Vinnametsän varjo – Katariina Heikkilä

Sää oli yhtä synkeä ja sadetta enteilevä kuin sinä iltana, kun karkasin kotoa.

Oli vaikea uskoa, että siitä illasta oli jo kahdeksan vuotta. Olisin voinut vannoa, että mikään ei ollut muuttunut kirkonkylältä kotiini vievän tien varrella. Samat talot, puut ja pellot reunustivat reittiäni ja tuttu pelonsekainen vastenmielisyys painoi mieltäni kävellessäni kohti hiljaista Vinnametsää.

Kun astuin vanhan haapametsän suojiin, kurja oloni haihtui saman tien vielä tutummaksi turraksi tyhjyydeksi. Sellainen vaikutus Vinnametsällä on aina ollut. Oli sinne mennessään millaisen tunnekuohun vallassa tahansa, metsä nielaisee sen ja jättää jäljelle vain aavemaisen tunteen siitä, että havisevat haavat tietävät ja näkevät aivan liikaa. Käytin sitä nuorempana useinkin hyväkseni, kun pakenin metsän suojiin äitiä hakkaavaa isäpuoltani tai kun pelkäsin äitini hullun anopin käyvän kimppuuni. Metsä ei tehnyt oloani vähääkään paremmaksi, mutta ainakin sain olla hetken pelkäämättä.

Vastenmielisyyteni palasi saman tien, kun jätin metsän taakseni ja astuin vanhan kotini pihalle. Jokainen vietti ja vaisto käski minua lähtemään pois vielä, kun pystyin. Minun piti hengittää muutaman kerran syvään ennen kuin pystyin jatkamaan.

Fanny, äitini anoppi, istui portailla tuijottaen pajuttuneen pellon takana häämöttävää Vinnametsää, mutta käänsi katseensa minuun. Päältäpäin hän näytti keneltä tahansa vanhalta naiselta, hauraalta ja vuosien uurtamalta, mutta minusta hän on aina ollut kotimme pelottavin olento.

”Vai tulit sinä takaisin”, hän sanoi.

”Vain käymään”, vastasin.

”Miksi?” Fanny kysyi suoraan. ”Et ole ennenkään välittänyt meistä. Hylkäsit oman siskosikin.”

Tunsin syyllisyyden pistelevän. Anniina, siskopuoleni, oli ollut lapsi, kun karkasin, mutta nyt hän oli nuori nainen teini-iän myrskyjen keskellä. Miten olin saattanut jättää hänet? Äidistä ei ollut huolehtimaan edes itsestään, Jukalla ei ollut koskaan ollutkaan mitään inhimillisiä tunteita, ja mitä vähemmän hullusta Fannysta puhuttiin, sen parempi – ja kaikkialla painoi raskaana Vinnametsän varjo. Tämä oli vihoviimeinen paikka yhdenkään nuoren kasvaa, varsinkaan herkän Anniinan. Mutta mitä minä olisin voinut tehdä? Olin ollut itsekin lapsi, kykenemätön vaikuttamaan mihinkään ympärilläni tapahtuvaan.

”Äiti pyysi minua auttamaan Anniinan kanssa”, tokaisin lopulta. ”Missä Anniina on?”

”Metsässä”, Fanny vastasi. ”Siellä hän on päivät pitkät ja melkein kaikki yötkin. Äitisi ihmetteli, mitä Anniina tekee metsässä. Hän pelkäsi, että tyttö käyttää huumeita tai jotain muuta yhtä typerää. Mutta äitisi ei ole koskaan ymmärtänyt. Sinä ymmärrät… ja siksi karkasit, eikö vain?”

Minä en tiennyt, mitä Anniina puuhasi enkä ymmärtänyt, mitä Fanny oli odottanut minun ymmärtäneen.

”Sano Anniinalle, että haluan puhua hänen kanssaan, kun näet häntä”, sanoin tylysti ja kävelin ovelle.

Löysin äidin hänen ja Jukan yhteisestä makuuhuoneesta. Hän istui tuolilla sängyn vieressä. Pysyttelin ovensuussa vanhasta tottumuksesta, mutta vilkaisin vaistomaisesti nukkuvaan Jukkaan, joka näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä. Tunsin vanhan tutun pelkoni lisäksi myös pahantahtoista iloa.

Äiti nosti sormensa huulilleen ja nousi hiljaa tuoliltaan. Saman tien, kun hän oli sulkenut keittiön oven, hän heittäytyi syliini niin äkkiä, että olisin hypännyt säikähdyksissä taaksepäin, jos hänen käsivartensa eivät olisi lukkiutuneet ympärilleni. Hän itki ja nauroi yhtä aikaa.

