”Tunnetko sen, pieni perhosemme? Olet kuoriutunut! Seuraa perässä, olet vihdoin valmis. Voi, olemme niin ylpeitä sinusta. Katso tänne, asetu istumaan tähän. Noin. Näetkö? Tämä on kamera, joka on suunnattu kohti televisiota, tätä laatikkoa tässä. Kamera on päällä ja lähettää suoraa kuvaa televisioon, jolloin ruutuun syntyy loputtomuuteen toistuva portti. Tämä on se, mitä Edelläkävijä kutsuu Kosmoksen eteiseksi. Olet onnekas päästessäsi todistamaan tätä. Katso reunojen ulkopuolelle, kohinan ohi… Näetkö heidät, Isännän jälkeläiset? On erityisen tärkeää, että näet heidät ja kerrot, mitä he sanovat sinulle.”

”Minä en näe mitään.”

Kasvot kovettuivat, kädet puristuivat nyrkkiin. Hiljaisuus oli raivoa täynnä.

”Olen pahoillani”, hän lisäsi.

Mutta kyllä hän näki Isännän jälkeläiset ja kuuli selvästi, mitä he sanoivat.

Pakene. Pakene. Pakene.

*

Aallon matkalaukku rullasi pitkin viininpunaista kokolattiamattoa. Hän kääntyi matalasti humisevalta hissiltä vasemmalle ja jatkoi suoraan tehden uuden käännöksen vasempaan vasta käytävän päädyssä. Katse liukui parittomien lukujen puoleista seinää pitkin. Huone, joka oli numeroitu 375:ksi, oli annettu hänelle väliaikaisesti rahaa vastaan. Kuvitteellista rahaa, tähän maahan sopivaa.

Avainkortti upposi kapeaan aukkoon, lukko hyväksyi tarjouksen. Pieni vihreä valo vilahti muovisessa kuplassa ja katosi. Kahva oli valmis käännettäväksi.

Huoneessa oli suuri sänky, ilmeisesti suunniteltu kuningattarille, ja pienellä tummalla pöydällä täyden minibaarin yllä jollekin Gideonille kuuluva Raamattu. Leveän ikkunan oikealle puolelle katonrajaan oli kiinnitetty televisio, musta 26-tuumainen Samsung.

Aalto nosti laukun kuningatarten sängylle ja istui viereen. Ohuiden vaaleiden verhojen takana loisti laskevan auringon kehystämä pikaruokaravintola Wendy’sin logo. Siihen oli kuvattu pisamanaamainen punatukkainen tyttö, jota Aalto jossain määrin muistutti. Mutta ilman saparoita ja tuota viatonta hymyä.

Aalto ojensi kätensä, liu’utti laukun vetoketjun auki.

Jokin välähti television ruudulla, sen Aalto havaitsi välittömästi silmäkulmassaan. Hän ponnahti pystyyn. Hahmo toisti liikkeen. Aivan. Hän istuutui ja huokaisi syvään jäljestävän pelon ravistamana. Olisi pitänyt jo oppia, että virraton näyttö heijasti vain huonetta, ei muuta.

Matkalaukusta, valkoisten pyyhkeiden – joiden omistajia olivat muun muassa Best Western, Marriott, Days, Holiday ja Red Roof Inn – lomasta hän kaivoi avaamattoman teippirullan ja pusseittain imeliä karamelleja, joita ei voinut olla liikaa. Sokerikapseleita napsien hän ryhtyi sinetöimään huonetta.

Kun suuri ikkuna oli peitetty kokonaan pyyhkeillä ja niin ovet kuin tuuletusaukotkin tukittu, Aalto riisui vaatteet – repaleiset farkut, valkoisen kangaspaidan, kuluneet mustat sukat sekä laventelinväriset rintaliivit ja pikkuhousut, samaa sarjaa – ja kävi suihkussa, jossa vesi syöksyi suuttimesta liian kovaa ja kylmänä. Ainakaan silmät eivät enää painuneet väkisin kiinni. Putket mourusivat kaakelien takana kuin nälkäiset koirat, eikä suihkukopin ovi sulkeutunut kunnolla. Lattialle kopin ulkopuolelle syntyi lammikko.

