Soturiprinsessa Hyvänyön saattue saapui käräjäpaikalle tanner tömisten ja kahdeksanjalkaisten luupäisten ratsuliskojen nostattama pölypilvi perässään seuraten. Mogeronin kotimaailman aurinko korvensi karua ja kallioista maisemaa, ja hiki virtasi soturien paksulla, vihreällä ja näppylöiden kirjomalla nahalla, josta suurimman osan tosin peitti musta ja monilla ruosteen kalvama metallipanssari. Väkevä hiki kirveli myös Hyvänyön silmiä sarvikypärän silmikon alla ja liimasi karkeakarvaisen hiuskuontalon kiinni päälakeen, ja panssarin sisäpuolen nahkatoppauksetkin olivat kostuneet erityisesti prinsessan turpeiden, raskaiden rintojen – kaikkien kuuden – alta ja välistä. Ainoa kuiva paikka koko kehossa oli kurkku, josta sai jatkuvasti yskiä erämaan tomua.
Hyvänyö kaipasi viilentävää mutakylpyä, mutta sen aika olisi vasta myöhemmin. Janoon sentään löytyi helposti lääke. Hyvänyö loikkasi alas ratsunsa selästä, saapasteli lähimmälle leirinuotiolle ja ojensi kätensä, ja nuotiolla paistia kääntelevä nuori soturi jätti hetkeksi vartaan, kouhaisi tynnyristä kupillisen sahtia ja ojensi sen Hyvänyölle. Hyvänyö ryyppäsi suullisen lämmintä, vaahtoista lientä, ja sylkäisi sen saman tien maahan.
”Huonoa sahtia!”
Soturi otti kupin takaisin eikä sanonut mitään, vaikka ilmeensä perusteella näyttikin ajattelevan, että soturiprinsessa Hyvänyöllä ei sitten koskaan ollut mitään hyvää sanottavaa mistään. Tänä päivänä se pitikin paikkansa. Hyvänyö oli aamusta asti ollut kuin sarviliskon päälle istunut. Kosioretkelle tullut miehenpuoli oli valinnut harvinaisen huonon päivän pyrinnöilleen.
Pahat kielet tosin väittivät, ettei soturiprinsessa Hyvänyöllä ollutkaan kuin huonoja päiviä. Hän oli maineeltaan hurja soturi ja verraton johtaja, voittamaton niin taistelukentillä kuin neuvottelupöytien ääressäkin, ja sekä ystävät että viholliset kunnioittivat häntä – mutta ajattelivat myös hiljaa mielessään, että hän oli kärttyisä vanhapiika ja sekä hänen sydäntään että haaroväliään peitti panssari, jota ei lävistäisi edes paras Drakhathin teräs. Kukaan ei tietenkään uskaltanut sanoa sellaista Hyvänyön kuullen, ne olivat liskotalleilla liikkuvia kokkapuheita joita matriarkka Rounaja, prinsessan lähin ja luotetuin alainen, joskus välitti emännälleen – toki varoen kertomasta sen tarkemmin, kuka sellaista puhui. Mogeronilaisen armeijan kuolleisuusluvut olivat jo muutenkin tarpeeksi korkeat.
Matriarkka Rounaja ei tosin ollut Hyvänyön rinnalla nyt. Yleensä vanha nainen seurasi soturiprinsessaa kuin varjo, mutta joskus hänellä oli tapana kadota omille teilleen. Matriarkoilla oli oma salainen sisarkuntansa, ja ajoittain heidät kutsuttiin neuvonpitoon tai muille omille asioilleen, joista edes Mogeronin korkeimmilla hallitsijoilla ei ollut tarkempaa käsitystä. Hyvänyö tiesi kuitenkin, ettei varjo olisi koskaan kaukana – niin asia oli ollut hänen penikkavuosistaan lähtien. Rounaja oli kertonut lähtevänsä käräjäpaikalle etukäteen ja kohtaavansa Hyvänyön siellä hyvissä ajoin ennen taistelua. Hyvänyö tiesi, että joukko vanhimpia matriarkkoja piti majaa käräjäpaikan alaisissa katakombeissa, eikä kysellyt enempää. Eivätpä matriarkkojen asiat hänelle kuuluneet, eivätkä vanhusten horinat totta puhuen häntä edes suuremmin kiinnostaneet.
Hyvänyö komensi soturit alas ratsailta ja möhköliskojen vetämistä liitokelkoista. Saattue oli soturiprinsessan arvon mukainen, parisataa miestä ja naista täydessä varustuksessa sekä viisikymmentä panssaroitua ratsuliskoa. Näinkin suuri joukkio hukkui käräjäpaikan humuun. Keittotulet savusivat, ja rääsyiset telttakatokset lepattivat erämaan tuulessa. Tuulenvireestä huolimatta hien, lian, paistinrasvan ja liskonjätösten löyhkä oli hirmuinen, vaikka ei vetänytkään vertoja Kivikaupungin kapeiden kujien seisovalle ilmalle. Käräjäpaikalle oli kerääntynyt varmasti kymmeniätuhansia mogeronilaisia, kaikki sonnustautuneina kolhoihin mustiin metallipanssareihin ja silmikolla varustettuihin sarvikypäriin, vyöllään miekka tai kirves, käsissään pitkävartinen tappara ja olkaremmissä x’yriläismallinen energiakanuuna tai vanhanaikaisempi hiukkaskivääri. Panssarit olivat kuhmuisia ja käytössä kuluneita ja nivelten liitoksissa kukki ruoste, rintapanssarin päälle vedetyt, kunkin johtajan tai armeijakunnan vaakunalla koristetut asepaidat olivat repaleisia ja rispaantuneita, ja aseetkin olivat nähneet parempia päiviä. Kunnon mogeronilainen soturi ei turhia hienostellut.
