Varas ja varjo – Jenni Kauppinen

1.

Saana istuu takapenkillä ja varoo heiluttamasta jalkojaan. Käännytään kapealle, vieraalle tielle. Isä laittaa radion päälle. Äiti laittaa sen pois. Sisko, Saana ajattelee. Sisko, sisko, sisko, minulla on sisko.

Hän on hyvin sairas, niin äiti sanoi. Sen takia he eivät kertoneet Saanalle aikaisemmin; mutta jotenkin Saana on aina tiennyt. Hän on tuntenut tyhjän tilan vierellään. Ehkä hän muistaa, miten he kerran olivat yhdessä, vauvoina, ennen kuin siskon piti lähteä pois.

Talo on suuri ja vanha, oikea kartano. Sitä ympäröivät käppyrärunkoiset lehtipuut, mutta ikkunat ovat kolkot ja pihassa on vain yksi keinu. Äiti soittaa kelloa, ja hoitaja tulee ovelle vastaan. Hän näyttää hermostuneelta. Hänen vaaleanpunaraitaisessa puserossaan on neula, jossa lukee ’PIIA’ ja ’HARJOITTELIJA’.

”Hän on ollut vähän väsynyt tänään”, harjoittelija-Piia sanoo, ja ”Kenkäsuojia on tuossa laatikossa.”

Äiti ojentaa Saanalle siniset muovitossut. Saana on laittanut kotona jalkaan uudet kauniit valkoiset kengät. Tossut saavat hänet tuntemaan itsensä kömpelöksi ja isojalkaiseksi.

Käytävällä leijuu omituinen haju, niin kuin joku olisi pissannut housuun. Vanhanaikaisesti kalustetussa suuressa huoneessa tikittää hirveän äänekäs kello. Toisella puolella seisoo lapsi, tyttö, vaaleanpunaisessa pyjamassa kasvot seinää vasten. Pään keskellä on kalju laikku ja vaaleat hiukset ovat hapsottavilla saparoilla. ”Tule nyt”, aikuinen vieressä sanoo hänelle, maanitellen. ”Tule, tule.” Lapsi ei oikeastaan itke; hänen vaimea ulinansa kuulostaa kuitenkin tuskalliselta.
Ovessa on numero kolme ja suttuinen maalaus, joka saattaa esittää kasvoja. Äiti kääntää kahvasta. Harjoittelija-Piian ääni on luonnottoman kimakka, kun hän hihkaisee: ”Sanni, herätys! Tuli vieraita!”

Saana ottaa epäröivän askelen peremmälle.

Huone on liian iso. Seinät ovat tyhjät. Lattialla ei ole mattoa. Sängyllä istuu jalat kummallisesti vääntyneinä tyttö, joka ei ollenkaan näytä väsyneeltä, vaan tuijottaa, tuijottaa jotenkin oudosti, ja Saana tuijottaa takaisin. On kuin katselisi itseään lusikan pohjasta: Kasvot ovat omat, mutta silti lähes tunnistamattomiksi vääristyneet. Melkein heti, kun heidän katseensa kohtaavat, tyttö alkaa huutaa.

Se on kamalin ääni, jonka Saana on koskaan kuullut.

Huuto tunkee läpi ihan kaikesta ja jatkuu ja jatkuu, ja koko ajan tyttö katsoo eikä räpytä silmiään. Saanan tekee mieli painaa kädet korville ja silmät kiinni. Hän ei pysty. Hän toivoo, että äiti tekisi jotakin. Kauempaa, muista huoneista, alkaa kuulua muita huutoja. Tytön kasvot lehahtavat punaisiksi. Saanan takaa huoneeseen tulee lisää aikuisia ja yksi heistä menee Saanan eteen, eikä Saana silti vieläkään oikein pysty liikkumaan, vaikka jalat tutisevat, ennen kuin harjoittelija-Piia tarttuu häntä käsivarresta ja tönäisee selästä ulos. Ovi menee kiinni. Huuto vaimenee, muttei vieläkään katkea.

”Haluamme tavata lääkärin”, äiti sanoo sillä äänellä, joka kertoo, että hän osaa säilyttää malttinsa, vaikka onkin hyvin tyytymätön.

”Jos odotatte hetken, niin minä voin tiedustella –”

”Haluamme tietää, mistä tässä on kyse. Oletteko muuttaneet lääkitystä? Mehän sovimme, että mitään ei muuteta kysymättä.”

”Minä en, en osaa ottaa siihen, tuota, kantaa, lääkäri…”

”Niin. Osaat kai sentään hänen toimistoonsa?”

Äiti ja isä seuraavat harjoittelija-Piiaa ylempään kerrokseen lääkärin huoneen ovelle. He pääsevät heti sisään. Saanan pitää odottaa ulkopuolella, sillä puhutaan aikuisten asioita. Huuto kaikuu vieläkin hänen korvissaan. Hän istuu varovasti sohvan reunalle ja on vähällä vetää polvet syliin, mutta muistaa sitten, että pitää olla ryhdikäs eikä jalkoja saa nostaa huonekalujen päälle – ei vaikka kenkien peittona olisi rumat siniset pussit. Ryhdikkäänä oleminen on kuitenkin vaikeaa. Saana vilkaisee ympärilleen nähdäkseen, huomaako kukaan.

Käytävällä seisoo mies, jonka pää kääntyy juuri Saanaa kohti.

Hänen paidassaan ei ole raitoja, joten hän ei varmaankaan ole hoitaja. Hän voisi olla talonmies: Hänellä on likainen takki ja samanlaisia juovia kasvoissa kuin musiikkiopiston talonmiehellä. Nyt mies kävelee lähemmäksi ja Saana yrittää hymyillä.

”Siskoasiko olet katsomassa?” mies kysyy. Jostain syystä hän kuulostaa vihaiselta.
Saana nyökkää.

”Samaa näköä on. Vaikka sinä tietysti olet nätimpi.”

Saana nyökkää – varovaisemmin.

