuin Vahva-Huldan teltan edessä seisova punnus, joka syöksyi ylös kilauttamaan siihen kiinnitettyä kelloa, kun hän löi sitä vasarallaan. Sulin tippuvaksi vahaksi ja, kuumuus huuhtoi palavana poskiani. Peilikuvani oli silti tyyni, muuttumaton. Tottumus oli opettanut minut nyörittämään itse oman korsettini. Se oli myös opettanut minut olemaan näyttämättä ulospäin mitään, mitä tunsin sisälläni. Käteni pitelivät yhä järkähtämättä korsetin nyörejä selkäni takana, kasvoni peilissä eivät kavaltaneet mitään.

”Odota, että saan tämän vanhan kapineen kiristettyä kunnolla”, sanoin. ”Sitten hieron tuohon sinelmääsi tohtori Pullmanin linimenttiä. Minun numerooni on vielä melkein viisitoista minuuttia aikaa.” Kohtasin Maryn katseen rauhallisesti peilin kautta, vaikka hänen silmänsä polttivat minut tuhkaksi. Tiesin, ettei hän mitään linimenttejä tarvinnut, hänen omat yrttisekoituksensa olivat huomattavasti tehokkaampia. Mutta en voinut ohittaa mahdollisuutta sivellä hänen ihoaan.

”Voi kulta, anna minä autan!” Mary sanoi. Niin hän sanoi kaikille: voi kulta. ”Mutta ensin tämä.” Hän naurahti anteeksipyytävästi, istui alas ja alkoi avata puujalkansa remmejä ylhäältä reidestä, balettihameensa alta. Hänen muodikas lyhyt kampauksensa oli niskasta hien kostuttama, niin että hiusten terävästi leikatut latvat kaartuivat aavistuksen ulos. Hän kumartui jalkansa puoleen notkeasti, korsetin estämättä. Nykyään enää vanhat naiset käyttivät korsettia. Vanhat naiset ja minä. Minun oli kaikin mahdollisin keinoin korostettava naiseuttani, pidettävä vyötäröni mahdollisimman kapeana, puserrettava syväänuurretusta puvustani esiin mahdollisimman paljon kohoilevaa povea, jottei mikään jäisi arvailun varaan. Sen oli R. omakätisesti kirjannut kontrahtiini, vuosi sitten, liittyessäni sirkukseen. Ja nauranut päälle tyytyväisenä.

Olin kai huomaamattani huokaissut hiljaa, sillä Mary luuli minun olevan kärsimätön. Hän oli saanut puujalan irrotettua ja veti sivupöydän alta esiin ruusukoristeisen alusastian. ”Pikku hetki enää”, hän henkäisi, napitti housunsa auki ja kyykistyi vaivattomasti yhdellä jalalla tasapainotellen alusastian päälle. Miten olisin voinut olla kärsimätön, kun hän oli siinä. Olisin seissyt vaikka päälläni tässä puoliksikiristetyssä korsetissa ja parhaat päivänsä nähneessä alushameessa, jos olisin sillä tavoin saanut olla hänen kanssaan pidemmän aikaan kaksin. Toimitettuaan asiansa hän nousi yhtä sulavasti kuin oli kyykistynytkin, hypähti luokseni ja otti korsetin nauhat käsistäni. Sähkövirta kulki lävitseni, kun hänen viileät sormensa hipaisivat omia nihkeitä käsiäni. Hän istuutui ja ryhtyi kiristämään hyräillen huolettomasti:

Daisy, Daisy,
give me your answer do.
I’m half grazy,
all for the love of you…

Seuraavana aamuna heräsin hikisenä, pitkä yöpaita vartalooni liimautuneena ja selkä kuukautiskrampeista tykyttäen. Bella oli taas yöllä lisännyt salaa polttopuita yhteisen asuntovaunumme kamiinaan, vaikka yöt olivat vasta viilenemässä. Nyt hän nukkui kerälle käpertyneenä aivan kamiinan kyljessä lattialla. Olin tottunut liskoihin pienestä pitäen. Eräs äitini parhaista ystävättäristä oli ollut ylhäistä syntyperää oleva lisko, joka bridge-illoissa asetti istuimensa alle pienen hiililämmittimen. Arvostin Bellan lojaalia luonnetta, terävää älyä ja pasuunansoittotaitoja, mutta juuri tällä hetkellä olisin mieluummin jakanut vaunun vaikka ihmissuden kanssa päästäkseni tukahduttavasta kuumuudesta. Tosin en ehkä meidän sirkuksemme ihmissuden Harryn kanssa, hänellä oli pahanhajuinen hengitys ja huono huumorintaju.

Pakottauduin pystyyn, ja heräävä ruumis puristi jalkojeni välistä tulvahduksen hyhmäistä verta. Kuukautiseni olivat aina olleet runsaat ja pitkät. Nyt oli vasta toinen päivä, ja monta vaivalloisen veristä, kipujen ja lääkeyrttien sumentamaa päivää oli vielä edessäpäin. Annostelin Maryn minulle antamaa yrttisekoitusta kupin pohjalle ja laitoin vesipannun kamiinan päälle. Teeveden kiehumista odotellessani harjasin epämuodikkaan pitkät hiukseni ja kiinnitin ne nutturalle niskaan. Tirkistelin pesuvadin yläpuolella riippuvasta peilistä otsatukkaani, joka oli piippausraudan kärventämä ja roikkui surullisesti. Kampasin sitä vedellä, ja pesin kasvoni ja kainaloni. Vältin katsomasta kasvojani peilistä kokonaisuutena, keskityin vain yksityiskohtiin, otsatukkaan, korvien puhtauden tarkistamiseen, unihiekan jyväseen silmäkulmassa. Merkillistä, mitä ihminen pystyy kätkemään itseltään. Ja mitä ei. Lopuksi irrotin kuukautissiteen kiinnittimistään ja pyyhin pesulapulla jalkoväliäni. Huuhtelin siteen ja pesulapun kylmällä vedellä ja ripustin ne vaunun taakse pyykkinarulle. Toivoin ettei Harry jaksaisi viljellä tavanomaista herjaansa verenhajusta.

Minun tehtäviini sirkuksessa kuului aamuisin pukuhuoneen siivoaminen, lämmittäminen ja varustaminen päivän harjoituksia sekä illan näytöstä varten. Pukuhuone oli yhdessä sirkusvaunun puolikkaassa. Se haisi aina kosteille sahajauhoille, kuivuneelle hielle ja eltaantuneelle puuterille, vaikka luuttusin ja tuuletin sitä parhaani mukaan. R. oli näyttänyt pilkalliselta määrätessään minulle sellaisia siivous- ja pesutöitä, joita olin aikaisemmin nähnyt vain palvelustyttöjen hoitavan. Mutta minä tunsin outoa ylpeyttä hangatessani lattioita karkealla harjalla ja suovalla tai hämmentäessäni kiehuvaa pyykkipataa. Se oli joka tapauksessa oikeaa ja hyödyllistä työtä, toisin kuin nöyryyttävät ilveilyni maneesissa.

Mary oli jättänyt tavaransa lojumaan, kuten tavallista. Ainoat huolellisesti sivuun asetetut esineet olivat hänen korttipakkansa, reunoista pehmeäksi kulunut ja rispaantuneella silkkinauhalla sidottu, suuri luinen amuletti nahkanauhassaan, pieni pullo ruskeanpunaista nestettä sekä pussillinen hampaita, puunpaloja ja hopeakolikoita. Näitä hän ei koskaan vienyt R:n kanssa jakamaansa asuntovaunuun, vaan säilytti satiinirasiassa pukuhuoneen peilipöydän nurkassa. Kiersin huulipunan korkin kiinni, laskostin ohuet samettiset irtohihat ja ripustin aamutakin naulakkoon huolellisemmin kuin pappi asettaisi ehtoollismaljan alttarille. Sitten poimin maasta Maryn tekojalan ja asetin sen muiden viereen seinustalle.

Marylla oli tavallisen arkiproteesinsa lisäksi neljä erilaista puujalkaa esitystarkoituksiin. Tämä pitelemäni oli veistetty yhdestä puusta, ja sitä kiersi kaiverrettu köynnöskuvio, johon oli upotettu helmiäiskoristeita. Toinen oli valkoinen, korkeakorkoinen, polvesta taipuva ja maalattu täyteen kirkkaanpunaisia ruusuja. Kolmas oli taivutettu metallista, ja sitä saattoi käyttää erityistä voimaa vaativiin temppuihin. Neljännen R. oli antanut Marylle huomenlahjaksi. Se oli päällystetty silkillä ja kirjailtu kauttaaltaan pienillä hennoilla kukkasilla. Mary käytti sitä tuskin koskaan. Se oli liian hieno ja herkkäpintainen voimisteluun laukkaavan hevosen selässä tai tasapainoiluun polkupyörän tangolla. Mutta joskus, kun R. otti vastaan tärkeitä vieraitaan ja sulkeutui näiden kanssa asuntovaunuunsa polttamaan sikareita, Maryn piti tarjoilla heille konjakkia silkkijalkaansa ja parhaaseen halkiolliseen paljettimekkoonsa pukeutuneena.

Huokaisten, jo valmiiksi sekä häpeää että nautintoa tuntien, nostin ruusujalan käsiini kuin pyhän esineen ja sivelin hitaasti sen viileää, sileää pintaa. Annoin sen vetää kasvoni puoleensa ja nuuhkin reiden pehmusteiden ja nahkaisten kiinnikkeiden säilömää tuoksua, hänen tuoksuaan. Pelkkä haju sai minut melkein voihkaisemaan. Sisäelimeni sykkivät myötätunnosta ja kaipauksesta. Painoin jalkaa vartaloani vasten, ja sen korkokengän muotoinen jalkaterä painui hameideni läpi jalkojeni väliin. Samassa ovelta kuului rapistelua. Huimausta ja heikotusta tuntien laskin jalan maahan ja hain kasvot hehkuen ja kädet täristen luontevaa asentoa.