Ulkomaailmojen siirtokunnissa oli tosin alkanut kyteä rappio. Hyvänyö toki itsekin rikkoi monia Mogeronin perinteitä, mutta velttoutta hän ei voinut sietää, kuten ei myöskään turhanaikaista koreilua. Hän katsoi halveksien käräjäpaikan vierellä röhnöttävän laskeutumisaluksen ympärille pystytettyä kosijan leiriä, jossa kangaskatosten sijaan kohosivat droidien pystyttämät keinokuituiset teltat eikä kulkuneuvoinakaan ollut ratsuliskoja vaan kiiltäväpintaisia liitureita. Myös soturien haarniskat kiiltelivät auringossa kuin varta vasten puleerattuina, kypärien sarvet olivat suuret ja komeat ja niiden välissä keikkui punajouhinen töyhtö. Hyvänyö muisti kuulleensa, että joissakin siirtokunnissa väki jopa riisui panssarinsa taistelukentältä palattuaan ja kuljeskeli ympäriinsä ties minkälaisissa silkkikaavuissa ja pellavakauhtanoissa. Kylpivätkin mudan sijasta vedessä ja käyttivät tuoksuvaa saippuaa, ja väitettiinpä jopa, että jotkut ulkomaailmojen aateliset olivat herenneet miehimyksiksi kirottujen gremadonilaisten tapaan eikä siirtokuntien ylhäisille neidoille enää tahtonut löytyä kosijoita.
Nyt yksi ulkomaailmojen veltto vätys sentään oli lähtenyt kosimaan naista – ja vieläpä Hyvänyötä, Mogeronin suurta soturiprinsessaa! Hyvänyö irvisti tavallistakin rumemmin. Tästä tulisi verilöyly.
Soturiprinsessan saattue raivasi tiensä halki vellovan väkijoukon. Liskot mylvivät, niiden ratsastajat huusivat ja mölisivät, ja vähän väliä jokin sanaharkka eteni nyrkkitappeluksi, jonka päätteeksi vedettiin jo aseita esiin. Myös muutama Hyvänyön soturi oli vähällä harhautua joukosta ja ryhtyä käsikähmään, mutta soturiprinsessa komensi raa’alla äänellä alaisensa kuriin. Nämä tottelivat niskoittelematta, sillä Mogeronilla jokaisella oli ylempänsä ja tätä ylempää kunnioitettiin ehdottomasti. Hyvänyö itse tosin ei totellut ketään sen enempää kuin käytännön realiteettien vuosi oli pakko. Hän oli taistellut itsensä soturiprinsessan asemaan omin voimin, ketään kumartelematta, ja pitänyt asemansa teräksellä, ei pokkuroinnilla. Juuri hänen rohkeutensa varmasti oli tehnyt hänestä myös Yksinvaltiaan suosikin, perseennuolijoitahan riitti kolmetoista tusinassa.
Yksinvaltias hallitsi koko Mogeronin avaruutta. Hänellä ei ollut käskijää, häntä jokainen mogeronilainen – joitakin likaisia kapinallis- ja rosvojoukkoja tai omavaltaisesti asemansa julistaneita sotaherroja lukuun ottamatta – kumarsi hallitsijanaan. Kukaan Yksinvaltias tosin harvoin onnistui pitämään asemansa kovin pitkään, mutta valtaa ei kyseenalaistettu vaikka vallan haltija ajoittain vaihtuikin.
Tai näin asia oli ollut ennen kuin Mogeron oli solminut liiton X’yrin imperiumin kanssa, Hyvänyö ajatteli happamana. X’yriläisten tukemana tämänhetkinen istuva Yksinvaltias ehkä oli vakiinnuttanut asemansa, mutta hintana oli että hän joutui kumartamaan Imperiumia, ja sitä Hyvänyö ei voinut sietää. Hän ei suuremmin piitannut mogeronilaisten perinteisestä hierarkiasta, mutta vielä enemmän hän vihasi X’yrin etanoita ja niiden edessä kumartelevia heikkoja surkimuksia.
Käräjäpaikka oli valtava amfiteatteri, jonka keskellä levittäytyi hiekkainen areena. Hiekka oli monin paikoin jo valmiiksi vihertävän ruskeaa kuivuneesta verestä, ja tänään verta vuotaisi lisää. Oli kyseessä sitten kosiskelu tai riitatilanne, mogeronilaiset ratkaisivat asian teräksellä. Hyvänyön saattue kiipesi katsomoon omille penkkiriveilleen, vain joukko nuorempia sotureita jäi ulkopuolelle vahtimaan liskoja ja muutama luotettavin veteraani seurasi Hyvänyötä käräjäpaikan alaisiin luoliin, missä osapuolet valmistautuivat mittelöä varten. Muukin väki alkoi hiljalleen täyttää amfiteatterin penkkejä – mogeronilainen kosiorituaali oli aina näkemisen arvoinen, rujoudessa sen voittivat vain mogeronilaiset häät, ja katsojia oli saapunut pitkienkin matkojen takaa.