”Useimmat vanhemmat ottavat lapsensa kotiin viikonlopuiksi”, mies sanoo. ”Tiesitkö sen?”

Saana ei ymmärrä, minkä takia mies on hänelle niin suuttunut. Ehkä näillä sohvilla ei saisi istua. Hän pudistaa päätään.

”Minullakin on lapsi täällä”, mies sanoo. ”Hassu juttu, ensimmäiset kolme tai neljä vuotta kasvoi melkein niin kuin kuka tahansa muu ja sitten kääntyi taaksepäin. Se on neurodegeneratiivista, dementiaa, uskotko? Ei ole mitään lääkettä. Nyt se ei pysty enää edes kävelemään. Viime syntymäpäivänä vielä osasi sanoa, että isä.”
Saana ei sano mitään.

Mies jatkaa: ”Mitä minun sitten pitäisi tehdä, kerropa se? Vaimo, entinen vaimo, se kuvittelee olevansa vieläkin yksi helvetin teini ja juhlat on sen mukaiset. Että yksin ollaan tämän kanssa ja muutenkin. Silti minä otan pojan kotiin viikonlopuiksi.” Hänen kasvonsa vääntyvät. ”Että sano se vanhemmillesi! Tuollainen täydellinen pikku prinsessa…”

Saana ei vieläkään sano mitään, vaikka tietää olevansa hirveän epäkohtelias. Mies mulkaisee viimeisen kerran ja lampsii sitten tiehensä. Saana tuntee palan kurkussaan.
Vanhemmilla on iso talo. Sinne mahtuisi monta lasta. Saana onkin joskus leikkinyt, että hänellä on sisko; sellainen sisko, joka uskaltaa mitä tahansa ja keksii juttuja, joita Saanalle ei ikinä tulisi mieleen. Kerran hän jopa sanoi äidille, että sisko se oli, kun kaapista oli viety kaikki leivät pihalle lintujen ruoaksi. Saana taisi itsekin uskoa, siskon ajatukset tuntuivat niin selviltä. Äiti ei kuitenkaan uskonut. Äiti ei halunnut koskaan enää kuulla mitään niin hölmöä, eikä voinut ymmärtää, miten hänen lapsensa saattoi paitsi varastaa, myös valehdella.

Saana ei nosta kenkiä sohvalle, mutta puristaa kädet tiukasti polviin.

Jonkin ajan päästä lääkärin ovi raottuu. ”Saana!”, äiti huutaa.

Saana nousee ja kävelee huolellisin askelin sisään.

Äiti hymyilee. Asiat ovat siis järjestyneet. Lääkäri, lihava ja aika vanha nainen, nyökkää Saanalle. ”Sinähän olet täällä nyt ensimmäistä kertaa”, hän sanoo. ”Olen tässä keskustellut vanhempiesi kanssa, mutta ehkä sinullakin on kysymyksiä; jotain, joka mietityttää. Vai mitä?”

Saana vilkaisee äitiä. Kun äidin ilme ei muutu, hän uskaltaa kysyä: ”Mikä Sannilla on? Millä tavalla se on sairas?”

Ääni vapisee vähän.

Lääkäri selittää: ”Kaikissa ihmisissä on sisällä ohjeet siitä, millaiseksi kasvetaan – geenit. Sinulla ja Sannilla ne ovat melkein samanlaiset, kun olette kaksoset. Sannin geeneistä puuttuu kuitenkin paloja. Voit vaikka ajatella, että on sellaisia geenejä, joiden avulla oppii puhumaan, mutta Sannilla ne ovat rikki.” Hän kääntyy äidin ja isän puoleen ja muuttaa äänensävyään sellaiseksi, jolla puhutaan aikuisille. ”Tällaisista asioita on aina haastavaa tehdä selkoa lapsille.”
”Saana on älykäs tyttö”, äiti sanoo. ”Hän kyllä ymmärtää.”
Niin ymmärtääkin.

Paluumatkalla autossa Saana kääntelee kysymystä pitkään kielensä päällä. Lopulta se on kuitenkin pakko saada ulos: Miksi ei? Miksi ei edes viikonloppuisin?
Isä yskäisee. Äiti kääntyy katsomaan selkänojan yli.

”Voi kulta, me panostimme Sanniin kyllä paljon, kun olit pieni”, hän sanoo.
”Toivoimme, että vuoden tai kahden jälkeen tilanne helpottuisi. Häntä ei kuitenkaan voinut jättää hetkeksikään vahtimatta. Me olisimme joutuneet luopumaan työstä. Ja täytyi ajatella sinuakin: Aina, kun olitte lähekkäin, hän yritti raapia tai purra. Emme halunneet ottaa mitään riskejä.”

Saana nostaa kätensä poskelleen, niin kuin voisi vieläkin tuntea raapimajäljet.
Hän totisesti ymmärtää: Minusta se johtui. Jokin minun sisälläni sen teki. Tiedän, mitä sinun palasillesi tapahtui, sisko. Minä sain ne. Minä varastin ne. Sen takia sinä vihaat minua. Minä varastin sinun elämäsi ja tämä kaikki on minun syytäni.

2

Saana on matematiikantunnilla, kun se alkaa taas.

Hän yrittää pitää katseensa kirjassa: oranssissa tekstissä, ei edes marginaaleissa. Sofian syntymäpäiville on kutsuttu kahdeksan vierasta. Hän toivoo, toivoo, toivoo että se menee pois. Jos jokainen vieras syö kaksi palaa kakkua, kuinka monta palaa juhlia varten pitää varata? Saana nostaa molemmat kädet kasvojen sivulle ja on miettivinään ankarasti, ettei vain näkisi. Siitä huolimatta hän tuntee sen lähestyvän.