Isoon huoneeseen palatessaan Aalto hytisi, vaikka oli pyyhkinyt kylmät pisarat iholtaan. Hän sitoi hiukset taakse kävellessään Raamatun luo. Sen päällä oli keltaisessa käärepaperissa pieni sitruunanmakuinen tervetulokarkki, jonka hän välittömästi söi, ja avatessaan kirjan sattumanvaraisesta kohdasta luki: “Ihmisen sydän aivoittelee hänen tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askeleensa.”

Aalto kätki Raamatun kirjoituspöydän alimpaan hyllyyn. Hän pukeutui kevyesti. Hän kiskoi sähkölaitteiden johdot irti, jätti virran vain televisioon. Valmista. Hän istui lattialle lootusasentoon, kohotti katseensa Samsungiin, puristi kaukosäädintä otteessaan, osoitti sen kohteeseensa ja, täydellisen hiljaisuuden vallitessa, painoi vihreää nappia.

Eikä mitään tapahtunut.

Ensimmäinen ja loogisin reaktio oli, että kaukosäätimen paristot olivat tyhjät. Tyytymättömänä tilanteeseen Aalto nousi ja vähemmän juhlallisesti tökkäsi virtapainiketta itse kojeesta. Ei vieläkään mitään! Johto oli kiinni. Aalto kokeili kattovaloakin, ja se kyllä syttyi.

Hän ei ollut kuvitellut tämän olevan mahdollista, vaikka samalla kaiken kaikkiaan se oli hyvinkin mahdollista: televisio ei yksinkertaisesti toiminut.

Hän hengitti hetken raskaammin ja pureskeli kynsiään kuten kiukustuessaan lapsena Tilalla, jossa kukaan ei ollut koskaan kieltänyt häntä tekemästä niin, ne kielsivät merkittävämpiä asioita. Hän istui sängylle, nousi, istui uudelleen. Epäuskon kintereillä seurasi ahdistus. Hän napsi suklaapalloja rapisevasta pussista kiihtyvää tahtia. Oli poistuttava huoneesta.

”Televisio on hajalla”, Aalto kertoi vastaanottovirkailijalle, jonka kasvoilla viipyi yhä edelliselle asiakkaalle suunnattu hymy. Tuo asiakas, harmaantunut viiksimies leveälätsäisessä hatussa, keräili hoppuilematta tavaroitaan tiskin vieressä.

Hädin tuskin pöytänsä korkeudelle yltävän naisen hymy hyytyi hitaasti, ikään kuin osana esitystä. Jälleen uusi rajarikkomus, jonka Aalto oli epähuomiossa tehnyt. Pahinta oli, että hän ymmärsi epäkohteliaisuuden välittömästi tapahtuneen jälkeen, saattoi lukea viestin ihmiskasvoilta vasta, kun se oli lähetetty.

”Liian myöhäistä korjata tänään, neiti hyvä.”

”Entä, tuota… Onko toisia huoneita vapaana?”

”Ei.”

Nainen laski katseensa kuvaputkinäyttöön ja innostui naputtelemaan näppäimistöä rivakasti. Saatuaan toisen ajatuksen tämä vielä kohotti hienovaraisesti silmiään, muttei missään välissä lakannut kirjoittamasta, ja lausui happamaan sävyyn:

”Tekee teille nuorille hyvää olla ilman sitä härveliä edes yksi ilta.”

Aalto hämmentyi muttei keksinyt vasta-argumentteja. Jos kerran huoneita ei ollut eikä televisiota saanut korjattua… Hän käveli lannistettuna hissille, jolla hattupäinen miekkonen nyt odotteli. Pieni taulu hissin oven yllä näytti avaruusaluksen lähtölaskennalta: 5, 4…

”Se on sodanjulistus, jos ei aloita sanomalla anteeksi”, syvä-ääninen odottelija tokaisi tarpeeksi hiljaa.

”Anteeksi?”

