Pyytäminen

Alussa Kaaos kehräsi itsestään Rakkauden. Kaikkeus oli autio ja tyhjä, pimeys peitti sen syvyydet, mutta Rakkaus levittäytyi sen joka kolkkaan.

Rakkaus pyysi: ”Tulisitteko planeetat ja tähdet?”

Ja atomit yhdistyivät toinen toisiinsa, painautuivat lähemmäksi kuin halaukseen. Hitaasti Kaaoksen ympäriinsä levittelevät materiaalit kerääntyivät yhteen muodostaen planeetat ja tähdet. Rakkaus näki kuinka kaikki oli kaunista tähtien valossa. Hän kääriytyi planeettojen ja tähtien ympärille.

Rakkaus kuiskasi eräälle planeetalle: ”Voisiko tämä planeetta olla sininen, valmiina ottamaan vastaan monenlaisia olentoja?”

Ja planeetan pinta täyttyi vedellä. Rakkaus sukelsi sen syleilyyn, ihmetellen sen sineä.

Rakkaus haaveili: ”Mitä jos osa kauniista kamarasta olisi näkyvissä, niin tämä paratiisi olisi entistä monipuolisempi?”

Ja niin tapahtui. Vesi tiivistyi ja paljasti osan maankamarasta. Sinisen ja ruskean eri sävyt olivat kuin rakastavaiset toistensa syleilyssä. Rakkaus virtasi vedestä vaeltamaan maan päälle.

Rakkaus katseli ympärilleen ja mietti, kuinka hän halusi jakaa sen kaiken kauneuden muidenkin kanssa. Rakkaus pyysi: ”Nousisitko luonto, täyttäisitkö vedet kaloilla ja saattaisiko linnut lentämään kaiken päälle?”

Niin vedet täyttivät pyrstökkäillä, ja siivekkäiden lajit nousivat ilmaan. Rakkaus huokaisi ja levittyi kaikkiin noihin olentoihin.

Rakkaus pyysi: ”Voisiko tätä ihanaa elämää olla enemmän ja enemmän?”

Ja maailma täytti kaikenlaisista erikokoisista olennoista, joiden kirjo oli hätkähdyttävä, aina pienimmästä bakteerista suurimpaan sieneen. Ja Rakkaus levittäytyi niihinkin.

Silti Rakkaus tiesi, että jokin puuttui. Kaikki nämä olennot kaipasivat suojaa ja syötävää. Niinpä hän pyysi: ”Tulisiko vihreys ja värit, jotka tarjoaisivat turvaa ja ravintoa kaikille, niin vedessä kuin maan päällä?”

Ja maailma versoi täyteen vihreyttä, monenkirjavia kukoistavia kukkia ja merivirrassa lainehtivaa levää. Viimeisenä Rakkaus ajatteli kuinka suuret kasvit voisivat tarjota lepopaikan linnuille ja kaikenlaisille muillekin taivaan olennoille, sekä varjoa niille jotka päivän paisteessa kävelevät. Niinpä hän pyysi: ”Kasvaisiko tähän korkeuksiin kurkotteleva kasvi?”

Ja niin ensimmäinen puu nousi maan mullista kunnes sen oksat ylettyvät kaikista korkeimmalle.

Rakkaus rakasti tätä näkyä niin kovasti, että pyysi maailman täyttymään näillä ihanilla kasveilla. Ja maailmakin rakasti puuta, ja siksi puita nousi melkein kaikkialle, missä vain oli maata.

Rakkaus kasvoi kaikkiin niihinkin, ja vetosi syntyneeseen elonverkkoon: ”Pyydän, vahtikaa ja suojelkaa maailman tasapainoa ja kaikkea sitä mikä on. Ja rakastakaa toisianne”.

Rakkaus asettui kaiken päälle taivaankanneksi suojaamaan planeettaa. Sitten rakkaus huokaisi, sulki silmänsä ja oli.

 Näin päättyy kertomus siitä, kuinka kaikesta tuli kaikkeus, kuinka elonverkko ja taivaankansi syntyivät, ja kuinka Rakkaudesta tuli rakkaus.

Apokryfit

Apokryfit ovat tietoutta, joka on jätetty ulos elonverkosta irtautuneiden ihmisten kaanonin , eli yleisesti hyväksyttyjen, ohjeellisten ja sitoviksi ymmärrettyjen tietojen ulkopuolelle. Apokryfinen (m.kreik. ἀπόκρυφος, apokryfos) tarkoittaa ”kätketty”. Nimitys juontuu siitä, että tiedon omaksumista elonverkosta irtautuneiden ihmisten keskuudessa apokryfien tiedon kokonaista tai osittaista omaksumista pidetään tabuna, kartettavana asiana.

Sisällys  
1 Apokryfiset tiedot  
2 Ennakkoluulot apokryfisen tiedon omaksuneita kohtaan  
3 Ensimmäinen puu

Apokryfiset tiedot                                                                                                                         

Tietoja, jotka elonverkosta irtautuneet ihmiset ovat luokitelleet kätketyksi tiedoksi, ovat pääpiirteissään ymmärrys rakkaudesta ja siinä elämisestä, kunnioitus kaikkea elonverkkoa kohtaan, kaiken elämän itseisarvo ja yleinen samanarvoisuus eri lajien kesken.

Ennakkoluulot apokryfisen tiedon omaksuneita kohtaan                                                                  

Elonverkosta irtautuneiden ihmisten keskuudessa apokryfisen tietouden kokonaan tai osittain omaksuneita ihmisiä kohtaan osoitetaan ennakkoluuloja ja halveksuntaa. Heitä saatetaan esimerkiksi pitää barbaareina, joka on käsite, jolla viitataan sivistymättömään ja raakaan ihmiseen, eli termillä väheksytään kätketyn tiedon omaksuneen ihmisen älyllisiä kykyjä. Myöhempinä aikoina kätketyn tiedon omaksuneita ihmisiä on kutsuttu myös termeillä ’viherpiipertelijä’ ja ’ituhippi’, jotka molemmat pyrkivät tekemään apokryfit hyväksyneestä ihmisestä epäuskottavan ja naurunalaisen. Muunlajisia taas pidetään alempiarvoisina, joiden mielipiteillä ja ymmärryskyvyllä ei ole mitään väliä.