Amfiteatterin alla oli sentään viileää. Hyvänyö sulkeutui valmistautumiskammioon, ja veteraanit ryhmittyivät vartioon oven ulkopuolelle. Hyvänyö riisui matkassa tomuuntuneen mustan haarniskan, kuivasi ihonsa karhealla kankaalla ja puki sitten ylleen yksinkertaisen metallinharmaan rituaalihaarniskan. Perinteisiin kuului, että käräjäpaikalla pukeuduttiin koristeellisesti, ja monien rituaalihaarniskat olivatkin kaikenlaisten kaiverrusten peitossa ja täynnä erilaisia prenikoita, mutta Hyvänyö ei krumeluureista piitannut. Rumathan ne vaatteilla koreilee, hän mietti katsoessaan kuvajaistaan kiillotetun kilven kuhmuisesta pinnasta.
Hän tiesi olevansa kaunis, sitä miehenpuolet olivat hänelle luritelleet jo penikkaiästä lähtien, ja hän tunsi myös tarinat ja laulut ja leirinuotioiden karkeat puheet, joita hänestä liikkui. Trubaduurit ylistivät hänen leveän kärsänsä sopusuhtaista muotoa, paksun nahkansa täydellistä vihreänsävyä, suusta törröttävien kahden torahampaan terävyyttä, harjasmaisten hiustensa terhakkuutta ja kasvoja koristavien näppylöiden kukkeutta, ja rohkeimmat puhkesivat jopa hekumallisesti kuvailemaan hänen vantteraa varttaan, täyteläisiä kankkujaan sekä erityisesti kuutta uhkeaa rintaa, joiden muotoja rituaalihaarniskan rintapanssarin kaarteet vielä entisestään korostivat. Itse hän tosin ei runoltajien kohteliaisuuksista piitannut. Kauneudesta oli aina ollut hänelle silkkaa harmia – se sai miehet pyörimään hänen ympärillään kuin tuoreen liskonläjän haistaneet sontapörisijät, ja milloin hän ei ollut joutunut kohtaamaan kosijoita taistelukentällä virallisessa kosiorituaalissa, hän oli saanut hätyyttää epävirallisempia kuolaajia ja kähmijöitä kimpustaan kaduilla ja krouveissa. Tietysti tämä oli myös kehittänyt hänen soturintaitojaan ja saanut hänet kuin huomaamatta kohoamaan korkeaan asemaan, ja nyttemmin hänen maineensa sentään jo tunnettiin joten useimmiten vain ulkomaailmojen älykääpiöt uskalsivat riiustella häntä.
Senkin hän kyllä lopetti aina lyhyeen. Hän lakkasi mulkoilemasta peilikuvaansa ja mittaili käsissään uskollista tapparaansa. Sen pitkässä varressa oli leveä kirveenterä, joka leikkasi lihaa ja murskasi luuta, ja jos iskuun sai koko varren voiman, se pystyi metalliinkin. Varren molemmissa päissä oli vielä pitkät terät, jotka olisi hyvä upottaa vastustajan panssarin liitoskohtiin yllättävistä kulmista ja joilla voisi myös tarpeen vaatiessa viiltää kurkkuja auki ja silpoa raajojen jänteitä.
Matriarkka Rounaja astui äkkiä hänen vierelleen ja laski kätensä hänen panssaroidulle olalleen. Jos kuka tahansa toinen olisi tuolla tavalla päässyt livahtamaan Hyvänyön selustaan, hän olisi ruoskituttanut vartijat ovelta – tai todennäköisemmin piessyt nämä itse – mutta matriarkka kulki varjoissa näkymättömänä ja äänettömänä, ja luultavasti myös tunsi käräjäpaikan salakäytävät, joista vartijoilla ei ollut tietoa.
”Elähän sie vaan Huukorin äijää tapa”, Rounaja sanoi, ”eläkä hirmusen pahasti häntä telokaan. Huukorit on meiän liittolaisia, Yksinvaltiaan ja siunki, eikä heitä passaa suututtaa.”
Hyvänyö katsoi matriarkkaa. Rounaja oli mogeronilaiseksi iäkäs, jo myöhempään keski-ikään ehtinyt nainen. Harva heidän kansastaan eli pitkään, mutta Rounaja oli sitkeä vanha soturi, vertaansa vailla niin miekan, kirveen kuin tapparankin käsittelijänä ja myös taitava tarkk’ampuja. Hän koulutti Hyvänyön soturit, jotka ehkä juuri siksi olivat tavallista mogeronilaista nostoväkeä taitavampia ja vastustajina pelättyjä, häneltä Hyvänyö itsekin oli oppinut suuren osan siitä, mitä taistelukentällä osasi, ja matriarkan hiljainen, lempeä viisaus oli ollut monesti avuksi neuvotteluissa ja hallinnollisissa asioissa. Uhkean Hyvänyön rinnalla vanha nainen näytti riutuneelta, mutta hänen kehonsa oli jäntevän sitkeä ja liikkeensä tarvittaessa salamannopeat. Hyvänyö virnisti julmasti ajatellessaan, että tässä kammiossa seisoivat Mogeronin kaksi vaarallisinta soturia.