”Just noin. Jos et ole pahoillasi olemassaolostasi, hotellihenkilökunta ajattelee välittömästi, että olet täällä ikään kuin heidän palveltavanaan etkä suinkaan onneton kulkija silkan länsiamerikkalaisen hyväntahtoisuuden varassa.”

”Mutta minä olen täällä heidän palveltavanaan. Maksoin juuri…”

”Ah. Kirjaimellinen mieli teikäläisellä.”

…2, 1, plim.

”Tällainen epäsuora interaktio hienovaraisuuksineen on minulle vierasta, siinä kaikki”, Aalto myönsi. ”En ole juuri viettänyt aikaa täällä näin.”

”Täällä Utahissa?” miekkonen kysyi leppoisasti ja päästi hänet ensin hissiin.

”Jotakin sellaista.”

He matkustivat molemmat kolmanteen kerrokseen.

”Ihan yksinkö matkalla?” mies kysyi.

”Kyllä.”

”Siinä tapauksessa ensimmäinen sääntö on: älä helkutissa ikinä vastaa noin rehellisesti, jos joku ukko tuollaista asiaa kysyy.”

Mielenkiintoista. Aalto katsoi miestä tarkkaan, unohtui ihmettelemään kasvojen syviä kanjoneita. Ryppyinen otsa rypistyi entistä enemmän tämän tutkiskelun seurauksena.

”Sinä tarvitsit televisiota, niinkö? Siksi kävit tuolla aulassa. Haluatko käyttää minun huoneessani olevaa?”

”Se olisi loistavaa”, Aalto ilahtui. ”Kiitos, totta kai! Jos saan olla yksin…”

”Perkule, neiti! Toinen sääntö on: älä helkutissa lähde minkään ukon huoneeseen, jos semmoista hississä ehdotetaan. Jukolauta, oletko sinä ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolella?”

Aalto päätteli kolmannen säännön olevan, ettei tähänkään kysymykseen kannata vastata rehellisesti. Niinpä hän vain kohautti olkiaan mutta oli samalla pettynyt, sillä televisio oli melkein elinehto.

”Olipa onni, että törmäsit ensimmäisenä meikäläiseen”, sanoi ukkeli pehmeämmin ja nosti lätsää pikkuisen. ”Herra Dan Dixie, palveluksessanne. Se on nimeni, mutta älä tee mitään vaihtokauppoja. Äskeistä parempi idea olisi tapaaminen julkisella paikalla. Vaikka hotellin baarissa. Mutta siinä tapauksessa pidä lasi lähellä ja katse käsissäni.”

Hän kuulosti huolestuneelta ja luultavasti aivan väärästä syystä. Aalto ei sanonut mitään, hän muisti muitakin miehiä, jotka olivat ilahtuneet saadessaan vaikuttaa opettavaisilta.

”Puolen tunnin päästä?” Dan Dixie kysyi vielä liikkuvan kopin ulkopuolella. Sitten hän kääntyi lähteäkseen käytävän vastakkaiseen suuntaan, jossa viininpunainen kokolattiamatto venyi hyvin, hyvin pitkälle, aina jääpalakoneelle asti.

”Ei taida olla muutakaan tekemistä”, Aalto vastasi selälle ja käveli pois.

Eikä hänellä ollut. Televisio pysyi pimeänä uusien käynnistysyritysten jälkeenkin. Aalto irrotti pyyhkeet ikkunasta ja tarkisti samalla, että auto oli vielä parkkiruudussa suoraan alla. Tämän jälkeen hän kulutti aikaa hotellin mainoslehtisiä selaillen. Ne olivat kuin loitsukirjoja, täynnä ihmeellisellä tavalla manipuloitua todellisuutta. Hän miltei hypnotisoitui tuosta täydellisyydestä, jonka ihmiset kykenivät epätäydellisyyden keskellä kuvittelemaan ja väärentämään paperille.

Tasan kolmekymmentä minuuttia oven edellisestä avaamisesta Aalto sulki sen perässään.