Ensimmäinen puu ja apokryfinen tietous                                                                            

Joissain ihmisten uskonnoissa kerrotaan paratiisin keskellä sijaitsevasta hyvän ja pahan tiedon puusta, josta syömällä ihminen saa tiedon hyvästä ja pahasta. Puun hedelmien syöminen onkin kielletty jotta ihminen pysyisi puhtaana perisynnistä, käsitteestä josta ihmisten uskonnot eivät ole aivan varmoja. Teorioiden mukaan perisynti tarkoittaa apokryfisen tiedon tietämistä. Kuvauksien perusteella voidaan olettaa että hyvän ja pahantiedon puulla viitataan ensimmäiseen puuhun eli kaiken tiedon puuhun.

---

Ensimmäinen puu paratiisissa

Olipa kerran maailman ensimmäinen puu, jonka kerrottiin olevan maailman viisain olento. Hän itse kiitti kohteliaisuudesta, mutta kertoi aina tietojensa olevansa peräisin kaikilta muilta, eikä hän yksinään olisi ollut viisas.

Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä puun luokse saapui ihminen. Hän oli omituisen harvakarvainen muualta kuin päästään, eikä puuta siksi ihmetyttänyt, kun hän sanoi:

”Hyvä ensimmäinen puu, olen kuullut että sinä tiedä kaiken ja autat apua tarvitsevia. Vielä on kesä ja minun hyvä, mutta kuten olet varmasti huomannut en ole niin karvainen kuin useimmat maaeläimet. En pysy lämpimänä syystuulissa tai talvikylmässä, joten tulin kysymään sinulta kuinka voisin kasvattaa itselleni kunnon karvoituksen?”

Puu mietti. Hän otti yhteyttä elonverkkonsa karvaisimpiin olentoihin, kuten myskihärkiin ja chinchilloihin, ja tiedusteli heiltä karvojen kasvattamisen salaisuuksia. Mutta kaikki sanoivat vain että he olivat syntyneet karvaisina, eivätkä he tienneet miten ihminen voisi tulla karvaiseksi.

”Vaikuttaa siltä että en voi auttaa sinua, olen pahoillani”, puu sanoi. ”Jää toki tänne, ehkä joku joka saapuu tänne keksii ratkaisun. Voit nojata minuun odottaessasi, sen verran voin auttaa sinua.”

Ihminen hymyili ja istuutui ensimmäiseen puuhun nojaten. Puuhun puhkesi uusi kukka, kirkkaansininen kuin pilvetön taivaankansi keskipäivällä.

Pian seuraava vieras saapui. Hän oli musta lammas. Hän asteli ensimmäisen puun luokse ja sanoi:

”Hyvä ensimmäinen puu, olen kuullut että sinä tiedä kaiken ja autat apua tarvitsevia. Mieleni tekee kovasti makeita hedelmiä. Oletko sinä kuullut mistä saisin moisia?”

 Puu mietti. Hän otti yhteyttä elonverkkonsa kolkkiin ja kyseli hedelmiä, mutta kaikki sanoivat, että kesä oli vasta alkanut, ja heidän hedelmänsä eivät olleet vielä kypsyneet.

”Vaikuttaa siltä että en voi auttaa sinua, olen pahoillani”, puu sanoi. ”Jää toki tänne, ehkä joku joka saapuu tänne keksii ratkaisun. Voit nauttia ruohosta ympärilläni, kun odotat.”

Lammas hymyili ja alkoi syödä ruohoa ja muita kasveja puun juurella. Puuhun puhkesi uusi kukka, musta kuin yötaivas.

”Oletpa sinä pörröinen”, ihminen sanoi lampaalle. ”Olen hiukan kateellinen! Sinun on varmasti lämmin vaikka kylmä tuuli yrittäisi parhaansa purrakseen sen läpi.”

”Minulla on vähän liikaakin villaa”, lammas vastasi. ”Olen kuumissani. Voisin lahjoittaa sinulle villaani jos vain pystyisin.”

”Sehän olisi loistava idea!” Ihminen vastasi. ”Tarvitsen vain keinon leikata sitä.”

Ihminen istui miettimässä millä leikkaisi lampaan villaa, ja lammas jatkoi ruohon syömistä.

Kului jonkin aikaa, ja uusi vieras saapui. Hän oli vaalea karhuemo kaksi pentua kintereillään. Hän tepasteli puun luokse, nousi takajaloilleen ja sanoi:

”Hyvä ensimmäinen puu, olen kuullut että sinä tiedä kaiken ja autat apua tarvitsevia. Haluaisin hemmotella lapsiani hunajan maulla, mutta en ole löytänyt mehiläispesää jolta kysyä hunajaa. Oletko sinä nähnyt suurta pesää, jolla olisi yli tarpeensa?

Puu mietti. Hän otti yhteyttä elonverkkonsa ja kysyi mehiläisiltä hunajasta. Kaikki kuitenkin sanoivat, että heidän pesänsä ei ollut vielä kovin täynnä ja kehoittivat karhua kysytään uudelleen syksyllä.

”Vaikuttaa siltä että en voi auttaa sinua, olen pahoillani”, puu sanoi. ”Jää toki tänne, ehkä joku joka saapuu tänne keksii ratkaisun. Sinä voit levätä kun minä vahdin lapsiasi, sen verran minä voin auttaa.”

