- Kuulustelu
“Joten… Matrjoška-projekti.”
“Kuulinko ivallisen piikin äänessänne? Sanotte nimen kuin se olisi jotain etäistä. Uni, juoru, myytti tai markkinointikikka. Tai huiputus… niin, huiputukseksi te sitä luulettekin!”
“Me olemme ottamassa selvää, herra Klimov. Ei ole syytä spekuloida meidän uskomuksillamme. Riittää että tiedätte, mitä me tahdomme: totuuden.”
“Vai että totuuden, siis jotakin absoluuttista. No, sellaista ei Matrjoška-projektin ympärille edes syntynyt. Siispä sitä minä en voi teille kertoa, vain oman näkökulmani tapahtumiin. Siinä oli nähkääs kaiken ympärillä sellainen ontologinen voimakenttä, joka hylki totuutta.”
“Te puhutte nyt vertauskuvin, eikö niin?”
“Minä en puhu koskaan vertauskuvin. Minä olen todella huumorintajuton ja mielikuvitukseton mies.”
“Puhukaa sitten selvemmin. Ensin väitätte, että se on olemassa, ja heti perään, että siitä ei voi antaa kuin suhteellisia lausuntoja.”
“Näin on todellisuuden kanssa. Unissa ja myyteissä ei ole mitään suhteellista: ne ovat mitä ovat, mutta tulkinnat vaihtelevat. Todellisuudesta puhuminen taas muuttaa todellisuutta. Tässä tapauksessa varsinkin! Se johtui niistä kaavoista, kun ne ajoivat niitä niin… holtittomasti. Jotkin niistä ottivat muuttujansa tulevaisuudesta. Prekognitiotiedettä. Siellä piti turvautua kaikenlaisiin temppuihin, että säilytti itsensä hallinnan. Kaikilla oli lopulta omat pienet todellisuuden lokeronsa, jotka johtivat turmioon. Tämäkään ei ollut kielikuva. Ehkä minut pelasti vain se, että olen niin mielikuvitukseton mies.”
“Palataan näihin asioihin myöhemmin. Eiköhän ole parasta, että aloitatte ihan alusta. Kertokaa nimenne ja roolinne tässä… Matrjoška-projektissa.”
“Minä olen Pavel Feodorovitš Klimov, neljäkymmentäkaksi vuotta. Synnyin Krasnojarskissa vuonna 1999, seitsemän päivää ennen vuosituhannen vaihdetta. Luin lakia ja sitten olin pitkään maanpuolustustehtävissä. Sieltä minut rekrytoitiin Matrjoška-projektiin, jonka turvallisuuspäällikkönä toimin alusta loppuun.”
“Miten sitten selitätte sen, ettei valtion mistään rekisteristä löydy ainoatakaan Pavel Feodorovitš Klimovia, joka olisi syntynyt Krasnojarskissa vuonna 1999?”
“Siihen projektiin annettiin lippu yhteen suuntaan. Sanottiin heti, että se on sitten peruuttamaton valinta. Kaikki pyyhittiin valtion toimesta. Tiedättekö mitä: yhtenä iltana ennen lähtöä ne olivat koonneet parhaat ystäväni velipojan kämpille juomaan viinaa kanssani. Mutta siinä viinassa oli kaikilla muilla paitsi minulla jotakin seassa. Kyllä siitä oli uutisissa, voitte etsiä. Viisi kuoli alkoholimyrkytykseen, poliisi ei epäile rikosta. Mutta ei siellä minun läsnäoloani mainita.”
“Pidättekö te meitä pilkkananne? Että he tappoivat kaikki, jotka tunsitte – vain voidakseen salata sen, että rekrytoivat teidät?”
“Eivät he minun tytärtäni. Mutta parempi kun olisivat.”
“Ajaudumme sivuraiteille. Voitte kertoa tyttärestä myöhemmin. Kuinka kauan projekti kaiken kaikkiaan kesti?”
“Kahdeksan vuotta, kaksi kuukautta, yksitoista päivää. Tiedän tämän, koska muistan päivän, jolloin lähdin, ja päivän, jolloin palasin. Ne siinä välissä taas…”
“Ja te väitätte, että valtio tiesi tästä, vaikka me olemme varmistaneet hyvin luotettavista lähteistä, että ei tiennyt?”
“Käsititte sanani väärin. Valtio aloitti projektin. Sitten se unohti sen. Projektin vuoksi. Voisi sanoa, että valtio tiesi vain alitajuisesti.”
“Projektin vuoksi? Mitä tuo tarkoitti?”
“Sitä, että asiat, joita teimme, vaativat suurta enkapsulaatiota. Täysin sosio- ja kulttuurikliinistä ympäristöä, johon mitkään ulkoiset ihmisten järjestelmät eivät vaikuta. Pelkkä biologinen, tekninen ja kemiallinen enkapsulaatio ei riittänyt, fyysisestä puhumattakaan. Täytyi siirtyä kakkostasolle, niin sanotusti. Se vaati tiettyjä uhrauksia, ymmärsimme sen pian. Eräs niistä oli valtion leikkaaminen irti. Heidän tietoisuutensa projektista olisi haitannut projektia, lyhyesti sanottuna. Olisi tullut tarkistuksia, olisi pitänyt laatia raportteja ulkopuolelle, sellaisille ihmisille jotka eivät todella tajunneet projektia… Olisi pitänyt huolestua määrärahoista ja tasaisesta edistyksestä ja sen sellaisesta byrokratiasta. Joten me toteutimme heidän unohtamisensa, erotimme itsemme siitäkin koneistosta.”
“Kai te tiedätte, että tämä on mielettömän puhetta?”
“No, Johtaja usein sanoi, että koska tutkimuksemme on niin poikkitieteellistä ja vaikeasti määriteltävää, se on perimmiltään tutkimusta mielettömyydestä. Olemassaolosta ilman mieltä ja tieteestä ilman mieltä, sillä ikiomat kognitiiviset toimintommekin olivat ulkoinen järjestelmä meille. Eksistenssi ylipäätään. Päädyimme tekemään Sartre-fysiikkaa.”
“Entä moraali tässä kaikessa? Oliko moraalikin ulkoinen järjestelmä? Kaiken sen perusteella, mitä olemme kuulleet…”
“Moraali? Moraali? Ettepä te vieläkään mitään ymmärrä! Ihan totta! Antakaas minä kerron teille pienen tarinan moraalista…”
- Onnellinen loppu
Räjähdykset etenivät rihmastona syvällä maan alla, rakennuskompleksin onkaloissa, huoltokäytävillä, törmäytinputkissa, laboratoriolabyrinteissa ja itseensä avautuvissa madonrei’issä, joista ne sitten palasivat imploosioina, äänettöminä kuolemina. Kaikkien mittareiden indikaattorit hakkasivat epileptisesti päätään kaakkoon, punaisimmalle vyöhykkeelle. Hälyttimet lauloivat ja lattia järisi. Suureen kupuun alkoi ilmestyä hiushalkeamia. Todellisuus pääsi niistä sisään kylmän talvi-ilman mukana.
Ilmassa oli häivähdys rikkivedyn tuoksua ja lopullisuuden tuntua.
Turvallisuuspäällikkö Klimov seisoi Johtajan takana. Johtaja seisoi ikkunan edessä, katsoi ulos ja täytti samalla pitkäpiippuisen revolverin patruunapesää. Laittoi sinne enemmän kuin yhden luodin ja sitten enemmän kuin kaksi, Klimov huomasi ja huokaisi helpotuksesta.
Ikkunan takana hulluksi tullut keinoaurinko ujelsi ohi vertikaalisella kiertoradallaan jo ties kuinka monennetta kierrosta, ohitti saman pisteen noin vartin välein. Kiertonopeus siis ainakin 96-kertainen normaaliin verrattuna.
“Ah, Pavel Feodorovitš”, Johtaja sanoi vihdoin huomatessaan turvallisuus-päällikön. “Me todellakin olemme joutuneet eräänlaiseen soppaan, vai mitä sanoisitte? Mutta sehän onkin samanaikaisesti sekä tutkimustulos että tutkimuksen kritiikki. Kuinka jännittävää!”
Androgyyni ääni kaiuttimissa kertoi itsetuhosekvenssin aktivoituneen.
“Kuulkaahan… Muistatteko te tarkan hetken, jolloin oivalsitte sen itsestänne?” Johtaja jatkoi ja pyyhki verta ohimoltaan suureen shakkikuvioiseen silkkiliinaan.
“Meidän täytyy evakuoida välittömästi”, Klimov vastasi syvältä oman todellisuutensa lokerosta. Turvallisuusentiteettinä, ei ihmisenä.
“Puhun tietysti siitä hetkestä, jolloin oivalsitte olevanne Pahojen puolella.”
Klimov ei vastannut eikä halunnut ymmärtää, mistä Johtaja puhui. Mutta hän ymmärsi kyllä.