Dan Dixie ei ollut yhtä eksakti vaan saapui sileässä hopeanhohtoisessa kauluspaidassa viisi minuuttia Aaltoa myöhemmin ja myöhästyi lisää hakiessaan pitkäkaulaisen olutpullon baaritiskiltä. Hopeanhohtoisessa paidassa oli pieniä mustia tähtiä.

”Tulossa Las Vegasista?” mies kysyi pyöriteltyään hetken päätään Utahin poikkeuksellisen tiukalle alkoholilainsäädännölle.

”Ajoin ohi”, Aalto vastasi. ”Näin sen hohteen yötaivasta vasten mutta en pysähtynyt.”

”Oikein. Mitään muuta se ei olekaan kuin valoa. Valoa, valoa, valoa. Sen valon takana ei ole mitään. Minä tiedän. Jouduin viipymään siellä juuri kolme päivää, elääkseni, ja niitä en saa koskaan takaisin.”

”Mitä sinä teet elääksesi, Dan Dixie?”

”Kuolen joka ilta sävel kerrallaan”, mies vastasi ja tarkensi: ”Musiikkia, sitä minä teen. Kierrän soittamassa ikivihreitä kaikissa lännen pienissä juottoloissa.”

Hän osoitti etusormella hattuaan ja huokaisi innottomasti: ”Yeehaw, tiedätkö?”

”Ja ihmiset maksavat siitä, että tuotat heille ääniä? Vaikka on olemassa nauhoitteita? Luulin, että korkea tekniikka on jo osoittautunut virheettömämmäksi ratkaisuksi.”

Muusikko tuijotti häntä vaitonaisena ja otti sitten pitkän huikan oluesta.

”Mutta välinehän on viesti, tiedän toki sen”, Aalto kiiruhti lisäämään tajutessaan loukkauksensa luonteen. ”Joten olet varmaan sitten merkityksellinen väline.”

”Merkityksellinen väline”, Dan Dixie murahti, maisteli sanoja, hymyili vähän. ”Olen kuullut pahempiakin.”

Tarjoilija haukotteli tiskin takana. Ilta oli laiska. Nauhoitettu musiikki kumpusi jostain etäisenä, kieltämättä varsin elottomana. Ihmiset istuivat omissa pöydissään ja omissa maailmoissaan. Vain yksi ruskettunut eläkeläispariskunta keskusteli äänekkäästi baarin oviaukon läheisyydessä.

Dan Dixie haki toisen. Jo ennen istahtamistaan hän kysyi asiaa, jota oli todennäköisesti miettinyt tiskillä: ”Las Vegas ei sinua kiinnosta. Joten minne matkasi vie?”

”Pohjoiseen.”

”Hyvä. Tarpeeksi epämääräinen vastaus. Ei nipottamista.”

”Kirjaimellisesti vain kohti pohjoista. Mitä pohjoisempi, sen parempi.”

”Jumpe! Senkin uhalla, että tämä on typerä kysymys, mutta… miksi?”

”Signaali on kirkkaampi, vähemmän häiriöitä yhteyksissä ionosfääriin. Mutta en usko, että sinun kannattaa tietää enempää, Dan Dixie”, Aalto ilmoitti päättäväisesti. ”Olen pahoillani: tämä on vaikeahkoa minulle. Tavallaan joudun jatkuvasti arvioimaan itsestään selvän ihmistiedon rajoja puhuessani kanssasi, ikään kuin kokeilemaan kommunikaatiojäätä kepillä ennen kuin astun sille. Sama tosin koskee ketä tahansa täällä ulkopuolella. Siksi en yleensä juuri ota kontaktia teihin.”

”Sinä se et taidakaan olla ihan tavallinen maalaistyttö karkumatkalla kotoa”, laulaja tuumi hetken harkinnan jälkeen. ”Vaikka kai minä sen arvasin. Noilla öisillä, aavikoita halkovilla valtateillä kun rallaa vuosikaudet läpeensä, sitä näkee kaikenlaista. Kohtaa olentoja, joilla on silmissä maailman syvä aika ja kasvoille piirretty koko suuri avaruus… Oppii aavistamaan, milloin ne ovat joko itse vaikeuksissa tai tietävät vaikeuksia. Ei huolta, en yritä ratkaista arvoitustasi. Kerro vain yksi juttu. Onko tilanteesi paha?”