Tulija oli onneksi Jxgdl eli tuttavien kesken Jenny. Metrin mittaisen älykkään heinäsirkan oli vaikea avata ihmisille suunniteltuja ovia, joten minulla oli aikaa hengittää pari kertaa syvään. Sitten sain mielekästä tekemistä Jennyn auttamisessa, kun hän lisäsi taaimmaisiin jalkoihinsa hopeamaalia. Lakaisin pukuhuoneen lattian, samalla kun Jenny siveli tuntosarviaan öljyllä. Pyyhin pikaisesti peilit, tarkistin kaasuvalojen toiminnan ja päästin Jennyn taas ulos. Juuri kun heitin likaveden pesusaavista vaunun takana kasvaviin nokkosiin, kuulin ja tunsin Maryn lähestyvän. Hänen kevyet, tutusti ontuvat askeleensa mutaisella kentällä saivat ihokarvani seisomaan pystyssä ja vartaloni kihelmöimään kauttaaltaan. ”Victoria”, hän sanoi käheästi, vakavasti, vaativasti. Kun käännyin, näin hänet täysin erilaisena kuin koskaan ennen valveilla. Hän oli vailla tavanomaista pehmeyttään ja lempeyttään, kasvot vakavina, silmät myrskynmustina. Kylmä sekä kuuma karsivat ruumistani aaltoina.

”Tule ennen illan esitystä keittiövaunun taakse, minun pitää kertoa sinulle jotain”, Mary sanoi. Se ei ollut pyyntö eikä käsky, vaan pakottavan asiantilan toteaminen. Katsoin hänen silmiensä pyörryttävään syvyyteen ja nyökkäsin nopeasti, sydän kurkussa takoen. Mary otti pari askelta takaperin, kääntyi sitten ja lähes juoksi pois. Teltassa orkesteri alkoi soittaa täysin palkein ja Harry lauloi ulvovalla, läpitunkevalla äänellään:

There is a flower within my heart,
Daisy, Daisy!
Planted one day by a glancing dart,
Planted by Daisy Bell!

Lounasaikaan minun oli vaikea saada perunakeittoa alas. Pakenin lautaseni kanssa kuumasta ja meluisasta keittiövaunusta takarappusille, vaikka ulkona puhalsi puuskainen tuuli. Alaselkää poltteli, olo oli tunkkainen ja tahmea. Söin mekaanisesti ja tuijotin pellolle laskeutunutta muuttohanhiparvea. Vielä vuoden tuttavuuden ja jokapäiväisen työtoveruuden jälkeenkin Mary oli minulle arvoitus. Selkeää oli vain oma avuton pakotukseni hänen edessään. Epätietoisuus ja toivoton toivo kärvensivät minua, niin että saatoin maata yökaudet hereillä sängyssäni ja arvuutella loputtomiin hänen ajatuksiaan, toistaa mielessäni menneitä sanoja ja kohtauksia.

Usein Mary vaikutti etäiseltä ja hajamieliseltä. Harvoin hän lähestyi minua omasta aloitteestaan, vaikka ottikin vastaan herttaisesti kiittäen minun huomionosoitukseni: pellonreunoilta kerätyt kukkaset, illalliselta säästetyt kanelikeksit ja soittorasian, jonka ostin hänelle keväällä syntymäpäivälahjaksi kiertelevältä kauppiaalta ja johon liitin tunteellisen kortin, niin tunteellisen kuin uskalsin. Usein olin kipeän vakuuttunut siitä, että huomioni oli hänestä pelkästään kiusallista, kyllästyttävää tai parhaassa tapauksessa lievästi huvittavaa. Minulla oli silti pieni kokoelma suloisia muistoja, joita säilytin ja kiillotin mielessäni, vaikka ne lähinnä kiduttivat minua. Ne olivat:

1. Se kerta, kun olin ollut sirkuksessa vasta kuukauden. Istuin Maryn kanssa lämpimässä elokuun yössä juttelemassa, niin kuin usein teimme, ja hän luki minulle korteista, luuamulettiaan hypistellen. Laittaessaan korttipakkaa pois hän sanoi: ”Sitten kun ei enää voida esiintyä sirkuksessa, ostetaan pieni mökki keskeltä metsää ja asutaan siinä yhdessä. Laitetaan oma kasvimaa.”

2. Se kerta, kun Mary oli talvella pudonnut harjoituksissa hevosen selästä ja murtanut solisluunsa. Valvoin yöllä hänen sänkynsä vieressä, ja hän kutsui nimeäni vaikeroiden morfiiniuniensa keskeltä.

3. Se, miten Mary kiersi kapeat sormensa käteni ympärille ja puristi sitä kulkiessamme sirittävällä, tuoksuvalla niityllä etsimässä karannutta jättiläisvyötiäistä.

4. Se, miten Mary huohotti, kun nuolin ja nuolin hänen jalkoväliään. Tunsin, miten hänen vatsalihaksensa jännittyivät vasemman käteni alla, kun hän läheni huippua, ja miten hänen sisimpänsä sykähteli oikean käteni sormien ympärillä, kun hän sanoi käheästi, kiihkeästi kuiskaten ”Victoria!”

Tuo viimeinen kerta oli ollut viikko sitten sunnuntai-iltapäivänä, kun R. oli jälleen kerran häipynyt ison musta auton kyydissä omille asioilleen ja muut sirkuslaiset olivat levittämässä mainosjulisteita pikkukaupunkiin, jonka laitamille olimme juuri leiriytyneet. Oliko se todella tapahtunut? En voinut enää haistaa hänen tuoksuaan hiuksistani ja sormistani tai maistaa hänen kirpeää makuaan, vaikka olisin kipeästi tarvinnut niitä todisteiksi juuri nyt.

Sitten olivat vielä unet. Niissä Mary tuli luokseni lähes joka yö, eikä niissä tarvinnut kärsiä epäselvyyttä. Unissa olimme melkein aina samassa, valvemaailmasta minulle tuntemattomassa metsässä, joka hehkui syvän vihreänä kuin rubiini. Mary oli muuten samanlainen kuin valveilla, mutta suorempi, suurempi ja pelottavampi. Unissa hänellä oli molemmat jalkansa ja hän oli pukeutunut kuun valoon. Hän kutsui minua ja veti minut luokseen, puhui minulle kiihkeästi, ilman ujoutta. Hän näytti minulle asioita, joita en ymmärtänyt, mutta jotka tuntuivat seuraavan minua jalkeillakin: Miten maan ja eläinten henkiä kutsuttiin, miten puiden kanssa saattoi puhua, millainen voima oli kuussa ja sen heijastuksissa, kuun mukana nousevassa ja laskevassa veressä sisällämme.

”Heipähei!” huudahti keittiövaunun takaa kurkistava suomuinen pää ja yllätti minut tuijottamasta tyhjyyteen keittolautaseni yli. Suuri lisko keinahteli luokseni villaponchoon kääriytyneenä kannatellen häntäänsä poissa mutaisesta maasta ja asettautui viereeni portaille. ”Hei Bella, mitä asiaa?” kysyin. Vaikka Bella vaikutti tavalliseen tapaansa täysin tyyneltä, hänellä oli epäilemättä jotain tärkeää kerrottavaa, tai muuten hän ei olisi ikinä vapaaehtoisesti oleskellut kostean tuulen armoilla. Bella nojautui aivan kiinni kylkeeni, vilkaisi ympärilleen ja otti sitten mitään sanomatta ponchon taskusta taitellun lehtileikkeen. ”Minun tätini lähetti tämän, koska hän on huolissaan siitä, mitä vaalien jälkeen tapahtuu. Mutta katso mitä minä huomasin.”

Leike oli viikon takaisesta lehdestä. Yläreunassa oli suuri otsikko: ”Veljesliitto matkalla kohti suurta vaalivoittoa” ja sen alla pienemmällä: ”Presidentti White mukana viikonlopun suurkokouksessa” ja vihdoin vielä vähän pienemmällä: ”Ihmiskunta jälleen etusijalle, maamme talous kuntoon, syntyvyys kasvuun, muut rodut kuriin.” Tuuli nyki leikettä, kun levitin sen polvilleni voidakseni lukea. Mutta ennen kuin pääsin pidemmälle, huomioni kiinnitti valokuva, jossa White kätteli viittoihin ja koppalakkeihin pukeutuneita veljesliittolaisia. Katseeni imeytyi Whiten olkapään takaa pilkistäviin kasvoihin jo ennen kuin Bellan pitkä käyrä kynsi napautti niitä merkitsevästi. Hengitys takertui kurkkuuni, ja kumarruin tarkastelemaan rakeista kuvaa lähempää. Asiasta ei voinut erehtyä. Whiten liituraitaisen hartian takaa erottui selvästi R:n veli D, tunnuksenomainen mansikkaluomi nenänpielessään ja veljeskunnan koppalakki päässään. Jos D. oli siinä, ei R. voinut olla kaukana, sillä he olivat siamilaiset kaksoset.