”Luojan kiitos, että tulit takaisin, Emma – sinä olet koko perheen ainoa täysjärkinen ihminen. En olisi jaksanut enää hetkeäkään… kaikki on sekaisin.”

Kesti pitkään ennen kuin äiti rauhoittui sen verran, että irrottautui minusta, istuutui alas ja suostui ottamaan kupin liedellä keittämääni teetä. Vähitellen hän alkoi taas koota itseään, mutta vaikka hän olikin tyyntynyt, en voinut olla huomaamatta mustia varjoja hänen silmiensä alla, vanhenevia mustelmia hänen ranteissaan ja entistä syvempiä uurteita hänen kasvoillaan.

”Mikä Jukkaa vaivaa?” kysyin. Se ei kiinnostanut minua pätkääkään, mutta se tuntui luontevalta aloitukselta.

”Ei aavistustakaan”, äiti huokaisi. ”Hän ei suostu lähtemään sairaalaan, ja kukaan täällä käynyt lääkäri ei osaa sanoa. Hän on ollut huonossa kunnossa ainakin vuoden, enkä usko, että hän kestää enää paljon pidempään.”

”Kai sinä kokoat sisusi ja lähdet täältä, kun hän on kuollut.”

Äiti tuijotti minua hetken ymmärtämättä ja kysyi silmät epäluulosta sirillään:

”Luuletko sinä, että olen sietänyt tätä helvettiä kaikki nämä vuodet Jukan vuoksi? Olisinhan minä lähtenyt, jos olisin pystynyt!”

”Miksi sinä sitten olet täällä vielä?” tivasin.

Äiti oli hetken hiljaa ja sekoitteli kolmannen sokeripalan teehensä. Kun hän taas puhui, hänen äänensä oli uupumuksesta ja epätoivosta raskas:

”Minä yritin paeta. Me lähdimme yhtenä myöhäisenä iltana, kun Jukka oli puimassa. En kertonut sinulle enkä Anniinalle, että olimme lähdössä, mutta aioin viedä teidät turvaan. Etkö sinä muista?”

Kaivelin hetken muistini lokeroita ja vihdoin ja viimein muistin kireän, hiljaisen illan äidin vanhan auton takapenkillä. Oli ollut valoisa loppukesän ilta, Jukka oli poissa, joten kaikki oli vaikuttanut olevan tavallista mukavammin, mutta vielä aikuisenakin muistin äidin kireän levottomuuden ja äkäiset tiuskaisut, joita sain vastaukseksi kysymyksiini. Me ajoimme myöhään yöhön, mutta aamulla palasimme kotiin, kun Anniina tuli kipeäksi. Äiti itki, kun käännyimme takaisin,

ja seuraavana aamuna Jukka hakkasi hänet tyynen rauhallisesti. Minä pakenin Vinnametsään saman tien ja uskaltauduin takaisin vasta illan pimetessä.

”Miksi me palasimme takaisin?” kysyin. ”Anniina tuli kipeäksi, mutta sinähän olisit voinut viedä hänet mihin tahansa lääkäriin missä päin maata tahansa, eikö vain?”

”Minä vein hänet lääkäriin sinä iltana, mutta sinä et vain muista sitä”, äiti sanoi väsyneesti. ”Lääkäri ei löytänyt hänestä mitään vikaa. Hänen otsansa hehkui, ja hän oli kuumeisen näköinen, mutta kuumemittarin mukaan hänellä ei ollut kuumetta. Me emme käsittäneet sitä. Lopulta lääkäri käski viedä Anniinan kotiin ja antaa hänen levätä. Jatkoimme matkaa, mutta Anniina tuli entistä kipeämmäksi. Sitten rohkeuteni petti ja lähdimme takaisin kotiin… ja Anniina parani saman tien.”

”Huonoa tuuria”, kuittasin, mutta äiti pudisteli totisena päätään.

”Me yritimme uudestaan pian sen jälkeen, kun sinä olit karannut”, äiti sanoi. Hän katsoi minua kuin ei olisi itsekään ymmärtänyt, mitä hänelle oli tapahtunut. ”Anniina sairastui saman tien, kun lähdimme, mutta yksikään lääkäri ei löytänyt hänestä minkäänlaista fyysistä vikaa. Mutta kun palasimme tänne, hän oli taas terve. Myöhemmin me huomasimme, ettei hän voinut lähteä edes luokkaretkelle sairastumatta, mutta kotona ollessaan hän on aina terve kuin pukki. Aivan kuin… aivan kuin jokin pidättelisi häntä täällä, aivan kuin jokin… jokin tässä paikassa haluaisi pitää hänet itsellään. Jukka kertoi olevansa samanlainen. Hänkään ei ole lähtenyt tästä talosta kirkonkylää pidemmälle koko ikänään.”