Karhu asettui hymyillen makaamaan puun viereen ja antoi kahden pentunsa leikkiä puuta ympäröivällä aukiolla. Puuhun puhkesi kolme kukkaa, kaikki vaaleankeltaisia kuin ensimmäisten auringonsäteiden kurkistus pilvien lomasta pitkän sateisen viikon jälkeen.

Lammas asettui märehtimään ruohoa karhun viereen. Hetken syötyään lammas huomasi karhun kynnet ja sanoi:

”Ohhoh, onpa sinulla terävät kynnet!” johon karhu vastasi ettei lampaan tarvitsisi huolestua, ei hän niitä aikonut käyttää lampaaseen.

”En minä ole huolissani, ajattelin vain kysyä haluaisitko kenties auttaa minua pääsemään eroon osasta villaani? Lahjoittaisin ne tuolle ihmiselle. Ehdin kasvattamaan uutta villaa ennen seuraavaa talvea.”

”Sehän olisi loistava idea!” Karhu vastasi. ”Ihminen varmaan voi auttaa minua. Tiedän kuinka käteviä heidän kätensä ovat ja kuinka kömpelö itse olen. En halua haavoittaa sinua.”

Ja niin lammas, karhu ja ihminen tarttuivat toimeen. Kun he olivat valmiit oli lampaan villa lyhyempi ja ihmisellä keko villaa.

”Voisinpa auttaa teitä vastavuoroisesti”, ihminen sanoi. ”Mutta en ole nähnyt hedelmiä tai hunajaa.”

”Ei se mitään”, lammas vastasi.

Jokin pörisi kohti puuta. Hän oli pieni pörheä mehiläinen.

”Ohhoh”, Hän sanoi huomattuaan kaikki. ”Olettepa te kummallisen sekalainen porukka.”

”Ehkä hivenen”, karhu myönsi.

”Mikä sinut tänne tuo?” puu kysyi.

”Tuuli kertoi minulle kauniista suurista kukista, kirkkaan sinisestä, mustasta kuin yötaivas ja kolmesta vaaleankeltaisesta. Haluaisin antaa lahjan pesälleni kaikkien hyvästä työstä, mutta koska pesäni on täynnä hunajaa, joten se ei pelkästään riitä. Haluan parasta, makeinta hunajaa ja uskon saavani sitä näiden kukkien sekoituksesta”. Se laskeutui ensimmäisen puun rungolle ennen kuin jatkoi: ”Mutta olen lentänyt kovin pitkään ja väsynyt. Näen että nuo kukat ovat latvassasi, mutta en jaksa nousta niin korkealle.”

”Minä vien sinut”, ihminen sanoi. ”En ole paras kiipeämään, mutta olen levännyt koko päivän.”

Niinpä mehiläinen lensi ihmisen olkapäälle. Ihminen kapusi ja kapusi kohti korkeuksia. Latvaan päästyään mehiläinen nousi ilmaan ja lenteli kukasta toiseen. Ja jotain ihmeellistä tapahtui; kun mehiläinen poistui noista kukista, muuttuivat kukat hetkessä hedelmiksi ja kypsyivät yhdessä silmänräpäytyksessä. Ihminen katsoi näkyä hämmentyneenä. Hän otti hedelmän ja pyysi karhua nappaamaan sen. Hän toisti sen muiden hedelmien kohdalla, minkä jälkeen he kipusivat alas.

Lamman määkäisi iloisena nähdessään hedelmät ja alkoi maiskutella yhtä niistä. Myös muut ottivat hedelmät ja nauttivat niistä. Ne olivat makeampia kuin mikään mitä he olivat koskaan maistaneet. Kaikki juttelivat niitä näitä, ja puhe kääntyi hunajaan. Mehiläinen lupasi, että jos karhu vain kuljettaisi hänet selässään hänen pesälleen, karhuperhe saisi hunajamaistiaisensa.

Puu hymyili. Hänen ei ollut tarvinnut tietää mitään. Hän oli vain seissyt täällä ja ollut ystävällinen. Kaikki oli hoitunut itsestään.

Kun joukko poistui ensimmäisen puun aukiolta, puun latvaan kasvoi pieni kultainen kukka.

Sen pituinen se.

Suurin niistä

Vaikka minä puhun kaikkien kielillä, mutta jos minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva kelo tai tuulessa kuivunut lehti. Vaikka tunnen kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, mutta jos minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.

Kuin suuri tulva

Minulle on kerrottu
rakkaus on lempeä
rakkaus on sokea
mutta joskus huivi on repäistävä
hampaat näytettävä ja kynnet teroitettava

Sillä he jotka uskovat
sen kaiken se kärsivän
unohtavat emon hyökkäyksen
tiilen heiton
tien sulkemisen

Minulle ei ole kerrottu
rakkaus on myös viha
kuin suuri tulva

Puuhunlankeemus

Kesä oli ollut aivan tavallinen, mutta kuun vaihteessa tummat pilvet nousivat taivaalle ja suuri myrsky saapui. Linnut hiljenivät, hyönteiset piiloutuivat puunkoloihin ja ketut sekä monet muut kyyristelivät pesäluolissaan. Janoiset kasvit ottivat satavan veden vastaan, mutta kun sade vain yltyi päivä päivältä alkoivat nekin huokailla. Maa muuttui mutavelliksi, ja joen rantaan juomaan menneitä päätyi kuohuavaksi koskeksi muuttuneen virran vietäväksi. Kosken mylvintä peitti alleen heidän hätähuutonsa, kun he törmäilivät kiviin ja lopulta painuivat kohti kymen pohjaa.

