Yö – Maarit Leijon

”Se on pian ohi”, Luka lohduttaa. ”Kohta kaikki on paremmin.” Hän haluaa, että he pitävät toisiaan käsistä.

Tietysti, ei hän muuten olisi Luka. Sofia ojentaa hänelle kätensä, ja Luka puristaa sitä kovaa.
Heitä on neljä: Sofia, Luka, Maru ja Jelena. He istuvat autossa Lukan autotallissa ja odottavat.
Sofia katselee autoon tulvivaa savua ja ajattelee: Vitun noloa. Hänellä on sukupolvensa terävin mieli, ja hän istuu autossa odottamassa, että pakokaasu tappaa hänet.

Sofia ei muista aikaa, jolloin häntä ei olisi sanottu neroksi. Hän on jo lapsesta asti osannut kaiken paremmin, nopeammin ja vaistomaisemmin kuin kukaan muu. Hän livahti peruskoulun ja lukion läpi silmänräpäyksessä ja siirtyi yliopistoon edelleen oppivelvollisuusikäisenä. Yliopistossa hän keskittyi yksinomaan matematiikkaan, ja hänen ilmiömäinen lahjakkuutensa jätti hänen opettajansa sanattomiksi. He joutuivat pian huomaamaan, etteivät kyenneet opettamaan hänelle mitään. Sofia oli kuin nuori Blaise Pascal mutta ilman uskonnollista pakkomiellettä, hän oli kuin uusi Gerolamo Cardano mutta ilman sukupuolitauteja, hän oli samanlainen luonnonlahjakkuus kuin Pierre de Fermat mutta ilman valheellista vaatimattomuutta.
Sofian väitöskirja ravisutti matemaatikkopiirejä: siinä hän ilmoitti ratkaisun peräti kolmeen David Hilbertin ratkaisemattomaan ongelmaan. Hänestä tuli hetkessä tiedemaailman supertähti, joka sai osakseen paljon julkisuutta ja ihailua.

Juhlinnan jälkeen Sofia aloitti uuden työn ja suuntasi herkeämättömän, piinkovan huomionsa yhteen suurista, Poincarén konjektuuriin. Kipu oli silloin jo alkanut, ja se keskittyi häneen yhtä julmasti kuin hänkin Poincaréen. Kipu iski ensin selkään ja levisi sieltä nopeasti koko kehoon.

Lääkärien diagnoosit olivat sattumanvaraisia, nopeasti saneltuja ja intuition perusteella tehtyjä. Ensin tavanomaiset epäillyt: reuma, syöpä, Parkinson, MS-tauti, borrelioosi, endometrioosi, adenomyoosi, myelooma, polyneuropatia. Sitten harvinaisemmat mutta yhä mahdolliset syylliset: rabdomyoloosi, spinaalistenoosi, SLE, Fabryn tauti, Ehlers-Danlos-syndrooma, McArdlen tauti, Trousseaun oireyhtymä, CRPS. Ja vihdoin ‒ kun kaikki muut diagnoosit osoittautuivat vääriksi ‒ syypäät, joiden alkulähde oli Sofian mielessä: fibromyalgia, hypokondria, konversiohäiriö, neurastenia, somatisaatiohäiriö.

Sofia raivostui, kun hän tajusi, että lääkärit epäilivät hänen mielensä järkkyneen. Hän käytti vihan hyödykseen ja runnoi Poincarén konjektuurin ratkaisua väkivaltaisesti eteenpäin. Konjektuurin ratkaisijalle oli luvattu miljoonan dollarin palkkio. Sofia aikoi voittaa sen ja palkata parhaimman mahdollisen diagnostikon löytämään tuskan aiheuttajan. Hän taisteli konjektuurin kanssa ja tunsi kivun helpottavan hetkeksi, kun huomasi, että oli lähellä konjektuurin ratkaisua.

Ja sitten, juuri kun Sofia oli viimeistelemässä työtään, sitten se kolmesti kirottu venäläinen iski.
Heti kun Sofia näki Grigori Perelmanin artikkelin, hän tajusi, että Perelman oli tehnyt sen, mistä hän oli haaveillut: Poincarén konjektuuri oli ratkaistu. Sofian miljoonapalkkio ja tuskaton keho olivat jääneet päiväuneksi. Sietämättömintä oli se, että Perelman oli edennyt samalla tavalla kuin Sofiakin: he molemmat olivat todistaneet Richard Hamiltonin hypoteesit oikeiksi ja iskeneet niiden avulla geometrisointikonjektuuriin. Sofia oli kuvitellut olevansa ainoa tarpeeksi ovela hiipimään Poincarén kimppuun sen selustasta, mutta Perelman oli ollut yhtä ovela. Mutta nopeampi.

Pettymys laukaisi halvaannuttavan, entistä kovemman kivun. Kipua seurasivat turruttavat lääkkeet: tabletit, kapselit, kipulaastarit, ruiskeet ja kipupumput. Ne sumensivat hänen ajatuksensa, ja muutaman vuoden kuluttua hän ei kyennyt enää edes seuraamaan elokuvan juonta. Alennustilansa syvyyden ymmärrettyään hän yritti ensimmäisen kerran itsemurhaa. Se epäonnistui surkeasti. Hän nieli kourakaupalla lääkkeitä, hoiperteli ulos asunnostaan sekavana ja joutui sairaalaan, jossa sai tutustua mahahuuhteluun ja lääkehiileen.

Vuosien kuluessa tuska jatkui, mutta Sofia sinnitteli. Hänen opiaattien sumentamaa elämäänsä kitkeröitti tieto, että Perelman oli kieltäytynyt miljoonan dollarin palkkiostaan. Sofia kirosi miehen sekä kehonsa ja kärsi lisää.

Sofia kesti kipua yli kymmenen vuotta. Se ja lääkkeet hidastivat vuosisadan mielen lähes liikkumattomaksi ja tekivät hänestä tavallisen. Toisinaan hän näki itsestään kirjoitettuja lehtijuttuja, joissa pohdittiin mitä hänelle oli tapahtunut. Vahingoniloiset toimittajat vertasivat häntä kirkkaaseen tähdenlentoon, joka loisti hetken mutta hiipui sitten nopeasti pois. Sofian inhokkisitaatti kuului: ”Hänen lahjakkuutensa oli hauras liekki, jonka röyhkeys ja julkisuudenkipeys tukahduttivat.” Juuri ennen kuin Sofia lähti Lukan luokse, hän lähetti toimittajalle vastauksen: ”Arvoisa smegma, haista sinä pitkä paska.”

Lukan sormet puristavat Sofian kättä kovaa. Sofia huomaa, että miehen sormet ovat hikiset, ja hän irrottaa otteensa. ”Älä pelkää, kaikki on hyvin”, Luka sanoo.