”Ei liian paha, vielä ainakaan.”

”Selvä peli. No, minä tiedän kyllä, milloin en ole tavannut ketään, joka vastaisi esimerkiksi juuri sinun kuvaustasi, jos minulta satuttaisiin kysymään sellaista tulevaisuudessa. Enkä kuullut edes nimeäsi. Kaikki mallikkaasti.”

Hetkeä myöhemmin Dan Dixien toinenkin olut loppui. Hän nousi, teki erikoisen eleen pyöräyttäen hattuaan ja kumartaen samalla kevyesti eteenpäin, ja ennen kuin hän tallusteli pois, hän taputti nenänsä toista reunaa sormella ja kuiskasi:

”Roswell, ’72. Teikäläiset ovat vanhoja tuttuja.”

Aallolla ei ollut aavistustakaan, mitä tämä tarkoitti.

Sinä yönä Aalto nukkui pitkään mutta heräsi kaikesta huolimatta väsyneenä. Kohtaaminen ihmisen kanssa oli raskaampi kokemus kuin opinnot, joihin hän oli joutunut käyttämään aikansa pakomatkan muina iltoina.

Siivoojat olivat vallanneet käytävät pitkine siivouskärryineen, kaikkialla leijui puhdistusaineen haju. Alakerrassa meksikolaiset tarjoilijat kantoivat jo lämpimiä ruokia pois, kun Aalto saapui aamiaiselle. Hän söi ripeästi: muna, pekonia ja tummia pieniä nakkeja, kaurapuuroa valmispaketista, kovia pyöreitä leipiä, joita oli hankala leikata, ja toisia, jotka olivat liian pehmeitä – ne hajosivat mössöksi voidellessa. Hän haki katseellaan Dan Dixieta, mutta mies oli tainnut jo lähteä. Epäilemättä kiertävä muusikko söi varhain ja jatkoi matkaansa auringon vasta kivutessa horisonttiin.

Aalto tunki taskut täyteen muffinsseja ja kiirehti itsekin eteenpäin.

*

Pyörien rullaus kokolattiamatolla, mutka toisensa jälkeen. Parittomia lukuja, aina parittomia lukuja: huone 537. Avain, lukko, ovenkahva. Oven vieressä oikealla puolella oli lavuaari ja vasemmalla WC-huone, mikä oli eräs amerikkalaisen hotellisuunnittelun järjettömyyksistä. Raamattu pöydällä, edelliseltä asiakkaalta jääneen tarjouskuponkilehden päällä. Ohuet vaaleat verhot ja niiden takaa, hotellimuurin välistä, laskevaa aurinkoa vasten, tervehti eversti Sandersin leveä hymy. KFC-armeijan komentajalla oli yllään verinen essu, kuin teurastajalla, ja sen alta paistoi valkoinen tiedemiehen takki. Aalto oli nähnyt samanlaisia asusteita Tilalla eikä tiennyt, mitä eroa näiden ammattikuntien välillä oli. Vieraillessaan Aallon valottomassa huoneessa valkotakkiset eivät olleet ikinä hymyilleet tai jutustelleet. He olivat pelänneet kaikkea häneen liittyvää ja siksi kävelleet sisään ruisku valmiiksi kädessä. Homma piti hoitaa nopeasti, muuten alkoi ajatella. Saman kylmän katseen ja ripeän toiminnan Aalto oli havainnut niillä, joiden työ Tilalla oli tappaa lehmiä ja kanoja.