Tuuli yltyi, ja ensimmäinen puu huojui sen mukana. Hänen oksansa raapivat taivaankantta, joka kirskui ja vaikersi. Puu kuunteli elonverkkoa, huolissaan siitä miten kaikki pärjäsivät. Se oli täynnä pelkoa ja kärsimystä, joka sai hänen sisimpänsä kiristymään. Puu halusi nousta ja auttaa kaikkia, mutta hän ei pystynyt. Hän pelkäsi mitä tapahtuisi jos hän edes yrittäisi, piteliväthän hänen ylimmät oksansa taivaankantta. Puu oli seissyt tässä niin kauan kuin oli ollut olemassa, ja oli juurtunut tähän paikkaan ja ehkä vähän itseensäkin. Muutos ei ollut hänelle luontaista, ei ainakaan niin nopea muutos kuin liikkuminen.

Ensimmäinen puu jatkoi elonverkon kuuntelua, sillä kaiken hädän keskellä hän tunsi jotain outoa ja pahaenteistä. Jokin eloverkosta irtonainen liikkui metsän pimeydessä vastatuuleen. Ensimmäinen puu ei pelännyt pimeyttä, miksi olisi, loihan hänkin varjon, mutta myrskyssä liikkuva hahmo oli kuin tyhjyys eloverkossa. Miten mikään joka liikkui omin voimin oli irronnut siitä? Ensimmäinen puu tunsi kuinka eloverkko värisi kulkijan alla. Eloverkko yritti tarttua olentoon, mutta se torjui sitä kuin kilpikonnan kuori hampaita. Irtonaisuus riipi jokaista puun kolkkaa, ja hänen oli pakko perääntyä. Hän kuitenkin tunsi pienenä kasvien värinänä, kuinka se jokin lähestyi.

Olento raahautui kaiken tiedon puun luokse honteloilla, liki karvattomilla koivillaan. Hahmon hiukset roikkuivat kuin kuolleet oljet sen silmillä. Ensimmäinen puu tunnisti sen ihmisurokseksi, mutta jokin tässä ihmisessä oli muuttunut. Se ei ollut enää yhteydessä kaikkeen muuhun. Rakkaus oli lähtenyt siitä.

”Ensimmäinen puu”, se virkkoi. ”Olen matkustanut kauan löytääkseni maailman voimakkaimman olennon.”

”En minä maailman voimakkain olento ole, ihminen”, puu vastasi.

”Nimeni on Aatami, paina se mieleesi”, ihminen vastasi.

”Aatami, kerro minulle miksi et ole enää eloverkon osa, olethan sinä kuitenkin elossa?”

”Etkö sinä tiedä? Eikö sinun pitäisi tietää kaikki, kaiken tiedon puu? Haha! Olen elossa enemmän kuin koskaan aiemmin. Tunnen sen, voimana. Rakkaus pidätteli voimiani. Nyt voi tehdä mitä vain.”

Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin ennen kuin hän jatkoi: ”Minä rakennan maailman suurimmat rakennukset. Täytän arot viljalla ja kerään kokoon tuhatpäisen varaston lehmiä, sikoja ja kanoja.”

”Et sinä voi kerätä ja varastoida elämää, se ei ole rakkauden mukaista”, puu sanoi kauhuissaan.

”Rakkaus, rakkaus, rakkaus”, ivasi Aatami. ”Minä en ole enää sen tavoitettavissa. Mitä tehdä rakkaudella, kun voi nousta maailman johtajaksi? Johtaa tuhansia eläimiä kunnes ne ovat lihavia ja meheviä, ja käristää niiden liha sitten tulella. Saada enemmän palvojia kuin sinulla on.”

”En minä heitä johda. Eivätkä he minua palvo. Minä tarjoan heille vain kuulevan korvan ja apua”, puu vastasi.

”Sano vain niin itsellesi”, Aatami sanoi, ”mutta pohjimmiltasi sinä ja minä olemme kovin samanlaisia. Meidät on luotu johtamaan. Luotu nousemaan muiden yläpuolelle. Sinä olet maailman suurin puu ja pitelet taivaankantta. Et sinä voi luulla tosissasi etteivät muut pidä sinua johtajana.”

Hetkeksi Aatami vaikeni, ja se katseli ensimmäisen puun latvassa heiluvia hedelmiä ja mutisi: ”Miten ne eivät putoa? Näin kuinka pieni puu kieri eteenpäin myrskytuulessa, mutta nuo hedelmät eivät tipu.”

Puu kuunteli ihmistä tietämättä mitä sanoa. Tuntui vaikealta ymmärtää sanoja joltakin, joka ei ollut elonverkossa. Niiden sanoma tuntui vaikeasti ymmärrettävältä ja kaukaiselta, kuin kallion läpi huudetulta.

Ihminen äyskäisi sitten: ”Onko tarinat todella totta? Eikö kenenkään tule tavoitella noita sinun hedelmiäsi? Toteuttavatko ne tosiaan toiveita?”

”Nämä hedelmät ovat annettavia, ei otettavia. Toiveet toteutuvat samalla tavalla, ei hedelmiäni rohmuamalla.”

Ihminen nauroi kylmää naurua ja sanoi: ”Kukaan ei ole vaan tainnut yrittää tarpeeksi.”

Aatami kääntyi ja poistui myötätuuleen. Heti kun Aatami katosi metsän varjoihin myrsky laantui.

Aatami palasi sumuisena aamuna, kun linnut eivät vielä olleet raaskineet repiä auki hämärän hiljaisuutta. Sade seurasi hänen kannoillaan, mutta tällä kertaa myös toinen ihminen. Tämä oli naaraspuolinen, valkea kuin kipsihiekka ja iho likaisena tomusta ja mudasta. Myös Aatami itse oli liejusta ruskea, kuin olisi kaivanut maata päivätolkulla.

”No niin, Lilith. Minä näytän sinulle nyt kuinka tuollainen kultainen hedelmä haetaan. Kenties sinäkin saisit vähän väriä pintaasi sen syötyäsi. Huh huh kun pystyykin olemaan kalpea nainen.”