Luka on aina huolehtinut muista ja tekee niin itsemurhansakin aikana. Luka on idiootti, mutta hyväsydäminen idiootti. Sofia on kuullut hänen tarinansa ja tietää, että jo lapsena Luka suojeli äitiään isältään ja otti vastaan äidille tarkoitetut nyrkiniskut. Kun Luka aikuistui, hän jatkoi suojelemista. Hänen tyttöystävänsä ovat olleet kuin ketjukolareita: anorektikko takertuja, itsemurhaa hautova masennuspotilas, entistä miestään pakeneva uhrivaimo ja häijy narsisti, joka huijasi Lukalta rahat ja luottotiedot. Viimeisimmän tyttöystävänsä myötä Luka menetti uskonsa tulevaisuuteen. Luka ei voi ymmärtää, miksi hän aina epäonnistuu ihmissuhteissa. Hän on täynnä rakkautta, ja hän haluaa epätoivoisesti saada vastarakkautta. Sofian mielestä Lukan kannattaisi mieluummin haluta edes muutamaa aivosolua.

Lukan edessä istuu Maru. Hän hymyilee peilin kautta Sofialle, vaikka oikeasti häntä itkettää. Se on hänen tapansa käyttäytyä. Sofia on tuntenut Marun lapsesta asti. Heidän vanhempansa olivat työkavereita, ja Sofia ja Maru aloittivat samassa koulussa. Marun äiti oli jatkuvasti dieetillä, ja Maru pakeni toistuvia kaalisoppakuureja Sofian luokse. Samalla kun hän söi makaronilaatikkoa ja korvapuusteja, Sofia teki hänen kotitehtävänsä.

Maru on kävelevä antagonismi, täynnä vastakohtia ja peiteltyjä pettymyksiä. Hänellä on vaikea dysleksia, ja hän on lähes luku- ja kirjoitustaidoton, mutta hän on oppinut peittämään vaikeutensa taitavasti. Hänellä on loistava muisti, ja hän muistaa kaiken kuulemansa, mutta koulussa hän pärjäsi vain suullisissa kokeissa. Kirjalliset kokeet hän palautti joka kerta koskemattomina, ja opettajat vihasivat häntä, koska luulivat hänen pilkkaavan heitä. Opettajat ja muut oppilaat inhosivat sekä häntä että Sofiaa, mutta Sofia oli liian älykäs, pahasuinen ja tinkimätön alistuakseen huonoon kohteluun. Hän laittoi aina vastaan ja nolasi häntä kiusanneet opettajat ja oppilaat ylivoimaisuudellaan, mutta Maru alistui ja peitti häpeän kikatukseen ja typeryyteen.
Sofia pitää Marua enemmän lapsena kuin aikuisena. Maru on täysi-ikäinen ja hänellä on naisen keho, mutta hän ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi. Jopa hänen äänensä on kuin lapsella. Koko nimellisen aikuisikänsä hän on ajelehtinut huonosta työstä toiseen ja surkeasta suhteesta seuraavaan. Hänestä on kehittynyt patologinen valehtelija, joka ei koskaan puhu totta. Hän on lesbo, jota miehet eivät kiihota lainkaan, mutta hän ei olisi kuitenkaan Maru, jos ei palaisi renttumiestensä luokse hakemaan annostaan nöyryytystä, väkivaltaa ja epätoivottua seksuaalisuutta. Sofia ei ole varma, haluaako Maru todella kuolla, mutta siinä tämä on, istuu autossa eikä aio lähteä.

Marun vieressä toisella etupenkillä istuu Jelena. Hän on kotoisin Tšetšeniasta, ja viimeiset kaksikymmentä vuotta hän on nukkunut korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. Aina kun hän nukahtaa, hän näkee samaa painajaista. Kun hän oli 12-vuotias, venäläiset sotilaat sieppasivat hänet Groznyissa ja kiduttivat kolme päivää. Hän selvisi siitä hädin tuskin elossa, mutta hänen kehonsa ja mielensä olivat pysyvästi särkyneet. Hän tietää, ettei koskaan koe rakkautta, äitiyttä, rauhaa tai onnea. Hänen elämänsä on pelkkää pelkoa ja luihin asti tunkeutunutta väsymystä. Hän on halunnut kuolla jo kauan, mutta ei ole löytänyt rohkeutta tehdä sitä yksin.

Marua lukuun ottamatta Sofia löysi heidät internetistä. He tekivät lupauksen, etteivät yrittäisi ylipuhua toisiaan. He kaikki ovat kyllästyneitä lohduttaviin sanoihin ja turhaan myötätuntoon.
Sofia hengittää pakokaasua. Tämä on hänen kolmas yrityksensä. Kaasu rauhoittaa Sofiaa ja rentouttaa hänen kehonsa.

”Kohta me nukumme”, Luka sanoo.

”Kuolemme”, Jelena korjaa. Hän ei malta odottaa.

Kohta minuun ei enää satu, Sofia ajattelee. Kivun menettäminen tuntuu jopa hieman haikealta. Hän haistattelee sille viimeisen kerran. Senkin paskiainen, et enää koskaan pääse kiusaamaan minua.

*
Vesi on mustaa ja lämmintä. Taivas on pimeä. Sofia on vedessä. Hän alkaa vaistomaisesti uida, mutta ei tajua, mitä on tapahtunut. Hänen jalkansa tavoittavat pohjan, ja hän yskii vettä.

Aallot tuovat hänet rantaan. Hän makaa hiekalla voipuneena ja tuntee kuinka aallot iskeytyvät häneen.
Sofian hengitys tasoittuu, ja hän kuulee tuttuja ääniä. Hän nousee vaivalloisesti istumaan ja näkee Lukan kauempana rannalla oksentamassa. Jelena on Lukan vieressä ja tärisee kylmästä. Maru on jo toipunut ja juoksentelee pitkin rantaa.

On yö. Sen pimeys on hentoa kesäyön pimeyttä, harmaata ja läpikuultavaa. Sofia katsoo taivaalle: hän ei näe tähtiä tai kuuta, vain harmaata massaa. Rannan hiekka on pehmeää ja hienojakoista. Ranta loppuu tummaan, tiheään metsikköön. Missään ei näy valoja.

Luka ja Jelena kävelevät Sofian luokse. ”Mitä tämä on?” Luka kysyy. ”Missä me olemme?”

Sofia kohauttaa olkapäitään. Hän ei ole yllättynyt tai edes pettynyt; hän on jo tottunut epäonnistumaan itsensä tappamisessa. Seuraavalla kerralla, hän ajattelee, minä hyppään junan eteen.

Samassa Sofia huomaa kuinka omituinen hänen olonsa on. Luka jatkaa kyselyään, mutta Sofia on kiinnostuneempi kehostaan kuin heidän yllättäen muuttuneesta olinpaikastaan. Hän tunnustelee sisintään. Jotain puuttuu. Jotain hyvin olennaista.