Katsoin Bellaan sanattoman järkytyksen vallassa, ja ensimmäistä kertaa koskaan olin tunnistavinani hänen silmissään neuvottomuutta ja pelkoa. Joku rämäytti keittiövaunun ikkunan auki. Kuulimme, miten Vahva Hulda lauloi patoja kolistellessaan ja hakkasi yhdellä lonkerollaan tahtia:

Whether she loves me or loves me not
Sometimes it’s hard to tell
Yet I am longing to share the lot
Of beautiful Daisy Bell

Suuressa teltassa haisi hevosenlannalle, yleisön pesemättömille vaatteille ja kainaloille, toffeeomenoille ja savulle. Kiersin maneesia tyttömäisesti keikistellen orkesterin pauhatessa ja klovni Pieterin seuratessa minua vanhanaikaisella korkeapyöräisellä polkupyörällä, valtava silkkikukkakimppu hampaissaan. Silmäilin yleisöä kainoutta teeskennellen viuhkani takaa, ja Pieter lauloi valittavasti Daisyn säettä ”It won’t be a stylish marriage, I can’t afford a carriage”. Paljastin hetkiseksi kasvoni yleisölle Pieterin kompuroidessa pois pyörän päältä ja yleisö röhähti ulvomaan naurusta. Kuten joka ilta. Piilouduin taas viuhkani taakse ja silmäilin muka kainona klovnia, joka kompasteli minua kohti polkupyöräänsä taluttaen ja risaa silkkihattuaan nostellen. Hän saavutti huipentavan viimeisen säkeen ”But you’ll look sweet upon the seat of a bicycle built for two” ja oli vetävinään nenästään esiin suunnattoman timanttisormuksen minulle tarjottavaksi. Loppufanfaarin soidessa paljastin innostusta jäljittelevät kasvoni viimein myös Pieterille, joka kaatui kauhistuksesta takalistolleen, heitti torvien yhä raikuessa kukat sekä sormuksen kauhuissaan maahan ja pakeni koomisesti sotkien jättimäisellä pyörällään, minun juostessani perässä lemmenkipeänä kiljuen ja yleisön tömistäessä nauruun tikahtumaisillaan.

Kaikessa nöyryyttävyydessään tämän ohjelmanumeron hyvä puoli oli se, että olisin voinut esiintyä vaikka unissani, huumattuna ja silmät sidottuina. Sen sijaan olin huolissani siitä, miten Mary selviäisi omasta, suurta keskittymistä vaativasta numerostaan. Olin nähnyt pukuhuoneessa, miten kalpea ja poissaoleva hän oli. Istuin sydän pamppaillen kuuntelemassa teltan takana hänen toisen ohjelmanumeronsa tuttua musiikkia sekä yleisön jännittyneitä ja ihastuneita huudahduksia sekä aplodeja, joiden tulon ruumiini osasi ennustaa jo sekunnilleen, ja rentouduin aina hetkeksi ne kuullessaan. Vasta kun marssimusiikki läheni loppuaan ja yleisö taputti rytmikkäästi Maryn ja hevosen kumarruksille, pystyin lähtemään pukuhuoneelle poistamaan esiintymismeikkiäni. Tunsin oloni hikiseksi, ja kuukautisside tuntui märältä ja raskaalta. Miten olisinkaan halunnut peseytyä kokonaan, upottaa ruumiini lämpöiseen kylpyveteen niin kuin aikaisemmassa elämässäni.

Kuurasin itseni pesulapulla pikavauhtia ja kertasin mielessäni yhä uudelleen sitä, mitä Mary oli sanonut tunti sitten keittiövaunun takaseinään nojaten, kasvot varjossa mutta silmät nousevan kuun valoa heijastaen: ”Käsitätkö, se on maanalainen liike, D. on iso tekijä ja hän on puhunut myös R:n mukaan. Veljesliitto haluaa kaapata vallan heti vaalien jälkeen ja kätkee aseita ympäri maaseutua. D. ja R. hankkivat aseita ja vievät niitä paikallisille liittolaisille sirkuksen mukana. Ne lähettävät minut vielä tänään pääkaupunkiin viemään ajantasaista listaa asekätkijöistä ja hakemaan rahalähetystä aseostoihin. Tästä ei ole sinne kuin parin tunnin matka, minua tullaan hakemaan autolla heti esityksen jälkeen ja viedään tapaamiseen. Se on yökerhossa nimeltä Cotton Club. Minun on tarkoitus kätkeä lista jalkaproteesiin ja varmistaa, että rahat tulevat perille. R. on liian helppo tunnistaa, ja hänen täytyy pysytellä poissa silmistä, varsinkin sen jälkeen kun D. suostutteli hänet lähtemään suurkokoukseen. Se oli R:n mielestä todella typerä idea ja vaaransi koko operaation. R. ei usko minun ymmärtävän tästä mitään. Hän ei tiedä, millainen minä oikeasti olen.”

Viimeiset lauseet sanoessaan Mary oli näyttänyt hurjalta, unien Marylta, joka kylpi kuun loisteessa täynnä mahtia. Hänen kätensä oli ojentunut hitaasti ja hän oli koskettanut minua kevyesti. Kuun valo oli virrannut hänen lävitseen minuun. Tunsin olevani enemmän hereillä kuin koskaan, kuulin miten ilma puhui minulle, ruoho kuiski jalkojeni alla, pimeydessä linnun huuto antoi neuvoja. Ja kaiken keskellä sykki Mary, suurena ja vahvana pienessä kapeassa ruumiissaan. Hän oli vienyt kätensä häpeilemättä hameeni alle ja ympäristön äänet olivat vaimenneet. Kun hän veti kätensä pois, hänen sormessaan oli minun kuukautisvertani. Hän venytti neulepuseroaan ja veti verellä viivan rintalastansa kohdalle. Sitten hän kosketti minua kämmenellään keskelle rintaa. Hän oli painanut jotain kovaa esinettä rintaani vasten ja vienyt oman käteni sen päälle, pitämään sitä paikallaan, sillä aikaa kun hän kiersi esineessä kiinni olevat nauhat kaulani ympärille. ”Tämä tuo sinut minun luokseni”, hän oli kuiskannut, huulet lähes omia huuliani vasten, ”Tahdotko ottaa sen vastaan?” ”Tahdon”, minä olin saanut sanotuksi ja enemmän tuntenut kuin nähnyt hänen nyökkäävän. Sitten hän oli ollut poissa ja minä olin jäänyt seisomaan kuin huumattuna. Kun olin avannut käteni ja katsonut, oli siinä ollut Maryn suuri luuamuletti, pitkulainen, päästään lävistetty ja sileä kuin silkki. Tunsin sen läsnäolon nytkin vaatteitteni alla, rintojeni välissä, niin kuin olin tuntenut koko nöyryyttävän esityksen ajan, ja käteni hakeutui koskettamaan sitä vaatekerrosten läpi. Minusta tuntui kuin se olisi hypähtänyt kohti kättäni.

Vaatehuolto kuului tehtäviini sirkuksessa, joten kenelläkään ei ollut syytä epäillä mitään, kun kiiruhdin heti peseydyttyäni pukuhuoneelta mukanani kasa vaatteita ja vein ne keittiövaunun pesunurkkaukseen. Laitoin oven säppiin sisäpuolelta ja uskaltauduin sytyttämään hetkeksi valon. Riisuuduin nopeammin kuin koskaan ja päästin pitkän lettini pois nutturalta. Kun olin alusvaatteisillani, otin keittiövälineiden joukosta suuret sakset ja leikkasin yhdellä ripeällä painalluksella lettini irti aivan tyvestä. Se putosi lattialle ja kahahti kuivasti kuin käärme. Koetin epätoivoisesti tirkistellä kuvaani pannujen ja kattiloiden kyljistä, kun nirhin tukkaani joka puolelta suunnilleen yhtä lyhyeksi. Lopputuloksessa ei ollut kehumista, mutta onneksi minulle oli hattu.

Riisuin hikiläikkäisen, rispaantuneen korsettini ja heitin sen maahan. Otin keittiön lääkekaapista kaksi sideharsorullaa ja sidoin niillä rintani mahdollisimman litteiksi. Sitten vaatetin itseni pukuhuoneesta pihistämilläni pukineilla: Akrobaatti Alfredin alusvaatteet istuivat ihmeen hyvin, ja meillä oli mitä ilmeisimmin lähes sama kengännumero. Säädin sukkanauhat sopiviksi omille säärilleni ja työnsin yhden rullatun sukan alushousujen sepalukseen, sidevyötä varoen. Taittelin keittiöpyyhkeestä uuden siteen märän tilalle, se saisi nyt kelvata. Puvunhousut olivat aavistuksen verran liian löysät ja pitkät, jouduin pienentämään niitä hakaneuloilla. Kauluspaita oli rinnasta hieman ahdas, mutta liivi ja puvuntakki istuivat auttavasti. Solmioiden asettelussa olin saanut runsaasti harjoitusta pukuhuoneessa autellessani. Hattu haisi pesemättömälle päänahalle, mutta nyt ei ollut sijaa nyrpistelylle. Käärin riisumani vaatteet, verisen siteen ja leikkaamani hiukset mahdollisimman tiiviiksi mytyksi ja hautasin ne vaunun taakse pieneen keittiötunkioon.

Hiivin takakautta Bellan ja minun vaunulle ja pengoin tavaroitani pimeässä vaunussa. Löysin muutamia puhtaita kuukautissuojia, vähäiset käteisvarani ja medaljongin, jossa oli sisareni kuva ja hiuskiehkura. Työnsin ne puvuntakin povitaskuun. Asetin tyynyn ja peiton sängyssäni niin, että hämärässä voisi kuvitella jonkun nukkuvan kippuralla. Juuri kun olin hiipimässä ulos takaovesta, kuulin etuoven portaiden narahtavan ja sydämeni hypähti kurkkuun. Bella tömisteli sisään täydessä näytäntövarustuksessa, värjätyt strutsinsulat pään päällä heiluen. Hän katsoi minua hetken oviaukosta tunkeutuvassa himmeässä valossa ja sulki sitten oven takanaan mitään sanomatta. ”Bella”, minä kuiskasin, ”minun pitää mennä enkä tiedä milloin tulen takaisin vai tulenko. Jos joku kysyy minua, sano että valitin kovia kuukautiskipuja ja menin lepäämään. Kun he huomaavat minun puuttuvan, sano ettet tiedä asiasta mitään mutta että olen ollut masentunut ja puhunut siitä, että haluaisin päättää kaiken. Sen he uskovat ilman muuta.”