“Minä muistan, että olin arka nuori poika”, Johtaja sanoi. “Ensimmäisen kerran pidin tyttöä kädestä vasta 22-vuotiaana. Käsi hikosi. Häpesin ja juoksin pois. En tahtonut aiheuttaa kenellekään semmoista iljetystä. On se vain hassua, miten pitkän matkan sitä on kulkenut. Nyt minä olen jopa vetänyt projektin iljetyksen aiheuttamisesta.”
Aina nämä samat jutut. Aina nämä Hyvät ja Pahat. Se oli Johtajan omaa alaa, moraaligravitaationarrativismia. Mutta Klimov oli saanut kuulla siitä aivan liikaa.
“Luulen että itse tajusin toisena vuonna täällä. Katsoin itseäni peilistä, eikä siellä ollut enää sitä arkaa poikaa. Siellä ei ollut ollenkaan silmiä, vain näiden pienten pyöreiden lasien heijastukset hämärässä. Silmät ovat sielun peili, joten mitä silloin, kun silmätkin peilaavat vain toista, suurempaa peiliä?”
Helvettiäkö se minua kiinnostaa.
Johtaja katsoi huvittuneena. Klimov vavahti seinien kanssa samaan aikaan. Sanoinko minä tuon ääneen?
“Ette arvosta liioiksi, Pavel Feodorovitš. Ei se mitään. Ei se ole teidän tehtävänne.”
Johtaja oli suurikokoinen mies, joka puhui aina hiljaa. Ehkä sen vuoksi näiden reilun kahdeksan vuoden ajan turvallisuuspäällikkö oli tuntenut olonsa epämukavaksi hänen seurassaan. Suuret miehet eivät saa puhua hiljaa.
Mutta ei hän suorastaan pelännyt Johtajaa. Hän vain koki tämän uhmaamisen mahdottomaksi. Paitsi nyt, kun kaikki oli lopussa. Johtajan hento ääni miltei hukkui maanalaisten räjähdysten kumuun.
“Mitä tässä tehtävillä enää? Kaikki on ohi. Minä häivyn täältä.”
“Sitten teistä tuli huono kätyri”, Johtaja nuhteli. “Teidän olisi pitäny kehittää epärationaalinen ja kostonhimoinen suhde sankariin niin, että tässä tilanteessa välittäisitte enemmän hänen tappamisesta kuin omasta hengestänne.”
“Hän kuolee tämän paikan mukana”, Klimov sanoi epävarmasti. “Minä elän. Lasken sen voitoksi.”
“Ei hän tietenkään kuole, hölmö mies olette. Hän pakenee, mutta ei ennen kuin olen haastanut hänet kaksintaisteluun horjuvan ylikulun päällä ja pudonnut johonkin solusentrifugiin tai antimateriaaliseen assimilaatiotankkiin.”
Klimov ei jaksanut enää.
Kuluneet kaksi vuorokautta (tai sata, jos uskoi keinoaurinkoa ja omaa kehoaan) hän oli tehnyt kaikkensa pelastaakseen rakennuksen; pelastaakseen työntekijät; pelastaakseen Matrjoška-projektin. Ja tässä tämä vanha, ylilihava äijä teoretisoi yhä omiaan ja vaikutti jotenkin jopa tyytyväiseltä siihen, että paennut tunkeilija oli saanut aikaan tapahtumaketjun, joka johtaisi vuosien arvokkaan tutkimustyön katoamiseen. Kaikki vaivannäkö nousi tuhkana taivaalle ja samalla Johtaja myhäili omaa lähestyvää loppuaan – kai sillä tavoin todisti jonkin kauan etsimänsä absurdin metanarratiivisfysikaalisen vakion olemassaolon.
Tieteentekijät olivat raivostuttavaa porukkaa.
“Älkää nyt näyttäkö noin maanne myyneeltä!” Johtaja huudahti. “Tässähän eletään suuren läpimurron partaalla. Saamme vihdoin kiistattomia todisteita siitä, että Hyvä todellakin aina lopulta voittaa Pahan.”
Jos vain -demonit ilkkuivat Klimovin pään sisällä. Jos vain hän ei olisi noudattanut sitä typerää käskyä, jonka mukaan tunkeilijan kalloon ei saa laittaa kuulaa tuosta noin, vaan tämä pitää sitoa tuoliin, joka liukuu hitaasti kiskoja pitkin polttokammioon. Jos vain hän olisi pakottanut vartijat edes muutaman kerran ampumaharjoituksiin. Jos vain… Hän oli saanut tartunnan alhaalla.
“Minä en ikinä hionut asiaankuuluvaa naurua”, Johtaja sanoi hieman harmistuneena. “Mutta ei Paha ole pelkästään tuollaisia tyyliseikkoja. Se on eräänlaista konsistenttia ajattelua. Tietyn linjan noudattamista. Eikä se ole arvioitavissa onnistuneeksi tai epäonnistuneeksi. Jos olisin tiennyt hikoilusta etukäteen ja jänistänyt, en olisi koskaan saanut pitää sitä tyttöä kädestä. Suurin osa asioista, joita kokeilimme… ne eivät olisi onnistuneet ilman Pahaa, koska Hyvä rajoittaa itseään liikaa, mutta Pahalle on konsistenttia kaikenlaisten rajoitusten kieltäminen. Onko mullistavin tiede sitten luonnostaan Pahaa, hmm? Hinta on siinä tapauksessa tämä. Onnellinen loppu. Paha polttaa aina itsensä, niin Paha se on. Mutta hitto vie, Pavel Feodorovitš, me todellakin teimme täällä mullistavaa tiedettä niin kauan kuin saatoimme!”
Pika-auringonnousu häämötti jo vertikaalisessa taivaanrannassa. Liekit olivat varmasti saavuttaneet asuintilat. Hello Kitty -nukke paloi jossain alempana: tämä mielikuva oli surullisin kaikista. Klimov laski itsetuhosekvenssin pituuden ja totesi: “Ihan sama. Minä otan lopputilin.”
“No, menkää nyt sitten. Mutta vastatkaa ensin kysymykseeni! Milloin te tiesitte sen itsestänne?”
Johtaja oli tullut seisomaan Klimovin viereen, puristi revolveria kädessään matkalla lopputaisteluun, hikosi ja tärisi – harvoinpa oli ollut noin innoissaan! Miksipä sitä ei tuolle hullulle vielä kertoisi ennen kuin syöksyy pakokapselissa hätäputkea pitkin ulos lumiseen erämaahan, josta sitten katselee sopivan etäältä kullankeltaisten tulipallojen kukkimista taivaanrannassa viranomaisten saapumista odotellessa…
“Minä tiesin olevani Pahojen puolella silloin, kun luin työpaikkailmoituksen ja tiesin olevani oikea mies tehtävään”, Klimov sanoi, katsoi Johtajaa silmiin ja näki pyöreissä laseissa vain heijastuksen itsestään.
- Työpaikkailmoitus
Kokeellisen tieteen tutkimuskeskus hakee melko vakituiseen työsuhteeseen eskatologiseen erillisprojektiin
TURVALLISUUSPÄÄLLIKKÖÄ
Työsuhde alkaa 31.12.2033 kello 23.59, jolloin hyväksytyn hakijan oletetaan katkaisseen kaikki suhteet sukulaisiin, ystäviin, rakastajiin ja hakijaan kiintyneisiin eläimiin. Sukukypsässä iässä tai sen kynnyksellä olevat, neitsyytensä säilyttäneet jälkeläiset sallitaan, samoin valkoiset kissat.
Kokeellisen tieteen tutkimuskeskus kaipaa virkaan henkilöä, jolla on runsaasti kokemusta kulunvalvonnasta, teknologian väärinkäytöstä ja despoottisesta ryhmänvetämisestä. Hakija on militaristisesti ja monomaanisesti suuntautunut, älyllisesti harjoittunut ja omien heikkouksiensa puutteen tiedostava. Hän on mieleltään avoin ja valmis epäröimättä vastaanottamaan käskyjä, jotka uhmaavat fysiikan lakeja ja YK:n ihmisoikeusjulistusta.
Kokeellisen tieteen tutkimuskeskuksen eskatologinen erillisprojekti työllistää noin viisikymmentä erikoislaatuista tieteentekijää avustajineen sekä kahdenkymmenenviiden hengen persoonattoman ja uhrattavissa olevan turvallisuusyksikön, jonka johtoon valittu asettuu. Turvallisuuspäällikön ensisijainen tehtävä on projektin jatkuvuuden turvaaminen ja nimettömänä pysyttelevän Johtajan jokaisen käskyn totteleminen. Tehtävässä hyvä turvallisuuspäällikkö ei kavahda yliluonnollisten yhteyksien muodostumista tai kaukaisuudesta kantautuvia tuskanhuutoja. Luemme eduksi taistelukokemuksen ja valmiiksi löytyvän psykiatrisen lääkityksen sekä läpikäydyn terapian mutta näitä voi kompensoida esiintymällä vakuuttavasti ja olemalla itkemättä ensimmäisessä “työhaastattelussa”.
