Maa päästi maiskahtavan äänen saappaani alla. Se inhotti minua. Olihan Emmikin vitsaillut, että jalkani alle taisi sopia paremmin tanssimusiikki tai Balenciagan tossu kuin tallaamaton sammal. Silti Ilkka oli ottanut minut mukaansa. Kai se oli tulkittava jonkinlaiseksi kunniaksi, ja pitihän appiukolle olla mieliksi.
”Kiva, että kutsuit mut”, sanoin rikkoakseni hiljaisuuden, joka oli käymässä makuuni liian pitkäksi.
”Pitäähän joku aina saada mörönsyötiksi.”
”En uskonut, että olisin kovin korkeella sun listalla. Kelasin, että löytyis varmaan joku, joka…”
Joka ei olisi ihan näin avuton, ajattelin samalla, kun nostelin jalkojani vaivalloisesti mättäiden yli. En tiedä, miksi pelkäsin kenkieni kastuvan. Nehän olivat kumisaappaat.
”Ei, ei. Ihan sopiva olet”, Ilkka sanoi.
Sopiva? En aina ymmärtänyt Ilkkaa. Hän oli aina niin keskittynyt omaan juttuunsa, eikä osoittanut juuri minkäänlaista kiinnostusta muita kohtaan. Eikä sanaakaan siihen suuntaan, että hänestäkin oli kiva viimein tutustua vävypoikaansa. Tähän asti olin saanut sietää pelkkää hiljaisuutta Emmin perheen puolelta.
Huomasin ajatusteni lipuvan ikävään suuntaan ja yritin pakottaa niihin hieman ymmärtäväisyyttä. Eri sukupolvi, kaupunki vastaan maaseutu, kulttuurieroja vain. Saatoin ylitulkita Ilkan puheita. Ympäröivä metsä stressasi minua, mikä varmaankin myrkytti mielialaani ja sai minut katsomaan maailmaa paskanruskeiden lasien läpi. Ei perheenjäsentä pitäisi tuomita niin vähästä.
Jotain perin kummallista tässä silti oli, enkä päässyt siitä yli vain välttelemällä tai kieltämällä. Varsinkin tavassa, jolla Ilkka taivalsi edelläni. Pitäisikö metsällä kulkea eteenpäin tuolla tavalla pyssy tanassa, ympärilleen varovaisena pälyillen ikään kuin jokin voisi hetkellä millä hyvänsä hyökätä kimppuun? Koko puuha alkoi tuntua vaaralliselta. Ukkokin näytti suorastaan tärisevän innosta ja odottavan sormi valmiiksi liipaisimella, että pääsisi tappamaan.
”Eikö meillä pitäis olla jotain oranssia päällä?”
Se osa minusta, joka ei ollut täysi kaupunkilaistollo, ilkkui nyt, että olisihan minun pitänyt älytä kysyä jo ennen kuin tarvoimme metsän keskelle.
”Silloinhan se näkisi meidät ensin.”
”Mikä se?”
Jostain kauempaa kuului jotain.
Khraah… Khraaaaaah…
”Mikä eläin ääntelee noin?”
Maahan pudonneet oksat rasahtelivat, kun jokin asteli esiin metsän suojasta. Otus nousi takajaloilleen ja pakotti katseeni kohoamaan ylöspäin pitkin mustanruskean karvan peittämää ihmisenkaltaista kehoa. Näin hyvin myös sen raatelukynnet, pedonsilmät ja irvistyksen paljastamat hampaat.
Viileä kauhunvärähdys levisi kehoni ääriin. Märkä maa oli imaissut saappaani sisäänsä ja lukinnut minut paikalleni.
Otus loikkasi minua kohti. Kaatuessani näin vain teräviä kynsiä ja valkoisena välkehtiviä hampaita. Sitten pelkkää punaista ja kivun viiltäviä sahalaitoja, kun hampaat rikkoivat jalkani ihon ja upposivat lihakseen.
Pamaukset pirstoivat ilmaa. Kimeä yhtäjaksoinen piippaus jäi vinkumaan korviini ja peitti huutoni alleen. Jalkani vapautui hirviön hampaiden puristuksesta. Ruumis, jonka Ilkka oli ampunut täyteen reikiä, kellahti vierelleni.