Kipu.

Minuun ei satu, hän tajuaa.

Hän nousee, ottaa muutaman varovaisen askeleen hiekalla ja odottaa kivun palaamista, mutta se pysyy poissa. Hänen kehonsa tuntuu kevyeltä.

”Tervetuloa saarelle”, miesääni sanoo.

Rannalle kerääntyy viisi tummiin pukeutunutta miestä. Heidän kalpeilla kasvoillaan liikkuu musteläiskiä kuin Rorschachin testissä. Luka, Jelena ja Sofia jähmettyvät, mutta Maru rientää heidän luokseen. ”Hauska tavata!” hän huutaa ja halailee miehiä.

”Keitä te olette?” Luka kysyy ja yrittää vetää Marun luokseen, mutta Maru näyttää hänelle kieltään.

”Minua sanotaan Karhuksi”, mies sanoo, ja varjot hänen kasvoillaan pysähtyvät hetkeksi ja asettuvat petomaiseen muotoon. Sitten ne alkavat jälleen kiertää. ”Tässä on Lisko ja Kettu. Heidän vieressään on Susi ja Lintu.”

Lukan kasvoille nousee täydellisestä ymmärtämättömyydestä kielivä ilme. ”Mitä tämä on? Ensin me olimme autossani, ja nyt me olemme täällä.”

”Kehonne ovat siellä yhä”, Karhu vastaa.

Luka katsoo Sofiaa. ”Ymmärrätkö sinä?”

”Te teette kuolemaa”, Karhu sanoo. ”Siksi te olette täällä. Kehonne kuolevat, ja teidän mielenne ovat jo paenneet niistä. Tämä saari on viimeinen paikka ennen kuin te haihdutte ja katoatte lopullisesti olemattomuuteen.”

”Keitä te olette?” Luka kysyy uudelleen, nyt jo hyvin kärsimättömästi.

”Vain varjoja”, Karhu vastaa ja hymyilee. ”Pelkkiä muistoja.”

”Muistoja mistä? Minä en ymmärrä”, Luka sanoo ärtyneenä. ”Mikä tämä paikka on?”

”Tällä paikalla on monta nimeä”, Karhu sanoo. ”Viimeinen ranta. Jätteiden käsittelylaitos. Valomerkki. Lopullinen ratkaisu. Kuivunut keidas. Nimellä ei ole merkitystä. Tämä saari on teidän kuolevan tietoisuutenne päätepiste.”

”Meidän itsemurhamme siis jatkuu edelleen”, Sofia sanoo.

”Kehoillanne on aikaa enää minuutteja.”

”Olemme olleet täällä kauemmin”, Sofia huomauttaa.

”Aika kuluu täällä hitaammin. Viimeiset minuuttinne voivat kestää päiviä.”

”Ymmärrätkö sinä mitään tästä?” Luka kysyy Sofialta.

Sofia katsoo Karhua. ”Sitä sanotaan dualismiksi”, hän sanoo empien. ”Mieli ja ruumis eivät ole identtisiä. Tämä on kuin – ”, Sofia vilkaisee ympärilleen, ja hänen ajatuksensa ovat samassa äkkiä selkeät, ”‒ emergenttiä materialismia”, hän jatkaa ja nauraa. ”Helvetin mahtavaa.”

”Mitä?” Luka kysyy ärhäkästi.

”Minä teen kuolemaa. Aivoni kärsivät hapenpuutteesta, ja neuronit ja endorfiinit aiheuttavat minulle harhoja. Tämä on vain kuvitelmaa.”

Jelena tulee ja nipistää Sofiaa käsivarresta. ”Siinä sinulle harhaa.” Nipistys sattuu. ”Minä en halua olla mukana sinun harhassasi. Haluan omaani.”

Karhu kuuntelee. Hän vaikuttaa huvittuneelta. ”Ei ole olemassa harhaa. On vain tämä saari, ja me olemme iloisia, että te olette täällä. Nyt on aika juhlia. Te ehditte vielä nauttia elämästä.”

Varjomiehet keräävät puuta rantahiekalle nuotiota varten, ja Karhu sytyttää tulen. Hän ja muut varjomiehet näyttävät tulen valossa entistä omituisemmilta. Sofia, Luka, Maru ja Jelena pysyvät yhdessä ja katselevat.

”Miltä he teidän mielestänne näyttävät?” Sofia kysyy.

”Julmilta”, Luka sanoo. ”He muistuttavat isääni.”

”Minusta he ovat kauniita”, Maru sanoo.

Jelena pysyy vaiti, mutta Sofia näkee tämän kalvenneen. Hän tajuaa, että Jelenan silmissä varjomiehet näyttävät sotilailta, jotka sieppasivat hänet Groznyissa.

”Mitä sinä näet?” Luka kysyy Sofialta.

”Matemaattisia kaavoja, jotka kieppuvat heidän kasvoillaan. Diofantoksen yhtälön. Simpsonin kaavan. Inertialain. Cantorin diagonaalimenetelmän. Kummerin lauseen.”

Nelikko osallistuu rantajuhliin vaiteliaan hämmentyneenä. Maru on heistä ainoa, joka on puhelias ja hyväntuulinen. Muut istuvat hiekalla hiljaisina ja yrittävät kuivattaa vaatteitaan tulen lämmössä.
Karhu istuutuu Sofian viereen.

”Täällä ei taida koskaan tulla aamua”, Sofia sanoo hänelle.

”Täällä on vain yö.”

”Miksi sinä kutsut tätä paikkaa?” Sofia kysyy.

Mies nauraa. ”Minä en ole sinun mietteidesi kaiku”, hän sanoo hymyillen. ”Sinun pitää lopettaa ajattelu.”
”Se on ainoa asia, jonka osaan.”

”Vahvin ominaisuutesi”, Karhu sanoo kummallisen merkitsevällä äänellä. ”Kun luovut siitä, ehdit iloita viimeisistä hetkistäsi. Voit oppia itsestäsi jotain uutta.”

Sofia ei vaivaudu vastaamaan. Karhu nauraa jälleen. ”Sinä et aio luopua tiedonjanostasi edes kuollessasi. Yhä sinä haluat tietää kaiken.”

”Tietysti haluan”, Sofia puuskahtaa. Hän on aina halunnut tietää kaiken. Hänen tiedonnälkänsä on ollut kaikkinielevä voima, joka on aina ohjannut ja määrännyt hänen elämäänsä. ”Tiedän, että tiedon väitetään lisäävän tuskaa, mutta minusta se on aina ollut vain tekosyy laiskoille ja vähä-älyisille.”

Karhu tyrskii naurusta. ”Missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.”