Työtehtävää varten muutetaan ennaltamääräämättömäksi ajaksi pois sivistyksestä, huippuvarusteltuun ja muulta maailmalta kätkettyyn rakennuskompleksiin (kts. Liite 1/1), jossa henkilökunnan käytettävissä on mm. geenimanipulaatiotarhoja, virtuaaliyhteiskuntakammioita, säteilyhäkkejä ja ylelliset saunatilat. Työsuhde pidetään salassa kuolemaan saakka koko suvun häpäisemisen uhalla.
Palkka neuvoteltavissa.
Työtehtävän arkaluonteisuuden ja yleisen hämmentävyyden vuoksi kysymyksiin ei vastata. Kiinnostuksen ilmaisemiseksi toimita hakemuksesi Pohjois-Moskovan viemärijärjestelmään pahimman vihollisesi ruumiiseen kaiverrettuna ennen vuoden viimeistä päivää (jos tämä herättää kysymyksiä, työ ei ole sinua varten).
- LIITE 1/1: Rakennuskompleksin tarkempi kuvaus
Viisisakaraisen tähden mallinen betonijätti kohoaa pulppuavan NEUROMAX©-geenihyytelön keskeltä ja kapenee kohotessaan pyramidiksi. Sen ympärillä uteliailta satelliiteilta rakennusta suojaa valoa taittava jättimäinen kupu. Sisäseinää kiertää viimeisintä huutoa oleva tekoälyaurinko HeliOS©, joka osaa imitoida täydellisesti todellisen päivän kulkua sekä (kriittisen tieteellisen projektin deadlinen lähestyessä) liikkua hieman nopeammin yön “tiivistämiseksi”.
Ylimmän kerroksen megalomaanisesta komentokeskuksesta käsin on mahdollista tarkkailla rakennuksen kaikkia viittä maanpäällistä ja viittätoista maanalaista kerrosta. Rakennuksen keskellä on leveä kuilu, johon kapinoijat ja tunkeilijat voi syöstä. Muissa tilanteissa kuilua reunustavat viheralueet sopivat rentoutumiseen. Työn taatusti aikaansaaman stressin ehkäiseminen on Kokeellisen tieteen tutkimuskeskuksen ensisijaisia tavoitteita. Hyvinvoiva tutkija – tehokkaampi maailmanvaltaus!
Maanpäälliset kerrokset koostuvat suurimmaksi osaksi henkilökunnan ja näiden jälkeläisten huoneistoista. Ilmastointijärjestelmä SiberiaPlus© on tehokas viilentäjä hiostavan työpäivän jälkeen. Henkilökunnan oman turvallisuuden vuoksi asuntojen ovet menevät lukkoon ulkopuolelta joka yö kello 22:00 ja avautuvat kello 5:00. Tilat ovat äänieristettyjä ja kaikilta kemiallisilta sekä biologisilta “hupseilta” (tai, kuten meillä sanotaan, tärkeiltä vahingoilta) suojattuja.
Maanalaiset tasot voi jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan: kehityksiin, hävityksiin ja ei-kenenkään-maahan. Kehityslaboratoriot ovat kirkkainta ja vielä kirjoitushetkellä olematonta tekniikkaa käyttäviä myllyjä, joissa alansa erityisasiantuntijat keskittyvät niin fyysisiin, metafyysisiin kuin patafyysisiinkin tapoihin luoda jotakin uutta tiukasti rajatussa ympäristössä. Hävityssektori puolestaan toteuttaa samassa suhteessa asioiden ja olentojen poistamista olemassaolosta, jotta projektin aura säilyttää jin-jang-mentaliteettinsa ja Newtonin kolmatta lakia ei loukata koskaan liian sydämettömästi. Ei-kenenkään-maalla, rakennuskompleksin alimmissa kerroksissa, kaiken syntyneen tieteen annetaan kehittyä tai tuhoutua omassa rauhassaan ilman ihmisten (jotka tässä tapauksessa on laskettava ulkoiseksi häiriötekijäksi) väliintuloa tai vaikutusta. Johtaja asettaa kaikkein suurimman toivonsa tämän alimman, eksoinhimillisen voiman kehitykseen.
Ruokailutiloissa nautitaan päivittäin maukasta, ensimmäisistä molekyyleista asti itse kehitettyjen eläinten (basiliskien, catoplebasien ja rok-lintujen) lihaa, vitamiinirutolla injektoituja perunoita, mutanttikaaleja ja epäkuolleiden isoäitien borssikeittoa.
Alkoholi on tunnetusti tehokas tie individualisaatioon ja ulkoisen maailman hylkäämiseen. Tätä projekti kipeästi vaatii! Siispä asunnoissa on peräti viinahanat. Johtaja odottaa, että kaikki edes osittain alkoholisoituvat henkilökunnan jäsenet osallistuvat kaavailtuun alaprojektiin, jossa selvitetään, kuinka pitkälle humalaisen tuuri todella riittää.
Vaikka uskonnolliset vakaumukset pitää hylätä projektiin liityttäessä, itseään voi palvoa tähän tarpeeseen suunnitelluissa EGOtemple©-pisteissä. Pisteillä esitetään entistä inspiroituneempien tutkimustulosten toivossa hypnoottisia kuvia työntekijän parhaista saavutuksista ja älyllisestä ylivertaisuudesta muuhun maailmaan. Toimii kolikoilla.
Muuttuvat käytävät, kuilujen partaalla kulkevat kaiteettomat portaikot ja absoluuttisesta nollapisteestä kiehuviin kelvintodellisuuksiin vaihtelevat nestetankit on suunniteltu nimenomaan pitämään työntekijät valppaina, vainoharhaisina ja tietoisina omasta kuolevaisuudestaan. Avarat tilat, vehreät puistot, suuret kattoikkunat ja modernit pallotuolit suovat kovasti kaivattavia rauhan hetkiä.
Olemme varmoja, että ensivaikutelmanne on vähintäänkin mykistynyt!
- Ensivaikutelmasta mykistyminen
Valtavaan aulaan oli kokoontunut tieteentekijöitä, joista osa näytti siltä, että he eivät olleet poistuneet sisätiloista vuosikymmeniin, ja toiset siltä, että he olivat tulleet suoraan aurinkorannalta. Oli hevareita, punkkareita, moottoripyöräjengiläisiä, agentteja mustissa aurinkolaseissa, aasialaisia vanhuksia ja hybridikehohippejä Goalta, tatuoituja goottityttöjä, uuskansallissosialistisia jälkieugenikkoja ja kaikki kehokarvansa pois ajaneita sukupuolettomia ja yksi poika, joka ei ollut vielä teini-iässäkään, mutta poltti sisällä sikaria.
Klimov ei ollut odottanut sellaista väkeä, pelkästään tylsiä valkotakkisia nörttejä. Nämä persoonallisuudet olivat myös asioita, joita projektin ei olisi pitänyt suvaita. Kaikki harrastukset, identiteetit ja muut sellaiset piti jättää portille. Kyllä he vielä riisuvat korunsa, luopuvat asenteistaan ja unohtavat yleisesti ottaen kaiken aiemmasta elämästä, Johtaja vakuutti.
Klimovin tytär Masha, joka oli 8-vuotias, seisoi vieressä aurinkoisesti hymyillen. Klimov ei hymyillyt. Ei kuulunut työnkuvaan.
Hän tunsi rakennuksen kuin taskunsa, ilmastointikanavia myöten, vaikka ei ollut tätä ennen astunut jalallaan sen sisään. Puoli vuotta kestänyt initiaatio ja “irtaantuminen”, kuten Xenia Montmartre sitä kutsui, ei ollut silti valmistanut häntä tähän. Tilanne oli täysin epätodellinen: alkaen tieteentekijöistä, jotka olivat jokainen omasta galaksistaan saapuneita hulluuden lähettiläitä; jatkuen pompöösinä puhujakorokkeella virnistelevään, hikoilevaan Johtajaan; jatkuen rakennukseen, joka oli niin paljon massiivisempi ja järkeäuhmaavampi kuin mitä hän oli saattanut kuvitella; päättyen kahteenkymmeneenviiteen mustaan panssariin naamioituneeseen ja raskaasti aseistettuun sotilaaseen, jotka tekivät juuri kunniaa hänelle ja Mashalle, joka kantoi vaaleanpunaista Hello Kitty -laukkua, sillä mitään asiallisempaa ei ollut löytynyt, kun he olivat pakanneet kaksi iltaa sitten.
Yksinhuoltajaisän tie oli kivikkoinen.
“Kuinka mainiota, että olette kaikki päässeet paikalle”, Johtaja sanoi pehmeällä äänellä. Mikrofoni vihelsi kimeästi. “Ette te tietenkään olisi voineet perua, mutta hienoa nähdä, että valitsitte katoamisenne ennemmin tieteen kuin pelkuruuden vuoksi. Merkittävän tieteen!”