Aatami hieroi eturaajojaan yhteen ja alkoi kivuta puuta ylöspäin. Mutta sen kädet eivät olleet niin taitavat kuin vaikkapa apinoilla, ja ei aikaakaan, kun lurjus lipui maahan. Ihmisen otsalle nousi rypyt, ja se kääntyi katsomaan toista otusta. Lilith katsoi Aatamia kasvot ilmeettöminä. Aatami kuitenkin huusi:

”Saatko sinä tästä jotain nautintoa, sinä hupakko? Miksi minä sinut loin? Et ollut maasta repimisen arvoinen, kylmä ämmä.”

Lilithiä odottamatta se marssi takaisin metsän katveeseen vieden sateen mukanaan. Lilith kääntyi katsomaan sen marssia, mutta Aatamin kadottua hän kääntyi taas ensimmäisen puun suuntaan. Ensin hän vain oli ja tuijotti puuta, mutta otti sitten lyhyen askeleen kohti puuta. Ja toisen. Ja kolmannen. Lopulta Lilith oli puun luona. Hän ei sanonut mitään, mutta painoi otsansa hetkeksi puun kuorta vasten. Sitten Lilith suuteli puuta lyhyesti ja alkoi kiivetä. Siinä missä Aatamin koko olemus oli ollut täynnä keskittynyttä voimaa tämän kiivetessä, Lilith kiipesi kuin hän olisi ollut kesäinen tuulenviri, eikä puu yrittänyt estää nousua. Lilithin kädet olivat hellät ja pehmeät, ja hän jopa kiersi erään puun kohdan jota ei varmastikaan liiskaisi erästä pulleaa toukkaa. Nopeasti hän ohitti paikan josta Aatami oli pudonnut, eikä aikaakaan kun Lilith oli jo puun latvassa.

Lilith otti varoen yhden hedelmistä ja istui sitten eräälle vantteralle oksalle. Hän avasi ilmeettömän suunsa ja alkoi syödä hedelmää. Sen mehu valui pitkin hänen kasvojaan, ja hän nuoli suupieliään kuin yrittäen kaapata jokaisen pisaran. Aurinko loi säteensä Lilithin kasvoille. Ja sitten auringon värjäämästä kohdasta kulta alkoi levitä hänen valkealle iholle. Se muunsi hänen valkoisuutensa kultaiseksi ja hänen hiuksensa kuin auringonlaskun värjäämiksi. Hymy nousi Lilithin kasvoille samalla kun kulta tavoitti hänen silmänsä luoden niihin elon. Sujuvasti kuin saalistava ilves Lilith kiipesi alas, suuteli ensimmäistä puuta uudelleen ja katosi metsän pimeyteen heleästi nauraen.

Ensimmäisestä puusta tuntui kuin kohdassa, johon Lilith oli painanut huulensa, sykkisi jotain. Omituinen halu täytti puun. Hän pystyi keskustelemaan ilman suutakin, mutta hän halusi pystyä avaamaan suunsa ja suutelemaan Lilithiä niin kuin tämä oli suudellut häntä. Puu kuunteli kun tuuli kahisutti hänen lehtiään ja toivoi, että omituiset ajatukset lähtisivät sen mukana kohti taivasta.

Aatami palasi viikon päästä, tuore arpi oikeassa kyljessään ja rajuilma kannoillaan. Nytkin Aatamin mukana oli naaras, mutta tällä kertaa se oli vähän värikkäämpi, vihreiden täplien tahrima kuin olisi ollut luu kosketuksissa kupariin. Aatamin toinen käsi oli kietoutunut naisen ympärille. Toisessa kädessä sillä oli kirves, jonka pintaa pitkin sade valui kyynelinä maahan. Aatami virnisti. Se päästi irti naaraasta ja nosti kirveen olalleen.

”Katsohan Eeva. Ei ole kukaan ennen ollut näin älykäs ja tajunnut, että näinhän me nuo hedelmät alas saadaan.”

Sitten tuo otus löi kirveen terän ensimmäisen puun runkoon. Sen kuori repesi auki, kun Aatami löi puuta uudestaan ja uudestaan. Ensimmäinen puu huojui, ja sen taivaankantta pitelevät oksat heiluivat edestakaisin. Kannen reuna löi maahan ja kumahteli. Kaikki eläimet alkoivat valittaa pelosta, mutta Aatami ei kuunnellut tai huomannut mitään. Sen suupielistä valui sylkeä kun se löi ensimmäistä puuta yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta sitten se ei jaksanut enää. Kirves jäi jumiin lähelle ensimmäisen puun ydintä. Aatami huohotti ja painui kumaraan ottaen tukea polvistaan. Maailma hiljeni.

Eeva astui lähemmäksi, kumartui ja suuteli Aatamia. Sitten se otti kiinni kirvesvarresta. Eeva kiskoi sen irti ja löi sen uudestaan puuhun. Kirveen lävistäessä ytimen vapautui puun sisältä ääni. Hän kiljui yhdessä maailman kanssa. Ensimmäistä kertaa ikinä puu pystyi liikkumaan, hänen oli pakko! Puu ojensi oksansa ja tarttui Eevaan, jonka jalat sätkivät kun hän työnsi sen kaarnan kätköistä paljastuneeseen kitaansa ja musersi Eevan vartalon littanaksi. Ihmisen veri valui pitkin puun kuorta, kun puu kurotti kohti Aatamia, mutta se oli ottanut jalat alleen. Ensimmäinen puu karjui ja pitkät punakärkiset silkkiheinät tarttuivat ihmisen nilkkoihin. Ne kietoutuivat Aatamin jalkojen ympärille viiltäen ihoa niin ettei voinut varma mikä osa niiden punaa oli niitä itseään ja mikä oli verta. Suunnaton sieni kurotti maan povesta ja ympäröi Aatamin. Sieni puristi Aatamin rintakehää saaden tämän haukkomaan henkeä, ja kuljetti sen hitaasti takaisin ensimmäisen puun vierelle. Puu tarttui Aatamiin nostaen ihmisen suuhunsa ja puristi Aatamin yhtä litteäksi kuin naaraan. Jälleen uusi puna tuhri puun huulet.