Kahdeksan vierasta… Tehtävä on huonosti muotoiltu. Montako palaa Sofia itse ottaa? Voi olla, että hänen äitinsä kieltää syömästä vieraiden aikana yhtä enempää. Ja nyt se on ihan takana. Saana ei halua nähdä, mutta pakko katsoa, vain vilkaista, on käymässä sietämättömäksi. Toinen käsi on pudotettava, että pystyy kirjoittamaan vastauksen. Silmät kapeina viiruina Saana sutaisee numeron viivalle ja sitten, niin nopeasti kuin pystyy, hän pyörähtää ympäri tuolissaan ja –
Liian hidas. Viereisessä ryhmässä Veeti tuhertaa niin kumarassa, että hänen otsansa melkein koskettaa pulpettia. Ulkona paistaa aurinko.

Saana nykäisee katseensa äkkiä irti ikkunasta. Ikkunat ovat vaarallisia.
Nyt opettaja huomaa hänen liikehtivän ja on vähällä nousta, tulla hänen luokseen, kysyä, tarvitseeko hän apua – vaikka opettaja tietää kyllä, että hän osaa. Se on kiertoilmaus. Oikeasti opettaja tarkoittaa, ettei tuolissa saa pyöriä. Saana meinaa jo valmiiksi punastua. Hän piirtää äkkiä seuraavan vastauksen, vaikka ei ole ihan varma, onko se oikein. Hän keskittyy. Hän ei välitä lainkaan painostavasta tunteesta, joka heti paikalla alkaa uudelleen kasautua ja väittää, että joku on jo nyt tai ihan kohta siinä, aivan hänen takanaan.

*

Välitunnilla Saana menee ulos. Ulkona on vähän helpompaa. Hän nojaa koivua vasten. On hyvä tietää, mikä selkää koskettaa.

Sitten käsi tökkää takaapäin olkaan.

Saana kiljahtaa. Aivan todella: Hiljainen Saana huutaa niin kovaa, että varmasti kuuluu toiselle puolen pihaa. Samalla hän hyppää ilmaan ja kompuroi kauemmaksi.
Se onkin vain Milja; ja Milja alkaa kikattaa, mutta hiljenee nopeasti huomatessaan Saanan ilmeen.

Saana on vihainen ja kauhuissaan ja helpottunut, eikä ole varma, mikä niistä näkyy päällimmäisenä hänen kasvoillaan. Hän tärisee.

”Sori sori, mikä sulla on?” Milja kysyy, kuulostaen äkkiä vähän hätääntyneeltä.

”Ei mikään”, Saana vastaa. Valehteleminen on väärin, mutta sanat lipsahtavat suusta ajattelematta. Tuntuu kuin kaikki veri olisi hetkessä paennut poskilta, ja nyt se tulee kohisten takaisin.

”Ei kun kerro nyt.”

Saana miettii. Milja on mukava. Milja on vasta muuttanut eikä kuulu vielä mihinkään porukkaan. Milja on myös vähän hiljainen, rauhallinen, ei mikään juoruilija. ”Jos et kerro kenellekään.”

Milja vannoo.

Puun juurella Saana selittää hiljaisella äänellä varjostaan. Kummitus, hän sanoo. Se ei ole ihan totta, mutta kummitukset on helppo ymmärtää. Se on aina selän takana ja sen voi nähdä vain vilaukselta, tai heijastuksessa. Välillä se lähtee pois joksikin aikaa, päiviksi tai jopa viikoiksi, mutta tulee aina ennen pitkää takaisin. Joka kerta se tuntuu pahemmalta. Joskus sen kosketuksen voi melkein tuntea. Joskus voi melkein kuulla, kun se puhuu…

Molemmat ovat vähän aikaa hiljaa. Saana oli ajatellut, että kertominen helpottaisi, mutta hän taisikin vain tartuttaa oman tunteensa Miljaan, joka vilkaisee hermostuneena olkansa yli. Sitten Milja naurahtaa, jotenkin väkinäisesti. ”Huijaat.”
Saana pudistaa päätään.

”Ei kummituksia ole.”

Saanan mieleen juolahtaa ajatus.

Se on niitä ajatuksia, joita hän ei koskaan itse keksisi. Sen täytyy tulla jostakin muualta. Hän tietää, että hänen ei pitäisi, mutta Milja on mukava ja voi olla, että he voisivat olla ystäviä. Jos joku vain tietäisi; jospa siitä olisi apua. ”Voin todistaa”, hän lupaa.

Koulun jälkeen, kun toiset hälisevät ulos, Saana johdattaa Miljan tyttöjen vessaan. Siellä lavuaarien päällä on koko seinän pituinen peili. On hämärää. Vähän kerrassaan äänet käytävältä loittonevat. Putkistosta kuuluu äkillinen syvä, märkä ääni, ja he molemmat hätkähtävät ja tarttuvat toisiinsa. Milja näyttää siltä, kuin melkein haluaisi perääntyä, mutta ei hän voi.

Saana menee seisomaan mahdollisimman keskelle. ”Älä katso minua”, hän kuiskaa. ”Katso peiliä.”

Milja katsoo. ”En näe mitään”, hän sihahtaa.

”Se on nyt kauempana.” Saana sulkee silmänsä ja kuuntelee, tuntee. ”Se jää joskus jälkeen. Mutta se on tulossa… tulossa…” Hänen äänensä vaimenee melkein kuulumattomiin, aroiksi henkäyksiksi, joissa on sanoja. ”Lähempänä… se on hidas… nyt se on jo tässä huoneessa… lähempänä… lähempänä…” Hän on hetken hiljaa, aivan hengittämättä. ”…täällä.”

Silloin vuorostaan Milja päästää riipivän huudon.

Kuin yhteisestä sopimuksesta he molemmat ryntäävät ovea kohti, yrittävät muutaman kauhean hetken avata sitä väärään suuntaan, syöksyvät käytävään eivätkä pysähdy, ennen kuin ovat ulkona, missä muutama poika vielä pelaa jalkapalloa seinää vasten ja paistaa kirkas aurinko.

”Mitä sinä näit?” kysyy Saana.