”Mie vaan opetan hälle vähäsen tapoja”, Hyvänyö sanoi. ”Oikeessahan sie Rouna oot, en mie häntä tapa ja lupaan kanssa, etten kovin isoja palasia pilko.”
Rounaja nyökkäsi.
”Sie oot, tytär hyvä, luonteeltas niin kovin kiivas. Siitä siun pitäis oppia poies. Mutta sie oot nuori vielä, onhan siulla aikaa.”
”Ja miulla on siut”, Hyvänyö sanoi ja puristi Rounajan käsivartta. Vanha nainen näytti surulliselta.
”En mie ikuisesti siun luonas oo, kyllähän sie tytär hyvä sen tiiät… Voi kun sie vaan löytäsit vertases miehen, mieki oon jo vanha ja väsyny eikä miusta enää kauan oo siun aisapariksi.”
”Tännään mie en ainakaan vertastani miestä löydä”, Hyvänyö sanoi ja naurahti röhkäisten. ”Mennääs näyttään se muillekin.”
*
Hyvänyö astui areenan polttavana hohkaavalle hiekalle, ja jo muutenkin meluisa katsojakunta yltyi korviasärkevään karjuntaan ja ulvontaan. Hänen oma saattueensa huusi kannustuksia, kilpakosijan saattue kaikenlaisia karkeuksia, ja muut möykkäsivät muuten vaan. Moni oli varmasti lyönyt vetoakin, tosin harva luultavasti kosijan puolesta.
Kosiorituaalia oli ulkomaailmoissa jonkin verran kritisoitu, mikä tietysti oli vain osoitus siirtokuntien pehmeydestä ja heikkoudesta. Toki Hyvänyökin myönsi, että puolison kohtaamisessa taisteluareenalla oli omat vaaransa. Taistelun tuoksina sai mogeronilaiset kiihtymään hurjaan vimmaan, ja vaikka tarkoitus ei ollutkaan tappaa, monesti häissä nähtiin jalka- ja käsipuolia sulhoja ja morsiamia. Etenkin kosivalla osapuolella oli myös paha tapa päästä hengestään, jos kosittava ei ollut myötämielinen, ja aivan erityisen suuren riskin otti mikäli kosiskeli soturiprinsessa Hyvänyötä. Montako sulhoa hän jo oli saatellut ruumiskuopille? Laskut olivat menneet sekaisin ensimmäisten sadan jälkeen, ja tämäkin koski vain niitä, jotka olivat esittäneet asiansa virallisin menoin käräjäpaikoilla. Kujien ja kapakoiden kosiskelijoita, jotka olivat päätyneet katuojaan niskat nurin tai kallo murskana, hän ei ollut vaivautunut edes laskemaan.
Fuygorin huoneen kosija ei ollut aivan nuori – ei Hyvänyökään toki enää mikään kaino impi ollut, mutta kosija näytti lähes Rounajan ikäiseltä. Muuta yhteistä miehenpuolella ei karaistuneen matriarkan kanssa ollutkaan. Kosija oli irstas, rasvainen ja lihava, hänen ihonsa helmeili hiestä eikä se hiki ollut harjaantuneen soturin vaan velton elostelijan, joka tuskin oli aikapäiviin pukenut ylleen haarniskaa. Areenan vastapuolelta asti Hyvänyön sieraimet erottivat pistävän kukkaistuoksun, jota kosija oli suihkuttanut ylleen, vaikka se sekoittuikin hänen turpean ruumiinsa katkuun. Tuoksahduksillako mokoma kelvoton kuvitteli tekevänsä vaikutuksen soturiprinsessaan? Se oli kyllä harvinaisen paha erehdys!
Kosijan haarniska oli komea ja koristeellinen – rintapanssarin pintaa tuskin erotti kultakäätyjen ja hopeoitujen rähinäremmien alta, kypärän sarvet olivat valtavat ja päälaelta laskeutui lähes lanteille asti ulottuva korean kirkasvärinen töyhtö. Kosija oli Hyvänyötä suurikokoisempi, massaa löytyi varmasti ainakin kaksinverroin mutta suuri osa siitä oli navan seudulle kertynyttä ihraa. Kosijan vatsakumpu oli niin suunnaton, että seppien oli täytynyt takoa hänelle erityinen vyötäröltä levennetty panssari. Hän liikkui silti yllättävän sulavasti lähestyessään Hyvänyötä areenan toiselta laidalta. Kiire hänellä ei ollut, hän seisahtui tämän tästä pyörittelemään kaksiteräistä tapparaa käsissään, kieputti sitä päänsä yllä kuin mikäkin halpa toritemppuilija, teki uhmakkaita huitaisuja ilmaan ja välillä jähmettyi veistokselliseen asentoon saatuaan iskun perille olemattomaan kohteeseen. Yleisö kohahteli, jotkut tosin huutelivat pilkkahuutoja, eikä äkseeraus tehnyt Hyvänyöhönkään vaikutusta. Hän marssi suoraan kosijaa kohti, tarpeeksi lähelle päästyään kohotti tapparansa ja iski – ja kosija, joka oli niin oman viuhtomisensa hurmassa ettei ollut huomannut prinsessan päässeen lyöntietäisyydelle, ehti vain vaivoin kääntää tapparansa torjuntaan.