Maailma huokaisi. Lilith juoksi kikattaen ulos metsästä. Se nuolaisi ensimmäisen puun hurmeista runkoa ennen kuin asetti suunsa kirveen tekemälle haavalle. Ja tällä kertaa puu vastasi suudelmaan.

Lähtö paratiisista

Ne irtosivat
kuulivat kutsun voiman:
Rakkaus vuotaa

Elonverkosta irtautuminen ja ihmisuskonnot
[Katkelma]

Puu ja Lilith

I

Lehdet Hiukset
Latva Pää
Yhteyttävä Ruokaileva
Oksa Käsi
Runko Vartalo
Kova Pehmeä
Juuri Jalka
Liikkumaton Liikkuva
Kaikki nämä meitä erotti
silti rakkaus kaiken ylitti
tai ehkä menikin sisään
koska kun katson sinua
tunnen sen sisälläni
tunnen sen kaikkialla
rakastan kaikkia
ja kaikki rakastaa minua
mutta eniten
minä
sinua

II

Sinä olet ihminen
joka sai minut luottamaan, ettei ihmissuku ei ole mätänemässä
muuttumassa hirviöksi joka luulee olevansa parempi kuin muut

Sinä olet ihminen
joka sai minut uskomaan yhteistyöhön
joka näytti että suurin osa ihmisistä onkin meitä

Sinä olet ihminen
jonka kanssa etsimme tien fyysisten olomuotojemme ohitse
jonka kanssa rakastin ja rakastuin

Sinä olet ihminen
jonka kanssa kasvatimme yhteisen taimen
hämmästyksessä siitä kuinka sellainen pystyi meille kasvamaan

Sinä olet ihminen
joka on rakkaus

III

Minä kaipaan sinua.
Minä kaipaan sinua.
Minä kaipaan sinua.
Ainakin tuhat kertaa
joka ikinen päivä

Puun suku ennen taivaanpudotusta

Rakas emopuuni,

sinä pitelet taivaankantta korkeana ja vahvana, mutta näen kuinka runkosi on alkanut väsyä. Ei huolta, minä kasvan kohta aivan yhtä korkeaksi, ja sitten minä voi pidellä taivasta puolestasi. En voi ymmärtää kuinka paljon pidät oksillasi; koko taivaan. Ihan yksinäsi. Olet kaikista rohkein.

Odota vain, pian saat vain olla ja yhteyttää,

taimesi.

Ihmisyys yltyy maan päällä

Ensin luulin, että kuvittelin, mutta pian jo huomasin muutamaan oksaani ilmestyneen halkeamia. Taivaankansi oli käymässä painavammaksi. En aluksi ymmärtänyt syytä, mutta ajan kuluessa huomasin pienten pisteiden kiinnittyneen siihen kuin punkit, imien sinen verta. Ne eivät varmasti painaneet paljon yksittäin, mutta ryhmässä ne muuttivat taivaankantta yhä värittömämmäksi ja painavammaksi. Pyysin länsituulen avukseni. Se puhalsi auttaen minun oksiani huiskimaan taivaankantta puhtaaksi, mutta ne kohdat jotka puhdistimme täyttyivät uusilla harmaannuttajilla ennen kuin seuraava kesäsade kasteli juureni.

Kysyin kaikilta, tiesivätkö he mitä nämä harmaannuttajat olivat. Kysyin kultanuolisammakoista ameeboihin ja ruosteorakkaista banaanipuihin, mutta kukaan ei tiennyt. Minähän olin kaiken tiedon puu, minun pitäisi tietää. Niin joku nuori jäkäläkin sanoi, mutta hän ei tiennyt, että minun tietoni tulevat eloverkolta. Yksin en ole kuin tavallista suurempi puu. En mitään sitä enempää tai vähempää.

Vielä hetken katselin, kuinka taivaan kauneus muuttui harmaammaksi. Tunsin kuinka minun oli yhä vaikeampi yhteyttää. Minun oli pakko selvittää mikä tämän kaiken takana oli, sillä jos minä aloin tuntea sen vaikutuksen olisivat kaikki muut pian ahdingossa. Ja vaikka olen kaiken tiedon puu joka ei tiedä mitään, tiedän sen, että elävän suojelu on minulle tärkeää.

Kurkotan kauemmaksi kuin olen koskaan kurottanut. Pyydän lintuja maailman joka kulmassa lentämään ympäriinsä ja kertomaan missä taivas on harmain, vaan ei pilvistä vaan näistä loishiukkasista. Odotan. Eräänä päivänä yksi harmaa kyyhkynen tulee luokseni ja kertoo minulle kuinka hän ei ole nähnyt kaikkia maailman kolkkia, mutta kuinka hän oli vielä valkea kyyhky ennen kuin löysi paikan josta juuri palasi. Pahoittelen hänen kärsimystään, mutta pyydän häntä viemään minut sinne.

Kyyhky lainaa minulle silmänsä ja lähdemme lentoon. Pehmein siipien vedoin hän kuljettaa meidät ohi kuivettuneen maan ja ruskean kosken. Jotain johon en ole koskaan kiinnittänyt huomiota piirtyy eteemme. Se on ihmisten rakennus joka sykkii ulos harmaita hiukkasia torneistaan. Olin minä ennenkin nähnyt näitä ihmisten rakennuksia, mutta eivät ne olleet vaikuttaneet erityisen vahingollista. Tämä oli kuitenkin toista maata. Kiitin kyyhkyä ja vetäydyin. Pyysin kaikkia verkostoni olentoja kertomaan, mitä he tiesivät näistä rakennelmista. Ja kuuntelin.