Milja hengittää raskaasti, kumarassa. ”Näin… jonkun”, hän huohottaa. ”Saana, sinun takana oli joku. Tai niin kuin sinä olisit ollut siinä kaksi kertaa. Se näytti ihan sinulta, mutta sen ilme…”

Saanaa kylmää sisältä, vaikka hän tietää kyllä, hän on nähnyt sen monta kertaa. ”Se on minun siskoni”, hän tunnustaa.

”Onko sinulla sisko?”

”Selitän huomenna”, Saana sanoo. Liian pitkään ei voi viipyä. Aikatauluista on pidettävä kiinni, ja hänellä on illalla huilutunti.
On kummallista, miten Saanan askel tuntuu kotimatkalla keveältä.

*

Äidillä on töitä, joten isä vie Saanan tunnille ja hakee takaisin. Palatessa äiti odottaa eteisessä. Jo hänen katseestaan Saana tietää, että jokin on vialla.
”Miljan äiti soitti”, äiti sanoo. Hänen äänensä on hyvin tasainen.
Saana tuntee kutistuvansa.

”Hän sanoi, että sinä olet pelotellut Miljaa kummitusjutuilla. Milja on ollut hyvin levoton.”

Saana kääntyy laittamaan takkia naulakkoon. Äiti tulkitsee sen tietenkin uhmaksi.

”No?” hän vaatii, terävämmin.

”Minä vain kerroin Miljalle yhdestä jutusta, jonka luin jostain”, Saana väittää, sillä hän on valehtelija, paatunut ja kauhea valehtelija, mutta hän ei kerta kaikkiaan voi kertoa, mistä oikeasti oli kyse, äiti olisi niin pettynyt. Hän keskittyy toivomaan, ettei Miljan äiti ole toistanut kaikkia yksityiskohtia.

”Mistä jutusta?”

Pienen pieni tauko ennen vastausta. ”Kaksoisolentokokemuksista.”

”Kyllähän sinä tiedät, Saana, että kaikki lapset eivät osaa erottaa satuja todesta, ja tuollaiset kauhujutut ovat muutenkin pahimmanlaista roskaa.”

”Niin.”

”Milja oli todella aivan poissa tolaltaan.”

”Anteeksi.” Saanan silmät ovat kyynelissä.

Äiti heltyy. ”Minä tiedän, että sinä ymmärrät tämän asian, Saana. Ethän sinä tyhmä ole. Tuollainen huomion hakeminen ja ajattelemattomuus ei vain tässä talossa käy päinsä.”

”Anteeksi.”

”No niin. Luotan siihen, ettei tätä keskustelua tarvitse käydä enää uudestaan.”

Milja ei seuraavana päivänä tule pyytämään luvattua selitystä. Saana istuu ryhdikkäästi katse oppikirjassa, ei välitä kauheasta hiipivästä tunteesta ja keskittyy tehtäviinsä.

3.

On kuun ensimmäinen sunnuntai.

Tänä aamuna Saana on erityisen huolellinen. Hän nousee sängystä tarkalleen oikeaan kohtaan. Hän pukee oikeat vaatteet oikeassa järjestyksessä. Hän kampaa täsmälleen sata vetoa pitkiä vaaleita äidin leikkaamia hiuksiaan, mutta pinnejä kiinnittäessä hänen kätensä vapisevat, hän sotkee ja hänen täytyy aloittaa alusta. Aamiaisella hän ottaa jokaisen suupalan välissä ihan pienen kulauksen vettä.

”Sanni varmasti odottaa meitä”, äiti sanoo, muka pirteästi.

Saana pesee käsiään melkein kaksikymmentä minuuttia, sillä hän ei pysty ei vain pysty pysäyttämään ajatuksiaan. Äiti ei usko Sannin ymmärtävän ajankulusta mitään. Ehkä se ei ymmärräkään; mutta se kyllä tietää, kun he ovat tulossa. Joka kerta Saana näkee, että se odottaa. Nytkin. Odottaa heitä ja häntä.

Perillä hoitajat kertovat, että Sanni on ollut rauhallinen. He näyttävät kuitenkin hermostuneilta. He ovat aina hermostuneita puhuessaan Sannista, vaikka se aiheuttaa vain harvoin häiriötä; ja vaikka Sanni olisikin huonolla tuulella, eihän se saa niitä kiinni. Eihän se pysty kuin ryömimään.

Pahinta ovat muutamat viimeiset askelet. Käytävä huoneelle numero kolme tuntuu loputtoman pitkältä, ja kuitenkin se loppuu liian nopeasti. Äiti kääntää kahvasta. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Sanni saattaa olla aivan oven takana. Saana on melkein varma siitä. Hän terästäytyy ottamaan katseen vastaan.

Ovi narahtaa. Takana ei ole ketään. Huoneessa mikään ei liiku. Kokoon käpertynyt hahmo makaa sängyllä kasvot seinää päin.

Se on kuollut, Saana ajattelee, ja sitten, Ei. Se nukkuu.

Sanni ei koskaan nuku. Ei silloin, kun hän on täällä.

Äiti jää ovelle, mutta Saana uskaltautuu lähemmäksi.

On aina omituista nähdä sisko tällaisena, vääntyneessä ja älyttömässä valeasussaan. Oikealla Sannilla on yhtä pitkät ja paksut hiukset kuin Saanalla. Oikea Sanni on se peilikuva, joka tietää salaisuuksia ja on leppymätön ja ovela. Sellainen kuin sen olisi pitänyt olla.

Aikuiset sanovat Saanalle usein, että hän on kaunis. Saana tietää, että se on kohteliaisuus, mutta joka kerta se ahdistaa häntä valtavasti. Hänelle kuuluu vain puolet: Puolet kasvoista, puolet hiuksista, puolet huilunsoitosta ja tanssista ja arvosanoista. Toinen puoli on Sannin.