Oli minun vuoroni tuijottaa ymmärtämättä. Koko juttu tuntui käsittämättömältä, ja jos ahdistunut epätietoisuus äitini katseessa ei olisi ollut aitoa, olisin kuvitellut hänen keksivän selityksiä sille, ettei hän vain uskaltanut lähteä.

”Missä Anniina on nyt?” kysyin.

”Metsässä”, äiti vastasi. ”En tiedä, mitä tehdä hänen kanssaan. Hän viettää metsässä enemmän aikaa kuin kotona eikä hän puhu minulle.”

”En minäkään puhunut sinulle hänen ikäisenään”, huomautin.

”Puhuit sinä. Et koskaan kovin nätisti, mutta sinä sentään avasit suusi. Anniina kuulee ja ymmärtää, muttei suostu sanomaan sanaakaan.”

”Miten hän pärjää koulussa?” kysyin ymmälläni.

”Siinä se ongelma onkin. Hän ei käy koulussa, kunhan vain luuhaa Vinnametsässä. Olen yrittänyt raahata häntä väkisin kouluun, mutta hän vain karkaa sieltä takaisin metsään.”

”Oletko sinä harkinnut vieväsi häntä psykologille?” kysyin huolestuneena. ”Tuo kuulostaa jo vähän siltä kuin hänellä olisi päässä vikaa.”

”Niin varmaan on, mutta lähimmät psykologit ovat niin kaukana, ettei Anniinalla ole toivoakaan selvitä niin kauas”, äiti vastasi surkeana. ”Siksi pyysin sinua tänne. Ehkä hän puhuisi sinulle.”

Jos Anniina ei suostunut puhumaan äidille, Jukalle eikä Fannylle, niin en ymmärtänyt, miksi hän puhuisi minulle, joka olin käytännössä muukalainen, mutten viitsinyt sanoa sitä ääneen.

”Mutta joka tapauksessa kaikki on paremmin, kun olet täällä, Emma”, äiti sanoi. Helpotus hänen äänessään oli sydäntäsärkevää. ”Sinun –”

”Aliisa?”

Jukan karhea ääni keskeytti äidin, joka jähmettyi paikoilleen.

”Niin?”

”Tänne sieltä.”

Äiti nousi saman tien ylös nielaisten ja lähti pää painuksissa kohti makuuhuonetta. Minua satutti nähdä, miten äiti kutistui pelkästään Jukan käskevän äänen kuullessaan, mutta en voinut syyttää häntä. Tunsin itsekin tutun pelon hiipivän sisälleni saman tien, kun Jukka avasi suunsa.

Kuulin Jukan tiuskaisevan jotain äkäisesti, äidin vapisevan vastauksen ja sen jälkeen läjäyksen.

Jukka tuntui saavan jopa kuolinvuoteellaan voimaa äidin pelosta.

Hain kellarista perunoita ja porkkanoita ja pakastimesta jauhelihaa ja aloin kokata. Äiti kävi välissä Jukkaa katsomassa ja tuli sitten keittiöön luokseni. Kun illan hämärtyessä alkoi sataa, Fanny tuli sisälle ja jäi tuijottamaan ulos pimeästä ikkunasta mutisten hiljaa itsekseen houreitaan.

Ilta kului pitkälle jäykissä tunnelmissa. Äiti kyseli elämästäni karkaamiseni jälkeen ja minä kerroin vastahakoisesti työstäni, miehestäni ja juuri ostamastamme asunnosta. Olisin halunnut pitää oman mukavan ja rauhallisen elämäni mahdollisimman kaukana Vinnametsästä, mutta väkinäinenkin keskustelu tuntui paremmalta kuin ahdistuneen hiljaisuuden kuuntelu.

Sitten ovi kävi, ja kevyet askeleet kävelivät kohti keittiötä. Viimein näin siskopuoleni ensimmäiseen kertaan vuosiin.

Hän oli kutakuinkin minun mittaiseni, mutta minua hennompi ja linnunluisempi. Hänen tumma tukkansa oli poninhännällä niskassa, iho oli kalpea, silmät tummat ja suuret ja tuijottivat meitä melkein vihamielisesti. Hänen hupparinsa ja likaiset farkkunsa olivat märät.

”Anniina, tulehan tervehtimään Emmaa, isosiskoasi”, äiti sanoi.

”Terve, Anniina”, tervehdin ystävällisesti. ”Mitä kuuluu?”

Anniina ei sanonut mitään. Hänen katseensa kiersi keittiön ympäri katsoen meistä jokaista ja sitten hän käänsi katseensa liedelle jätettyyn soppakattilaan. Hän haki itselleen lautasen, otti ruokaa ja istui pöydän ääreen.