Sofia tajuaa, miksi mies nauraa. ”Siitäkö minun kipuni johtuu? Tiedosta?”

”Minä en tiedä. Mutta minä myöskään tunne tuskaa.”

Samassa Sofia muistaa, mitä hänelle tapahtui, kun hän yritti tappaa itsensä toisen kerran. Hän käytti alkoholia ja lääkkeitä, mutta hänen vittumainen, petollinen kehonsa oksensi ne ulos hänestä liian aikaisin. Hän heräsi sairaalassa kellertävänä ja entistä kipeämpänä, ja vakavien maksa- ja munuaisvaurioiden uhka kummitteli hänen potilaspapereissaan. Hänen vanhempansa olivat paikalla. Sofian vanhemmat, kaksi pysyvästi hämmentynyttä postityöntekijää, olivat aluksi olleet ylpeitä lapsinerostaan, mutta kun Sofia oli kasvanut, muuttunut älykkäämmäksi, vieraammaksi ja kauhistuttavan ylivertaiseksi, he olivat huomanneet, etteivät enää osanneet keskustella oman tyttärensä kanssa. Sofian ensimmäinen itsemurhayritys oli ollut heille järkytys, toinen turrutti heidät toimintakyvyttömiksi ja avuttomiksi.

Sofian äiti, liikaa Paolo Coelhoa lukenut, pseudotieteistä lohtua etsinyt nainen, sanoi Sofialle: ”Kaikki maksavat kyvyistään. Kipu on sinun hintasi. Et saa luovuttaa vain siksi, että sinuun sattuu. Sinun pitää olla sisukkaampi.”

Sofia tyytyi vastaamaan äidilleen sydämettömästi: ”Lupaan, että ensi kerralla yritän tappaa itseni sisukkaammin.”

”Onko kipuni ollut vain maksamista?” Sofia kysyy Karhulta.

”Kaikki maksavat.”

”Minuun ei satu nyt.”

”Kehosi kärsii yhä, mutta mielesi ei enää tunne sitä. Sinusta on jäljelle pelkkä henkinen kipinä, kirkas ja hehkuva, mutta nopeasti sammuva.”

”Ennen minua sanottiin tähdeksi. Sitten minä olin tähdenlento, ja nyt minä olen enää pelkkä kipinä.”
”Teit itse valintasi”, Karhu huomauttaa.

Sofia katsoo kokon kipinöitä. ”Palamiseen tarvitaan happea, lämpöä ja palavaa ainetta.”

”Sinun pitäisi lopettaa tuo”, Karhu nuhtelee.

Sofia nousee. Hänellä on hyvä olo ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, eikä hän halua tuhlata sitä tylsään, semanttiseen keskusteluun. Hän kääntää selkänsä tulelle ja kävelee rantaviivaa pitkin kauemmas muista. Hän riisuu kenkänsä ja huljuttelee jalkojaan vedessä. Vesi tuntuu pehmeältä hänen ihollaan.

Hän istuutuu hiekalle ja katselee mustaa horisonttia. Hänen ajatuksensa ovat hyvin kirkkaita. Hän ottaa kepin ja piirtelee hiekalle matemaattisia kaavoja.

Ensin seitsemän häijyintä: Poincarén konjektuuri, joka saa Sofian puolesta haistaa paskan.
Riemannin hypoteesi, kuninkaantekijä, joka yhä odottaa ratkaisijaansa.

Yangin–Millsin olemassaolo ja vittumainen massavaje.

Navierin–Stokesin yhtälöt, jotka tihkuvat kaasuja ja nesteitä ja joita Sofia inhoaa.
Birchin ja Swinnerton-Dyerin konjektuuri ja sen kirottu L-funktio.

Hodgen otaksuma, joka on de Rhamin ja Poincarén saatanallinen sekasikiö.

Ja viimeisenä salakavalan yksinkertainen, todellinen Suuri Peto P = NP?

Jokaisen ratkaisemisesta ansaitsee miljoona dollaria. Sofia teki virhearvion, kun käytti hupenevan aikansa Poincaréen.

Sofia antaa aallon viedä seitsemän kuolemansyntiä mukanaan. Hän tyyntyy ja kirjoittaa hiekkaan alkulukuja, ystävällisiä lukuja, täydellisiä lukuja, outoja lukuja ja jopa kultaisia lukuja, vaikka kyllästyikin jo opiskellessaan Fibonaccin sietämättömään lukujonoon. Jokainen lahjattomampi matematiikan opiskelija tutki Fibonaccia, ja muutama taidehistoriaa sivuaineenaan lukenut opiskelija teki pro gradu -työnsä kultaisesta leikkauksesta, päivänkakkaroista, Leonardo da Vincistä ja muusta humanistisesta huuhaasta.

Sofia ei tiedä kuinka kauan istuu piirtämässä kuvioita hiekkaan. Hän havahtuu, kun Luka ravistelee häntä.
”Jelena on kadonnut”, Luka ilmoittaa otsa rypyssä ja silmät täynnä huolta. ”Ja Maru on sekaisin.”

Sofia siirtää huomionsa vastahakoisesti Lukaan. ”Mikä Marulla on?”

”Hän antaa niiden kummajaisten tehdä itselleen mitä tahansa, ja kun yritin estellä häntä, hän käski minun lähteä ja jättää hänet rauhaan.”

”Maru ei koskaan puhu totta. Tiedäthän sinä sen.”

Luka puristelee sormiaan, ja hänen kasvoillaan on kyyneleitä. ”Sanoin Karhulle, etteivät he saa satuttaa häntä. Hän vain nauroi ja sanoi, että he lopettavat heti, kun Maru pyytää. Mutta hän ei tajua, ettei Maru pysty sellaiseen.”

Joskus Sofia on kyllästynyt Maruun: tämä on aikuinen nainen, jota pitää hoivata ja holhota kuin lasta. Sitten Sofia vilkaisee Lukaa ja näkee tämän olevan innostunut: Luka on löytänyt jälleen jonkun, josta huolehtia. Hetkeen Sofia ei tiedä, kumpi heistä ärsyttää häntä enemmän. Hän siirtyy kolmanteen itsemurhakumppaniinsa ja toivoo parasta: ”Entä Jelena?”

”Hän sanoi haluavansa olla yksin ja katosi.” Lisää huolehdittavaa Lukalle.

Sofia katsoo Lukaa, sitten hiekalle piirtämiään kuvioita. ”Tämä paikka korostaa meidän luonteitamme”, hän sanoo. ”Se vahvistaa meidän pahimpia piirteitämme. Sinä huolehdit, Maru valehtelee, ja Jelena pakenee.”
”Ja sinä et piittaa muusta kuin yhtälöistäsi.”