Saana on nyt vuoteen äärellä. Sanni hengittää raskaasti, vinkuu. Kädet nytkähtävät.
Äkkiarvaamatta Sannin silmät rävähtävät auki. Ennen kuin Saana ehtii astua taaksepäin, sisko tarttuu häntä oikeaan ranteeseen. Ote on hämmästyttävän luja. Saana jähmettyy avuttomana paikalleen, kun siskon kynnet kaivautuvat hänen ihoonsa.
Takana äiti käskee hoitajan tehdä jotakin, ja tämä tulee apuun irrottamaan kouristavia sormia yksi kerrallaan, niin ronskisti, että se varmasti sattuu. Sanni ei kuitenkaan päästä minkäänlaista ääntä. Se on täysin keskittynyt pitämään kiinni.
Saanaa heikottaa. Hän tuntee hajoavansa. Ihan kuin Sanni taistelisi repiäkseen ulos, näkösälle, kaiken sen, mitä hän on vienyt. Varas, hän kuulee. Varas.

Sitten viimeinenkin sormi vääntyy suoraksi ja äiti ohjaa Saanan olkapäästä kauemmaksi.

”Niin, Sannihan saa välillä tällaisia kohtauksia”, hoitaja sanoo pahoittelevasti. ”Ne menevät kyllä yleensä nopeasti ohi, mutta lääkäri halusi silti keskustella kanssanne epilepsialääkityksen nostosta.”

Saana ei oikeastaan kuule, mitä äiti vastaa. Hänen mielessään toistuu yksi ainoa ajatus. Hän sai sen juuri ennen kuin sisko päästi irti; se tuli siskolta. Hän on siitä varma. Hän ei koskaan keksisi sitä. Hän ei koskaan olisi niin tottelematon. Hän ei uskaltaisi. Mutta Sanni on oikeassa. Hänen pitäisi selvittää, miten kaikki alkoi.

Ajatus ei jätä häntä rauhaan, ja vielä unissaan, vaikka hän on suorittanut kaikki iltatoimensa virheettömästi ja järjestänyt koulutavarat täydelliseen kuvioon huomista varten, hän kuulee siskon vaativan kuiskauksen.

*

Seuraavana päivänä, haettuaan Saanan tanssitunnilta, äiti lähtee jumppaan ja jättää hänet harjoittelemaan huiluläksyjä, eikä ajatus vieläkään ole kaikonnut. Isä on kellarissa tekemässä omia töitään. Kukaan ei saa tietää.

Saana hiipii varovasti äidin työhuoneeseen. Hän ei astu matolle. Nykyään on jo helppoa pitää katse kohdistettuna vain yhteen pisteeseen, unohtaa, että sivuilla saattaisi vilahtaa mitään – vaikka nyt ei tarvitsekaan pelätä. Myös Sanni on utelias.
Saana ryömii pöydän alle ja vetää esiin raskaan ruskean kansion, jonka selässä lukee SAIRAUSKERTOMUKSET (oma). Äiti arkistoi kaiken. Suurin osa kansion papereista on lääkärien kirjoittamia tekstejä, joiden mukana on aina saatekirje, sitten kirjainyhdistelmiä ja numeroita, ja sitten puoliläpinäkyviä kuvia, joiden Saana tietää esittävän vatsassa olevaa vauvaa.

Vain yhtä.

Saana lukee pää kumarassa kertomuksia äidin raskausajalta. Rivien välistä näkee lääkärien hämmästyksen. Ilmeisesti virheellisesti tulkittu. Tai: Huono näkyvyys. Kukaan ei tarjoa selitystä. Tavanomaisesti edennyt raskaus.

Vasta viimeisessä kuvassa vauvoja on kaksi. Ne ovat silmät kiinni, otsat vastakkain.
Saana palaa taaksepäin. Häntä värisyttää. On ihan hiljaista. Kumpi se on? Hän ajattelee – tai ehkä se on sittenkin toisen ajatus. Sinä vai minä? Kumpi?
Sanni on hyvin lähellä. Aivan takana. Melkein ihossa kiinni.

Jotkut paperit näyttävät erilaisilta kuin toiset. Niissä ei ole sairaalan leimaa eikä haaleita värejä, vaan pelkkää mustaa valkoisella. Ne ovat yksityisvastaanotolta. Terapeutti kirjoittaa, että koska äidin siskolla on oppimisvaikeuksia, äiti pelkää oman lapsensa olevan vajavainen. Hän määrää uutta, rajoitetusti saatavilla olevaa lääkettä. Yksi kapseli päivässä riittää. Kansion välissä on myös esite; siinä leveästi hymyilevä nainen kannattelee nauravaa, kaunista pikkutyttöä. ”Anna lapsellesi parhaat mahdolliset eväät hyvään elämään!”

Ulko-ovi kolahtaa.

Saana on unohtanut seurata kelloa. Nyt hän on pulassa. Kaikki paperit ovat levällään. Hänen sormensa vapisevat, kun hän yrittää mahdollisimman nopeasti ja samalla ääneti laittaa kaiken entiseen järjestykseen, ja joku paperi on jäänyt hänen polvensa alle, ja voi ei, se repeää, ja risahdus on niin hirveä, ettei äiti voi olla kuulematta.

Saana tunkee henki kurkussa kansion takaisin paikalleen ja ensin konttaa ja sitten hoipertelee varpaillaan ovelle. Hän näkee äidin selän. Äiti laskee keittiössä hanasta vettä. Sen äänen turvin Saana vetää hipihiljaa äidin huoneen ovea kiinni. Hän kääntää kahvasta, ja lukon kieli napsahtaa.

”Saana”, äiti sanoo.

Saana tietää, että syyllisyys loistaa hänen kasvoiltaan.

”Minä odotin kuulevani ihanaa huilumusiikkia.”

”Olin vain käymässä vessassa”, sanoo Saana, valehtelija, mutta ääni tuntuu tarttuvan kurkkuun ja totta kai äitikin sen huomaa. Totta kai äiti huomaa, miten hänen tukkansa on sekaisin ja hameessa ryppyjä.

Syyllinen. Ainahan hän on sen tiennyt. Piti olla vain yksi tyttö, mutta hän tuli ja otti kaiken.

4.