Yleisö ulvoi innosta, paukutti penkkejä panssaroiduilla nyrkeillään ja tömisti maata saappaidensa rautakannoilla. Hyvänyö ei antanut kosijalle aikaa toipua vaan puski päälle kuin pesimäreviiriään puolustava luupäälisko. Aseet kalahtelivat yhteen, Hyvänyö iski ylhäältä alas ja sitten sivalsi sivulta, kiepautti tyvipään terän kohti kosijan jalkoja ja onnistuikin sivaltamaan vastustajansa polvitaipeeseen. Ensimmäinen veriroiske pirskahti hietikolle, mutta haava ei ollut syvä ja kosija kykeni yhä liikkumaan, tosin toista jalkaansa ontuen.
Lihavaksi vätykseksi kosija käytti tapparaansa yllättävän taitavasti ja torjui tai väisti Hyvänyön seuraavat iskut, vaikka joutuikin pysyttelemään puolustuskannalla. Hyvänyö ahdisti hänet kulkemaan puoliympyrää takaperin, iski ja sivalsi yhä uudestaan, tanssahti sitten äkkiä taaksepäin ja antoi kosijan käydä vastahyökkäykseen. Kosija alkoikin vyöryä Hyvänyötä kohti edelleen hieman onnahdellen ja huitoi korkeita iskuja, jotka kuitenkin aina pysähtyivät Hyvänyön tapparanvarteen. Tuskin niitä oli osumaan tarkoitettukaan, ellei Fuygorin huoneeseen sitten kaivattu päätöntä morsiota – minkä noista ulkomaailmojen rietastelijoista tiesi? Yhtäkään iskua Hyvänyö ei joka tapauksessa aikonut päästää läpi. Miehenpuolet olivat vuodattaneet hänen vertaan jo aivan riittävän paljon, kun hän oli taistellut tiensä soturiprinsessaksi, eikä hän aikonut enää antaa niille hyväkkäille pisaraakaan elämännesteistään.
Hyvänyö perääntyi, torjui ja väisteli, ja yleisö mylvi ja huusi entistä villimmin. Kosija tuntui hetken olevan voitolla, mutta kävi kuten Hyvänyö oli odottanutkin – mokoma punkero hengästytti itsensä hosumisellaan, iskut kävivät ponnettomammiksi ja kosija alkoi puuskuttaa. Hyvänyö teki nopean syöksyn vastustajaa kohti, sukelsi päänsä yli hujahtavan tapparanterän tieltä ja iski oman tapparansa hamarapuolella kosijan haavoittuneeseen jalkaan. Kosija älähti ja putosi polvilleen, Hyvänyö löi kosijan tapparan sivuun ja huitaisi omallaan kosijan päätä kohti. Terä iski kipinää kypärän laelta, sarvet katkesivat ja komea töyhtö putosi areenan tomuun.
Kosija kompuroi vielä jaloilleen, houkka ei osannut luovuttaa ja hyvä niin, sillä Hyvänyö tahtoi nyt piestä jonkun oikein kunnolla. Hän torjui vastustajansa hätäiset iskut, ja jokaisella vastaiskulla sai osuman tämän rintapanssariin. Terä ei läpäissyt metallia, mutta käädyt ja remmit lentelivät ja pian kosijan haarniska näytti jo harvinaisen rispaantuneelta.
Oli aika lopettaa leikki. Hyvänyö otti omaan iskuunsa voimaa kiepahtamalla ympäri, ja kipinät singahtivat taas kun uskollinen kirveenterä katkaisi kosijan tapparan varren keskeltä kahtia. Kaksipäinen kirveenterä putosi hietikolle töyhdön seuraksi. Kosija huojahti taaksepäin, yritti vielä torjua pelkällä varrentyngällä, mutta taistelu oli jo ratkennut. Hyvänyö hyökkäsi sääliä tuntematta, pilkkoi joka iskulla varren yhä lyhyemmäksi ja viimein, kun kosijan kourissa oli enää pelkkä säälittävä nysä, heittäytyi polvilleen ja pyyhkäisi tapparanvarrella kosijan jalat alta. Kosija kaatui selälleen raskaasti tömähtäen ja nostatti maasta tomupilven, mutta kierähti yllättävän nopeasti ja ketterästi kyljelleen ja tavoitteli tapparansa toista puolikasta, joka edelleen lojui melkein hänen ulottuvillaan. Oikeastaan Hyvänyö arvosti moista sitkeyttä, mutta aseidenkalistelu oli alkanut jo kyllästyttää häntä. Hän loikkasi eteenpäin ja antoi tapparansa terän pudota koko loikkansa painolla.
”Näpit irti!” hän karjaisi, ja terä iskeytyi hiekkaan kirveenterän vierellä. Neljä teräshansikkaan verhoamaa sormea jäi orpoina maahan, kun kosija kierähti selälleen rääkäisten ja silpoutunutta kättään puristaen. Hyvänyö pyöräytti vielä tapparaansa, ja tyvipään terä sivalsi kosijan kasvoja leikaten kärsän keskeltä halki.