Syytös on ikävä, mutta Sofia on kuullut pahempiakin. ”Sellainen minä olen aina ollut. Ennen kuin minä sairastuin, pystyin mihin tahansa. Kykenin taivuttamaan maailmankaikkeuden ja sen muodon matematiikkaan. Alistin sen paperille, ja se totteli minua. Sitten kipu alkoi, ja se tuhosi kaiken. Siitä tuli minun maailmankaikkeuteni. En ollut enää mitään, ja usko pois, entiset nerot eivät ole kysyttyjä työmarkkinoilla. Opetin yläasteikäisille kusipäille matematiikkaa yhden lukuvuoden, enkä tiennyt, kumman olisin halunnut tappaa mieluummin: itseni vai luokkani. Yritin tappaa itseni, ja jouduin puoleksi vuodeksi suljetulle osastolle. Sen jälkeen en olisi enää saanut työtä, vaikka olisin maksanut siitä”, Sofia kertoo. ”Tämä on ensimmäinen kerta yli kymmeneen vuoteen, kun pystyn ajattelemaan selkeästi. Minä en ole koskaan välittänyt mistään muusta. Minä en ole mitään muuta.”

Luka huokaisee. ”Mikä tämä paikka on? Helvetti? Taivas?”

”Tämä on kaikki, mistä olen lukenut. Se on Pythagoraan koulu Krotonissa, sumerilaisten Dilmun, Platonin Tartaros, juutalaisten šeol, kristittyjen kiirastuli, Felix Kleinin Göttingen, Madrid vuonna 2006. Se on helvetti ja taivas, alfa ja oomega. Alku ja loppu.”

Luka katselee ympärilleen. ”Minusta tämä paikka muistuttaa isoisäni omistamaa pientä saarta. Kun olin pieni, minä ja vanhempani vietimme siellä kesälomia. Vihasin sitä paikkaa. Isä oli koko ajan humalassa, enkä päässyt äidin kanssa häntä minnekään pakoon.”

Ajatus iskee Sofiaan voimalla. ”Tietysti”, hän sanoo ja ymmärtää. Hän on äkkiä niin innoissaan, ettei kykene enää istumaan. Hän nousee, sohii hiekkaan kuvioita ja selittää: ”Tämä on tarkoitus ja todiste. Huomaatko: maailmankaikkeus on reunaton mutta äärellinen. Se on tarpeeksi pieni, jotta sen ympäri voi pystyä näkemään.”
Luka tuijottaa häntä eikä jaa hänen innostustaan.

”Etkö sinä ymmärrä?” Sofia kysyy turhautuneena. ”Sanoit sen itsekin. Valo etenee äärellisellä nopeudella, joten kun me katsomme kauas, me katsomme ajassa taaksepäin. Siksi sinä näet isoisäsi saaren.” Hän on täynnä tietoa ja varmuutta. Hän jatkaa: ”Tämä todistaa sen, että maailmankaikkeus on lopulta yhdesti yhtenäinen. Sitä ei ole aiemmin voitu todentaa. Viimeisiä sirontapintoja ei ole, joten maailmankaikkeuden muotoa ei voida päätellä olemattomuudesta. Kun poistamme taustakohinan, me emme näe enää mitään. Tämä tarkoittaa – ”,

”Jelena”, Luka sanoo.

”Mitä?” Sofia pysähtyy keppi kädessään.

”Mitä luulet Jelenan kokevan nyt?”

”Hän näkee Tšetšenian”, Sofia vastaa.

”Meidän pitää löytää hänet.”

Sofia katselee hiekalle piirtämiään kaavoja. Vesi on jo huuhtelemassa osaa niistä. ”Hyvä on”, hän sanoo mutta ajattelee: Tarvitsen paperin ja kynän.

He kävelevät rannalta kohti saaren keskustaa. Saaren muoto vaihtuu kuin varjomiesten kasvotkin. Se muuttuu ensin Lukan pelkäämäksi saareksi, jolla kaikuu isän humalainen huuto ja äidin itku. Luka kuulee oman pikkupojan äänensä anelun ja värähtää. Sitten saari kasvaa, ja he saapuvat Xibalbaan. Se vaihtuu silmänräpäyksessä Gehennaan, ja sen jälkeen he näkevät Siratin sillan. Sofia sanoo pökertyneelle Lukalle: ”Minulla on liian hyvä muisti.”

Viimein saari muuttuu pommitetuksi, vaaralliseksi rauniokaupungiksi. ”Groznyi”, Sofia sanoo.

Luka huutaa Jelenaa nimeltä, mutta Sofia löytää hänet. Jelena on piilossa ränsistyneessä rakennuksessa. Hän on käpertynyt pienen huoneen nurkkaan ja tärisee kauhusta.

Sofia polvistuu hänen eteensä. ”Hei, Jelena”, hän sanoo. ”Kaikki on hyvin.”

Jelena räpyttelee silmiään. ”Mitä?”

”Sinä olet turvassa. Luka ja minä olemme täällä, eikä kukaan satuta sinua.”

”Minä kuulin, kun he etsivät minua”, Jelena sanoo, ja hätä vääristää hänen kasvonsa. ”He tömistelivät saappaitaan, nauroivat ja huutelivat. He sanoivat, etten pääse pakoon. He sanoivat, että etsivät minua niin kauan, kunnes löytävät minut.”

Empatia on aina ollut Sofialle vaikeaa. Sairastumisensa jälkeen hän oppi sen merkityksen, mutta nyt hänestä on jälleen tulossa kärsimätön ja välinpitämätön. Luka on paljon mukavampi. Hän silittelee Jelenan selkää ja sanoo: ”Tämä ei ole Tšetšenia. Muistatko? Me istumme minun autossani odottamassa kuolemaa.”

Jelena puhkeaa kyyneliin. ”Missä se sitten on? Minä en enää jaksa odottaa.”

”En minäkään”, Luka sanoo ja halaa Jelenaa.

”Oletteko te tosissanne?” Sofia kysyy ja suoristautuu. ”Minä pystyn ratkaisemaan maailmankaikkeuden muodon, ja te haluatte kuolla.”

”Me emme välitä maailmankaikkeudesta. Emme enää. Siksi me olemme täällä. Kuten sinäkin”, Luka muistuttaa.
Sofia jähmettyy. Hän on unohtanut olevansa keskellä itsemurhaansa. Kuollessaan hän ratkaisee vuosituhannen suurimman matemaattisen ongelman. Hän nauraa voimattomasti.

”Olen pahoillani”, Luka sanoo. ”Sinä olisit häikäissyt jokaisen.”

Sofia kääntyy ja kävelee takaisin rannalle. Saari elää ja muuttuu, mutta Sofia kiinnittää sen muotoihin enää vain ohimennen huomiota. Hän kävelee läpi Majdanekin, Sachsenhausenin, Belzecin, Treblinkan ja viimein kalmaa ja mätää lemuavan Auschwitz-Birkenaun. Näyt eivät pelota häntä, ja ne haihtuvat nopeasti.