”Mitä sinulle kuuluu, Anniina?” toistin katsoen häntä suoraan silmiin. Hän kohtasi katseeni arkailematta, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt tunteen häivääkään eikä hänellä näyttänyt olevan aikomustakaan vastata kysymykseeni. Hän tökki ruokaansa hiljaa, ja parin vaisun yrityksen luovutin.

”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet jälleen tuleva”, Fanny sanoi yhtäkkiä kolkosti ja nauraa kihersi itsekseen. ”Aliisa, mitä luulet Jukalle käyvän? Hän ei ole tullut maasta niin kuin me ihmiset eikä hänestä maata tule tekemälläkään.”

”Miten niin?” äiti kysyi ärtyisästi.

”Ei, metsästä hän on tullut ja metsäksi hän on jälleen tuleva”, Fanny jatkoi nauraen omalle vitsilleen, jonka ainoastaan hän ymmärsi. ”Etkö sinä muka tunne sitä? Metsä vaistoaa, että hän tekee kuolemaa. Se valmistautuu ottamaan omansa takaisin. Viimein pääsemme hänestä eroon.”

”Sinä puhut omasta pojastasi”, äiti tiuskaisi.

”Hän ei ole minun poikani”, Fanny ärähti takaisin. ”Minun poikani kuoli kauan sitten. Ne ihmisen irvikuvat ryöstivät hänet, kiduttivat häntä, söivät hänen mielensä ja tunteensa ja tappoivat hänet. Ne toivat oman pirunsikiönsä minulle, ja sen minä kasvatin omanani. Tiesin totuuden koko ajan, kuulin lapseni huudot, mutta tyhmyyttäni uskottelin pienen hirviön olevan omani… kunnes vuosia myöhemmin löysin poikani luut enkä voinut enää teeskennellä, ettei niitä ole olemassa –”

”Mitä niitä?” äiti tiukkasi.

”Niitä, jotka asuvat metsässä”, Fanny sanoi takaisin. ”Kyllä sinäkin sen vaistoat. Ne ovat siellä ja syövät tunteitamme. Etkö sinä muka näe, että Jukka on samanlainen kuin ne? Mutta älä sure, pian pääsemme siitä pirunsikiöstä eroon.”

”Pääsisinpä eroon sinusta”, äiti kivahti.

Tämä oli aivan liian tuttua. Fanny ja äiti ilkeilemässä toisilleen – Fanny puhelemassa sekavia ja äiti tiuskimassa hänelle. Anopin ja miniän suhteen ei kaiketi kuulukaan olla ruusuinen, mutta äiti ja Fanny ovat tehneet omastaan häijyilyn taiteenlajin. Tunsin yhtäkkiä oloni tyhjäksi ja turraksi, ja aloin miettiä, pitäisikö minun vain häipyä.

Vilkaisin Anniinaa. Hän pyöritteli lusikkaa koskemattoman keittolautasensa yllä ja katseli äitiä ja Fannya outo ilme kasvoillaan aivan kuin hän olisi nauttinut heidän riitelystään. Hän hymyili minulle huomatessaan katseeni. Sitten hän livahti keittiöstä, ja hetken kuluttua ulko-ovi kävi uudelleen.

”Siinä lähti toinen pirunsikiö”, Fanny sanoi hilpeästi. ”Hän tuli kai kylläiseksi. Kyllä sinä lapsesi ruokit siinä missä miehesikin, se sinun kunniaksesi on sanottava, Aliisa.”

Kylläiseksi? Anniinahan tuskin koski ruokaansa.

Kun ilta pimeni pimenemistään, Jukan kunto huononi tunti tunnilta, mikä sai hänet avuttoman raivon valtaan. Minä ja Fanny pysyttelimme kaukana hänestä, mutta äidille hän tiuski jatkuvasti aivan kuin äidin pelko olisi ollut ainoa asia, joka piti häntä kiinni elämässä. Mutta nyt edes räyhäämisestä tai säälittävän heikoista pahoinpitely-yrityksistä ei ollut apua.

Ei sillä, että olisin säälinyt häntä. Päinvastoin minä tunsin häijyä vahingoniloa nähdessäni elämämme pilanneen tunteettoman ihmishirviön tuollaisessa alennustilassa. Nyt oli hänen vuoronsa joutua olemaan toisten armoilla ja kokemaan edes pieni osa siitä helvetistä, jonka hän oli meille tehnyt.

Sade yltyi koko ajan, ja pian alkoi ukkostaa. Katselin ulos ikkunasta ja mietin huolissani, missä Anniina oli. Sade ei häntä tappaisi, mutta yltyvä tuuli ja salamat saattaisivat kaataa puita, ja silloin metsästä kannatti pysyä loitolla.