Propagandistinen kuiskailu meni seuraavat viisitoista minuuttia Klimovin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän käski Mashan istumaan ja meni itse odottamaan lavan viereen vuoroaan. Pitkään suunniteltu puhe muuttui mössöksi päässä, ohimoa tykytti. Ei täällä näin kuuma pitänyt olla: eikö SiberiaPlus toiminut?
“Ja vielä muutama sana turvallisuuspäälliköltämme ennen kuin päästän teidät tutustumaan keskuksemme lukemattomiin mahdollisuuksiin!”
Vaimeaa taputusta. Klimov nousi lavalle ja pyyhki otsaansa. Hän katseli paikalle kerääntynyttä henkilökuntaa ja räpytteli silmiään. Mitä hän sanoisi, mitä ihmettä? Pää oli tyhjä. Ne kaikki odottivat. Oli kulunut jo varmaan ties kuinka kauan. Kauanko? Oliko hän seistä toljottanut siinä liian pitkään? Mitä Johtajakin mietti? Entä sotilaat? Jotain oli pakko kertoa, nyt heti.
“Käyttäytykää hyvin tai tapan teidät”, hän sanoi hitaasti. Mikrofoni vinkaisi.
Hetken hiljaisuuden jälkeen joku alkoi taputtaa innokkaasti. Se oli Johtaja.
Klimov nyökkäsi ja poistui lavalta ennen kuin yksinäinen aplodi päättyi ja vaivaantunut hiljaisuus lankesi uudestaan. Penkiltä Masha katsoi häntä säteilevin silmin, puristi Hello Kitty -laukkuaan ja hymyili.
“Tästä tulee ihan parasta, iskä!” hän hihkaisi.
Klimov katseli ympärilleen ja hikoili, mutta havaitsi itsessään varovaisen optimistin piirteitä. Ihmiset hajaantuivat eri suuntiin hämmennyksen vallitessa. Suojakupolin zeniitissä tekoälyaurinko hymyili suopeasti, eikä juuri kukaan olisi sillä hetkellä saattanut uskonut, että jokin voisi mennä pieleen.
- Mikä meni pieleen
Klimov oli elossa, vaikka siihen ei ollut mitään syytä. Tunkeilijan pistoolin piippu osoitti hänen otsaansa, mutta tunkeilija ei ampunut. Sen täytyi johtua ulkomaailman hömpötyksistä: sieltähän tunkeilija oli tullut ja pilannut samalla koko työviikon. Tai sitten se johtui tästä paikasta. Tästä kirotusta paikasta.
“Mikä on Matrjoška-projekti?” tunkeilija tivasi ääni väristen.
“Jos sinun tarvitsee kysyä jotain tuollaista, olet vasta ensimmäisellä tasolla”, hän vastasi kuuliaisesti, tottuneesti, niin kuin hänelle oli aina vastattu.
“Onko tämä Matrjoška-projekti?” tunkeilija kysyi ja osoitti aseellaan kammiota, jossa kaasumainen olio kiemurteli raivokkaana. Myrkytetyt ruumiit makasivat kammion lattialla.
“Mitä? Ei! Sehän on vain Sergei Nikolajevitšin eksperimentti Fiat 3.”
“Tämä on kauhistuttavaa, epäluonnollista! Tämä on hirviömäistä!”
“Ei se ole kuin hänen harrastuksensa”, Klimov vastasi vaisusti.
“Mikä tämä paikka oikein on?”
“Tuo on sellainen filosofinen kysymys, jonka ratkaisemiseksi Johtaja perusti kolmantena vuonna erillisen työryhmän. Puolen vuoden jälkeen työryhmä julkaisi raportin, jonka mukaan tämä paikka on fiktiivinen parodia puolikokeellisessa novellissa. Se työryhmä sitten heti lakkautettiin. Johtaja rakastaa postmodernismia, mutta se tekee oikeasta työnteosta mahdotonta.”
“Teetkö sinä pilkkaa minusta?” tunkeilija kysyi. Hänen naamansa oli vääntynyt ihmeelliseen ilmeeseen, jonka Klimov oli nähnyt usein kuluneiden vuosien aikana, enimmäkseen peilissä. Hän pohti uudemman kerran, miksei vain ollut pistänyt kuulaa tuohon kalloon, kun hänellä oli ollut tilaisuus. Sekin oli pakosti tieteentekijöiden syytä.
“Minä en tekisi pilkkaa kenestäkään. Minä olen todella tylsä mies.”
“Kun pääsin tämän paikan jäljille, en olisi saattanut uskoa…”
“Sinun ihan totta pitäisi vain tappaa minut nyt”, Klimov sanoi, mutta ei siksi, että tahtoi kuolla, vaikka sekin ajatus oli käynyt mielessä monesti sen jälkeen, kun Masha…
Ei. Ei mennä sinne. Hän ei tahtonut kuolla. Pikemminkin hän vain tunsi tällä hetkellä vihaa tuollaista asioiden puolitiehen jättämistä kohtaan. Siksi että oli myös itse joutunut sortumaan semmoiseen, ja koska oli paljastunut, että vääjäämättömissä Lopuissakin oli raivostuttavan usein kyse Keskeneräisyyksistä.
Tunkeilija löi häntä yllättäen pistoolin perällä ohimoon. Käsiraudat ilmestyivät jostakin salamannopeasti. Hän oli liian sekaisin rimpuillakseen vastaan ja havahtui kahlittuna putkeen, jota pitkin Sergei Nikolajevitšin eksperimentti Fiat 3 liikkui kaasukammioidensa välillä. Klimov kirosi vaisusti, vailla intohimoa.
“Minä lopetan tämän hulluuden”, tunkeilija julisti.
“Mutta olet vasta ensimmäisellä tasolla”, Klimov toisti. “Olet vain osa koetta tai jotain. Niin ne sanovat sinulle kuitenkin, nämä tieteentekijät. Kun osoitat niitä aseella ja kerrot, että aiot tuhota tämän paikan, niin ne luultavasti pyytävät sinua täyttämään jonkin esitietolomakkeen. Sitten ne kaivavat nauhurit esiin ja kertovat haastattelevansa sinua jälkikäteen.”
“Sekaisin sinä olet”, tunkeilija sanoi ja perääntyi.
“Ja minäkin olen vasta toisella tasolla”, Klimov huokaisi ja mietti Filippa Filippovnaa tunkeilijan loittonevaa selkää seuratessaan. Siinä hän makasi raskaasti hengittäen ja sulki silmänsä varmana siitä, ettei saisi ikinä tietää totuutta, josta Filippa oli aina vihjaillut ärsyttävän epämääräisesti.
Olisi niin helppoa jäädä tähän yksin muistojensa kanssa, mutta tässä loukossa hän ei vieläkään hennonut vapauttaa niitä Tutkimus-nimisen pedon ravinnoksi. Me olemme Tutkimus, sillä me olemme monitieteisiä, hänen päähänsä juolahti ja hän kauhistui. Siellä rakennuskompleksin kellarissa oli varmasti valloillaan jokin vuosia sitten vapaaksi päässyt villiprosessi, joka konvertoi rakastelumuistoja rahaksi tai sävelsi kappaleita edesmenneiden tuttujen kanssa käydyistä dialogeista, tai ehkä siellä oli niitä päähän tunkeutuvia, miltei näkymättömiä Katumusdemoneita, jotka manipuloivat intensiiviseen jossitteluun, tai…
Klimov oli selvinnyt tänne asti, koska oli jääräpäisesti toteuttanut rooliaan turvallisuusjohtajana. Jos hän nyt sortuisi nostalgian kaltaiseen inhimillisyyteen, hänelle kävisi kuten kaikille muillekin: Pavel Mihailovitšille, jonka vasen käsi muuttui öisin succubukseksi; Jai Leelle, joka jähmettyi suolapatsaaksi jonkin liian onnistuneen sodomiittisen laskutoimituksen seurauksena; Maria Mihailovnalle, joka näki tulevaisuuteen, mutta rutistui pelkäksi nahaksi, jota sitten säilytettiin koeputkessa; Jim Monkille, joka käristyi keinoauringossa turhanpäiväisenä oman aikansa Ikaroksena. Ja Mashalle, ja Filippa Filippovnalle…
Ei. Hän piti päänsä kylmänä ja odotti. Kun ensimmäinen räjähdys vavisutti alakertaa, katosta romahti rautakehikko, joka katkaisi kaasuputken vain metrien päässä hänestä. Hän oli vapaa. Myös Sergei Nikolajevitšin eksperimentti Fiat 3 oli vapaa: se syöksyi innoissaan ulos avoimesta putkesta, haukkasi sitten ensi kertaa oikeaa happea ja lakkasi olemasta lähes välittömästi. Lattia tärisi hieman. Jokin kriittinen oli jo peruuttamattomasti Paskottu. Kaasuhirviön haihduttua Klimov pinkoi eteenpäin. Hän näki sekä kierreportaiden luhistuneen että hissin sähkönsyötön katkenneen ja vaipui miltei epätoivoon, mutta muisti sitten toimintakyvyttömän SiberiaPlussan ilmastointikanavat, hakkasi yhden ritilän irti paljailla käsillään ja pakeni maanalaisesta loukosta pelastamaan sen, mikä oli pelastettavissa.