Sofia palaa rannalle, istuutuu hiekalle ja katselee vettä. Se on mustaa, mutta väri on vain illuusio. Vesi itsessään on väritöntä. ”Koska me emme kykene näkemään sellaista aallonpituutta, jonka se imee itseensä”, hän sanoo ärtyneesti ääneen ja läimäyttää itseään päähän. ”Vitun sademies.”

Vedestä kuuluu loiskahdus. Sofia nostaa katseensa ja näkee Liskon. ”Haistan katumuksen”, Lisko sanoo. Hän ui vedessä kevyesti ja luonnollisesti.

”Miltä se haisee?” Sofia kysyy.

”Itsesääliltä.”

Sofia nousee, riisuu paitansa ja housunsa ja kahlaa veteen alusvaatteissaan. ”Pesen sen pois”, hän sanoo.
Lisko ui hänen ympärillään. ”Joko olet selvittänyt universumin muodon?”

”Se loppuu.”

”Entä sinun muotosi?” Lisko läiskyttää vettä hänen päälleen.

”Sekin on loppumassa”, Sofia vastaa.

”Sitten sinun kannattaa nauttia siitä ennen kuin se katoaa”, Lisko sanoo, tulee lähemmäs ja suutelee häntä. Sofia pitää silmänsä auki ja näkee kuinka numerot virtaavat Liskon kasvoilla. Hän ei malta sulkea silmiään. ”Sinun kasvosi ovat Sierpinskin lukuja”, hän sanoo, kun suudelma on ohi.

”Ei”, Lisko puistelee päätään ja sukeltaa. Sofia tuntee hänen kätensä vyötäröllään ja sen jälkeen lanteillaan. Hän yrittää uida pois, mutta ei todella. Hänen pakenemisyrityksensä ovat heikkoja, naisellisia siveyden osoituksia, joita hän on aina halveksinut, vaikka ei olekaan päässyt niitä usein toteuttamaan. Hänen ihmissuhteensa ovat olleet rajoittuneita, ja seksistä on muodostunut ongelma. Yhdyntä tavallisen miehen kanssa on joka kerta kuvottanut häntä, ja muiden matemaatikoiden seura on tuntunut yhtä lailla vieraalta. Seksi ja kehon tarpeet ovat tuntuneet joutavilta, alentavilta ja aikaa vieviltä.

Aikaa ei kuitenkaan enää ole, ja Sofia päättää, että vesi on mustaa. Hän koskettaa veden läpi Liskon hiuksia ja painautuu tätä vasten. Hän ymmärtää kehonsa fysiologisen reaktion, autonomisen hermostonsa toiminnan ja välittäjäaineet, jotka hänen vartalossaan riehuvat ja aiheuttavat hänelle hyvän olon, mutta hän työntää tieteen hetkeksi pois lokeroidusta, systemaattisesta mielestään. Hän antaa Liskon riisua hänen rintaliivinsä ja alushousunsa ja vain kelluu mustassa vedessä. Lisko imaisee hänen toisen nänninsä suuhunsa, puree ja imee sitä. Sofian keho muuttuu raukeaksi ja lämpimäksi kuin hän olisi syönyt vahvoja opiaatteja.

Lisko etenee alemmas purren ja näykkien. ”Minun olisi pitänyt… ”, Sofia mutisee ääneen ja puristaa sormensa Liskon hiuksiin. Mies työntää kielensä hänen sisälleen. Se liikkuu hänessä kuumana, pitkänä ja ihanana. Lisko pitelee häntä reisistä paikoillaan, mutta hän ei ole lähdössä minnekään.

Lisko työntää kaksi sormea hänen peräaukkoonsa. Rivo yllätys kiihottaa hänet kyvyttömäksi ajattelemaan.
Sofia laukeaa, makaa vedessä ja hengittää. Lisko nousee pintaan. ”Piditkö siitä?” mies kysyy.

”Olet nainut kuolevia naisia ennenkin.”

”Silloin te olette parhaimmillanne: niin paljon fantasioita, niin vähän aikaa.”

”Ei tuhlata sitä puhumiseen”, Sofia sanoo ja ui rannalle. Hän asettuu makaamaan hiekalle, ja Lisko tulee hänen päälleen ja sisälleen. Hän katsoo tummaa, tähdetöntä taivasta, kun mies työntyy häneen. Hänen mielensä on tyhjä ja hiljainen.

”Kuinka kauan minulla on aikaa?” hän kysyy, kun Lisko lopettaa ja kierähtää pois hänen päältään.

”En tiedä”, Lisko vastaa välinpitämättömästi. ”Vähän, paljon, loputtomasti. Onko sillä merkitystä?”

”Haluan vielä yhden panon ennen kuin kuolen. Viimeisen panoni. Sen jälkeen lähden sovinnolla siihen hyvään yöhön, enkä raivoa valon sammumista vastaan.” Sofia tajuaa, mitä sanoo, ja alkaa hekottaa. Ennen kuolemaansa hän ajattelee runoja. Millainen häpeä.

”Oletko antanut periksi? Etkö enää haluakaan muuttaa maailmanjärjestystä?”

Sofia katsoo Liskoa. ”Onko minulla siihen yhä mahdollisuus? Luulin, että tämä on peruuttamatonta.”

Mies nauraa. ”Pitäisihän sinun tietää, ettei mikään ole. Olen pettynyt. Luulin sinua sisukkaammaksi.”
Sofia nousee istumaan. ”Tarkoitatko, että minä voin palata? Miten – Vesi.”

Lisko hymyilee. ”Palaa jälkiäsi pitkin.”

Sofia suoristautuu ja pukeutuu.

”Jätätkö hyvän yösi?” Lisko kysyy.

”Kyllä se odottaa”, Sofia vastaa. ”Minä tarvitsen kiinteän kehon, jotta voin siirtää maapallon paikoiltaan.” Hän lähtee etsimään muita. Ensin Jelena ja Luka. Sofia juoksee läpi Kolyman, Norilskin ja Vorkutan. Niiden kylmyys muuttuu nopeasti kesäiseksi Syeneksi, jossa Eratosthenes seuraa varjojen liikkeitä, ja sitten Sofia kulkee läpi Bagdadin Viisauden talon. Bagdadin jälkeen hän on Groznyissa.

Sofia tuntee pommitettujen rakennusten hengittävän. Ne huokuvat kauhua ja kipua, ja yksi niistä sykkii voimakkaammin kuin muut. Hän tietää löytävänsä Jelenan sieltä.