”Menen etsimään Anniinaa”, sanoin lopulta, kun en enää kestänyt kuunnella Jukan ärhentelyä ja katsella äidin kyyristelyä kuolevan miehensä edessä. ”Kenenkään ei pitäisi olla ulkona tällaisessa koiranilmassa.”

”Pitäisipä”, Jukka ärisi hiljaa, silmät kiinni.

”Ole varovainen”, äiti sanoi, muttei estänyt minua, kun pengoin kaapista sadetakin ja kumisaappaat ja lähdin ulos taskulampun kanssa.

Harpoin kuraisen pihan poikki kohti Vinnametsää yrittäen taistella pelkoani vastaan. Kerran nuorempana, kun olin paennut Jukkaa Vinnametsään myöhään illalla, olin eksynyt. Harhailin ikuisuudelta tuntuneen ajan pilkkopimeässä metsässä aavistellen koko ajan, että joku seurasi ja tarkkaili minua. Pahinta oli se, etten pystynyt tuntemaan mitään, en edes pelkoa. Luulin tulleeni hulluksi. Se meni ohi heti, kun löysin takaisin kotipihalle, mutten ollut sen jälkeen astunut jalallanikaan Vinnametsään pimeällä ennen kuin nyt.

Astuin metsän suojiin ja annoin metsän nielaista pelkoni. Melkein saman tien taskulamppuni napsahti pois päältä. Manailin itsekseni muistaessani, että eläinten lisäksi myös sähkölaitteet oikuttelivat tässä pahuksen metsässä. Seisoin hetken sateessa antaen silmieni tottua pimeyteen ja lähdin liikkeelle huhuillen Anniinaa sateen ja tuulen raivon yli.

Kompuroin eteenpäin liian suurilla saappaillani ja jatkoin huutelemista. Kiroilin samalla, kun metsä nieli kiukkuni ja turhautumiseni. Anniina saattoi olla ties missä, sateessa ei nähnyt montaa metriä eteensä, ja harventamattomat pusikot tukkivat muhkuraisen polun –

Yhtäkkiä kuulin jonkun itkevän. Harpoin kohti vaikertavaa ääntä ja tajusin, että itkevä nainen oli Fanny. En ollut varsinaisesti yllättynyt törmätessäni häneen Vinnametsässä – metsä oli aina ollut hänelle pakkomielle ja hänet oli usein ennenkin löydetty harhailemasta sen siimeksistä pitkien etsintöjen jälkeen – mutten käsittänyt, missä välissä hän oli ehtinyt tänne. Hänen oli täytynyt livahtaa ulos samoihin aikoihin kuin minunkin, mutta mennä omia oikopolkujaan pitkin. Tärkeintä olisi kuitenkin saada hänet sisälle.

”Fanny?” kysyin ja etsin häntä katseellani haapojen hämäristä varjoista.

Sitten salama välähti, ja näky, joka oli silmänräpäystä lyhyemmän ajan edessäni, syöpyi loppuiäkseni muistiini.

Fanny oli polvillaan suuren harmaan kiven edessä itkuiset silmät verestäen ja piteli käsissään valkeaa pienen lapsen luurankoa.

Korviahuumaava jyrinä palautti pimeyden väliimme.

Enemmän tunsin kuin näin Fannyn nousevan seisomaan ja tarttuvan luisevalla kädellään olkapäähäni.

”Häivy täältä!” Fanny räyhäsi. ”Sinä et kuulu tänne! Mene pois!”

Olin ällistynyt Fannyn raivosta. Yleensä Vinnametsä tyynnytti rajuimmatkin tunteenpuuskat, mutta tällä kertaa Fannyn viha tuntui kumpuavan tunteita syvemmistä alkukantaisista vaistoista, joihin ei mikään, ei edes Vinnametsä, pystynyt vaikuttamaan. Astuin askeleen taaksepäin silkasta säikähdyksestä.

”Fanny, sinun pitää mennä takaisin sisälle”, sanoin varovasti ja yritin työntää kuvaa luurangosta pois mielestäni. Yhtäkkiä en ollut enää varma, olinko nähnyt omiani. ”Saat vielä kuolemantaudin, jos –”

”Mene pois!” Fanny ärähti. ”Tämä on poikani viimeinen lepopaikka, enkä anna sinun häpäistä sitä!”

Yhtäkkiä olen taas viidentoista, pelokas teini-ikäinen, joka kuuntelee isäpuolensa hullun äidin mielipuolista räyhäämistä ja odottaa lyöntiä. Takauma oli niin äkillinen ja vahva, että ennen kuin edes tajusin, mitä olin tekemässä, reagoin niin kuin olin aina reagoinut: riuhtaisin itseni irti ja lähdin pakoon. Juoksin suoraan pimeyteen ajattelematta tai häpeää tai pelkoa tuntematta.