Mutta könytessään yksin ilmastointikanavassa hän muisti väkisin Filippa Filippovnan ja tämän tuliset puheet.
- Filippa Filippovna
Klimov ei ymmärtänyt suurinta osaa asioista, joita muut sanoivat, mutta hän ymmärsi olevansa humalassa. Vodka kävi vähiin. Kello oli paljon tai vähän. Hänen pitäisi pian palata kotiin. Masha varmaan oli käynyt jo nukkumaan, tuskin oli jaksanut odottaa. Hän oli kurja isä näinä päivinä.
“Loppu sisältyy inherentisti jokaiseen alkuun”, Filippa Filippovna sammalsi.
“Minä tiedän tämän: tuolla ulkona sitä kutsutaan kohtaloksi.”
“Ei se ole mikään kohtalo”, Filippa Filippovna tulistui. “Kohtalo on aivan eri asia, aivan eri maailmankatsomuksen piirissä. Minä en suvaitse näin tärkeiden käsitteiden sotkemista.”
“Mitä muuta se on kuin tyhjyys, jonka odotetaan täyttyvän? Alussa Jumala…”
“Typerys, johdatatte harhaan”, nainen vastasi. Hän oli niitä tieteentekijöitä, jotka tuskastuivat tai suorastaan vaipuivat epätoivoon, kun maallikot eivät ymmärtäneet heidän teorioitaan. Mutta Klimov oli vain hieman härnännyt. Kaikista tämän paikan hörhöistä tieteentekijöistä Filippa oli eniten hänen mieleensä.
“Lähdemme oletuksesta, että tilan (tarkoittaen olomuotoa, ei fyysistä paikkaa) syntyminen johtaa aina välttämättömästi muutokseen ja muutoksen kautta loppumiseen. Tyhjyydellä ei ole mitään sisäänrakennettua tarvetta täyttyä, sen olemassaolottomuus on aivan hyväksyttävä tila… tai tilan puute, jota vastustavat vain tuollaiset teologit.” Sellainen Klimov ei ollut, mutta hän ei keskeyttänyt. “Siinä ei ole syntynyt alkua, vaan se on… alku-muutos-loppu-ketjun täydellinen puuttuminen. Jos käytämme teidän kieltänne, vasta ‘täyttyminen’ on alku, josta voi johtaa muutoksen tai lopun, ja vasta silloin se kiinnostaa minua. Vasta kun oli itse luominen… ja tämä vaatisi todistajaa Jumalan luomisteon ulkopuolelle… tekemään eroa luodun ja luomattoman välille… mikä ainakin todistaa, että koko juttu on soopaa. Eli tiivistäen: ‘lopun jälkeen’ ei ole sama kuin ‘ennen alkua’.”
“Mmm… Selvä, kai. Mutta ettekö sitten oikeastaan vain sano, että jos jokin nyt on, pakosti lopulta se ei enää ole? Ei kuulosta kovin suurelta tieteelliseltä paljastukselta minun mielestäni.”
“Mutta on prosessi, joka johtaa alusta loppuun. Sitä me kartoitamme. Jos haluatte asian yksinkertaisessa muodossa“, ja Filippa Filippovna suorastaan sylkäisi tuon sanan, “niin ryhmämme kartoittaa tapoja, joilla jokin loppu väistämättä syntyy jostakin tietystä alusta. Jokainen bitti jonkin muutosta rajaa pois lukemattoman määrän loppuja. Tarinamatematiikassa on tähtitieteellisen paljon muuttujia, mutta se on silti matematiikkaa…”
“Eli te tiivistätte tapahtumien ketjuja kaavoiksi. Mutta Johtaja ei puhu matematiikasta. Hän puhuu… mitä ne nyt olivat, syvärakenteita? Jotka ovat astraalisen tarinankertojan mielen liikeratoja. Minusta se menee lähelle Jumalaa.”
“Se on vain hänen kieltään”, Filippa Filippovna, joka ihaili Johtajaa käsittämättömissä määrin, sanoi vaivaantuneena. “Hän on nimennyt tuon suureen astraaliseksi tarinankertojaksi, että se olisi helpompi käsittää. Tai sitten se on hänen huumoriaan. Mutta lopulta puhumme samasta asiasta.”
“Ja se asia on se, että kun jokin tarina alkaa, on jo täysin selvää, vaikkakin normaaleilta aisteilta salattua, miten se loppuu. Johtuen alkaneen tarinan lähtökohdista, nappuloista, joilla on jokaisella jo oma… liikeratansa.”
“Vektorinsa? Asian voisi ehkä tiivistää niin”, nainen myönsi vastahakoisesti. “Siihen tarvitaan yliaisteja. Eräänlaista modernia noituutta. Povaamista. Noidat olivat aikansa rohkeimpia ajattelijoita, intuitiomatemaatikkoja, mutta epäonnekseen usein naisia. Siksi umpiluupäät vastustivat heitä, siksi he kärsivät.”
“Teillä on toimiva tiede ilman umpiluupäitä. Mikä on ongelma?”
“Liian moni asia aiheuttaa hälyä ja kohinaa meitä lähimpään tarinaan. Omaa ympäristöään on mahdoton ennustaa, siksi simulaatiot. Menemme jatkuvasti sisäkkäisempiin ympäristöihin ja samalla suljemme yksi järjestelmä kerrallaan erilaisia ulkoisia, tarpeettomia muuttujia pois. Lopputulos on puhdas järjestelmä, jossa näkyvät ne muuttujat, joilla on suurin merkitys Lopussa.”
“Mutta Gödelin teoreema…” hän muisti, yritti nyt hieman liikaa päteä.
“Tarkoitatte siis jotakin tyyliin Loppu G ei ole todistettavissa kertomuksessa T, vaan vasta kertomuksessa T’, joka jatkuu T:n loputtua. No, meille se on haaste, ei este. Gödelin järjestelmät olivat teoreettisia. Tarinat ovat todellisia, tahdollisia, abstrakteja eläimiä… Ne voi kesyttää. Niitä voi koskea.”
“Koskea? Tarinaa?”
“Kun se on tapahtumassa, se resonoi kaikkialla.”
“Minusta se vaikuttaa pahasti tähän paikkaan”, Klimov sanoi yhtäkkiä tietämättä miksi. Ehkä viina puhui. Filippa Filippovna katsoi terävästi, ei ihmeissään vaan kiinnostuneena.
“Mitä tarkoitatte? Voin vakuuttaa, että kaikki tilat, joissa sisäkkäiskertomuksiin ryhdytään, ovat täydellisesti eristettyjä…”
“En minä tiedä mitä tarkoitan, anteeksi”, turvallisuuspäällikkö sanoi ja punastui. “Luotan kyllä ammattitaitoonne. Mietin vain sitä, että kun on niin paljon kuplia, joiden sisällä tapahtuu niin toisistaan poikkeavia asioita… niin mikä niiden kuplien yhteisvaikutus tähän meidän isoon kuplaamme on? En minä tiedä! Minä vain pyöritän tämän paikan rajoja ja tarkkailen. Minä en ole ajattelija tai tiedemies.”
Filippa Filippovna katsoi Klimovia yhä, mutta selvästi hänen ajatuksensa olivat nyt jossain hyvin kaukana. Silmät tuikkivat eri tavalla kuin ennen. Se oli 320. päivä, ja sen ajatusketjun alkuun oli kirjoitettu heidän loppunsa.
Mutta kuten Klimov myöhemmin ymmärsi, sama loppu oli kirjoitettu jo paljon aiemmin, ehkäpä maailmankaikkeuden alussa, ja silloin hän ei enää uskonut kohtaloon, vain itseensä…
- Uskokaa itseenne -koulutus
Xenia Montmartre, joka oli henkilöstökoordinaattori, työhyvinvointivastaava ja pseudorealistien tutkimusryhmän vetäjä, puhui neljännen vuoden alussa täydelle tieteentekijöiden ja hallintovirkailijoiden salille näin:
“Liian usein puhutaan epämääräisesti uskosta ja luottamuksesta itseen. Kerrotaan positiivisesta ajattelusta, omien vahvuuksien tunnistamisesta ja sellaisesta. Mutta näissä koulutuksissa harvoin painotetaan sitä, että ensimmäinen ja välttämätön askel itseensä uskomisessa on ylipäätään usko siihen, että on olemassa. Johtajan pyynnöstä me pseudorealistien tutkimusryhmässä olemme valmistelleet teille tämän kolmen tunnin pituisen esitelmäsarjan, jota seuraa lounas ja sitten iltapäivällä käytännön harjoituksia ja leikkejä oman olemassaolon havaitsemiseksi.