Kun Saana on kaksitoista, äiti vie hänet arvioon. Äiti ei tiedä, mitä tekee väärin kasvattajana, ja se on hänelle raskasta.

Kyse ei ole siitä, etteikö Saana menestyisi. Hän selviää erinomaisesti harrastuksissaan, vaikka esiintymiset ovatkin hänelle vaikeita. Hän tekee läksynsä. Kyse on pienistä asioista: Siitä, miten Saana syö hirveän valikoivasti, vaikka yrittääkin teeskennellä ottavansa kaikkea. Siitä, miten hänen kätensä tärisevät. Miten hän nyppii ihania hiuksiaan.

Äiti vahtii Saanaa niin tarkasti, että on vaikeaa tehdä kaikki asiat oikein. Joskus Saana joutuu heräämään yöllä harjaamaan loput vedot tai järjestämään tavarat.
Sairaalassa on lastenterapeutti, mutta äiti tietää hänet ja on kuullut tuttaviltaan, että hän on ammattitaidoton ja epäluotettava. Siksi äiti vie Saanan yksityiselle spesialistille. Se tulee tietenkin kalliiksi, mutta äidille on tärkeää, että Saana saa parasta mahdollista hoitoa.

Terapeutti on pitkä, laiha mies, jolla on harmaa tukka ja hidas ja matala ääni. Hän ei yritä kätellä Saanaa, vaan viittaa hänet istumaan upottavaan nojatuoliin. Hän itse istuu niin, että Saana näkee hänet vain silmäkulmastaan. Se tuntuu epämiellyttävältä. Saana keskittyy maalaukseen vastakkaisella seinällä, juokseviin hevosiin. Onneksi hänen edessään ei ole ikkunaa.

”Pidätkö siitä taulusta?” mies kysyy.

Saana nyökkää.

”Miksi?”

Se on vaikea kysymys. Ei Saana edes tiedä, pitääkö hän siitä oikeasti vai myönsikö vain ollakseen kohtelias. Mies odottaa, kun hän hakee sanoja. ”Se on hienosti maalattu.” Ei se oikeastaan ole. ”Ne ovat niin… huolettomia.” Ei sekään ole ihan oikein.

”Mm-hmm”, mies sanoo. Hän kuulostaa tyytyväiseltä.

Saana tietää olevansa täällä ratkaistakseen ongelmansa. Kaikki odottavat hänen kertovan tälle miehelle syvimmistä ajatuksistaan, ja jos pelkkä kertominen ei auta, hän pääsee terapiaan, jossa hän oppii käsittelemään vaikeita asioita tehokkaammin.
”Mistä minun pitäisi puhua?” Saana kysyy.

Mies vastaa: ”Voit puhua mistä vain haluat. Mitä sinulla on mielessäsi?”

Saanalla on mielessään aina sama asia. Joskus, vain joskus, jos hän on oikein väsynyt tai oikein hämillään, hän saattaa hetkeksi unohtaa, mutta muuten se väijyy koko ajan juuri pinnan alla. Usein tuntuu, ettei hänessä ole mitään muuta. Hän on pelkkä kokoelma varastettuja ajatuksia ja taitoja ja lihaa.

Joten sen hän sanoo.

Kaikesta huolimatta hän on yrittänyt elää niin kuin hyvä ihminen, mutta se ei käy, hän ei enää jaksa, hän ei enää tiedä, mitä tehdä. Joten hän kertoo miehelle totuuden. Hän on epäonnistunut, mutta ehkä joku toinen, parempi, voi vielä saada palaset kokoon.

Saana puhuu koko tunnin, ja mies kuuntelee. Hän ei kysy mitään. Kun Saanan sanat menevät solmuun, tai kun häntä alkaa itkettää ja hän joutuu nipistämään tiukasti käsivarttaan, ettei antaisi sen näkyä, hän odottaa.

Ajan loputtua Saana kompuroi ulos. Äiti nousee seisomaan niin nopeasti, että Saana arvaa hänen olleen hermostunut. Nyt äiti menee vuorostaan keskustelemaan terapeutin kanssa, ja on Saanan vuoro istua aulaan.

Hän tuntee olonsa tyhjiin vuodatetuksi, mutta pitkästä aikaa, ensimmäistä kertaa ikuisuuteen, myös hieman, pikkuriikkisen toiveikkaaksi. Toisaalta sekin tuntuu petokselta. Hänellä ei ole oikeutta olla toiveikas. Hän ymmärtää, ettei ole hetkeen huomannut Sannin läsnäoloa. Mitä sisko mahtaa tästä kaikesta ajatella?

Kuin kutsusta hänen mieleensä pulpahtaa – taas kerran – ajatus.

Se on väärin. Saana on juuri päättänyt, ettei enää, ikinä, tee väärin. Toiveikkuus kipristelee kuitenkin vaarallisesti hänen sisällään. Hän nousee hiljaa seisomaan. Ilta on jo pitkällä. Aulassa ei ole ketään muuta.

Saana painaa poskensa terapeutin valkoista ovea vasten ja keskittyy.
Hänellä on aina ollut erinomainen kuulo.

”…kuitenkin pohjimmiltaan heräävä seksuaalisuus”, terapeutti sanoo.
Sitten kukaan ei hetkeen sano mitään.

Terapeutti jatkaa: ”Tämä ei ole lainkaan tavatonta. Naiseksi tuleminen on nuorelle tytölle elämän mullistava kokemus, johon liittyy lähes jokaisella jonkintasoista oireilua. Nämä rituaalithan ovat tyypillistä regressiokäyttäytymistä. Kielletään omat halut. Samoin tämä sisko…”

”Se minua eniten huolestuttaa”, äiti tuikkaa väliin, terävästi.