Bella nosti käyräkyntisen sormensa suunsa eteen, astui sitten luokseni ja veti minut suomuisen, viileän ruumiinsa syleilyyn. Sitten hän repäisi sivun kulman kuvalehdestä ja kirjoitti siihen jotain vasten ikkunaa. Hän antoi lapun minulle ja sanoi: ”Tätini osoite itäisessä esikaupungissa. Koputa häntämarssin ensi tahdit oveen ja sano minun kuoriutumispäiväni, kun sinulta kysytään, kuka sinut on lähettänyt. Xynx, kaikkien liskojen hautojatar auttakoon sinua löytämään tien.”

Aplodit kantautuivat sirkusteltasta Bellan kiiruhtaessa takaisin esityksen loppuhuipennusta varten. Minä suuntasin vastakkaiseen suuntaan, ja ehkä Xynx tai muu luojatar tosiaan ohjasi minua, sillä löysin vaivatta katsojien pysäköimien polkupyörien joukosta kauniin miestenpyörän, jonka satula oli minulle sopivalla korkeudella. Mikään ei ollut ehkä sattumaa, ei hyvinpumpattu pyörä ojanpientareella, ei tasaiseksi kulunut maantie, jolla ajaa, eikä se, että oli helppo lähteä, pakko lähteä. Alkusyksyn suuri täysikuu oli jo korkealla, kun kaarsin pois sirkuskentältä ja suuntasin loppumattoman pitkältä näyttävälle tielle peltojen keskellä. Olin polkenut vasta muutaman sata metriä, kun minut valtasi huimaava, läkähdyttävä vapauden tunne. En uskaltanut viheltää, mutta mieleni lauloi joka polkaisulla:

We will go tandem as man and wife
Daisy, Daisy
Peddling away down the road of life
I and my Daisy Bell

Pyöräilin peltoja halkovalle rautatielle ja seurailin sitä, kunnes saavuin pienelle seisakkeelle. Siellä seisoi tavarajuna, johon juuri lastattiin säkkejä. Junien ääni kuului pellon yli sirkukselle, ja olin kiinnittänyt huomiota tähän myöhäisen illan tavarajunaan, joka louskutti kohti pääkaupunkia, kyydissään ilmeisesti läheisen tiilitehtaan tuotteita ja muuta satunnaista lastia. Olin koko elämäni tottunut pohtimaan tapoja päästä pois milloin mistäkin tilanteesta tai paikasta. Joskus siitä oli käytännön hyötyä. Poljin asemalle ja nostin hattuani asemamiehelle, joka seisoi valvomassa junan lastausta. Onneksi oli sen verran hämärää, ettei hän nähnyt, miten kehnosti hiukseni oli leikattu.

”Hyvää iltaa”, minä sanoin, tavallista matalammalla äänellä ja vedin suutani huolettomalta vaikuttavaan hymyyn, ”Olisiko junassa tilaa yhdelle jänikselle ja jäniksen polkupyörälle? Olin katsomassa sairasta äitiäni. Tulin koko matkan pyörällä, mutta meni myöhään ja huomenna pitäisi taas olla seitsemältä kaupungissa töissä.”

Asemamies loi minuun lyhyen arvioivan katseen ja hieraisi partaansa. Minä tunsin, miten Maryn luuamuletti sykki rintaani vasten harsosidosten, aluspaidan, kauluspaidan, liivin ja takin alla. ”Mikäpä siinä, kyllähän miestä mäessä pitää auttaa”, asemavirkailija sanoi. ”Kiipeä tuohon toiseksi viimeiseen vaunuun, se on jo lastattu, mutta kyllä siellä yhdelle jänikselle ja pyörälle tilaa on. Ykkösluokan mukavuudet: säkkejä joilla istua ja säkkejä joihin nojata.”

Kiitin asemamiestä ja sujautin hänelle pienen setelin. Kanssakäynnin helppous hämmästytti minua enemmän kuin hyvä tuurini. Vieressäni työmiehet nostivat ja kantoivat säkkejä, veturinkuljettaja tai lämmittäjä kulki ohitseni tupakkaa poltellen. Kukaan ei tuijottanut, kukaan ei huudellut, kukaan ei ihmetellyt liikkumistani yksin ilta-aikaan tai pyrkinyt juttusille. Asemamies nosti hattuaan ja nyökkäsi hyvästiksi. Olimme samaa lajia, kunnon miehiä.

Kokemus sai minut hetkeksi lähes unohtamaan, minne olin menossa ja miksi. Nojauduin säkkeihin ja tuijotin raollaan olevasta vaunun lastausovesta peltomaisemaa, joka ensin mateli ja sitten vilisti ohi. Oli päihdyttävä tunne voida olla mies, vaikka se olikin pelkkää näyttelemistä, vaatteiden, äänien ja asentojen trikki. Samalla lailla olin näytellyt naista siitä lähtien kun tulin murrosikään. Olin joutunut hyvin pian oppimaan kovimman kautta, että minunlaiseni henkilön piti näytellä naista mahdollisimman täydellisesti, olla erityisen hymyilevä, kaino ja myötäilevä. Niistä kahleista vapautuminen antoi saman riemun kuin pakeneminen polkupyörällä, tuntui samalta kuin ensimmäinen syvä hengenveto sukelluksen jälkeen, vaikka todellisuudessa hengittämiseni olikin työläämpää sideharso rinnan ympärillä.

Tavarajuna kulki tuskastuttavan hitaasti, pienillä asemilla pysähdellen, mutta tiesin sen kuitenkin matkaavan kohti pääkaupunkia huomattavasti suoremmin ja nopeammin kuin uudenaikaisimmallakaan autolla pääsi pitkin mutkittelevia ja pimeitä maanteitä. Ennen pitkää saavuimmekin pääkaupunkia ympäröiville teollisuusalueille ja esikaupunkeihin, joiden tiiliseinät ja savupiiput olivat lapsena olleet minulle eksoottinen välähdys toisenlaisten ihmisten todellisuudesta, sellaisten joiden piti tehdä töitä henkensä pitimiksi. Kuin unessa katsoin entistä kotikaupunkiani, kun se lipui esiin loistavana ja viikonlopun iltaelämää pauhaavana, autojen tööttäyksien, neonvalojen ja teollisen löyhkän aistitulvana.

Cotton Club ei ollut kovin kaukana tavara-asemasta, pyöräilin sinne vartissa. Olin monesti nähnyt loistavat valoputkikirjaimet yökerhon sisäänkäynnin yllä sekä sen luona parveilevat autot, jotka veivät ja toivat sädehtiviä, helmin ja höyhenin koristautuneita kaunottaria ja heidän suittuja kavaljeerejaan sekä sikaria polttavia herroja, liikemiesten ryhmiä, ulkomaalaisia, liskoja, satunnaisia hyönteisiä ja muukalaisia loisteliaissa asuissa, vieraina ja kiehtovina. Koskaan en silti ollut kuvitellutkaan kulkevani sisään sen ovista. Nyt minun oli pakko. Polkupyörän olin piilottanut nurkan taakse sivukujalle, jossa olin myös koettanut parhaani mukaan suoristaa asuani, litistää hapsottavaa tukkaani ja kerätä rohkeutta. Mutta lopulta tuntui kuin rohkeutta ei olisi tarvittukaan niin paljon. Maryn amuletti veti minut sisään klubin kiiltävistä lasiovista vastustamattomalla voimalla. Ovimies ei räpäyttänyt silmäänsäkään minut nähdessään, avasi vain oven, ja yökerho imaisi minut kuumaan ja sykkivään sisimpäänsä.

Meteli, valot, musiikki ja ihmispaljous löivät vastaan kuin hyökyaalto, mutta minulla oli silmiä ja korvia vain yhdelle ainoalle valohehkuiselle olennolle satojen joukossa. Juuri astuessani sisään kuului muun kakofonian yli korviahuumaava räsähdys, jota seurasi ensin hetkellinen hiljaisuus musiikin tauotessa ja sitten entistäkin kovempi meteli satojen ihmisten alkaessa hälistä ja huutaa. Näin Maryn seisovan kaukana edessäpäin, klubin takaosan esiintymisalavalla. Hän seisoi täydellisessä tasapainossa yhdellä jalalla ja säteili niin kirkkaana, että häntä tuskin saattoi katsoa. Käsissään hän piteli silkkipäällysteistä jalkaansa ja löi sillä toistuvasti liituraitapukuista miestä, joka koetti saada otteen hänen kaulastaan. Jalka oli veren tahrima. Heidän takanaan lavalla lojui valtava peilipallo haljenneena ja murskautuneena, äskeinen räjähdys oli mitä ilmeisimmin syntynyt sen putoamisesta. Pallon puolikkaiden alta erottui kahden tajuttoman miehen hahmo ja leviävä lammikko nestettä.

Neljä tanssijaa seisoi tupsut rinnoissaan banaanihameissa, lavan reunalla ja tuijotti Marya. Koko Cotton Club tuijotti Marya kuin halvaantuneena, mutta väkijoukon läpi alkoi määrätietoisesti tunkeutua muutamia miehiä aseet käsissään kohti esiintymislavaa. Tunsin, miten luuamuletti rinnallani kuumeni lähes polttavaksi. Mary hypähti askelen taaksepäin ja heilautti tekojalkaansa molemmin käsin päänsä yläpuolelle. Hän läimäytti sen kaikin voimin alas pukumiehen päälakeen ja hyppäsi samanaikaisesti yhdellä jalalla voltin miehen yli. Mies lyyhistyi lavalle, ja hetken aikaa näin hänen kasvonpiirteensä selvästi ramppivaloissa. Niistä ei voinut erehtyä. Mary oli juuri kolkannut presidentti Whiten.