Hän astuu sisälle rakennukseen. Kaikkialla on roskaa, pölyä, rikkinäisiä huonekaluja ja sortuneita seiniä. Talo haisee: Sofia haistaa lian, pelon, eritteet ja veren. Alakerta on tyhjä, ja Sofia nousee yläkertaan. Hänen kehonsa alkaa täristä pelosta. Pelko ei ole hänen omaansa; se on Jelenan pelkoa, joka syöksyy alas portaita pitkin ja iskeytyy häneen.

Sofia empii. Hän ei halua nähdä yläkertaa. Hän haluaa palata rannalle ja syöksyä veteen ja kohti elämää. Hän muistaa, että vihaa ihmisiä. Hänen älykkyysosamääränsä on niin valtava, että hänen silmissään tavalliset ihmiset muistuttavat enemmän kanoja kuin hän tavallisia ihmisiä. Miksi hän pelastaisi kanoja ja vaarantaisi oman henkensä?

Idiootti, hän ajattelee.

Sofia löytää Jelenan talon suurimmasta huoneesta. Jelena makaa sängyssä, ja Lintu ja Susi ovat hänen vierellään. Heillä on maastopuvut ja painavat saappaat. Jelena on sidottu sänkyyn, ja hän on alasti. Hänen suustaan ja jalkovälistään valuu verta. Kaikkialla hänen kehossaan on mustelmia ja ruhjeita.
”Jelena”, Sofia sanoo ja menee hänen luokseen. Jelenan toinen silmä on turvonnut umpeen, ja hänen hampaansa on lyöty murskaksi, mutta hän hymyilee silti Sofian nähdessään. Lukaa ei näy.

Sofia alkaa irrottaa Jelenan siteitä. ”Mitä te olette tehneet hänelle?” hän ärjyy Linnulle ja Sudelle.
”Hän halusi sitä itse”, Lintu vastaa. ”Me etsimme häntä, jotta olisimme voineet saattaa hänet takaisin rannalle. Hän kuitenkin odotti meitä täällä, ja heti kun me löysimme hänet, hän meni sänkyyn ja käski: ’Tehkää pahimpanne.’ Me tottelimme, ja se oli hauskaa.”

”Missä Luka on?” Sofia kysyy.

”Hän juoksentelee siellä täällä osaamatta päättää, ketä auttaa.”

Sofia auttaa Jelenan istumaan. Jelena huutaa, koska hänen kylkiluitaan on murtunut. Sofia huomaa, että Jelenan toinen nänni on purtu lähes irti. Se roikkuu muutaman lihasäikeen varassa ja vuotaa verta. Sofiaa kuvottaa. Hän riisuu paitansa ja vetää sen Jelenan päälle.

”Sofia”, Jelena mutisee. Hänen on vaikeaa puhua. Sofia tukee häntä ja pyyhkii hänen suustaan valuvaa verta ja sylkeä. ”Minä luulin, etten kestäisi sitä enää toista kertaa”, Jelena kuiskaa ja yrittää hymyillä. ”Mutta minä kestin.”

”En ole koskaan kuullut mitään typerämpää”, Sofia kivahtaa. ”Oletko sinä seonnut?”

”En”, Jelena naurahtaa kivuliaasti. ”Minä olen onnellinen – ”,

Hän katoaa, luiskahtaa Sofian otteesta ja haihtuu ilmaan. Vain Sofian paita jää jäljelle.

”Se siitä sitten”, Lintu toteaa kyllästyneenä.

”Kuoliko hän?” Sofia kysyy.

”Lopullisesti”, Susi vastaa. ”Pian on sinun vuorosi.”

Sofia juoksee ulos rakennuksesta. Groznyi muuttuu Omarskaksi ja sekuntia myöhemmin Woolsthorpeksi. Sofia ryntää läpi Choeung Ekin ja siirtyy sen jälkeen omaan väitöskirjatilaisuuteensa. Se on hänen ainoa henkilökohtainen muistonsa saarella ja saa hänet tajuamaan, kuinka paperinmakuista hänen elämänsä on ollut. Se on ollut tietoinen valinta, eikä hän kadu sitä. Lahjakkaan matemaatikon elämä on usein kirkas mutta lyhyt. Sen jokaisen hetken pitää olla merkityksellinen. Niels Henrik Abel, Evariste Galois, George Boole, Bernhard Riemann, Sonja Kovalevskaja ja Srinivasa Ramanujan katsovat häntä apeina, kun hän juoksee heidän ohitseen. ”Se ei ole heureka, jos kukaan muu ei tiedä siitä!” joku heistä huutaa hänen peräänsä.

Sofia saapuu rannalle. Se on alkanut muistuttaa Saharaa, joka etenee ja syö kaiken tieltään. Vesi katoaa hiekan päältä.

Sofia näkee Marun ja Lukan. Maru makaa hiekalla ja antaa Karhun istua päällään ja kuristaa häntä. ”Kovemmin”, Maru kähisee. Kettu pitelee Lukaa aloillaan ja pakottaa hänet katsomaan. Luka kiroilee ja itkee, mutta ei pääse irti Ketun otteesta.

Sofia potkaisee Karhun pois Marun päältä. Maru vetää ilmaa keuhkoihinsa. ”Miksi sinä noin teit?” hän kysyy hengästyneesti. ”Minä pidin siitä.”

”Sinun pitäisi uskoa ystävääsi”, Karhu moittii ja nousee. Hän hieroo kylkeään, johon Sofian potku on osunut. ”Minusta alkaa tuntua, ettet enää viihdy luonamme”, hän toteaa. ”Arvatenkin haluat palata maalliseen muotoosi ja jättää meidät.”

”Vain hetkeksi”, Sofia sanoo.

Karhu nauraa. ”Hetki ei ole koskaan hetki. Sinä olet jo alkanut muuttua. Misantropiasi on katoamassa ja yrität pelastaa ystäväsi. Pian sinä alat kaivata puolisoa ja lapsia. Alistut kompromisseihin ja taannut tavallisuuteen ja mitättömyyteen. Olet kipinä täällä mutta maailmassa pelkkää tuhkaa.”

”Minä palaan kyllä ja sitten hoitelen sinut, senkin mulkku”, Sofia lupaa. Hän kyykistyy Marun eteen. ”Haluatko lähteä täältä?” hän kysyy. ”Me voimme palata, mutta sinun pitää puhua totta.”

Marun katse muuttuu epävarmaksi. ”Minä puhun aina totta.”

”Nyt sinun pitää puhua totta enemmän kuin koskaan. Muistatko, kun olimme 7-vuotiaita ja istuimme äitini keittiössä? Sinä sanoit vihaavasi kaalia, koska se haisee ja maistuu pahalta. Sinä puhuit silloin totta. Sinun pitää puhua nyt yhtä totta.”

Maru empii. Hän nieleskelee ja hieroo kaulaansa. Hän taistelee itseään vastaan. ”Minä valehtelin silloin”, hän sanoo lopulta. ”Minä pidän kaalista.”