”Rouva, nuoret etsivät usein seksuaalista identiteettiään fantasian keinoin. Tämä ’sisko’ on tässä tapauksessa homoseksuaalista, ja toisaalta narsistista ideaatiota – mutta älkää säikähtäkö! Useimmilla se vaihe menee ennen pitkää ohi, kun kateuden ja impulssien ristipaine hieman hellittää, ja fantasian kohteeksi tulevat oikeat vastakkaisen sukupuolen edustajat. Mitä tulee näiden kuvitelmien ajoittain pelottavaan luonteeseen, se on aivan luonnollista, kun ymmärretään, millaisena mörkönä sukupuolisuus nuorelle esittäytyy.”

Jälleen hetki hiljaisuutta.

Äiti, epävarmasti: ”Mitä minun sitten pitäisi tehdä?”

Terapeutti rykäisee. ”Tyttärenne neuroottinen luonteenlaatu ei varmasti tee tätä aikaa teille helpoksi. Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, mistä tällainen käytös kumpuaa, ja tukea kasvua tarjoamalla malli terveestä parisuhteesta. Minulla on kyllä kokemusta tällaisten tapausten hoidosta, joten jos vaikeudet jatkuvat, voitte kääntyä puoleeni.”

Ulos tullessaan äiti katsoo Saanaa hyvin kummallisesti. Saana istuu penkillä selkä suorana eikä sano yhtään mitään.

*

Kun Saanalla tulevat ensimmäiset kuukautiset, äiti tekee siitä ison numeron. Hän haluaa juhlia ja leipoo kakun, jonka päälle hän levittää mansikkahilloa niin, että se valuu paksuina noroina reunoja pitkin. Saana nielee kuuliaisesti viipaleensa, vaikka on paha olo ja tekee mieli oksentaa.

Äiti hymyilee, mutta silmistä voi lukea häpeän.

Myöhemmin, kun Saana tulee keittiöön hakemaan vettä, äiti tarttuu isää hartioista ja alkaa suudella. Saana kääntyy ja menee takaisin huoneeseensa. Hän tukahduttaa taas itkun nipistämällä. Hän vihaa sitä, että äidin täytyy alentaa itsensä hänen takiaan.
Saanan vatsaa vääntää – ja hän tuntee toisenkin kivun, oman kipunsa kaiun. Hän tietää jakavansa sentään jotakin sisarensa kanssa.

Heidän oli tarkoitus olla yhtä. Ensimmäistä kertaa Saana ymmärtää: Hänen rikoksensa ei vahingoittanut vain Sannia. Ilman siskoaan hänkin on rikkinäinen.

5.

On yö ja vaikka on kesä, ulkona on kylmä. Saana ei ole pukenut tarpeeksi lämpimästi. Viima puhaltaa hänen lävitseen niin kuin hänkin olisi pelkkä haamu.

Saana yrittää vakuuttaa itselleen, että tämäkin oli siskon ajatus, mutta enää hän ei ole varma. Tämä hänen pitää tehdä. Hän on tiennyt jo pitkään, oikeastaan terapiasta saakka, ettei enää ole vaihtoehtoja. Jonkinlainen jäätävä varmuus on laskeutunut hänen ylleen. Hänen sydämensä hakkaa, kun hän kiitää polkupyöränsä selässä hiljaisen valtatien reunaa. Sanni istuu hänen takanaan ja kerrankin hän tuntee siltä jotain muutakin kuin vihaa, halveksuntaa tai kipua. Sanni on melkein iloinen.

Jos äiti saisi tietää, että Saana on lähtenyt yksin ajamaan yön selkään – ei, sitä ei kestä edes ajatella. Saana on pahoillaan äidin puolesta. Tämä on matka, jolta ei ole paluuta.

Saanan kädet ovat kylmästä siniset, kun hän viimein saapuu hoitokodin pihaan. Kaikki ikkunat ovat pimeinä. Kartano näyttää kummitustalolta. Tuuli heiluttaa yksinäistä keinua.

Kuisti narahtaa jalan alla. Samalla syttyy sokaiseva valo. Etuovella on liiketunnistin. Saana jähmettyy ensin paikalleen ja säntää sitten juoksuun, nurkan taakse, hiljaa humisevan puun varjoon, mutta kukaan ei tule.

Osassa ensimmäisen kerroksen ikkunoista on kalterit. Saana löytää kuitenkin yhden, joka on puoliksi raollaan. Ovessa oli varashälyttimen merkki, vaan kukapa tänne metsän keskelle tulisi varastamaan. Yksin Saana, suorittamassa viimeistä varkauttaan. Hän ponnistaa ja kiipeää sisään. Hän on laiha ja notkea. Vain hiukset tarttuvat ikkunankarmiin. Saana nyhtää niitä irti niin hyvin kuin pystyy, mutta todistusaineistoksi jää silti nippu pitkiä, vaaleita haivenia.

Saana on varastossa, jossa on liinavaatteita ja vaaleanpunaisia pyjamia.

Ulkopuolelta hän kuulee verkkaiset askelet. Yöhoitaja tekee kierrostaan. Saana ei ennätä edes pelätä, että hoitaja olisi kuullut hänen kiipeävän, kun askelet ovat jo menneet ohi. Saana odottaa hyvän tovin, ennen kuin luikahtaa käytävään.
Huoneen numero kolme ovi on raollaan.

Saana on peloissaan. Hän on aina peloissaan tällä käytävällä. Tämä kerta on kuitenkin erilainen: Hän on myös päättäväinen. Hän tietää lopun olevan tavalla tai toisella lähellä.

Saana astuu sisään.

Sanni istuu sängyllä. Se on valmiina. Sen vaaleat hiukset melkein hohtavat hämärässä.
”Hei, Sanni”, Saana sanoo.

Sanni tuijottaa, eikä tietenkään sano mitään.

”Minä tulin hakemaan sinut pois”, Saana kuiskaa. Hän toivoo, ettei Sanni ala huutaa; mutta Sanni ymmärtää, mistä on kyse, hän tietää sen. Siskot ymmärtävät toisiaan. ”Olen pahoillani, etten tullut jo aikaisemmin. Minua pelotti.”

Sanni ojentaa kätensä. Saana empii vain hetken, ennen kuin tarttuu siihen. Hän huomaa heti, miten jotakin tapahtuu. Sannin silmissä pilkahtaa se kipinä, jonka hän on aikaisemmin nähnyt vain pelikuvasta.

