Jos näet minut, itke. 1616

Nälkäkiveen yli kuusisataa vuotta sitten kaiverretut sanat ovat paljastuneet liian alas painuneen vedenpinnan alta joka kesä jo vuosia. Mutta sinä kesänä, jona aurinko on paahtanut viljan ruskeaksi pellolle ja rahtilaivat eivät enää pääse kulkemaan, Fanouš löytää seuraavat sanat, vieläkin alempaa.

Sillä minut nähdessäsi sinulla ei ole enää kyyneleitä. 1617

Ei, ei ole ollut koko kesänä, Fanouš ajattelee. Viimeiset itkettiin pikkusiskon haudalla, elokuun paahteessa. Evuška oli löytänyt janoissaan vettä kallionkolosta, sameaa likaista vettä. Sisko oksensi ulos kaiken, kunnes kuivui ja kuihtui kuin ennen pihassa kasvaneet omenapuut. Fanouš on itsekin kuiva kuin tikku, mutta hän kiipeää joka päivä alas joenuomaa hakemaan vettä, jonka he voivat keittää puhtaaksi.

Joskus ennen vesi tuli hanoista, valmiiksi puhdistettuna. Mumma kertoi taikapillereistä, joilla Evuška olisi noin vain voitu pelastaa. Mutta sitten maailma syttyi tuleen, eikä mikään enää toiminut.

*

Menee vuosia ennen kuin Fanouš näkee seuraavan viestin. Hän löytää Fridan, muttei uskalla rakastaa, koska kuka voisi uskoa mihinkään palavassa maailmassa? Ei hän halua tuoda maailmaan uutta Evuškaa, jolle maailman ovet ovat valmiiksi kiinni.

Fanouš alkaa hakea veden paikasta, jossa ei näe viestejä. Hetkeen vesi ei muutu. Ei huonommaksi, mutta ei myöskään paremmaksi. Lopulta Frida lähtee pakoon pohjoiseen, sinne jonnekin missä huhutaan olevan vielä juomavettä, ja Fanouš jää, vain kelottuneet omenapuut seuranaan. Silloin hän alkaa taas käydä rannassa, odottaa vuosisatojen takaisen ystävänsä viisauksia. Nähdessään seuraavan hän toivoo, että olisi käynyt kivillä aiemmin, ennen kuin Frida pakkasi rinkkansa.

Halaa rakkaitasi, sillä muuta et enää voi. 1620

Fanouš vie kuivan oksan Evuškan haudalle ja kirjoittaa Fridalle kirjeen. Liskon hitaudella Fanouš vaeltaa postikonttorille viemään kirjeen. Postimestari nauraa hänelle. Ei enää, ei mikään kulje. Me asumme nyt menetetyllä alueella.

*

Joki on enää puro. Fanouš tietää, mitä se merkitsee. Kun seuraava päiväämätön viesti sanoo:

Lepää vain, rakas.

Hän lakkaa pyristelemästä ja antautuu rantakivien lämmölle. Toisinaan taivaan halki kulkee edelleen pilvenhaituva, niissä voi nähdä kuvioita. Fanouš antaa itsensä kellua pois aalloilla, joita ei enää ole. Hänen vierellään, kuivassa joenpohjassa, paljastuu viimeinen viesti.

Nuku hyvin, rakas. Kiitos seurastasi.

(c) Reetta Vuokko-Syrjänen 2025

Reetta Vuokko-Syrjänen on tamperelainen kirjailija, joka lukiessaan artikkelia historiallisista keskieurooppalaisista nälkäkivistä törmäsi tarinan ensimmäiseen kiveen ja alkoi miettiä, mitä tapahtuisi, jos ilmaston lämpenemisen myötä vedenpinta vain laskisi laskemistaan. Vuokko-Syrjänen uskoo, että meidän olisi hyvä muistaa halata läheisiämme, kun vielä voimme.