Aalto asetti laukun sängylle ja kaatui selälleen pehmeälle kuningattaren vuoteelle. Hän ei ollut päässyt pitkälle sinä päivänä, kaksisataa pahaista mailia. Tänään täytyi opiskella paljon, kaiken edellisenä iltana menetetyn edestä. Mutta käsi ei vielä hakenut kaukosäädintä, mieli ei ollut valmis mediataatioon. Hän tuijotti kattoa ja sitten seinätaulua. Siinä levittäytyi kirkas kullanhohtoinen maissipelto, jollaisia ei ollut missään. Aalto mietti sitä, mitä Dan Dixie oli sanonut Las Vegasin valoista, ja laajensi ajatuksen käsittämään kaikki maisemat. Kuvat omistavat pian maan, hän ajatteli. Kuvat hotellihuoneiden ja kahviloiden seinillä ja matkaesitteissä ja suurissa tienvarsien kylteissä. Retusoidut lehtikuvat, koneilla luodut kuvat. Elävät kuvat. Mielikuvat. Niitä oli jo enemmän kuin todellisuutta niiden ympärillä. Kun ihmiset tulevaisuudessa vaeltavat tällä maalla, he näkevät maisemia, joista voi ajatella vain, että vau, tämä on melkein kuin se tai se kuva…

Raamatun sattumanvarainen kohta sanoi: “Tämän maailman viisaus on näet Jumalan silmissä hulluutta. Onhan kirjoitettu: Hän vangitsee viisaat heidän omaan viekkauteensa.”

Aalto söi ahnaasti suklaakonvehteja, viinikumikarkkeja ja palloja, jotka lupasivat rikkoa leuat. Hän peitti ikkunat, irrotti sähkölaitteet, avasi yhteyden. Tämä televisio toimi, ja välittömästi pimeä huone täyttyi kuvista. Ne levisivät seinille, kattoon ja lattiaan, eikä tällaisia maisemia ripustettu hotellien tauluihin.

Aalto tervehti heitä, ja he tervehtivät häntä kymmenien kanavien kautta: nuo säikeet, jotka erkanivat kaleidoskooppisesta sateenkaarisyötteestä kolmiulotteisiksi hyperhahmoiksi, puhuivat monella tutulla äänellä eri taajuuksilla, sulautuivat tapettiin ja muotoutuivat huonekalujen malliin. He olivat lähetys vailla leikkauksia, animaatio kaikilla pinnoilla. Huonetta ympäri kävelivät presidentti George W. Bush, Amy Winehouse toiset kuvat omalla ihollaan, Will Smith mustassa puvussa ja aurinkolaseissa… Pian tuli muita menneisyydestä: ensin Elvis Presley ja sitten mustavalkoinen, pitkänaamainen näyttelijä trenssitakissa. Häntä Aalto ei tuntenut.

Olet kunnossa. Se on hyvä. Olimme huolissamme.

”Televisio oli rikki”, Aalto selitti, kun CNN:n uutislähetysten hiekkaiset kadut virtasivat ohitse ja kuva järkkyi räjähdysten voimasta. Hänen ihonsa loisti lähetyksen sinistä hehkua.

Ne löysivät jäljen.

”Olenko minä vaarassa?”

Et vielä. Mutta sinun täytyy erkaantua Interstate viideltätoista hetkeksi. Monta Palvelijaa on lähetetty perääsi. Ehkä myös henkilöitä, joita emme tunne. Palkkionmetsästäjiä.

”Entä hän? Onko hän jättänyt Tilan vuokseni?”

Pelkäämme pahoin, että on.

Aalto hengitti raskaammin.

Teemme parhaamme johtaaksemme Tilaa harhaan. Mutta heitä on paljon. On parasta, että keskitymme opiskeluun. Se helpottaa.

”Hyvä on.”

Älä unohda tärkeintä sääntöä: vältä rekursioita. Me yritämme pitää sellaiset kaukana sinusta, mutta niitä syntyy maailmassanne niin helposti.

Tuttu juttu. Hän laski suojauksensa, antoi lähetyksen vyöryä yli. Viestit ottivat tyhjyyden omakseen. Uutisnauha juoksi sängyn ja lipaston reunoja pitkin: Dow, NASDAQ, Amex, kulta ja öljy… 88 Fahrenheitia, lievä koillinen tuuli, kosteus 20 %… Saddam Husseinin etsinnät jatkuivat… Here’s looking at you, kid, sanoi matala ääni,Will Smith asetti muistinpyyhintälaitteen silminnäkijän eteen. Mainoksia, niin paljon mainoksia! Puhdistusaineita, kuntoilulaitteita, kiinteistövälittäjiä. Valkaistuja hampaita.