Salamanväläykset valaisivat reittiäni kerran pari, korviahuumaavat jyrähdykset peittivät Fannyn itkunsekaisen, raivoavan huudon, kunnes olin kuulomatkan ulkopuolella. Metsä imi itseensä kauhuntunteeni, mutta alkukantainen itsesuojeluvaisto pakotti minut jatkamaan juoksemista. Oksat läiskivät kasvojani, kompastelin puunjuuriin, ja kun käännyin hetkeksi vilkaisemaan taakseni, jalkani tarrautui johonkin kiinni, ja kaaduin naamalleni märkään maahan.

Aloin kompuroida ylös kyynärpäät ja kämmenet kivistäen ja pääsin nousemaan polvilleni, kun näin Anniinan seisomassa läpimärkänä haapojen seassa. Olin jo huutamassa häntä, kun tajusin, ettei hän huomannut minua ollenkaan, aivan kuin hän olisi kääntynyt puhumaan ympärillään oleville haavoille –

Paitsi, etteivät ne olleet haapoja, vaan sateen hämärissä seisovia valkeita, heikkoa valoa hohtavia hahmoja, joiden kanssa Anniina keskusteli ilman sanoja.

En muista tarkalleen, mitä päässäni liikkui sillä hetkellä. Muistan ohikiitävän hetken ajan tusinan eri tunteen myllertäneen sisälläni niin tuskallisesti, että olisin halunnut vain painautua maahan, sulkea silmäni ja unohtaa kaiken, mitä olin koskaan nähnyt, kokenut tai tuntenut. Seuraavassa hetkessä tajusin makaavani maassa ja yrittäväni suojata silmiäni kivuliaalta valkoiselta valolta, joka ympäröi minua joka puolelta, tunkeutui silmiini, aivoihini, sydämeeni, ja tukehdutti minua hitaasti hengiltä.

Sitten en tuntenut mitään. Valo oli yhä ympärilläni, mutta kuolemanpelkoni, samoin kuin kaikki muutkin tunteet, olivat poissa.

Aivan yhtä yhtäkkiä kuin tunteet olivat kadonneet, ne tulivat takaisin. Tunsin taas kuolevani, yritin rimpuilla valkoisen valon tukahduttavassa otteessa, huusin ja kiljuin kauhuani, joka hukutti kaiken muun, mitä mielessäni oli tai oli koskaan ollut –

Sitten se oli ohi.

Erotin yhä pimeässä hohtavat valkoiset hahmot, mutta valo ei enää sattunut ja kauhea, kuristava kuolemanpelko oli poissa. Anniina istui vieressäni pidellen kättään olallani ja tuijotti ympärillämme seisovia pitkiä valkoisia hahmoja, kunnes ne siirtyivät kauemmas ja haihtuivat pois jälkiä jättämättä.

Minä painauduin Anniinaa vasten itkien kuin lapsi, ja Anniina taputteli minua selkään sateen kastellessa meidät molemmat.

”Ne yrittivät syödä kaiken, mitä sinulla on”, Anniina sanoi hitaasti katsellen kaikkoavien hahmojen perään. Hän näytti joutuvan miettimään saadakseen sanat suustaan, aivan kuin olisi unohtanut, miten puhutaan. ”En olisi uskonut niistä. Näyttää siltä, että Fanny on aina ollut oikeassa. Ne ovat vaarallisia.”

En tiennyt, mitä sanoa, ja vaikka olisin tiennytkin, en olisi saanut sanaa suustani. Maailmani oli muuttunut peruuttamattomasti. Kaikki, mitä olin pitänyt totena ja oikeana, oli harhaa, ja kaikki, mitä olin tähän asti kuitannut hulluutena, haihatteluina ja taikauskona, olikin totta. Joko minä olin tullut hulluksi tai sitten kaikki ne, joita olin pitänyt hulluina, olivatkin tolkuissaan.

Anniina, pieni siskopuoleni, oli yksi heistä.

”Anniina”, sain soperrettua. En tunnistanut omaa ääntäni. Se oli hento ja hauras kuin lapsen pelokas ääni, ei järkevän ja itsevarman aikuisen ääni. ”Ole kiltti… ole kiltti ja…”

”Mitä?” Anniina kysyi rauhallisesti.

En enää pystynyt ajattelemaan selkeästi. Halusin hänen vakuuttavan minut siitä, etten ollut kuvitellut valkoisia hahmoja ja kidutusta, jotta tietäisin, etten ole hullu. Halusin hänen vakuuttavan, että kuvittelin kaiken, jotta voisin unohtaa nuo lyhyet kauhunhetket ja jatkaa elämääni ilman, että minun pitäisi myöntää se, että Vinnametsä todella oli kirottu kummitusmetsä. Halusin käpertyä hänen syliinsä ja itkeä, kunnes viimeisetkin kivun kaiut olivat häipyneet.