Puhutaan ensin kuitenkin hieman yleisesti olemassaolosta. Tiedän, että täällä on tutkijoita, joita huvittaa se, että heidän päänsä sisällä esitetään tämmöisiä väitteitä, mutta sanonpa kuitenkin: meillä jokaisella tässä salissa on ikioma, arvokas mieli [röhönaurua solipsististen fyysikoiden nurkasta]… Nämä mielet on liittänyt yhteen ylväs päämäärä: saavuttaa täydellinen eskatologinen skenaario ja synnyttää ylitieteellinen tarkkailija, joka kaikista kahleista vapautuneena todistaa sitä! Meidän tulee juhlistaa näitä yhdessä jakamiamme arvoja [kikatusta takarivistä, jossa teoreettiset nihilistit]… Kuten huomaatte, kaikki mitä täällä lausun, on jotain sellaista, jonka jokin tiimimme on valmis heti kiistämään. Ei siis ihme, että itse kukin alkaa epäillä olemassaoloaan. ‘Mitä jos hänen projektinsa on todellisempi kuin minun?’ ja ‘Mitä jos minä olenkin vain luomus hänen projektissaan?’ ovat kysymyksiä, joita varmasti jokainen teistä on jossain välissä pohtinut itsekseen. Tämä voi helposti aiheuttaa myös närää kollegoiden kesken. Närä on haitallista, sillä se pitäisi kohdistaa pikemminkin ulkomaailmaan! Viha, jota kasvatetaan johonkin muuhun tarkoitukseen kuin ulkomaailman piinaamiseen, on tuhlattua vihaa!
Minäpä kerron siis lyhyesti oman mielipiteeni siihen, mistä tiedämme olevamme tarpeeksi olemassa tehdäksemme tiedettä sulassa sovussa: me voimme kertoa niin itsellemme. Kyllä, meissä on niin paljon häijyyttä ja häiriintyneisyyttä, joka ei ole voinut syntyä inhimillisen tietoisuuden ulkopuolella, että voimme sentään valehdella itsellemme olemassaolomme. Voimme valehdella myös toisillemme ja maailmalle. Ei ole väliä, mikä on totuus – ei, hyvät ystävät, me olemme niin houreisia ja sekopäisiä, että pystymme valehtelemaan itsemme olemaan! Tämän voivat hyväksyä jopa nihilistit. Jos mistään muusta emme voi sopia, sopikaamme edes siitä, että olemme kaikki kurjia, ruojia, kelvottomia juonittelijoita, arkkivihollisia ja megalomaanisia petkuttajia! Jos tunnette heikkouden hetkinä olevanne vain kappale Nina Borisovnan viimeisintä kloonaussatsia, jonka menneisyys on satunnaisgeneroitu, kysykää itseltänne: pystyisikö todellisuuden rajoilla häilyvä klooni valehtelemaan itselleen näin räävittömästi? [“No, teknisesti ottaen…” Nina Borisovna aloittaa] Niin… ehkä. Joten valehdelkaa sitten sydämenne kyllyydestä. Sanokaa: minä olen oman itseni pettäjä! Minä olen kokonainen huijaus! Minulla on vapaa tahto ja siksi pystyn tekemään mitä kauhistuttavimpia asioita!
Onko silloin enää merkitystä sillä, mikä totuus on? Olette tehneet jo uskomattoman: luoneet tahdon sinne, missä tahtoa ei ollut. Pahan tahdon! Kyllä te tiedätte, ettei ole totuutta eikä Kokonaisuuden Hallitsijaa. On vain yksi Jumala, niin kaikkivoipa, että se kykenee luomaan jopa valheen, jonka itse uskoo – ihmismieli! Eikä se hallitse mitään, kunhan yrittää säilyä olemassa keinolla millä hyvänsä.
Uskokaa tämä suurin kaikista juonista, rakkaat kollegani. Se on ainoa varma tapa kulkea eksistenssin reunamailla horjumatta ja putoamatta.
Mutta tänään opetellaan konkreettisemminkin uskomaan itseen pseudorealistien kehittämien harjoitteiden kautta. Sitä ennen muun muassa K.L. kertoo seuraavaksi, kuinka laaditaan hyviä listoja mielen aisoissa pitämiseksi. Auttaisiko joku hänet ensin ylös tuolta lattialta?”
- Keinoja olla menettämättä järkeään (pseudorealisti K.L.:n jäämistöstä)
- Katsele valokuvaa kuusta. Kuvittele eläväsi kuussa yksin. Mitä kuulet?
- Tee yksi hyvä teko päivässä.
- Juo lämmintä maitoa ja käy nukkumaan aikaisin.
- Älä kulje virkistysalueilla.
- Varastoi ilmaa purkkeihin.
- Suunnittele joka päivä yksi täydellinen murha loppuun asti. Älä koskaan toteuta. TIETENKÄÄN.
- Älä puhu kellekään öisin. Älä avaa, jos huoneen oveen koputetaan. Nämä ilmiöt ovat hyvin todennäköisesti unta: ovethan ovat lukossa öisin.
- Pidätä hengitystä, pyöri lattialla sormet korvissa ja mumise “LALALAA!”
- Muistele Odessaa. [viereen piirretty myöhemmin iso kysymysmerkki]
- Toteuta täydellinen murha.
- Unohda sukulaisesi. Sinulla ei ole sukulaisia. Unohda sukulaisesi. Sinulla ei ole koskaan ollut sukulaisia. Unohda sukulaisesi. Unohda.
- Mitä Mashalle tapahtui
Klimov pyyhki pölyt lipaston päällä istuvasta suuresta Hello Kitty -nukesta. Se ei hymyillyt enää.
“Miksi minä vielä niin välitän sinusta, Masha?” Klimov kysyi nukelta. “Miksi minä haluan pitää sinusta yhä huolta?”
Oli kulunut jo pitkä aika. Projekti jatkui niin kuin ennenkin, vaikka yksi kerrallaan kaikki tavalla tai toisella muuttuivat, katosivat tai kuolivat oman kätensä kautta ja persoonallisuuksiensa siihen ajamana. Mashan kadonnut hymy oli katkera muistutus ainoasta turvallisuusrikkeestä, jonka Klimov oli sallinut silkasta rakkaudesta, vielä nuorena ja hölmönä, aavistamatta mitään siitä, kuinka syviin hulluuden kuiluihin tässä paikassa katsottaisiin ja mikä sieltä katsoisi takaisin. Turvallisuusrike. Soluttautuminen. Hän ajatteli tapahtunutta enää turvallisuusentiteetin näkökulmasta. Niin hänen täytyi tehdä välttääkseen saman kohtalon, vaikka ei hän edes tiennyt, miksi halusi välttää sen.
Klimov suoristi tytön rusetin ja ajatteli, että ehkä Masha oli onnellinen nyt. Masha oli aina nähnyt asioiden valoisan puolen.
Viimeisinä kuukausina, ennen kuin Filippa Filippovna oli saanut loppuun laskutoimituksen, jonka tuloksena hän taipui kumaraan, alkoi käkättää ja lopulta ryömi liukenemaan plasmakattilaan, nainen oli ollut surumielinen heidän molempien puolesta. Se oli tehnyt Klimovin vihaiseksi. Klimov tiesi tarkalleen mitä teki: seurasi pseudorealistien antamia ohjeita. Mutta Filippa, tieteellisen ihmisen sietämättömässä analysointivimmassa, oli tehnyt johtopäätöksen, että Klimov kärsi kauhistuttavasti siitä, mitä Mashalle tapahtui – karskina ja kylmänä sotilaana ei vain antanut minkään näkyä pinnalle.
Klimov oli eri mieltä. Hän seurasi ohjeita ja oli aina tehnyt niin maanisuuteen saakka. Se oli ainoa asia, jonka kautta tässä missään oli mieltä, siinä mitä Mashalle tapahtui, siinä mitä muille… Hän uskoi vain ohjeisiin ja tehtävään. Turvallisuus ennen kaikkea.
“Etkö halua puhua siitä lainkaan?” Filippa oli kerran kysynyt.
“Sanat eivät muuta mitään”, Klimov oli vastannut tylysti, vaikka oli näiden vuosien varrella oppinut monesti, että kyllä ne muuttivat. Eivät kylläkään koskaan hyvään suuntaan.
“Eivät täysin, mutta…” nainen sanoi ja huokaisi. “Tässä maailmassa niillä ei ole aivan sellaista voimaa mitä tarvitsisimme, myönnän. Eläisinpä jossakin sellaisessa, jossa voisi helpommin… Täällä joudumme sortumaan huijauksiin.”
“Ja siihen minä olen ihan tyytyväinen”, Klimov valehteli.
Niin Filippa ja hän olivat etääntyneet seurauksena tästä ristiriitaisesta psykologisesta kokeesta, jota kukaan ei ollut aloittanut ja jota kukaan ei valvonut. Siksi Klimov ei ollut lähellä, kun Filippa saavutti noitamaisen olemuksensa ääret. Nainen linnoittautui laboratorioonsa ratkomaan mielipuolen tarmolla kaavaa, jonka seurauksena kieroutui, kasvoi täyteen syyliä ja katosi. Ehkäpä hän tiesi kaavan loppuratkaisun jo alusta asti. Kuolema: itsemurha, käytetty väline: matematiikka.