Sofia on niin kiukkuinen, että haluaisi polkea jalkaansa. ”Ja haluat jäädä nyt tänne? Niinkö?” hän kysyy raivoissaan.

Maru näyttää siltä kuin haluaisi oksentaa. ”Minusta täällä on kivaa.”

Sofia katsoo Lukaan. ”Entä sinä? Aika on loppumassa. Jelena on jo kuollut.”

Luka epäröi. Sitten hän katsoo Marua, jota Karhu on alkanut jälleen lähestyä. ”En voi jättää häntä yksin”, hän sanoo. ”Minun pitää suojella – ”, hän katoaa.

Maru hätkähtää. ”Mitä hänelle tapahtui?” hän kysyy.

”Hän kuoli”, Sofia vastaa.

”Noin vain? Kesken lauseen?”

”Juuri niin. Kesken typerän lauseen. Se oli melkein yhtä typerä kuin ’Minä pidän kaalista’. Viimeiset, säälittävät sanat”, Sofia sanoo ärtyneenä. Aika kuluu. Hänen sydämensä jyskyttää. Hän tietää, että hänellä on kiire, mutta hän ei voi jättää Marua saarelle. Hän katsoo Karhua, ja tämä virnistää hänelle. Poincarén konjektuuri liikkuu ilkkuvasti miehen iholla.

Sofia katsoo sitä ja ymmärtää. Karhun virnistys jähmettyy, kun hän näkee Sofian ilmeen.

Sofia menee Marun luokse ja nostaa tämän jaloilleen. ”Minä vien sinut pois täältä. Sinun ei tarvitse puhua tai edes ajatella mitään. Sinun pitää vain totella minua.”

Maru nyökkää hitaasti. Helpotus välähtää hänen silmissään.

”Oletko oppinut kiertämään sääntöjä?” Karhu kysyy.

”Sitä varten ne on tehtykin”, Sofia sanoo ja kietoo kätensä Marun ympärille. Hän keskittyy. Sahara katoaa. Vesi palaa suurina aaltoina ja lipoo heidän jalkojaan. Saari taipuu Sofian mielen mukaan. ”Ei tähän tarvita kuin päätä”, hän sanoo Karhulle. ”Toivottavasti en loukannut sinua. Sinä olit niin ylpeä tästä paikasta.”
”Minä olen ylpeä sinusta ja kyvystäsi oppia. Odotan kovasti paluutasi”, Karhu lupaa. ”Me kaikki odotamme.”
Vesi nousee yhä ylemmäs. Varjomiehet katoavat. Sofia puristaa kätensä tiukemmin Marua vasten, ja sitten he sukeltavat. Veden pinta on kovaa kuin betoni, ja Sofian henki salpautuu. Maru rimpuilee, mutta Sofia ei irrota otettaan. He vajoavat mustuuteen. Maru lopettaa kiemurtelun. Hänen suustaan tulee ilmakuplia, ja hänen silmänsä lasittuvat.

Sofia vetää vettä keuhkoihinsa, ja he uppoavat yhä syvemmälle. Musta vesi täyttää Sofian keuhkot, ja hän menee paniikkiin.

Se ei ole mustaa! hän tiuskaisee pakokauhulleen, mutta hengittää samalla lisää vettä keuhkoihinsa. Ne eivät valitettavasti välitä siitä, minkä väristä vesi on. Hän putoaa Marun kanssa.
Minä kuolen, Sofia ajattelee upotessaan. Taas.

*
”Tässä on eloa”, vieras ääni ilmoittaa. Tuntematon mies katsoo Sofiaa silmiin. ”Tervetuloa takaisin.”
Sofia näkee siniset silmät, ruskettuneen ihon ja ensihoitajan asun. Ensihoitaja painaa hänen kasvoilleen happimaskin. Sofia katsoo ympärilleen: hän makaa maassa Lukan autotallin ulkopuolella. Joka puolella on ensihoitajia ja poliiseja. Hän näkee Lukan ja Jelenan. Heitä elvytetään, mutta Sofia tietää, että se on turhaa. He lähtivät saarelta eri suuntaan kuin Maru ja Sofia.

”Kaikki on nyt hyvin”, sinisilmäinen mies kumartuu sanomaan hänelle. ”Me viemme sinut sairaalaan hoidettavaksi.”

Sofia kuulee Marun yskivän. Hän kääntää päätään ja huomaa Marun. Marunkin ympärillä on ensihoitajia. Sofian ja Marun katseet kohtaavat. ”Päätitkö sittenkin elää, senkin hullu lesbo?” Sofia kysyy käheällä äänellä.
Maru yskii. ”Haluan takaisin”, hän sanoo mutta hymyilee.

Sofia viedään ambulanssiin, ja yksi ensihoitajista tulee ambulanssin takaosaan. Hän kiinnittää tipan Sofian käsivarteen, mittaa verenpaineen ja istuutuu sitten Sofian viereen. Hänellä on kynä ja nippu kaavakkeita, joita hän alkaa täyttää. Ambulanssi lähtee liikkeelle.

Sofia tarttuu happimaskiin ja työntää sen pois kasvoiltaan. ”Tarvitsen – ”,

”Anna sen olla paikoillaan”, mies käskee ja laittaa maskin takaisin hänen kasvoilleen.

Sofia ei tottele. ”Tarvitsen paperia ja kynän”, hän ilmoittaa ja nousee istumaan. Hän ottaa kynän ja paperipinkan miehen kädestä.

Kipu palaa samassa. Se iskee Sofiaan ja saa hänen kehonsa pyöristymään kaarelle. Se on pahempi kuin koskaan aiemmin, mutta hän ei enää aio suostua alistumaan sille. Hänen sormensa alkavat kouristella, mutta hän kirjoittaa. Luvut virtaavat hänen päästään paperille.

Ensihoitaja sanoo: ”Saat kirjoittaa, kunhan pidät maskin kasvoillasi. Jos otat sen pois, joudun sitomaan sinut.”

”Hyvä on”, Sofia vastaa ja vetää maskin kasvoilleen. Hän jatkaa kirjoittamista.

Ensihoitaja kumartuu katsomaan. ”Näyttää monimutkaiselta. Mitä se tarkoittaa?”

Sofia tarvitsee vain vuoden, ehkä kaksi. Sen hän kestää. Pascalkin selviytyi hammaskivusta sykloidia ajattelemalla. Sofia aikoo ajatella maailmankaikkeutta. Siitä tulee hänen uusi morfiininsa. ”Se tarkoittaa, että minä myöhästyn junasta”, hän vastaa ja alkaa nauraa.

© Maarit Leijon 2014


Novelli sijoittui Finncon-2014 -kirjoituskilpailussa toiseksi.

Vastaa