Hyvänyö asteli kohti vastustajaansa, joka möyri maassa uikuttaen ja korahdellen. Kosija yritti vielä kohottautua ylös ja katsoi lähestyvää soturiprinsessaa kasvot veressä. Vettyneet silmät laajenivat kauhusta, kun Hyvänyö kohotti tapparansa.
”Elä tapa minnuu!” kosija änisi. ”Mie halusin vaan siun parastas!”
”Mie tiiän, ja sitähän mie en siulle anna!” Hyvänyö ärähti ja kalautti tapparan hamarapuolella kosijalta tajun kankaalle.
Valtava ruho tömähti viimeisen kerran tantereeseen, ja koko amfiteatteri hiljeni hetkeksi. Sitten koko katsomo räjähti vielä aiempaa raivokkaampaan huutoon, ketkä innosta ja ketkä pettymyksestä, suurin osa vain yleisestä verenhimosta. Hyvänyö poimi irtosormet tantereelta, sujautti ne vyöllään roikkuvaan nyyttiin, käänsi selkänsä kosijalle ja käveli pois katsomatta taakseen. Fuygorin huoneen kätyrit rynnistivät jo areenalle paarien ja lääkintädroidien kanssa – Mogeronin perinteinen lääketiede jätti rujot arvet, mutta ulkomaailmoissa oli näköjään tässäkin asiassa sorruttu vieraiden lajien hapatuksiin. Naaman ne ainakin paikkaisivat osapuilleen ennalleen, ja kaiketi kosija saisi mekaaniset sormet, joilla raapia pallejaan nyt kun morsiota ei ollut siihen tarkoitukseen siunaantunut.
Amfiteatteri kuohui ja myllersi. Kävi kuten Hyvänyö oli tiennyt käyvän – kosiotaistelun kiihko purkautui tappeluina, jotka muuttuivat pian verenvuodatukseksi. Vedonlyöjät tarttuivat miekkoihin ja kirveisiin ja ottivat yhteen velkojien kanssa, kosijan kannattajat kävivät Hyvänyön kannattajien kimppuun ja nämä puolustivat soturiprinsessan kunniaa, ja monet alkoivat mäiskiä toisiaan ilman sen kummempaa syytä. Veri virtasi katsomossa, ja areenan hiekalle pudota mätkähteli ruumiita ja niiden osia tai kuolettavaan sylipainiin kietoutuneita hahmoja, jotka tavoittelivat toistensa silmiä ja kurkkuja.
Taistelu levisi nopeasti areenalle, ja muutamat taisteluraivon huumaamat mogeronilaiset hyökkäsivät myös Hyvänyötä kohti – käräjäpaikan taistelijoiden kimppuun käyminen oli kiellettyä, mutta ei ennenkuulumatonta. Nyt ei onneksi enää tarvinnut hissutella, käräjärauhan rikkojien tappamista ei kukaan katsoisi pahalla. Ensimmäistä kirveenheiluttajaa Hyvänyö huitaisi voimiensa takaa, ja tappara pudotti raivosta irvistelevän pään harteilta. Päätön ruumis juoksi vielä pari askelta ennen kuin ymmärsi tuupertua maahan. Hyvänyö survaisi tapparanvarren selkänsä taakse ja lävisti takaapäin lähestyneen hyökkääjän, riuhtaisi terän irti ja silpaisi sillä sivulleen leikaten kolmannen päällekarkaajan kurkun auki. Ohi kävellessään hän potkaisi korisevan ja verta kurluttavan lajitoverinsa kumoon.
Lisää raivon valtaamia sotureita rynnisti häntä kohti selän takaa. Hyvänyö oli jo kääntymässä ympäri kohtaamaan nämä, kun matriarkka Rounaja äkkiä ilmestyi portille tappara käsissään. Matriarkka nyökkäsi Hyvänyölle, Hyvänyö ymmärsi ja laskeutui kontalleen kumartuen samalla, ja Rounaja loikkasi hänen ylitseen kieputtaen tapparaa villisti päänsä yllä. Terä iski kipinää metallista ja halkaisi neljä kypärää, ja neljä hyökkääjää kaatui selälleen.
Hyvänyö nousi ylös tappara valmiina iskuun. Taisteluraivo kohisi hänen suonissaan, mutta käsikähmä näytti siirtyneen jo kauemmas ja kaikki hänen henkeään uhanneet lojuivat tantereessa. Matriarkka pyyhki veren ja aivomassan roiskeita tapparansa terästä ja kääntyi sitten katsomaan Hyvänyötä. Naiset, vanha ja nuori, hymyilivät toisilleen.
”Ollaan myö Rouna vaan kovia luita”, Hyvänyö tokaisi ja paiskasi kättä Rounajan kanssa. ”Tuuhan nyt, haetaan meiän pojat ja tytöt ja lähetään ryypylle!”