”Onpa hyvä saalis! Iso kuin mikä. Kelpaa rehvastella Määtällekin, jos se taas alkaa omilla kaadoillaan kerskailemaan”, Ilkka juhli leikatessaan otuksen päätä irti. Toimenpide oli hidas ja siivoton. Hirviön veri sekoittui omaani ja värjäsi housuni mustiksi. Vaikerointini ei tehnyt ukkoon minkäänlaista vaikutusta. ”Olet sinäkin halju poika. Yritä nyt iloita.”
”Soita apua! Tästä tulee ihan hirveesti verta”, huusin. Ilkka ei tehnyt mitään auttaakseen vaan keskittyi saaliiseensa. Nyt hän roikotti mörön päätä valuttaakseen pois ylimääräisen veren. ”Meidän pitää lähteä heti. Ei tänne ole turvallista jäädä.”
”Poisko haluat? Ei mitään sen suuntaistakaan. Nyt etsitään toinen”, Ilkka sanoi ja kiinnitti pään reppunsa hakaan. Hän käänsi minulle selkänsä ja marssi syvemmälle metsään.
Ukko oikeasti jättää minut tänne, tajusin. Sain hänen piittaamattomuudestaan uutta raivon terästämää tarmoa sekä kaipaamani adrenaliinipiikin. Puristin jalkaani, kampesin itseni pystyyn ja nilkutin hänen peräänsä.
Sain hänet kiinni vähän matkan päästä. Olin valmiina laukomaan häntä päin kasan syytöksiä ja kirosanoja, mutta Ilkan muuttunut kehonkieli sai minut malttamaan mieleni ja vaikenemaan. Keskityin kuuntelemaan ääniä, jotka olivat naulinneet appeni aloilleen.
Toinen mörkö lähestyi verkkaisesti ja harkituin askelin. Se ei korahdellut, louskuttanut leukojaan tai paljastellut hampaitaan. Älykäs katse liukui minusta Ilkkaan. Mörkö pysähtyi eteemme ja pani pitkät eturaajansa puuskaan.
”Ei ole kovin reilua pitää kaveria syöttinä. Varsinkaan jos puijasit häntä. Puijasitko?”
”En…”
”Haista vittu!” huusin.
”Taisit puijata”, mörkö jatkoi ja naksautti kieltään toruvasti. ”Rohmukin olet vielä. Eikö yksi meikäläisistä riitäkään? Verenmaku suussa lähdit vielä minua jahtaamaan.”
Ilkka irvisti ja laski aseensa pettyneesti puuskahtaen.
”Äh, tämä ei kelpaa. Säännöt kieltävät kaatamasta älyllisiä mörköjä.”
”Niin kieltävät”, mörkö vahvisti. Sen huulille kaartui häijy hymy. ”Kas, kas, kuinka osat ovat vaihtuneet. Kipittäkääpä pois, pojat. Muuten minä hotkaisen teidät molemmat kitaani.”
Ilkan silmissä häivähti pelko. Hänen katseensa singahti ensin silmiini ja laskeutui sitten raadeltuun jalkaani.
”Eiköhän toinen meistä riitä.”
En ehtinyt sylkäistä vastalausettani, kun mies jo harppoi karkuun.
Sillä välin mörkö hivuttautui taakseni ja tarrasi kiinni takinselkämykseeni. Painoin silmäni kiinni ja odotin pahinta. Tunsinkin vain suuret kädet kyljilläni, kun mörkö nosti minut ilmaan, ja märkää maata takamuksellani, kun se laski minut hiidenkivelle. Se leikkasi housujeni kangasta terävällä kynnellään ja teki haavoittuneeseen jalkaani puristussiteen. Katsoin sen keltaisiin silmiin ja pidätin hengitystäni.
Mörkö taputti olkapäätäni, lipoi huuliaan ja nyökkäili tyytyväisenä.
”Hyväntahtoiset hölmöt ovat mielestäni pahanmakuisia. Ketkut ovat enemmän minun mieleeni”.
Ehdin nähdä vain vilauksen häntäkarvoista, kun mörkö kävi jahtiin.
(C) Pauliina Haapakoski 2025
Kirjoittajasta
Pauliina Haapakoski on spekulatiiviseen fiktioon erikoistunut novellisti. Hänen tekstejään on julkaistu Kosmoskynässä sekä Alennusvampyyri ja muita kummallisia kahnauksia -antologiassa. Jahti on satiirinen fantasianovelli, joka käsittelee ristiriitaista luontosuhdetta.