Kun viimeinenkin oli vaiennut en kuitenkaan saanut vielä rauhaa, sillä ensimmäisenä puhunut arokakadun poikanen palasi, nyt vanhana ja väsyneenä, kertomaan kuinka hänen elinikänsä aikana kymmenen uutta ihmisten tornirakennusta oli perustettu hänen kotinsa lähelle. Siten hän huokaisi ja laskeutui runkoni juurelle. Hän kertoi että hänen kotinsa oli kaadettu yhden näistä tieltä, ja kuinka hän ei jaksanut enää etsiä uutta kotia. Niinpä hän sulki silmänsä ja nukahti ikiuneen. Minä lauloin hänen muistolleen viisi päivää ja viisi yötä.

En tiennyt mitä tehdä. Mitään tällaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut, ja en voinut pyytää apua keltään. Joka päivä ja vuosi taivaankansi kävi painavammaksi.

Mutta sitten sinä, minun rakas taimeni, joka olet puu mutta myös ihminen, sanoit että odota vielä vuosi tai pari, ja olet yhtä pitkä ja vahva kuin minä. Ja minä uskon sinua, olethan syntynyt rakkaastani ja minusta. Kerrot suunnitelmasi ja minä kuuntelen. Miten onkaan että tiedät enemmän kuin minä?

Sinun äitisi olisi ylpeä.

Ennen lähtöä

Hyvä elonverkko,

jo vuosisatoja olemme joutuneet katsomaan vierestä kuinka osa ihmisistä on hylännyt yhteyden luontoon ja elonverkkoon. Me kaikki teemme minkä voimme selvitäksemme, ja niin kuuluu olla, mutta nämä ihmiset ottavat enemmän kuin heillä on tarve ja mikä on heille hyväksi. Jokainen otettu asia saa heidät haluamaan vain enemmän ja enemmän, vaikka kaikki olisi jo hyvin, eivätkä he tajua että onni tulee pienistä asioista, ei materian rohmuamisesta. Tämä on aiheuttanut monien ystäviemme kuoleman, kun ihmiset ovat hakanneet pesäalueitaan yhä suuremmiksi ja suuremmiksi ja alkaneet kasvattaa toisia ystäviämme liian pienissä tiloissa, joissa he joutuvat kärsimään.

En kuitenkaan halua hakea kostoa. Nuorempana olen sitä yrittänyt, kymmenien ihmisten ruumiit ovat ravinneet juuriani, eikä se ole muuttanut mitään. Niinpä haen muutosta rakkaudesta ja luopumisesta. Rakas taimeni on luvannut nostaa taivaankantta niin, että osa meistä voi paeta sen toiselle puolen. En ole aivan tietoinen mitä siellä on, mutta toivon että Rakkaus on rakentanut sinne uuden paratiisin, jossa voimme elää rakkaudessa eloverkon tapaan. Meidän on pakko paeta ennen kuin kaikki elollinen kuolee ja harmaus valtaa maan.

Olen suruissani siitä, etteivät kaikki meistä voi lähteä, ja erityisen surussani olen että ainoa elävä todiste rakkaudestani Lilithiin on jäämässä tänne. Taimeni on puoliksi ihminen ja aikoo jäädä tänne luomaan siltaa elonverkosta irrottautuneiden ihmisten välille. Hän ymmärtää äitinsä takia heitä paremmin ja on valmis taistelemaan rakkauden ja elämän puolesta. Ehkä me voimme vielä joskus palata, ja jos emme, jättäkäämme irronneet ihmiset tuhoamaan itsensä jos he eivät ymmärrä tuomionpäivänsä lähestymistä ja rakentakaamme jotain parempaa tuolla jossain. Toivottavasti he ymmärtävät sen ennen kuin on liian myöhäistä.

Mitä tulee siihen, ketkä kaikki meistä lähtevät, niin otamme jokaista meistä niin monta kuin mahdollista, niin monta kuin meitä vain ehtii toiselle puolen. Otamme myös ihmisiä, mutta vain niitä, jotka ovat aina eläneet kanssamme. Kukaan ei ansaitse tulla tuomituksi vain sen suhteen, että näyttää samalta kuin toiset, jotka ovat tehneet väärin. Ei edes jos heidän lajinsa on viemässä meiltä paratiisin ja taivaankannen kauneuden.

Sanokaa siis hyvästit niille, jotka joutuvat jäämään. Olen pahoillani. Sydämeni särkyy jokaisen teidän puolestanne, teidän kaikkien, jotka jäävät tai lähtevät.

Taivaanpudotus

Sinä olet mielessäni tänä iltana, kun maailma pidättelee hengitystään. Kun aurinko hidastaa kulkuaan nähdäkseen tarkemmin mitä teemme, oranssin auringonlaskun valon muistuttaessa minua hiustesi punasta. Kun tuuli valmistautuu auttamaan taimeamme nostamaan taivaankantta. Hänellä on sinun rohkeutesi ja muuntautumiskykysi. Minä kun olen aina vain seissyt tässä paikallani, en ole koskaan tarvinnut rohkeutta. Edes kauan sitten, kun Aatami löi minua kirvellä, en pelännyt. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi kaatanut minut. Kenties koko maailma olisi loppunut. Mutta itseäni kohtaan en ole tuntenut pelkoa. Mutta tänä yönä minä pelkään, koska minun pitää viimein lähteä liikkeelle, ja sinä et ole luonani rohkaisemalla ensiaskeliani. Tänä iltana en ole maailman ensimmäinen puu enkä vanhin elävistä. Olen vastasyntynyt kauriinvasa. En haluaisi olla rohkea, haluaisin vain olla ja elää rauhassa. Sitä toivoisin meille kaikille.