”Isäsi tekee kuolemaa”, sain sanottua lopulta, kun muistin, miksi olin alunperinkään lähtenyt metsään ja havahtunut siihen, että oli kylmä ja pilkkopimeää ja päällemme satoi kaatamalla. ”Meidän pitäisi mennä sisälle.”

”Isä on täällä”, Anniina sanoi.

Vilkaisin säikähtäneenä ympärilleni, mutten nähnyt muuta kuin pimeän, märän metsän ympärillämme.

”Hän tulee tänne vähän kerrallaan”, Anniina selitti. Hän viittasi kädellään ympäröivään metsään ja suuntaan, johon hahmot olivat hävinneet. ”Hänen on palattava tänne, mistä hän on tullut, kaltaisiensa joukkoon. Meidän kaltaisiemme.”

En osannut sanoa mitään. Olin menettänyt otteeni kaikesta, olin jo antautunut hulluuden edessä. Jos Anniina oli sitä mieltä, että hänen isänsä oli Vinnametsässä, yksi valkeina hohtavista aavemaisista hahmoista, niin mikä minä olin väittämään vastaan? En olisi ihmetellyt: mikään ei tuntunut enää liian oudolta tai hullulta ollakseen totta. Minun olisi ollut helppo kuvitella Jukka noiden valkoisten hahmojen sekaan kiduttamaan itseään heikompia saadakseen voimia – olin itse todistanut vuosien ajan, miten Jukka hakkasi äitiäni ja nautti siitä. Eikö Fanny ollut aina sanonut, että Jukka on hirviö, vaihdokas Vinnametsästä?

Fanny taisi sittenkin olla viisain meistä kaikista.

”Isä haluaa pois”, Anniina sanoi. ”Se käy liian hitaasti. Meidän pitäisi viedä hänet ulos, lähemmäs metsää.”

En tajunnut muuta kuin että tässä voisi olla tilaisuus saada Anniina viemään minut pois tästä painajaisesta.

”Tuletko mukaani sisälle?” kysyin.

Anniina nyökkäsi.

Kesti hetken aikaa ennen kuin löysimme Fannyn ja saimme kiskottua hänet jaloilleen ja vakuutettua hänet siitä, että hänen pitäisi tulla sisälle. Katselin sivusilmällä ohimennen näkemiäni lapsen luita, mutten huomannut mitään. Joko olin kuvitellut ne tai sitten Fanny oli kätkenyt ne saadakseen pitää ne itsellään, omana salaisuutenaan. Olin salaa hyvilläni. Luiden löytäminen ja luovuttaminen poliisille ja kaikki hälinä, mitä siitä olisi seurannut, olisi ollut juuri nyt liikaa.

Yö oli jo pitkällä, kun me viimein kompuroimme Vinnametsästä läpimärkinä ja vilusta täristen kannatellen itkevää Fannya välissämme. Saatoin Fannyn huoneeseensa ja peittelin hänet puoliväkisin petiin. Hän ei enää itkenyt, mutta vaikutti edelleen ahdistuneelta. Juuri kun olin lähtemässä hänen huoneestaan, hän tarrasi minua käsivarresta ja sanoi:

”Tiedätkö, minusta on aina tuntunut siltä, että ne jättivät Jukan vaihdokkaaksi aivan tarkoituksella. Hänen oli määrä tehdä tästä paikasta painajainen meille kaikille, tehdä perheestämme juhla-ateria niille. Mutta nyt se saa loppua. Lupaa minulle, että viet sen otuksen pois minun talostani. Jos se ei itse tajua, että sen aika on ohi, niin heitä se ainakin ulos.”

Lupasin sen mielelläni. Jos se minusta olisi ollut kiinni, niin olisin heittänyt Jukan ulos tästä talosta vuosia sitten.

Kun palasin äidin, Jukan ja Anniinan luo, heillä oli riita käynnissä – tai ainakin niin tyly riita kuin sisuttomaksi piesty äiti ja sulkeutunut teinityttö saivat aikaiseksi. Anniina jatkoi inttämistään samasta aiheesta kuin metsässä, ja äiti rauhoitteli häntä yrittäen peitellä hämmennystään siitä, että Anniina puhui taas.

”Emme me voi viedä häntä ulos”, äiti sanoi ainakin viidennen kerran. ”Se ei olisi –”

”Tee niin”, Jukka kirahti yhteenpuristettujen hampaidensa välistä. ”Vie… minut… ulos.”

Äiti vilkaisi ensin Jukkaa ja sitten minua tukea hakien. Ajatuskin Jukan uhmaamisesta, vaikka käsky oli järjetön houre kuolinvuoteella, näytti olevan äidille ylivoimainen.