*
Amfiteatteri rauhoittui aikanaan, eikä ruumiita lopulta tullut kuin joitakin satoja, haavoittuneita hieman enemmän. Käräjäpaikka hiljeni, mutta sen ympärillä räyhä oli vasta alkamassa. Eri saattueet kokoontuivat omiin leireihinsä, sahtitynnyrit ja paloviinanassakat avattiin, ja pian soturit alkoivat käydä läpi kosioretkeä ja sen jälkipuinteja. Aurinko laski, suuret tulet roihusivat ja mielialan noustessa riehakkaammaksi seurueet yhdistyivät. Tappeluja seurasi väistämättä, miekkoja ja kirveitäkin kalisteltiin, mutta amfiteatterissa syntynyt sekasorto oli purkanut pahimmat paineet ja suurelta osin keskityttiin ryypiskelyyn ja toverilliseen painiin. Yön edetessä kohti aamua monessa telttakatoksessa jo pariteltiin – tällaisina öinä pantiin alulle liuta penikoita, olihan päivän tappiot korvattava.
Soturiprinsessa Hyvänyö käveli halki riehakkaan juhlinnan verhoutuneena pölynharmaaseen kaapuun, jonka rintaan ja selkämykseen oli kirjailtu hänen oma vaakunansa, putoavalla pyrstötähdellä ratsastava irvistelevä sarvilisko. Sahti ja paloviina velloivat hänen kehossaan ja mielessään sopivasti, mutta eivät liikaa. Hän oli jättänyt aseensa ja panssarinsa telttaan – lukuun ottamatta hihaan kätkemäänsä onnenveistä, josta ei koskaan luopunut – ja kulki huppu silmillään, eikä monikaan kiinnittänyt häneen huomiota kaiken yleisen kaaoksen keskellä. Jotkut hieman ihmettelivät hänen asuaan, mutta ilon yltyessä moni soturi oli riisuutunut asepaitasilleen ja jotkut tanssivat nuotioiden ympärillä ilman rihmankiertämää, joten soturiprinsessan tunnuksella koristettu kaapu ei herättänyt suurtakaan hämmennystä. Joitakin kertoja Hyvänyön oli turvauduttava karskeihin otteisiin päästäkseen jonkin tietä tukkivan juhlijajoukon ohi, mutta useimmiten auttoivat sinnikäs tunkeutuminen ja kovat kyynärpäät.
Viimein Hyvänyö saavutti Fuygorin huoneen leirin. Kosija itse oli vetäytynyt nuolemaan haavojaan eikä muukaan saattue ollut juhlatuulella, mutta juovuksissa täälläkin oltiin, vaikka sahdin ja paloviinan sijaan juotiinkin ulkomaailmojen hienompia juomia. Leirin rajoilla seisoi vartijoita täydessä sotisovassa, mutta muut fuygorilaiset näyttivät vaihtaneen panssarit kirjailtuihin kangasvaatteisiin. Hyvänyö pudisti päätään – tarinat siirtokuntien rappiosta todella pitivät paikkansa ainakin tältä osin, ja häntä olisi kovasti kiehtonut kurkistaa telttoihin, josko niistä olisi tullut vastaan saippuavaahdon täyttämä kylpyamme tai jopa poikapainiin innostuneita miehimyksiä. Nyt hänellä kuitenkin oli mielessään aivan muuta.
Hän livahti helposti vartijoiden ohi, nämäkin nimittäin olivat tarttuneet pulloon eivätkä ottaneet velvollisuuttaan kovin vakavasti, ja suuntasi leirin laidalle, missä huoltojoukot, saattueen kaikkein alhaisimmat jäsenet, puhdistivat armeijakunnan aseita ja panssareita. Leiri läpi kulkeminen kävi yllättävän vaivattomasti, sillä fuygorilaiset istuivat omissa mukavissa teltoissaan ja niiden väliset kujat olivat pääasiassa autiot. Muutaman kerran Hyvänyö joutui väistämään humalaista joukkoa, joka oli matkalla teltasta toiseen, mutta melko pian hän pääsi huoltotelttojen luo.
Yön pimetessä puhdistustyö oli vaihtanut pullojen ja nassakoiden tyhjentämiseen, kuten Hyvänyö oli arvellutkin. Huoltoväki istui suuren nuotion ääressä ryypiskellen ilmeisesti oman leirinsä ulkopuolelta hankkimaansa paloviinaa – alemmalle portaalle ei Fuygorin huoneessa tainnut hienoja juomia riittää. Hyvänyö astui esiin äänekkäästi ja turhia varomatta, ja päät kääntyivät häntä kohti. Humalaiset silmät laajenivat ja suut vääntyivät irveeseen, kun paloviinan turmelemat aivot tunnistivat päivän nöyryytyksestä vastanneen huoneen vaakunan.
”Mikäs epeli sie oot?”
”Jos sie vittuileen tulit, niin nyt saat turpaan!”
Huoltajat olivat kaikki miehiä, ja tarkemmin ajatellen koko leirissä ei ollutkaan näkynyt yhtään naista. Hyvänyö oli kuullut, että joissakin siirtokunnissa naiset suljettiin koteihin pitämään huolta penikoista – typerää voimien ja väen tuhlausta, mutta mitä muuta saattoi odottaa? Juuri nyt muiden naisten puuttuminen kuitenkin sopi hänelle mainiosti.