Velttona makaava presidentti ei juuri saanut huomiota, sillä kaikkien katseet seurasivat Maryn ilmalentoa. Se kesti pidempään kuin mikään luonnollinen voltti. Mary kohosi kieppuen yhä korkeammalle, kunnes hänen jalkansa osui laitteeseen lavan yllä. Koko saliin alkoi tupruta kultalameen palasia kuin välkkyvää lumituiskua. Ja kultapyryn läpi Mary lensi suoraan kohti minua. Amuletti hypähti rinnallani, ja tunsin jalkojeni irtautuvan maasta. Kohosin nopeasti pyörien ylös, kohti Marya. Kohtasimme salin keskivaiheilla, ja Mary tempaisi minut luokseen yli-inhimillisillä voimilla. Hänen kätensä tuntuivat yhtä kuumilta kuin amuletti. Kiisimme korkealla salin poikki kohti esiintymislavan takana olevia maalattuja lasi-ikkunoita. Marylla oli silkkijalkansa yhä kädessään. Näyttämön kohdalla hän teki äkillisen koukkauksen alas, ravisti jotain jalastaan ja antoi sen yhdelle banaanihameisista tanssijoista. Samassa olimme jo lähes ikkunan luona, ja hän heitti jalan kaikin voimin lasin läpi. Yksi suurista ikkunaruuduista luhistui, me lensimme yöhön lasinpirstojen tähtisateessa. Takaamme kuului laukauksia, mutta me olimme jo niiden ulottumattomissa.

Kuu loisti sivukujan katukuilun yllä kuin rävähtämätön silmä, ja minusta tuntui että syöksyimme suoraan sitä kohti, pois yökerhon melusta. Mary piti toisella kädellä minun kädestäni, mutta toista hän koukisti kutsuvasti, ja ällistyksekseni näin miten polkupyöräni nousi meitä kohti kujan varjoista, kromiosat kuun valossa hohtaen. Kun se saavutti meidät, minä asetuin enempiä miettimättä satulaan ja Mary istahti sirosti sivuttain putken päälle käsieni väliin. Hän oli niin lähellä minua, että ruumiidemme rajat katosivat, ja olimme yhtä, me ja polkupyörä. Mary hehkui kuumuutta, ja kun hän kääntyi katsomaan minua, hänen pupillinsa olivat lähes iiristen kokoiset. Niissä avautui maailmankaikkeus tähtikuvioineen. Veremme sykki samaan tahtiin linnunradan kanssa.

Minä poljin vakaasti, ja me lensimme yli kaupungin korkeimpien kattojen ja piippujen täydellisessä rauhassa avaruuden kupolin alla. Jos pyöräily tavallisella peltotiellä tuotti pakahduttavan vapauden tunteen, oli tämä kokemus lähempänä uskonnollista transsia tai lääkeunien euforiaa. Mary katsoi minuun villisti nauraen, taivutti kaulansa taaksepäin ja alkoi laulaa käheällä, kovalla, voitonriemuisella äänellä:

When the road’s dark, we can both despise
Policemen and lamps as well
There are bright lights in the dazzling eyes
Of beautiful Daisy Bell

Saavuimme Bellan antamaan osoitteeseen puolenyön jälkeen polkupyörän karbidilampun valossa. Olimme taittaneet viimeisen kilometrin maan pinnalla ollaksemme herättämättä liiallista huomiota. Osoite johdatti meidät kadulle, jolla oli vieri vieressä kapeita taloja ja niiden keskellä pieni kirkko. Tirkistelimme pimeässä talojen numeroita, kunnes saavuimme kirkon kohdalle ja tajusimme, että se oli määränpäämme. Kirkko seisoi torneineen ja lyijylasi-ikkunoineen ahtaasti samassa rivissä pikku talojen kanssa, kuin koulutyttö, joka on kasvanut päätä pidemmäksi luokkatovereitaan. Pysäköin pyörän ja autoin Maryn ylös kirkon portaita. Hetken epäröityäni rummutin nyrkilläni oveen Häntämarssin alkutahdit muistellen, miten Bella itse löi tahtia hännällään soittaessaan kappaletta pasuunalla. En ollut ehtinyt kovin pitkälle, kun oven toiselta puolelta kuului kolinaa ja ääni, joka kuulosti siltä kuin joku olisi poistanut aseesta varmistimen. ”Kuka teidät lähetti?” erottui sitten karhealla liskonäänellä. Selvitin hermostuneesti kurkkuani, kumarruin lähemmäksi ja lausuin mahdollisimman selvästi Bellan kuoriutumispäivän. (24. lokakuuta, vain viisi päivää oman syntymäpäiväni jälkeen. Viime vuonna olimme järjestäneet yhdessä pienet kemut asuntovaunussamme.)

Nojasin kädelläni oveen ja olin siksi suistua pää edellä sisään, kun ovi tempaistiin äkillisesti auki. Mary puolestaan oli nojannut minuun, mutta piti silti paremmin tasapainonsa. Onneksi oven avaaja oli nopea reaktioissaan ja koppasi minut suomuiseen syleilyyn yhdellä eturaajallaan, samalla kun laski toisella kiväärin eteisaulan nurkkaan ja kurotti sitten vetämään painavan oven kiinni Maryn jäljestä. En ollut koskaan tavannut niin suurta liskoa, enkä yhtä sydämellistä. ”Tervetuloa ystävät! Bellan asuintoveri! Pikku Bella on kertonut sinusta paljon! Ja tämä tässä on varmaankin ihastuttava Mary?” Bellan täti hihkui, ”Ja voi, olenpas minä epäkohtelias, kun en esittele itseäni. Minä olen siis Ruth. Niin niin, sopii hyvin kirkkoon, eikös vain, vaikka eihän tämä enää mikään kirkko ole, vaan tämän naapuruston hautomo. Tulkaa sisään, tulkaa sisään. Tänne ovat kaikki liskojen ystävät ja Veljeskunnan viholliset tervetulleita. Ja Bellan ystävät aivan erityisesti!”

Ruth veti syrjään paksun samettiverhon, joka erotti eteishuonetta kirkkosalista, ja nosti kynnen suulleen hiljaisuuden merkiksi. Kirkkosali on lämmin ja punertavan hämärä, kuin valtava kohtu. Tai kuin ehjän munan sisus. Sen keskellä oli valtava pesärakennelma, josta saattoi erottaa hautovien liskojen rauhallisia hahmoja. Tuoksui yrteiltä, hiekalta ja auringolta. Emäntämme johdatti meidät, Mary minun käsipuolessani, rauhallisesti mutta rivakasti salin reunoille rakennettuja kangasseinäisiä huoneita kohti. ”Meillä on aina sänkyjä valmiina matkalaisille, tämän on nyt teidän”, Ruth sanoi ja päästi meidät sisään yhteen eriöistä, jonka lähes täytti suuri, vielä erikseen verhoilla ympäröity pyöreä sänky. ”Te tarvitsette lepoa, mutta minä haistan myös, että on sinun verenvuotosi aika”, hän sanoi minuun kääntyen. Tulin heti kiusallisen tietoiseksi veren kyllästämästä keittiöpyyhkeestä jalkojeni välissä. ”Ja minä näen, että sinä olet käyttänyt lähes kaikki voimasi”, hän sanoi sitten Marylle, joka horjui käsipuolessani silmät puoliummessa. ”Siksi saatte tulla ensin keittiöön saamaan ravintoa, ja sillä aikaa valmistan teille yrttikylvyn.” Mikään ei ollut koskaan kuulostanut suloisemmalta.

Oli autuaallista syömisen jälkeen riisua hikiset herrainpukimet ja upota kuumaan, yrteiltä tuoksuvaan kylpyyn kangassärmien takana. Liskot eivät selvästikään kitsastelleet kuuman veden kanssa, sillä minulla ja Marylla oli molemmilla omat kupariammeemme. Mary riisuutui hitaasti tuolilla, jonka Ruth oli huomaavaisesti tuonut paikalle, ja nousi sitten seisomaan ammeen reunasta kiinni pitäen. En ollut koskaan nähnyt häntä kokonaan alasti. Näky sai henkeni salpautumaan, enkä voinut kääntää katsettani pois. Mary kohtasi sen tyynesti, seisoi ylväänä kaikessa kuulaassa kauneudessaan ja hymyili rauhallisesti. Mutta sitten hänen ilmeensä muuttui riehakkaaksi. ”Nyt saat nähdä jotain oikeasti ällistyttävää”, hän sanoi ja totta se oli. Toisella kädellään hän nykäisi moitteettomia, suoria hiuksiaan ja vetäisi ne pois. Peruukki lensi kaaressa puuvillasärmin yli ja sen alta leijaili ympäriinsä valtava määrä suuria seteleitä. Mary katsoi minua rahasateen keskeltä ja nauroi ihastuneena hämmästykselleni ja omalle oveluudelleen. Hänen oikeat hiuksensa olivat tiivistä pikimustaa kiharaa, joka peitti hänen suloisen, nauravan päänsä kuin maailman täydellisin päähine. Muutama Veljeskunnan aserahoista laskeutui kylpyveteeni. Asetin ne ammeen reunalle kuivumaan ja katsoin, miten Mary laskeutui varovasti omaan kylpyynsä, solahti veteen ja antoi itsensä vajota hetkeksi kokonaan pinnan alle.

Ruth, joka selvästi oli tottunut ihmisvierailijoihin, oli jättänyt suuret kylpylakanat, kertakäyttöisen kuukautissiteen ja kaksi flanellista pyjamaa käden ulottuville. Autoin raukean Maryn kylvystä, kiedoin hänet kylpylakanaan ja kannoin hänet kylpy- ja keittiötiloista hämärän punaiseen kirkkosaliin ja suoraan meille osoitettuun nukkumaeriöön. Hänen ruumiinsa tuntui ihanammalta kuin mikään mitä olin koskaan pidellyt. Mary oli täysin rento ja ojentautui nautinnollisesti sängylle, kun laskin hänet käsistäni, ja katsoi minua kiinteästi silmiin. Otin hänen päänsä käsieni väliin ja annoin sormieni juosta hänen joustavissa kiharoissaan. Hänen katseensa veti minua hypnoottisesti lähemmäs, kunnes huulemme kohtasivat ja suutelimme kuin hengenhädässä.