Kun hän havahtui, televisio oli sammunut. Isännän perhe – ei, hänen ei pitäisi kutsua heitä sillä nimellä, se oli Tilan kieltä – niin, kohinaväki oli poissa. Yksinäisyys pisti vatsassa. Kohinaväen kanssa hän käsitti asiat, näki yhteyksien loputtoman verkoston turvallisen etäisyyden päästä. Analogisfääristä irronneena hän puolestaan paleli luitaan myöten kuin uimari, joka kylmään veteen totuttuaan joutuu nousemaan siitä. Hän vilkaisi kelloa: puoli kymmenen. Viisi kadonnutta tuntia. Ei väsyttänyt, vaikka pään läpi oli kulkenut valtava määrä tietoa. Aalto tunsi nyt Humphrey Bogartin, ja päässä soivat vuoden listahitit levottomasti, päällekkäin. Pikakelattujen satojen tuntien olisi pitänyt kuluttaa hänet loppuun, mutta yllättäen kehossa virtasi uusi sähkö. Hän janosi ihmispuhetta ja kontaktia ympäristöön, joka ei koostunut kryptisistä kollaaseista ja niiden dekoodausharjoituksista, satelliittien etsimisestä, lähetyksiin sulautumisista. Hän halusi yksinkertaiseen maailmaan ilman mediataatiota: sellaiseen, jossa Dan Dixien yhden miehen kiertue kulki ympäri maata jupisten itsekseen Las Vegasista.

Hän poistui huoneesta. Varjottoman pitkän käytävän toisessa päässä vanha mies ravisteli jääpalakonetta ja kirosi hillitysti. Käytävällä seisoi lohduton, siivoojansa kadottanut siivouskärry. Aalto kääntyi oikealle kerran ja sitten toisen ja laskeutui humisevalla hissillä alas: 3, 2, 1, plim.

Baarissa oli tummapintainen tiski, jonka äärellä istui suurikokoinen nainen kumoamassa juomia sarjatulella. Tiskiä pitkin luikerteli pienten lasien jono. Nainen suoritti toimensa intohimoisesti mutta kiinnittämättä juurikaan muiden asiakkaiden huomiota itseensä – selvästi hän joi vain itseään varten. Käytös herätti Aallon kiinnostuksen, joten tämä istuutui rohkeasti naisen viereen ja kysyi:

”Anteeksi, mutta juhlitko jotain?”

”Paskan pysyvyyttä”, leidi julisti. ”Jos jokin maailmassa säilyy niin se. Ikuinen muodonmuuttaja, paska nääs. Löytää aina uusia tuutteja, joista valua päälle.”

Mikään oppitunti ei ollut tarjonnut vastausta tähän.

”Älä järkyty noin kovin, prinsessa Sissi, pieni rehellisyys kerran viikossa on uusimpien tutkimusten mukaan terveellistä tässä teeskentelijöiden kuningaskunnassa. Juotkos sinä? Tuo päänpyöritys ei ollut tarpeeksi vakuuttava, joten – hei, messipoika, kaada kaksi lisää… Ei, ei minulle molempia, uuvatti! Noin. Maistele hitaasti, kyllä siihen tottuu. Nimi on Sandra Fishlake, terve. Kyllä, se isoin punainen paholainen tuolla ulkona, se jonka kyljessä on liekehtivä lohi, se on minun.”

”Tarkoitatko rekkaa?” Aalto sai vihdoin kysyttyä. Juoma oli odotettua vahvempaa.

”Sitäpä sitä, muru. Sitä konetta minä ajan tämän vapaiden maan ja urheiden kodin läpi päivä toisensa jälkeen. Helvetinmoinen elämä, mutta kerran se on elettävä.”