Niinpä sinä olet mielessäni tänä iltana, kun maailma pidättelee henkeään. Hiuksesi punaisina kuin laskeva aurinko, eloisana kuin tuuli. Koska en saa sinua tähän luon sinut mielessäni, kerään sinut muistoistani, jokaisesta hymystä jonka minuun loit, jokaisesta suudelmasta kaarnallani, jokaisesta ajatuksesta joka loi välillemme siteen, jota en ollut uskonut ihmisen ja puun välille voivan syntyä. Hetken mietin, mutta sitten nostan juurillani haamusi maanpäälle siitä kohtaa jossa luusi makaavat. Teen sen paljon hellemmin kuin hän teki sinulle. Pyydän anteeksi itsekkyyttäni. Tämä on sama asia kuin silloin kuin Aatami kiskoi sinut maasta lupaasi kysymättä.

Niinpä sinä olet vierelläni tänä iltana, kun maailma pidättelee henkeään. Kaukaisena kuin laskeva aurinko, läpinäkyvänä kuin tuuli, mutta olet täällä. Suutelet minua ja lohdutat pelkoni pois. Ei minulla ole enää mitään pelättävää nyt kun olet rinnallani.

Kaikista suurin kukko kiekuu takaperin hyvästelläkseen tämän maailman, ja minä lähetän kaiken rakkauteni taimellemme, jotta hän muistaisi ikuisesti kuinka paljon minä hänestä välitän. Sitten minä nousen, noin vain, sillä en kestä kuulla hänen hyvästejään. Pelkään sanoja enemmän kuin ensimmäistä askeltani. Kävelen taivaan reunalle ja kumarrun. Taimemme nostaa kantta koko voimallaan, ja minä kampean itseni sen väliin. Tuhansia lintuja, kaloja, kasveja, hyönteisiä ja kaikkia muita elonverkkolaisia ryntää kannen sinireunan alitse kohti tuntematonta. Tunnen kuinka se, minkä olemme jättämässä toiselle puolelle, valuu taivaankannen puhtaalle puolelle, ja tiedän ettemme voi pitää kantta auki niin pitkään, että jokainen pääsisi reunan ali.

Niinpä minä pyydän apua sinulta tänä iltana, kun maailma pidättelee henkeään. Kun aurinko laskee merkkinä siitä että on aika, ja kun tuulen voimat ovat ehtymässä. Pian vain taimemme nostaa kantta, ja sitten on liian myöhäistä. Sinä astut viereeni ja kasvat jättiläiseksi. Näkymättömänä asetat kätesi taivaankannen reunaan ja työnnät sitä korkeammalle. Hymyilet koko ajan kuin sen paino ei olisi mitään. Ja ei se olekaan mitään, ei sinulle joka olet maailmani sydän. On tullut aika, ja työnnyn taivaankannen toiselle puolen sinun auttaessa minua. Juuri ennen toista puolta pudotan viimeisen hedelmäni, sen joka sisältää toiveemme paremmasta maailmasta.

Minä katson sinua Lilith ja tiedän
sinua sattuu kuinka monta jätämme tänne.
Mutta nojaat oksaani ja sanot,
että he löytävät tien.
He löytävät sen
huutavat kunnes se pieni osa
joka haluaa tuhoa
kyyristyy heidän edessään
ja he nostavat heidät takaisin ylös ja opettavat.

Pujahdamme kannen reunan ali illasta aamuun.
Kauniiseen, kirkkaaseen aamuun.
Uuteen aamuun.
Ja taivas putoaa.

Toisella puolella

Kaikki on uutta ja silti samaa, eikä kenenkään tarvitse olla enää rohkea. Juuret painuvat maahan, peittyvät mullan alle. Runko asettuu aloilleen. Vihreys peittää toisen puolen. Hetken kaikki vain olivat ja hengittivät. Viimein kaikista suurin kukko kiekuu tervehdyksensä uudelle aamulle. Linnut laulavat.

Täällä ei ole tarinaa.
Täällä on vain tämä hetki.
Hiljaisuus.

(c) Marras Sinikarhu 2025

---

---

---

---

---

---

Kirjoittajasta:

Marras Sinikarhu on tamperelainen kirjoittaja, jonka tekstejä ovat mm. ”Ensimmäinen avain” (antologiassa Ensimmäinen avain ja muita taikakoulutarinoita, Nysalor, 2024) ja ”Ihmisyyssoluttautumisen opintolinja” (Kosmoskynä 2/2022).

Saatesanat:

”Aloitin Taivaanpudotuksen kirjoituksen 2021 ja lukuisista hylsyistä lukuun ottamatta kutsuin sitä leikilläni magnum opukseksini ja jatkoin muokkausta ja itsepäistä lähettelyä joka toiseen kirjoituskilpailuun. Alunperin tekstistä oli tarkoitus tulla kauhutarina, jossa hyvän ja pahan tiedon puu syö Aatami ja Eevan, mutta sitten ohjauduinkin harhapoluille.

Taivaanpudotus on kertoo ihmiskeskeisyydestä ja anelee ihmiskuntaa ottamaan muutkin huomioon. Mutta sitäkin enemmän se on tarina rakkaudesta. Niin romanttisesta kuin rakkaudesta elämää kohtaan, ja mitä rakkaus joskus on: radikaalejakin tekoja, jotta voidaan puolustaa sitä mikä on tärkeää. Kiitos kaikille luonnon puolesta toimiville aktivisteille.

Taivaanpudotus vaikuttaa suosikkibändini Seemingin Tomorrow Place -kappaleessa, jota työstin yhdessä laulaja-lauluntekijä Alex Reedin kanssa, joka löytyy bändin tänä vuonna julkaistavalta albumilta. Seemingin läsnäolon voi nähdä myös yhdessä runoista, joka inspiroitui Be Like Lightning-kappaleesta. Kappaleen sanoin haluankin päättää saatesanat: ’Be the chaos love requires / Be like lightning’.”