Avasin Marya peittävän kylpylakanan, ja hän ohjasi omalla kädellään käteni suoraan jalkojensa väliin. Häpykarvat olivat yhä kylvystä kosteat, mutta häpyhuulien väli oli toisella tavalla kostea; liukas ja ylimaallisen pehmeä. Palvoin hänen ruumistaan käsilläni ja suullani, kunnes hän saavutti nautintonsa huipun ja vaipui huohottaen sänkymme pieluksille. Pidin kättäni hetken Maryn hävyn päällä ja tunsin, miten se sykähteli samaan tahtiin kuin hänen amulettinsa, joka yhä roikkui nauhassaan alastomien rintojeni välissä. Kun hänen koko ruumiinsa aika ajoin nytkähti nautinnon jälkimainingeissa, tuntui kuin amuletti olisi myös hypähtänyt. Oma jalkovälini sykki vaativasti pyjamanhousujen sisällä, mutta verenvuotoni ja väsymykseni takia tyydyin painautumaan kiinni Maryyn, häntä hitaasti silittäen. Hän hymyili ja suuteli minua kevyesti. Sitten, sanaakaan sanomatta, nukahdimme sylitysten ja lähes alasti liskojen kirkon lämmössä, omassa sänkyverhojen rajaamassa maailmankaikkeudessamme.

Heräsin aikaisin aamulla. Mary nukkui rauhallisesti hengittäen vieressäni lukuisten pielusten ja paksujen peittojen keskellä, tummakutrinen pää punaisella tyynyllä kuin kruununjalokivi. Huimaava onni paisui sisälläni. Mary liikahti, ja amuletti rinnallani liikahti samalla hetkellä tai hetken murto-osaa aikaisemmin. Mary avasi silmänsä, ja tuntui kuin aurinko olisi hetkessä lämmittänyt sekä minun sieluni että amuletin. Kasvomme olivat vain senttien päässä toisistaan, tunsin hänen hengityksensä vasten omia huuliani. Mary alkoi silittää onnettomasti sojottavaa tukkaani ja kasvojani, sitten hän tarttui amuletin hihnaan kaulallani ja veti sen esiin, piti sitä kädessään. ”Sinä olet pitänyt tätä hyvin, mutta nyt minun pitää ottaa tämä pois, ainakin vähäksi aikaa”, hän sanoi. ”Muuten sinulla ei ole kohta enää omaa tahtoa jäljellä ollenkaan.” Ja hän pujotti amuletin hihnan varovasti pois kaulani ympäriltä. Hän katsoi sitä mietteliäästi, näytti kuin se olisi hehkunut himmeää valoa.

”Sinä et tiedä minusta vielä kaikkea, Victoria, mutta sinä ymmärrät. Ja sinä opit”, Mary sanoi. ”Nyt kun olet pitänyt amulettia, me olemme yhdessä, tapahtui mitä tapahtui.” Katsoin Marya ja sekä ymmärsin että en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Hän jatkoi: ”Olet varmaan huomannut, että tämä amuletti on kuin osa minua. Se on osa minua. Menetin toisen jalkani, kun sain täydet voimani.” Katsoin amulettia hänen kädessään. Se muistutti tavattomasti lapsen sääriluuta. ”Ymmärrätkö sinä nyt?” Mary kysyi. Minä nyökkäsin. ”Nuku vielä”, hän sanoi. Minä tottelin.

Kun heräsin uudelleen, Mary istui tyynen rauhallisena sängyssä tyynyjen keskellä ja luki sanomalehteä. Hänen vierellään oli tarjotin, jolla oli kahvia, paahtoleipää ja hilloa. Hän ojensi lehden ja voiteli sitten minulle leivän. Lehden koko etusivu ja kaksi ensimmäistä aukeamaa olivat yhtä ja samaa suurta uutista. Kämmeneni hikosivat, kun silmäni alkoivat kiitää pitkin rivejä: Presidentti ja hänen adjutanttinsa oli pahoinpidelty yökerhossa epäselvissä olosuhteissa. Silminnäkijöiden kertomukset olivat sekavia ja ristiriitaisia. Lisäksi epäiltiin suurta asekätkentäjuttua paikalta löytyneen nimilistan perusteella. Hallitus oli kutsuttu hätäistuntoon.

”Eihän tässä mainita mitään sinusta. Tai minusta”, sanoin epäuskoisena Marylle luettuani koko jutun läpi kahteen kertaan. ”Ei niin”, Mary sanoi. ”Minä pystyn järjestämään niin, että näytän joltain muulta tai että minut unohtaa heti katsottuaan, mutta vain jos olosuhteet ovat oikeat ja jos minulla on halukas kumppani. Amuletti imi voimaa sinusta ja siksi sinä olet nyt niin väsynyt. Mutta se menee ohi.” Sitten hän taittoi lehdestä esiin takaosan pikku-uutiset ja osoitti yhtä niistä. ”Katsos tätä”, hän sanoi. Ja siinä tosiaan oli muutaman rivin uutinen meistä, tuntomerkkeineen. Kaksi sirkusesiintyjää kadonnut jäljettömiin. Sirkuksen johtaja pyytää havaintoja palkkiota vastaan. Mietin, ettei sirkuksella ehkä kohta olisi johtajaa, jos asekätkentäjuttu tosiaan oli paljastunut.

Mary ei sanonut mitään, mutta nojasi minuun ja painoi päänsä olalleni. Vedin hänet kainalooni ja liu’uin makuulle. Mary silitti minua, ja tunsin miten uni alkoi jälleen vetää minua puoleensa. Olin niin onnellinen, etten olisi vähempää voinut välittää siitä, oliko minut noiduttu. Upposin uneen, jossa Mary istui suuren puun oksalla kuu käsissään ja lauloi nauraen:

I will stand by you in ”wheel” or woe,
Daisy, Daisy!
You’ll be the bell(e) which I’ll ring, you know!
Sweet little Daisy Bell!

Nukuin koko päivän ja vielä suurimman osan seuraavaa. Kun vihdoin heräsin kunnolla, kuulin Maryn juttelevan jonkun kanssa sängyn verhojen ulkopuolella. Napitin pyjamani yläosan, ennen kuin raotin verhoja. Mary istui tuolilla sängyn vieressä. Lisko, joka ei ollut Ruth, oli hänen edessään, kumartuneena hänen jalkojensa puoleen. Ja tosiaan, Marylla oli kaksi jalkaa. Hänen puuttuvan jalkansa tilalla oli suomuinen ja kimalteleva mutta muutoin täysin ihmisjalkaa muistuttava raaja. Lisko pyysi häntä ojentamaan jalkojaan ja tekemään niillä eri liikkeitä. Katsoin ihmeissäni, miten Mary suoristi molemmat jalkansa eteen, koukisti molempia nilkkojaan, laski jalkaterät maahan ja nousi sulavasti seisomaan ihastuneena nauraen. Hänen liikkeitään tarkkaileva lisko nyökytteli tyytyväisenä.

Ruth pisti päänsä makuupesäämme sen verhojen raosta Maryn naurun kutsumana. Hän hymyili Marylle, joka nyt hyppeli ympäri ahdasta verhojen rajaamaa tilaa, ja selitti suopeasti minulle: ”Te ihmiset taidatte uskoa, että me liskot pystymme kasvattamaan uusia raajoja katkenneiden tilalle? Totuus on, että meillä vain on maailmankaikkeuden parhaat proteesintekijät!” Olin tosiaan kuullut tarinoita liskoista, jotka olivat menettäneet jonkin raajansa ja kasvattaneet uuden, mutta olin pitänyt niitä väärinymmärryksinä. Suurimmalla osalla ihmisistä oli vaikeuksia erottaa eri liskoyksilöitä toisistaan. ”Miten se on mahdollista?” kysyin. Ja jostain syystä myös: ”Lähteekö se irti?” Mary teki piruetteja ympärilläni, vaihdellen jalalta toiselle. ”Mary saa sen halutessaan irti, mutta sitä ei voi irrottaa pitkiksi ajoiksi tai se täytyy upottaa ravintoliuokseen. Hänen voimistaan oli paljon hyötyä, samoin kuin palasta, joka hänellä oli jäljellä alkuperäisestä jalastaan. Siksi lopputulos on näin hyvä.” Katsoin Marya uudestaan ja näin, ettei amuletti enää riippunut hänen kaulassaan.

Mary kulutti seuraavat päivät liskojen kirkossa harjoittelemalla aivan uusia, ennennäkemättömiä akrobatiatemppuja, ja minusta näytti siltä kuin proteesin lihakset olisivat kasvaneet. Sen suomut kimmelsivät hämärässä valaistuksessa kullan ja vihreän sävyisinä. Se oli yhtä aikaa kaunis ja outo. Kului pitkään, ennen kuin pystyin luontevasti juoksuttamaan kättäni sen suomuista pintaa pitkin hyväillessäni Marya.

Maryn harjoittaessa jalkaansa minä hoidin Ruthin avustuksella monenlaisia käytännön asioita. Veljeskunnan rahat avittivat huomattavasti niiden hoitamista, mutta ilman liskojen vieraanvaraisuutta ja verkostoja emme olisi päässeet pitkälle. Ruth kutsui ensi töikseen kirkkoon ihmisvaatteisiin erikoistuneen liskoräätälin, joka otti minusta ja Marysta huolelliset mitat ja halusi keskustella kanssamme loputtomasti eri kankaista, malleista ja väreistä. Kahden viikon kuluttua minulla oli kaksi moitteetonta miesten pukua kenkineen ja hattuineen, puolentusinaa miesten paitaa ja muutama erityisvalmisteinen litistävä aluspaita sekä frakki asusteineen ja päällystakki. Marylla oli kaksi leninkiä, kävelypuku ja iltapuku, alusasuja, pieniä hattuja, erivärisiä hansikkaita ja siroja kenkiä sekä viittamainen takki, jotka saivat hänet näyttämään sekä vähän vieraalta että sydäntä särkevän kauniilta. Luonamme vieraili myös liskoparturi. En ollut tiennyt sellaisia olevan olemassa, mutta kuulemma peruukit ja niiden kampaukset olivat suosittuja tyylitietoisten liskojen piirissä ja parhaat liskoparturit taas uusinta huutoa ihmisten parissa. Mary sai tyylikkään peruukin ja minä miesten uusimman muodin mukaisen parturoinnin.