”Minun ja isän todellinen perhe asuu metsässä”, Anniina sanoi katsoen äitiä ja minua. ”Fanny on samanlainen kuin te, mutta hän sentään ymmärtää ja tietää. Te ette. Te ette edes kuuntele.”

Äiti ei kuunnellut. Minä kuuntelin, mutten täysin ymmärtänyt. Sen jälkeen, mitä olin Vinnametsässä nähnyt ja kokenut, en voinut olla kuuntelematta. Kohtaamani olennot ja kokemani kipu oli ollut todellista, ja vaikka järkeni ei enää riittänyt selittämään sitä, en voinut kiistää niiden olemassaoloa. Fannyn hullut houreet, Jukan julmuus ja Anniinan sekopäinen käytös olivat tuon lyhyen hetken ajan muuttuneet täysin järjellisiksi ja loogisiksi, kun taas äidin ja minun täysijärkisyys teki meistä ulkopuolisia. Jukka, Anniina ja Fanny olivat osa tätä kummitustarinaa, jossa minä ja äiti olimme vain vierailemassa, kärsimässä, yrittämässä tuoda järkeä johonkin, jossa ei ollut järkeä.

Jos Fanny, Jukka ja Anniina olivat kaikki sitä mieltä, että Jukka pitäisi heittää ulos kuolemaan, niin mitä järkeä heille oli väittää vastaan? Sitä paitsi olin luvannut Fannylle viedä Jukan pois hänen talostaan. Minä pidin aina lupaukseni, ja varsinkin silloin, kun sain tilaisuuden satuttaa Jukkaa.

”Heitetään hänet ulos”, tokaisin. ”Hän kuolee kohta muutenkin. Jos minulta kysytään, niin mitä pikemmin, sen parempi.”

Äiti näytti kauhistuneelta, ja jopa Anniina hätkähti. Jukka sen sijaan nousi kyynärpäidensä varaan niin yhtäkkiä, että me kaikki säpsähdimme.

”Vihasi on aina ollut piristävää, Emma”, Jukka sanoi ja väänsi tuskaisen virneen väsyneille kasvoilleen. ”Vie minut ulos.”

Jukan vieminen ulos oli helpommin sanottu kuin tehty. Minä ja äiti raahasimme häntä välissämme, ja hän yritti auttaa, missä pystyi, mutta pelkästään jaloillaan pysyttely kävi hänen voimilleen. Anniina availi meille ovia.

Laskimme Jukan märälle nurmikolle Vinnametsän ja talon välissä. Hän vajosi maahan huojentuneena ja sulki silmänsä. Äiti polvistui hänen vierelleen ja kumartui koskemaan hänen kasvojaan.

”Hän on kuollut”, äiti sanoi.

Minä ja Anniina emme sanoneet mitään. Minä olin hiljaa, koska olin luultavasti sanonut jo liikaa sisällä, ja Anniina oli uppoutunut tuijottamaan Vinnametsää.

”Vihdoinkin tämä on ohi”, äiti sanoi. Hänen äänensä oli jotain iloisen, surullisen ja helpottuneen välillä. ”Vihdoinkin… vihdoinkin olen vapaa.”

Sitten hän purskahti itkuun.

Sade alkoi laantua ja tummanpuhuvat pilvet väistyivät vähitellen, kun minä ja Anniina istuimme itkevän äitimme kummallekin puolelle käsivarret hänen ympärillään.

Mietin äidin sanoja, kun Anniina pari päivää myöhemmin saattoi minua bussipysäkille. Oliko äiti vapaa? Hänen elämänsä oli tietysti helpompaa ilman Jukkaa. Myös Fannyn ja Anniinan elämä muuttuisi kerralla paremmaksi.

Mutta Anniina ei voinut jättää Vinnametsää sen enempää kuin Jukkakaan ei ollut voinut elinaikanaan. Heidät oli sidottu tuohon paikkaan oudolla verisiteellä, joka ylitti järjen rajat. Anniina pysyisi Vinnametsässä, ja koska äiti ei jättäisi tytärtään, hänkin pysyisi. Jukan sorrosta hän saattoi olla vapaa, mutta Vinnametsästä ei.

Olinko edes minä loppujen lopuksi vapaa Vinnametsän varjosta kaiken sen jälkeen, mitä olin kokenut ja nähnyt? Pystyisinkö minäkään palaamaan rauhalliseen kotiini mieheni luo ja unohtamaan, että Vinnametsässä asuvat kauhut olivat todellisia ja pystyivät satuttamaan meitä?

Pystyisinkö pakenemaan Vinnametsästä vielä toisen kerran?

Vastaa