“Etkö juttelisi ihan vähän minulle, pienokaiseni?” Klimov pyysi. Mutta Masha pysyi vaiti.
Näin tärkeät naiset hänen elämästään hävisivät. Mutta niin hävisivät kaikki muutkin. Uusia tieteentekijöitä shanghai’attiin ulkomaailmasta täyttämään vajetta, mutta Matrjoškaan sopeutumattomina he joutuivat Tutkimuksen nielemiksi ennätysajassa. Vain Klimovin mykät alaiset päivystivät yhtä uutterasti kuin ennenkin. He marssivat kolkkoja käytäviä pitkin, elivät panssareissaan, eivät riisuneet niitä nukkuessaankaan – Klimov ei edes halunnut tietää, mitä persoonattomien naamioiden takana nykyään oli.
Ja tietysti Johtaja asui komentokeskuksen huipulla, jupisi itsekseen, astraaliselle tarinankertojalle ja välillä vahingossa myös turvallisuuspäällikölle, kun tämä kävi tehtävänannossa. Johtaja odotti jonkun kutsumattoman vieraan saapumista kuin Jeesuksen uutta tulemista, vaikka Klimov vakuutti kerta toisensa jälkeen, ettei Jeesuskaan pystyisi läpäisemään turvajärjestelmiä.
Vain Masha oli ollut hänen valonsa tässä syöksykierteessä, mutta päivä päivältä tyttö oli kalvennut lisää, muuttunut hiljaiseksi, kieltäytynyt pitämästä muita kuin vaaleanpunaisia vaatteita. Hänen kasvonsa olivat yksinkertaistuneet, tulleet ilmeettömiksi. Korvat olivat suippoutuneet ja silmät muuttuneet pieniksi pisteiksi. Hän oli alkanut kutistua kasaan ja Klimov oli vain voinut seurata kauhistuneena prosessia, joka oli pysäyttämätön.
Se johtui siitä, että elämässä, jossa oli hyvin vähän virikkeitä nuorelle, niistä pienistä ja vakiintuneista tuli entistä tärkeämpiä, eikä Klimov ollut tajunnut ajoissa. Masha katseli hypnotisoituna matkalaukkunsa kylkeen piirrettyä kuvaa kuin televisio-ohjelmaa. Hän sai alakerran nörteiltä kyniä ja paperia, joilla piirsi aina samaa hahmoa. Hän kertoi kaikille tarinoista valkoisesta kissaystävästä; ja hiljalleen tämä infektio, jonka Klimov oli epähuomiossa päästänyt sisään tutkimuskeskukseen, nieli hänen tyttärensä kokonaan. Eräänä aamuna, vain vähän tytön 15-vuotispäivän jälkeen, Mashan huoneessa istui sängyllä vain Hello Kitty -nukke, ei enää Klimovin lapsen mielikuvitusystävä vaan mielikuvituslapsi.
Sinä päivänä Johtaja oli esittänyt surunvalittelunsa, mutta Klimov näki, miten hän tuskaili hillitäkseen innostuksensa. Johtaja oli aina pitänyt valkoisista kissoista. Siitä seurasi ensimmäinen konflikti heidän välillään. Klimov lukitsi nuken Mashan huoneeseen ja kielsi viemästä sitä komentokeskukseen, vaikka Johtajan mielestä se olisi kuulunut sinne aivan luonnollisesti. Filippa Filippovnan katse kääntyi maahan samalla, kun hänen selkänsä alkoi painua kumaraan. Hän ei ikinä sanonut “anteeksi”, mutta oli selvää, että jokainen keskustelunaloitus vain vaivoin piilotti hirmuisen syyllisyyden tapahtumasta, joka ei ollut hänen syytään. Sekin sai Klimovin vihaiseksi. Suru oli resurssien tuhlausta. Riskit oli tiedetty.
Nainen oli varmaan jo odottanut, että Klimovkin syyttäisi itseään Mashan kohtalosta.
Ei, ei ollut kohtaloa. Piti vain uskoa itseensä.
Valehdella. Unohtaa. Valehdella.
“Onko sinulla ollut kiva päivä, kultaseni?” Klimov kysyi Hello Kittylta.
Silloin hälytin soi. Joku oli läpäissyt läpäisemättömät turvajärjestelmät.
- Mikä on paras turvajärjestelmä?
“Pavel Feodorovitš Klimov, olette yhä hengissä. Onneksi olkoon. Olette päässeet viimeiselle hakukierrokselle. Teillä on enää kaksi kilpailijaa.”
“Kiitos. Ei se niin pahasti sattunut.”
“Tällä kysymyksellä rajaamme hakijat kahteen. Kuten tiedätte, jos pääsette finaaliin, kamppailette kuolemaan saakka vastahakijan kanssa. Sitä ennen haluamme kuitenkin kuulla niin sanotusta filosofisesta puolestanne. Kertokaapa meille ensin: mikä on paras turvajärjestelmä?”
“Pakkomielteisyys.”
“Kiehtova vastaus. Olkaa hyvä ja kertokaa lisää.”
“Turvajärjestelmät eivät usein petä suinkaan siitä syystä, että niissä olisi jokin perustavanlaatuinen vika suunnittelussa. Ne pettävät silloin, kun ne ovat niin hyviä, että niihin voi luottaa, ja silloin tarkatkin keskittävät huomionsa hetkeksi johonkin muuhun. Minä olen pakkomielteinen mies, ja hyvin mielikuvitukseton. En anna itseni unelmoida. Olen vainoharhainen ja yksinkertaisen vanhanaikainen. En pidä yhdestäkään järjestelmästä siinä määrin, että antaisin sen tulla työni eteen.”
“On järjestelmiä ja on järjestelmiä, Pavel Feodorovitš. Entä jos joutuisitte puolustamaan jonkinlaista järjestelmää, johon tiettyjen uhkien tunkeutuminen olisi tavallaan… sisäänrakennettua?”
“Mitä tahansa järjestelmää voi puolustaa. Aivan mitä tahansa. Sisäänrakennettua? Sitä parempi. Tiedänpähän sitten jo valmiiksi, mitä tarkkailla.”
“Kuinka kiehtovaa, mutta… No, emme ole täällä kiistelemässä vaan ottamassa selvää siitä, oletteko sopiva henkilö tehtävään. Hyvä on, kertokaapa sitten vielä tämä: väitättekö te yhä, niin kuin hakemuksessa kirjoititte, ettei mikään inhimillinen elementti tule teidän ja työnne väliin?”
“Väitän.”
“Entä tyttärenne? Jos laitan pistoolin hänen ohimolleen ja käsken teidät päästämään minut järjestelmäänne, mitä vastaatte?”
“’Jos painat liipasimesta, karsit heikkouksiani.”
“Melkoista, melkoista! Tarkoititte sitä tai ette, oli tuo peliliike tai ei… ja se olkoon teidän salaisuutenne… olette melko ovela mies, Pavel Feodorovitš.”
“Kiitos.”
“Mutta yhä minä kysyn: entä kun se kaikki on ohitse? Kun teiltä on viety viimeinenkin heikkous ja annettu tilalle vain käsiraudat? Kun järjestelmän turvallisuudella ei ole enää merkitystä? Vielä sittenkinkö te olette uskollinen, läpäisemätön muuri?”
“Kyllä, aina. Mikään ei kulje minun ohitseni.”
“Leikitäänpä siis, että minä olen kuulustelijanne sitten, sen päivän tullen…”
- Kuulustelun loppu
“Öhh… suokaa anteeksi, keskittymiskykyni herpaantui jotenkin. Mistä puhuittekaan juuri äsken, herra Klimov? Jotakin onnellisesta lopusta?”