Päivät ja yöt kirkon punaisessa hämärässä olivat täynnä onnea. Kaiken minkä tein, tein Maryn kanssa, ja usein vain makasin hänen kanssaan sylikkäin vuoteellamme, silitin hänen otsaansa ja kaunismuotoisia pieniä korviaan. Mary ei enää ilmestynyt minulle unissa, hänen valveminänsä ja uniminänsä vaikuttivat sulautuneen yhteen. Kevyeen sävyyn hän väitti menettäneensä yliluonnolliset voimansa kasvattaessaan uuden jalan, mutta tiesin, ettei se ollut totta. Näin, että noituus oli hänessä ja kasvoi uudenlaiseksi. Tunsin, miten se sykki ympärilläni kun iltaisin tai aamuisin työnsin kaksi sormea hänen sisäänsä ja painoin peukaloni hänen liukkaalle häpykummulleen.

Kirkon takana oli muurien ympäröimä pieni hautausmaa, jonka etuosassa Ruthilla oli yrttitarha sekä muutamia omenapuita. Maryn saapumisen jälkeen yrttimaa oli alkanut kasvaa ennen näkemättömällä puhdilla, vaikka hän uskaltautui sen luo päivisin vain lyhyiksi hetkiksi hakeakseen aineksia kylpyihin, teehen tai salvoihin, joita hän valmisti. Usein hän istui keittiössä Ruthin kanssa syventyneenä keskustelemaan jonkin tietyn kasvin ominaisuuksista ja vaikutuksista tai selostamassa tietyn lääkkeen tai juoman uuttamista. Öisin Mary veti minut usein mukaansa keittiön oven kautta ulos ja kuljetti minut hautausmaan suurten puiden luo. Oli kuin ne olisivat kumartuneet Maryn puoleen hänen tullessaan, ja hän puolestaan lähes juoksi niiden juurelle, asettui makaamaan johonkin juurakon mutkaan tai kiipesi vaivattomasti ylös lehvästöön istumaan. Keskellä hautausmaata kasvoi valtava itkupaju, Ruthin mukaan jonkun kristillisen lähetyssaarnaajan aikoinaan taimena Kiinasta tuoma. Sen oksat kaartuivat puolen hautausmaan ylle kuin teltta ja ulottuivat vihreänä putouksena maahan saakka. Kun istuin sen juurella ja katsoin ylöskiivennyttä Marya, näytti siltä kuin kuun sirppi olisi asettunut lepäämään hänen olkapäälleen. Mary lauloi hiljaa ja paju vihelsi hänen mukanaan:

Daisy, Daisy,
Give me your answer, do!
I’m half crazy,
All for the love of you!
It won’t be a stylish marriage,
I can’t afford a carriage,
But you’ll look sweet upon the seat
Of a bicycle built for two!

Jo ensimmäisenä iltana keittiössä syödessämme olin alkanut väsymyksestä sekopäisenä punoa suunnitelmia siitä, mihin voisimme Maryn kanssa paeta tai piiloutua, mutta Ruth oli kieltänyt meitä ajattelemasta jatkoa, ennen kuin olisimme levänneet ainakin pari päivää. Veljeskunnan rahojen määrän selvittyä suunnitelma olikin muotoutunut kuin itsestään. Meidän oli päästävä mahdollisimman kauas, ellemme halunneet piilotella koko loppuelämäämme. Meidän oli päästävä toiselle mantereelle.

Veljeskunnan runsaista rahavaroista oli suurta hyötyä, mutta jos olisimme olleet omillamme, ei mikään omaisuus olisi auttanut meitä saamaan väärennettyjä passeja ilman välitöntä hengenvaaraa. Liskojen kyvykkyys tällaisissa asioissa ei varsinaisesti yllättänyt minua, olivathan he kulttuurisista ja materiaalisista rikkauksistaan huolimatta joutuneet elämään vuosisatoja yhteiskunnan reunamilla omien verkostojensa varassa ja navigoimaan ihmisille luoduissa järjestelmissä alati valppaina ja puolittain varjoissa.

Liskokuvaaja tuli ottamaan meistä valokuvat uusissa puvuissamme ja kampauksissamme. Kymmenen päivän päästä Ruth painoi asioilta tullessaan käteemme täydellisesti väärennetyt passit nimille Elisabeth Mary Lennox ja John Victor Lennox. Vielä saman viikon kuluessa meillä oli samoille nimille ostetut ykkösluokan matkaliput RMS Olympicille, seuraavan lauantain lähtöön. Ruth ja hänen sisarensa sepittivät ja harjoittelivat kanssamme väsymättömästi taustatarinaamme, keksittyjen sukulaistemme nimiä, sopivia yksityiskohtia sekä uskottavalta ja turvallisen tylsältä vaikuttavaa selvitystä elämämme vaiheista kaukana länsirannikolla. Lisäksi opettelimme ulkoa osoitelistan liskojen turvataloista eri puolilla vanhaa mannerta ja harjoittelimme erilaisia tunnussanoja sekä -vihellyksiä. Nuori lisko tatuoi sekä minulle että Marylle pienen kompassitähden salaiseen kohtaan, lisätodistukseksi muille liskoille siitä, että meihin voisi luottaa. Kun lähtö oli melkein käsillä, kirjoitin kirjeen sisarelleni ja pyysin liskoja lähettämään sen vuoden kuluttua lähdöstäni. Ehkä voisin siihen mennessä kirjoittaa hänelle itsekin, sujauttaa kirjeen postilaatikkoon jossain kaukaisessa maassa läpikulkumatkalla. Mutta halusin varmistaa, etten katoaisi jättämättä hänelle merkkiä. Lopulta kaikki käytännön asiat oli hoidettu, yhtä vaille. Illallisella Ruth katsoi meitä päätään kallistaen ja sanoi: ”Kaikki on kunnossa. Nyt pitää enää järjestää häät.”

Viimeisenä iltana ennen lähtöämme matkalaukut oli pakattu ja luotettava liskoajuri tilattu aamuvarhaiseksi. Oli juhlan aika. Olin ajatellut, että vain sujauttaisimme sormiimme kultasormukset, jotka oli hankittu ja kaiverrutettu Veljeskunnan rahoilla, että söisimme ehkä kaikki yhdessä viimeisen kerran keittiön pöydän ympärillä. Mutta Ruth ei ottanut tällaista suunnitelmaa kuuleviin korviinsa. Hänen mielestään meidän oli saatava kunnon juhlat. Ja satuimmehan vielä kaiken lisäksi olemaan kirkossa, sellaisessahan ihmiset tiettävästi vahvistivat kumppanuutensa?

Koko päivä oli ollut täynnä salaperäistä hyörinää, ja lopuksi saimme odotella omassa makuueriössämme, kun kirkkosalista kuului tavaroiden siirtelyä, supatusta ja kiireisiä liskoaskelia. Odottaminen ei haitannut, sillä Mary piti päätäni sylissään ja silitti minua. Hänen pitkät viileät sormensa vaivuttivat minut tilaan, joka oli kuin unien maailma, se jossa Mary oli suuri ja itsevalaiseva. Hänen liskojalkansa tuntui sykkivän omaa elämäänsä niskani alla.

Lopulta Ruth ja toinen lisko tulivat sisään mukanaan sylillinen kukkia ja kangasta. Minä ja Mary olimme pukeutuneet parhaimpiimme, siis uusiin matkavaatteisiimme, mutta nyt saimme vielä molemmat hiuksiimme kukkaseppeleen ruusuista, liljoista ja neilikoista, Marylle puettiin sen lisäksi maahan asti ulottuva pitsireunainen huntu ja minulle jonkinlaisen kimaltava viitta taftista. Sitten astelimme Ruthin ja hänen ystävänsä saattelemina kirkkosaliin äkillisen ujoina ja vakavina.

Suuri sali oli uskomaton näky. Hautomapesä sen keskellä oli koristeltu kukin ja reunustettu kynttilöin. Lehtereiltä oli ripustettu kattokruunuihin värikkäitä nauhoja, ja lattialla oli ruusun terälehtiä. Kaikki edellisten viikkojen aikana tapaamamme liskot, ja ilmeisesti myös joukko muita, olivat kokoontuneet salin reunoille. Monilla oli päässään pieni kukkaseppel, erityisesti pesässä istuvilla hautojilla. Kun minä ja Mary ilmestyimme esiin, alkoivat kaikki liskot tömistää hitaasti ja kevyesti maata hännillään, niin että kirkon täytti pehmeä taputtava ja kahiseva ääni kuin oksien ja tuulen sointi.

Muutamat liskot olivat pukeutuneet minun viittaani muistuttaviin kaapuihin. Yksi heistä astui esiin ja ojensi Ruthille valtavan gongin sekä suuripäisen, pehmustetun kapulan. Toinen kaapuun pukeutunut lisko ilmestyi taluttaen polkupyörää. Samaa, jolla minä ja Mary olimme lentäneet. Se oli otettu varmuuden vuoksi sisään kirkkoon vielä saapumisyönämme, ja nyt liskot olivat irrottaneet aikaisemman omistajan rekisterikilven, kiillottaneet koko pyörän ja koristelleet sen kukilla. Ruth viittasi meitä nousemaan pyörän selkään. Hän lähti itse kulkemaan edellämme ja aloitti hiljaisen, tuskin kuuluvan rytmin kongilla. Niin me kuljimme ympäri hautomapesän, minä hitaasti pyörällä ajaen, Mary tangolla, käsieni välissä istuen ja Ruth edellämme askeltaen, soittaen gongiaan yhä lujempaa. Liskojen joukossa oli kaapuihin pukeutuneilla pienempiä gongeja, ja he yhtyivät mukaan soittoon, kunnes koko kirkkosali oli värisevän, hurisevan, aaltoilevan äänen pyörre.