Suurikokoisin huoltomiehistä, oikea romuluinen rohjake, nousi ylös horjahdellen ja tulla rymisteli Hyvänyötä kohti. Toinen, hintelämpi, seurasi perässä. Rohjake huitaisi Hyvänyötä kömpelösti paloviinapullolla, Hyvänyö väisti leikiten ja täräytti nyrkkinsä keskelle hyökkääjän naamaa. Hyökkääjä horjahti taaksepäin, Hyvänyö nappasi pullon tämän kädestä, otti ryypyn, ähkäisi ja irvisti ja pyyhkäisi suutaan kaavun hihaan, ja löi sitten pullon säpäleiksi rohjakkeen päähän. Hintelämpi apuri yritti hyökätä sivusta, mutta Hyvänyö torjui lyönnin ja survaisi rikkinäisen pullon keskelle miehen naamaa. Vielä kolmas huoltomies, joka oli ilmeisesti ollut heittämässä vettä teltan takana ja palasi sopivasti keskelle tappelunnujakkaa, yritti käydä käsiksi Hyvänyöhön, mutta Hyvänyö tarttui häntä leuan alta ja väänsi häneltä niskat nurin yhdellä vaivattomalla liikkeellä.
Kolme miestä lojui maassa Hyvänyön ympärillä, ja toiset, jotka olivat hekin nousseet pystyyn, katsoivat kaapuun verhoutunutta tulijaa hämmentyneinä. Hyvänyö veti huppunsa syrjään ja paljasti kauneudesta kuulut kasvonsa.
”Haluutteko työ muutkin turpaan”, hän sanoi, antoi kaavun pudota jalkoihinsa ja saattoi huoltomiesten näkyville koko alastoman kehonsa, ”vai haluutteko työ jotain muuta?”
Huoltomiehet urahtelivat ja hinkuivat katsoessaan soturiprinsessan kukkeita rintarivistöjä, lantion kaaria ja turpeita reisiä. He repivät vaatteet yltään, Hyvänyö johdatti heidät huoltotelttaan ja yhtyi heihin kaikkiin vuorollaan, välillä useampaan yhdellä kertaa ja joihinkin moneen otteeseen. Nöyryytys taisteluareenalla ei ollut Fuygorin hyväkkäälle riittävästi, lopullisen iskun antaisi piehtaroiminen kaikkein alhaisimpien palvelijoiden kanssa. Eikä toki pitänyt vähätellä Hyvänyön omaa riemua – kunnon taistelun jälkeen piti aina myös kunnolla köyriä.
Aamun sarastaessa Hyvänyö palasi omaan leiriinsä. Rounaja oli jo hereillä, mutakylpy odotti vilpoisana ja virkistävänä ja matriarkka laitteli aamiaista. Hyvänyö ahmaisi aamiaisen päälle varmuuden vuoksi muutaman lähdetysjuuren – palvelusväen penikoita hän ei sentään aikonut kantaa – ja rojahti sitten piehtaroimaan mutaan. Rounaja katseli häntä päätään pudistellen.
”Ois siunki, tytär hyvä, aika jo hankkia penikoita”, matriarkka puheli rauhallisella äänellä. ”Et sie enää niin mahottoman nuori oo, siun iässäs moni on kantanu jo toistakymmentä kertaa.”
”Rasvaniskojen äpäriäkö sie miulta kaipaat”, Hyvänyö tuhahti. ”Eikä oo penikoita siullakaan ikinä ollu, sen minkä mie tiiän.”
”No ei oo ei”, Rounaja sanoi, ”kun miulla on siut. Mutta ei siun piä vanhaksipiiaksi jäähä niinku miun, se ei oo siun kohtalos.”
Vanha nainen huokaisi syvään.
”Löytyis vaan siullekki kunnon mies. Vaan kun sie oot niin kranttu, ettet kettään huoli.”
”Miehenpuolista on vaan harmia”, Hyvänyö tuhahti. ”Tuskin semmosta onkaan, mitä mie kehtaisin kattoo enää aamusella.”
Hän nousi kylvystä, karisteli hiljalleen kuivuvan mudan päältään ja asettui karulle kenttävuoteelle. Saattueen soturit olisivat kohmelossa vielä pitkälle iltapäivään, joten hänellä olisi hyvin aikaa nukkua muutama silmällinen. Lepo tulisi nyt tarpeeseen kaiken taistelun, juopottelun ja miesten kanssa ilkamoinnin perään.
Unta odotellessaan hän ehti miettiä matriarkan sanoja. Rounaja oli hänelle rakas, kenties rakkain koko maailmassa, mutta välillä vanhan naisen huolenpito ärsytti. Mihin soturiprinsessa miestä tarvitsi? Yhden yön iloksi miehet olivat paikallaan, mutta hän todella tarkoitti sitä mitä oli sanonut – miehistä oli pelkkää harmia.
”Yksiä juoppoja vätyksiä hyö on kaikki”, hän jupisi ennen nukahtamistaan.
Unessa hän käveli keskellä pystyssä värähtelevien siitinten metsää ja hakkasi ne kaikki tapparallaan lakoon. Se oli hyvä uni.
(c) Tuomas Saloranta 2015
Kirjoittajasta
Tuomas Saloranta on lapsuudestaan saakka kirjoittanut 27-osaista avaruusoopperaa, vaikka hairahtuikin välillä tekemään muuta. ”Prinsessan kosinta” liittyy eepoksen osaan 2.