Hän sanoo: ”Sanni, minä haluan olla taas vain yksi, niin kuin me olimme alussa, mutta en tiedä miten. Tiedätkö sinä? Sinun pitää auttaa minua.”

Sanni yrittää nousta. Saana pitää tiukasti kiinni hänen kädestään, ja kohta sisko on jalkeilla. Se sama sisko, joka ei ole koskaan oppinut kunnolla kävelemään, hoippuu nyt Saanasta tukea ottaen ovea kohti. Sanni näyttääkin jo erilaiselta. Saana tuntee virran heidän välillään vahvistuvan. Osa hänestä valuu siskoon, eikä hän enää voisi päästää irti, vaikka haluaisi.

Yöhoitajaa ei näy missään. Vasta ulko-ovella Saana tulee miettineeksi kylmää yötä ja sitä, tarvitsisiko Sanni ulkovaatteita, edes kenkiä. Sisko on kuitenkin malttamaton. Saana vääntää oven auki, ja pihavalo rävähtää uudelleen päälle, kun tytöt astuvat ulkoilmaan.

Vielä pihapiirissä Sannin askel horjuu, mutta mitä etäämmäksi he pääsevät kartanosta, sitä varmemmaksi hän käy. Ote Saanan kädestä ei hellitä hetkeksikään. Metsän reunassa Sanni harppoo jo Saanaa nopeammin. Kankaalla hän alkaa juosta. Varvut ja oksanpätkät piiskaavat sääriä. Saanan rinnassa kohoaa outo tunne. Hän ei koskaan, koskaan tekisi mitään tällaista.

Pimeä metsä vetää siskot sisäänsä.

He pysähtyvät vasta saapuessaan joen rantaan. Saana on täysin uupunut. Hän kaatuu pehmeälle ruoholle välittämättä siitä, että vaatteisiin tulee hirvittävän vaikeasti pestäviä nurmitahroja. Sanni jää polvilleen hänen viereensä, sormet lukkiutuneena sormien lomaan.

Saana katsoo ylöspäin siskoaan. Hämärässä ei erota virheitä sen kasvoissa. Hämärässä kuka tahansa voisi uskoa, että he ovat kaksoset.

”Sanni”, Saana sopertaa, sanojen muodostaminen tuntuu näin hengästyksissä vaikealta, ”anna anteeksi. En minä tarkoittanut. Äiti vain halusi minun olevan täydellinen.”
Sanni katsoo. Hämärässä ei voi tietää, millainen se katse on.

”Anna anteeksi. Minä haluan olla taas kokonainen, Sanni, ole minun kanssani kokonainen.”

Siskon ote kädestä on niin luja, että tuntuu, kuin he olisivat kasvaneet yhteen. Ei Saana muuta tahdokaan. Hän on väsynyt. Juoksun liikkeelle laittama veri pitää kylmän vielä loitolla. Hän tuntee kuitenkin silmiensä painuvan umpeen.
Sisko käy hänen vierelleen ja siihen, nurmikolle, Saana nukahtaa.

*

Kestää pitkälle aamupäivään, ennen kuin etsijät saapuvat joentörmälle ja löytävät kaksi tyttöä toisiinsa kietoutuneina. Toinen heistä on hoitokodin Sanni ja toinen hänen sisarensa, kaunis ja lahjakas Saana. Etsijät ihmettelevät, miten molemmat tytöt ovat vieläkin sikiunessa.

He ihmettelevät, pitkään ja hartaasti, mitä lapset oikein tekevät täällä, keskellä metsää, mutta päällimmäisenä ovat onnellisia siitä, että he ovat löytyneet – ja kaikesta päätellen aivan kunnossa.

Helpotuksen ja ilon keskellä pienemmät arvoitukset jäävät ymmärrettävästi vähemmälle huomiolle; eikä koskaan selviä se yksityiskohta, miksi tytöt olivat vaihtaneet vaatteita keskenään.

© Jenni Kauppinen 2014


 

Kirjoittajan saatesanat novelliin

”Varas ja varjo” on alun perin kirjoitettu vuoden 2012 Novaan. Voitin kilpailun, mutta eri novellilla, kun taas tämä käsillä oleva sijoittui viidenneksi eikä valikoitunut julkaistavaksi. Teksti hautautui pariksi vuodeksi pöytälaatikkoon, sillä vaikka sopivan loppusijoituspaikan löytäminen polttelikin mielen perukoilla, se ei koskaan noussut prioriteettilistan kärkeen. Usvan kirjoituskutsu tuli sopivaan rakoon ja alkuperäisestä pikkuisen terävämmäksi editoitu versio pääsee maailmalle.

Löyhänä kirjoittajatavoitteenani on jokaisessa novellissa kokeilla uutta genreä tai näkökulmaa. Nyt sen toteuttaminen alkaa olla jo hankalaa, mutta vuonna 2012 en koskaan ollut kirjoittanut vakavaa nykyaikaan ja arkitodellisuuteen sijoittuvaa tekstiä, enkä koskaan mitään lapsen näkökulmasta. Tässä siis pahanmielentarina lapsen syyllisyydentunteesta ja ahdistuksesta. Noin muuten ”Varas ja varj”o sai innoituksensa kaksos- ja kaksoisolentomyyttien pyörittelystä, ja ehkä siitä, että satuin sitä kirjoittaessani olemaan raskaana.

Kirjoittajasta

Jenni Kauppinen (s. 1983) on helsinkiläistynyt psykologi ja yhtä tenttiä vaille lääkäri. Hän alkoi kirjoittaa novelleja vuonna 2011, on menestynyt lukuisissa kirjoituskilpailuissa ja toivoo hartaasti, että nyt valmistumisen jälkeen ehtisi panostaa kirjalliseen uraansa muutenkin kuin kaksi kertaa vuodessa kaksi päivää ennen deadlinea.

Vastaa