Kierrettyämme hautomapesän seitsemän kertaa Ruth johdatti meidät sen edessä, entisen alttarin paikalla seisovaan pieneen katokseen ja kääntyi juhlallisesti meihin päin. Gongien soitto hiljeni. Minä ja Mary laskeuduimme polkupyörän päältä ja pidimme toisiamme kädestä. ”Suuren hautojattaren Xynxin ja kaikkien näiden liskoystävien edessä, otatko sinä Victoria tämän Maryn kumppaniksesi ja jaat hänelle lämmöstäsi kaikkina elämäsi päivinä?” hän kysyi minulta. Ilman varoitusta kyyneleet herahtivat silmiini ja pääni tuntui suurelta ja sykkivältä kuin olisin pyörtymässä. Katsoin Maryyn, ja hetken hän näyttäytyi jälleen sellaisena kuin unissani, kuun valoa hehkuvana. Mikä hän oli ja minkä kanssa olin menossa naimisiin? ”Tahdon”, minä sanoin vakaasti. Ruth esitti saman kysymyksen Marylle, joka hymyili ja katsoi minua rauhallisesti silmiin vastatessaan myöntävästi. Ja samassa kuun valo tulvi ulkoa kirkkoon lehvistöjen pilkuttamana. Näytti siltä, että hautausmaan puut olivat vaeltaneet ikkunoiden taakse ja katsoivat sisään. Oli jälleen täysikuu.

Juhlat kestivät koko yön. Pitopöytä järjestettiin lattialle hautomapesän ympärille, niin että hautojatkin pääsivät osallistumaan yleiseen iloon. Minua ja Marya kunnioitettiin tanssi- ja lausuntaesityksin, ja me puolestamme annoimme Ruthille lahjamme kirkkoa varten: puolet jäljellä olevista Veljeskunnan rahoista. Lopuilla pystyisimme mukavasti elämään ainakin seuraavat kymmenen vuotta, ehkä ostamaan asunnonkin. Tai mökin ja kasvimaan.

Väistämättä juhlien puheenaiheena olivat myös tuoreimmat uutiset. Historiallisen laaja oikeusprosessi vallankaappaussuunnitelmien tutkimiseksi oli alkanut, ja näytti siltä että itse presidentti tulisi olemaan syytettyjen joukossa. Liskoille ja muille Veljeskunnan maalitauluille tämä oli hyvä uutinen, mutta minulle ja Marylle myös pelottava. Vähintään R. Ja D. tiesivät tarkalleen, kuka oli vuotanut tiedot ja kavaltanut rahat. Saatoin vain kuvitella, miten raivoissaan he olivat Marylle ja miten he tulisivat käyttämään kaikki mahdolliset keinot hänen löytämisekseen ja rankaisemisekseen, joutuivatpa sitten itse tuomituiksi tai eivät. Heidän verkostonsa ulottuivat yli maan, eivätkä he olleet tottuneet häviämään. Laivayhtiön listaan minut ja Mary oli kirjattu vain uusilla etu- ja sukunimillämme, ilman paljastavia keskimmäisiä nimiä joita käyttäisimme kutsumaniminä. Se tai mikään muukaan ei silti takaisi turvallisuuttamme. Meidän pitäisi vain luottaa kohtalon hyväntahtoisuuteen, liskojen apuun ja omaan neuvokkuuteemme. Liskot olivat kuulleet huhuja siitä, että tuntomerkkejämme oli jaettu kaupungilla ja että joillain alueilla oli liikkunut jopa etsintäpartioita jonkin tekaistun syyn varjolla. Kämmeniäni kihelmöi, kun mietin, miten lähellä paljastumisemme saattoi juuri silläkin hetkellä olla.

Mutta seuraavana päivänä illallisaikaan olimme jo kaukana valtamerellä. Pitkälle edenneestä syksystä huolimatta taivas oli pilvetön ja tuuli maltillinen. Minulla oli kolmiosainen tweed-puku, karmosiininpunainen silkkiliina liivintaskussa ja moitteettomasti suittu tukka uuden hattuni alla. Maryn suomukas jalka peittyi silkkisukan ja turkoosin leningin alle hänen kulkiessaan käsipuolessani akrobaatin siroudella ensimmäisen luokan ulkokannella ja istuutuessaan viereeni kainona ja säteilevänä illallispöydässä. Meistä hehkui valo, joka sai ihmiset hymyilemään ja tarjoilemaan meille pieniä kohteliaisuuksia. ”Mieheni Victor sanoo aina…”, Mary selitti pöytäseurueelle hunajaäänellään, trapetsitaiteilijan ja noidan itsevarmuudella. Minä taas esiinnyin vähäpuheisena, mutta sytytin kohteliaasti daamien savukkeita ja hymyilin kulmakarvojani kohottaen, niin kuin olin nähnyt isäni ja veljieni tekevän satoja kertoja.

Tuskin olimme päässeet päivällisen jälkeen hyttiimme, kun nostin Maryn sänkyyn ja suutelin hänen sisäreisiään sekä jokaista paikkaa niiden välissä ja jatkoin, kunnes hän oli puhumisen tuolla puolen ja pystyi vain voihkimaan. Hän läheni kiihkeytensä lakipistettä, hiljeni ja vaikeroi vielä kerran. Hetken kuluttua hän veti minut ylös ja suuteli suutani sekä omien nesteidensä kostuttamaa partaani. Sitten hän käänsi minut selälleni, levitti jalkani ja alkoi työntää sormiaan sisääni yksi kerrallaan, aukaisten minua kärsivällisesti, kunnes olin valmis ottamaan koko hänen siron, pitkäsorminen kätensä kuukautisveren liukastamaan vulvaani. Oli taas se aika kuusta. Olin hulluna himosta. Nousin kyynärpäitteni varaan, jotta pystyin katsomaan häneen, samalla kun lähenin nautintoni huippua, ja hänen tumma katseensa työnsi minut perille niin äkillisesti että se vihlaisi.

Jälkeenpäin hän ryömi viereeni ja makasimme syleilyssä otsat vastatusten. Laiva keinui allamme ja ympärillämme. Kun hengitykseni oli tasaantunut, kuiskasin hänelle lainauksen sanomalehtiuutisesta, siitä joka oli koskenut meidän katoamistamme. Otsikosta oli tullut oma salainen vitsimme: ”Sirkuksesta karanneet: Parrakas nainen sekä yksijalkainen mulatti.” Mary nauroi hiljaa. Pimeyden keskellä jatkoimme täyttä höyryä kohti tuntematonta, ja jossain kaukaisuudessa laivaorkesteri soitti:

You’ll take the ’lead’ 
In each ’trip’ we take, 
Then if I don’t do well, 
I will permit you to 
Use the brake, 
My beautiful Daisy Bell!

Tällainen on meidän tarinamme alku. Jos satuit lukemaan lehdistä ja kirjoista tai kuulemaan naapuriltasi muunlaisia tarinoita, sellaisia joissa me kuolimme luoteihin tai aaltoihin tai petokseen, tai toinen meistä kuoli, tai vähintään yksi mursi sydämensä, älä turhaan usko niihin. Kyse on vain siitä, että jos sellaiset kuin me haluamme onnellisen tarinan itsestämme, meidän on pidettävä se itsellämme ja kerrottava se itse. Muille sen onni on liian pelottava.

Laivan orkesteri hiljeni, kuului vain moottoreiden kaukainen jyskytys. Annoin käteni vaeltaa uudelleen Maryn jalkojen väliin ja aloin hyväillä häntä hitaasti, samalla kun imin hänen rintojaan, ensin yhtä, sitten toista. Hän heitti kätensä päänsä yli, ja hänen olkavartensa sisäpuolella erottui himmenneen ruhjeen ääriviivat sirkuksen pyöräilynumerosta. Huomenna ne olisivat haihtuneet pois. Maryn ääni huudahti iloisena ja kirkkaana pääni sisällä: ”Victoria!”

---

Kirjoittajasta

Tiina M. Männistö on kirjoittanut ja julkaissut eri ammateissaan ja olomuodoissaan paljon ja jatkuvasti jo kaksikymmentä vuotta, mutta kaunokirjallisuutta vain vähän ja katkonaisesti. Joitain hänen novellejaan on ilmestynyt aikaisemmin Spin-lehdessä, ja hän toivoo kirjoittavansa vielä ainakin muutaman tarinan lisää.

Saatesanat

”Tämän novellin taustalla on ollut ajatus kirjoittaa sellaisia kertomuksia, joita kirjoittaja itse olisi kaivannut varsinkin nuorempana, mutta joita ei kyläkirjaston hyllyistä tai lehtien palstoilta löytynyt etsimälläkään. Jos teksti tuntuu hieman kostealta, syynä saattaa olla se, että kahden naiseksi määritellyn hahmon välinen himo saa vieläkin vain harvoin purskahtaa rivien välistä päivänvaloon. (Tai kuun paisteeseen.) Inspiraatiota on antanut lisäksi muun muassa Sven Hirnin tietoteos Sirkus kiertää Suomea, joka kuului kirjoittajan lapsuuden lempilukemistoihin. Novellissa vähän väliä kuultava kappale on Harry Dacren vuonna 1892 säveltämä ja sanoittama kappale Daisy Bell, josta kuullaan katkelma myös elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu, HAL 9000:n laulamana. Novellissa säkeiden järjestystä on muutamassa kohdin muutettu, mutta sanat ovat kaikki laulun alkuperäistä sanoitusta.”