“Minähän sanoin, että Matrjoška-projektista puhuminen on vaikeaa. Se johtuu niistä niiden pirullisista kaavoista, jotka kietovat kaiken vieläkin loputtomiin sisäkkäisrakenteisiin ja eksyttävät… Ei, en usko, että minulla on enää mitään kerrottavaa teille. Ei siitä olisi mitään hyötyä. Ette te ymmärtäisi. Siellä tehtiin suuria asioita. Niin suuria, että ne näkee vain hyvin kaukaa ja korkealta. Ja minä en puhu vertauskuvin. Tämä ontologinen kilpi torjuu totuuden… Minä vartioin tahtomattanikin yhä Matrjoškan turvallisuutta, valvon hautaan saakka. Mutta tämän minä teille sanon: hiiteen Hyvät ja Pahat! Johtaja ja hänen astraalinen tarinankertojansa, sallikaa minun nauraa! Jos tällainen tarinankertoja on olemassa, se juttu, jota hän jauhaa, on seniilin vanhuksen haikailevaa horinaa, sellaista rasittavaa, jatkuvasti uusiin turhanpäiväisiin yksityiskohtiin takertuvaa ja niitä avaavaa selitystä, joka poukkoilee villien assosiaatioiden kautta sinne ja tänne ajassa ja avaruudessa kykenemättä osoittamaan mitään punaista lankaa, josta voisi johtaa merkityksen tälle kaikelle. Kidutusta! Aina vain tämä surkea yliluonnollinen älykääpiö availee innosta kuolaten elämämme maatuskanukkeja tajuamatta niiden pienentyvän loputtomiin ja saavuttamatta ikinä minkäänlaista kätkettyä totuutta, sitä yhtä kappaletta, jonka sisällä olisi jotain muuta kuin uusi nukke… Muka sydän tai sielu…! Minä olen katkera, koska uskoin Filippa Filippovnaa, joka kertoi minulle aina uudestaan, että on jokin tällainen piilotettu elementti, joka loistaisi löydön hetkellä kirkasta valoa ja rauhoittaisi etsiväisen mielen. Eskatologinen erillisprojekti, roskaa ja vedätystä! Ne ajattelivat, että ainoa tapa lopettaa maailma olisi löytää se jokin sisin, johon voisi iskeä tieteen teroitetun vaarnan – no, kyllä ne löysivät keinoja lopettaa monenlaisia asioita, mutta onnistuivat lopettamaan itsensä ennen maailmankaikkeutta. Noin perustavanlaatuinen moka, vaikka niiden piti olla lopettamisen asiantuntijoita, kliimaksikiihdyttäjiä. Mänttejä ne olivat! Rupikonnia! Ääliöitä! Ja heidän takiaan Masha… Minä en hyväksy sitä. Minä en ikinä edes ymmärtänyt sitä. Mikä oikeus minulla oli selvitä tämmöisenä keskeneräisenä hermorauniona paikasta, joka oli täynnä pelkkiä loppuja? Missä on minun loppuni?”
“Ymmärrän, herra Klimov.”
“Minkä te ymmärrätte muka?”
“Meillä on teille jotain. Aioin kuulustella teitä siitä, mutta ehkäpä juuri nyt tarvitsette tätä enemmän lohduksi kuin haasteeksi. Se on ollut meillä pitkään. Kukaan ei käsittänyt sen tarkoitusta, mutta siinä oli teidän nimenne. Ennen kuin löysimme teidät sieltä erämaan lumihangesta, se oli pelkkä kuriositeetti, vitsi. Mutta nyt, kun kaikkialle maailmaan alkaa tihkua tuo meille vieras sana, Matrjoška-projekti… Ja sitten te ilmestytte… No, teidän olisi hyvä lukea se itse.”
“Lukea? Mikä se on?”
“Se on kirje. Katsokaapa. Se on osoitettu teille.”
- Hyvä Pavel,
toivon, että kun saat tämän kirjeen, ymmärrät jo työmme traagiset johtopäätökset. Otan suuren riskin kirjoittaessani tämän salaa Johtajalta, mutta hänen tietämättömyytensä asiaintilasta on ainoa mahdollinen tapa todella saattaa tutkimuksemme päätökseen – päätökseen, jonka onnistumisen mittaaminen lienee mahdoton tehtävä kaikille maailman mittareille. Eikä vähäinen merkitys ole myöskään sillä, että tämä on ainoa keino pelastaa sinut…
Ensin kysyt, mitä jälkimmäinen seikka tarkoittaa. Vastauksessa on sekä pragmaattinen puolensa että jokin selittämätön, meiltä ikiajoiksi kätketty, tunteellinen, epämatemaattinen & hölmö intuitionsa, jota tieteeseen suuntautuneet aivoni eivät kykene hyväksymään. Ja silti kirjoitin sen tähän kirjeeseen, jonka postitan salassa ulkomaailmaan löydettäväksesi. Myönnän, että vaikka olenkin nauttinut suuresti ajasta, jonka olemme viettäneet kahden kesken viimeisten kuukausien aikana, en usko rakastavani sinua. Ei sellaista meidän keskuudessamme, meidän riivaajien, tiedäthän! Mutta toivon, että sinä ja tyttäresi pelastutte siltä… no, sinä varmaan sanoisit, että “kohtalolta”, joka meitä odottaa. Miten vain. Tämä on eräs keino, yritys: teen sinusta päähenkilön kertomukseen, joka on kovin toisenlainen kuin se, jota nyt tavoittelemme aktiivisesti & joka sijaitsee aivan eri tasolla – perimmäisellä tasolla. Tämän kaavan loppuun on kirjoitettu sinulle elämä, kehyskertomus, epilogi & Matrjoška-projektin ulkokuori. Tämä kirje saa sen aikaan, johtaa heidät jäljillesi. Avaat sen jonakin päivä tulevaisuudessa, koska niin tällaisille kirjeille käy… Ajattele minua lämpimästi sinä päivänä, Pavel.
Mitä tulee toiseen asiaan, selitän sen aivan lyhyesti ja yksinkertaisesti (jos osaan), koska ei sinusta ikinä tule ajattelijaa tai tiedemiestä, kuten usein sanot. Ja myös, kuten sanot, koska olet niin mielikuvitukseton mies! Tätä täydennän kipeällä totuudella, jonka kielsit itse: olen pahoillani, mutta et voi ikinä olla niin hyvä kätyri kuin kuvittelet. Tämä paikka tekee meistä kaikista lopun nuuskimalla selville ironisimmat painajaisemme. Sinun loppusi on turvallisuuspäällikön paha uni: kaiken jälkeen saat oikean elämän, jossa ei ole sinulle mitään muuta turvattavaa kuin oma itsesi.
Olit oikeassa havaitessasi, että paikka & projekti itsessään alkoi muuttaa muotoaan kaikesta siitä enkapsuloidusta työstä, jonka kuvittelimme pysyvän eristettynä. En epäile hetkeäkään, etteikö Johtaja olisi salassa pyrkinyt juuri tähän (vaikutus on havaittavissa jo nyt – voin vain arvailla, millaista täällä on viiden tai kymmenen vuoden kuluttua). Sitä kautta löysin myös ratkaisun, huijauksen, vanhan ukko Gödelin jallituksen… tavallaan. Oli nimittäin selvää, että projekti oli alkumetreiltä asti suunniteltu päättymään tuhoon. Mutta miten todistaa tuo tuhoisa loppu itse lopun ulkopuolella, sen jälkeen? Sitä he eivät tienneet lukemattomien enkapsulaatioidensa sokaisemina. Ehkä eivät edes tahtoneet. No, minä keksin sen. Jonkun täytyy selvitä. Sinun, Pavel! Sinun täytyy selvitä, ja tämän kirjeen vuoksi pääset pakoon, koska niin tällaisille kirjeille käy.
Olen pyrkinyt aktiivisesti vihjaamaan sinulle, että on olemassa totuus, joka vielä paljastuu sinulle, joten uskon, että totuus paljastuu -kaavalla on nyt vielä vahvempi taipumus toteutua kuin hyvä voittaa pahan -kaavalla, johon Johtaja on kovin rakastunut. No, se totuus on tämä: Matrjoška-projekti oli kokeista vasta toiseksi suurin. Jokaisen havaintomme ulkopuolella on maailma, jota emme tavoita. Ehkä se postmoderni alaprojekti, joka lopetettiin kaikessa hiljaisuudessaan, oli ainoa, jossa todella kurotimme ulos emmekä vain syvemmälle sisälle.
Postitan tämän helmikuun viimeisenä päivänä vuonna 2035 Krasnojarskiin, erääseen pieneen postikonttoriin, jossa se epäilemättä pölyttyy hyllyssä hyvin kauan, siispä tosiasiassa postitan sen tulevaisuuteen – siihen päivään, jolloin projekti on päättynyt liekkeihin & tyhjyyteen. Silloin saat sen tavalla tai toisella käsiisi ja ymmärrät, toivoisin… Tämä kirje on ainoa tapa saada kertomus kerrottua, pystyä tarkkailemaan projektia sen ulkopuolelta & valaa uskoa siihen, että lopun jälkeen on vielä jotakin… että on olemassa tarina, joka pakenee Matrjoška-projektin eksistentiaalisten muurien suojista, tulee kerrotuksi & todistetuksi.
Jos Masha ei ole enää kanssasi… toivon, että voit antaa minulle, kollegoilleni ja Johtajalle anteeksi sen, että teimme tämän kaiken tarkoituksella. Johtaja väittää, että Paha on niin paljon rajoittamattomampi kuin Hyvä, että vain se saavuttaa aidon vapauden, mutta joskus se on tuosta samasta syystä myös niin kovin raskasta. Juuri nyt minusta tuntuu, että kannan koko maailman Pahuutta harteillani. Ehkä tämä keventää taakkaa hieman.
Kiitos kaikesta,
sinun Filippa Filippovna Lasarevasi
(c) Toni Saarinen 2016