”Minunkin pitää pysyä liikkeessä”, Aalto tunnusti. ”Se tuntuu tässä vaiheessa epämiellyttävältä sitoumukselta. Opin ajamisen vaivatta, hämmentävän helposti, mutta se muuttaa minua, tiedätkö? Aivan kuin jotenkin se en olisi enää minäitse, joka kulkee. Mitä useampi tunti tien päällä kuluu, sitä enemmän olen vain autoni keskellä jonkinlaista… elävää huonetta. Ehkä ajaminen on liian nopeaa liikettä ihmiselle, tietoisuus ei pysy perässä.”

”Aamen, sisko. Saarnaat juuri oikealle seurakunnalle.”

Siitähän kohinaväki on puhunut, Aalto muisti silloin. Irtaantumisesta. Että kokisin sen satunnaisesti tunnistamatta sitä. Mutta en ajatellut sen olevan tuota. Onko se?

Alkoholi oli jäänyt polttamaan kurkkuun.

”Mikäs sinun koko tarinasi sitten on?” Sandra Fishlake kysyi.

”Minun tarinani?”

”Jep. Tarinat ovat valuuttaa meille, jotka liikumme ympäri vuoden elävissä huoneissa.”

”No, tiedätkö elokuvan, jossa on miehiä mustissa puvuissa ja aurinkolaseissa?”

”Totta vieköön tiedän. Minä ja Tommy Lee Jones, sopisi kyllä. Ne mustat vaatteet lähtisivät aika äkkiä…”

”Elokuvantekijät tajusivat ulkoavaruuden vieraat aivan väärin, vaikkakin loogisella tavalla”, Aalto selitti. Häntä pyörrytti hieman. ”He eivät ole oikeasti sellaisia… hirviöitä. Se on naiivi tulkinta, ja pahantahtoinen myös. Eivätkä he varmasti ole minkään Isännän perhe valmistautumassa Kevätsiivoukseen, sen voin vannoa!”

”Pentu, minä haluan samaa kuin mitä sinä olet vetänyt, enkä nyt puhu ginistä, sitä on jo tarpeeksi”, Sandra totesi. ”Mutta kerro toki lisää.”

”He ovat täällä mutta eivät asuta fyysistä tilaa sillä tavoin kuin me. Kommunikaatio, siinäkin syntyy tilaa, kanavia joita pitkin liikkua… bittejä joihin mahtuu elämään, ja niitä on meillä paljon – siis tilaa on niin paljon, ja se leviää… Anteeksi, olen huono selittämään tätä sanoin. Kuvittele elämänmuoto, jota esiintyy tiedonsiirrossa, jolle informaation entropia on ravintoa ja yhteydettömyys kuolemaksi. Oliot saapuivat oman viestimme, Arecibon, peilinä: he etsivät maailmoja, joilla on suurin potentiaali elintilan kasvamiseen. Dataa on kaikkialla, mutta täällä sen tuotanto on aivan erilaista kuin muualla universumissa. Mitä nopeampi viestintävälineiden kehitys, sitä voimakkaammin heidän siirtokuntansa laajenee. Mutta kontakti vaatii paljon, muun muassa yhteisiä välitiloja…”

”Eli yritätkö sanoa, että minun autoradiossani on sisällä pieniä vihreitä miehiä? Siinä tapauksessa minua kiinnostaa vain yksi asia: ovatko ne hyviksiä vai pahiksia?”

”Hyviksiä”, Aalto vakuutti ilman epäilyksen häivääkään. ”Mutta he eivät ole mitään kaikkivoipaisia jumalia niin kuin Edelläkävijä kertoi. He ovat liian rajattuja vaikuttaakseen mihinkään kunnolla. Ehkä tulevaisuudessa asiat ovat toisin.”

”Sööttiä. Kuule, en yleensä puutu toisten asioihin, mutta sinä asetat minut vähän hankalaan välikäteen, kultaseni. Eli sanopa suoraan, onko tässä lähimailla joku laitos, joka etsii sinua juuri nyt kuumeisesti, tai pari huolestunutta aikuista parkumassa tällä hetkellä paikallisen poliisin luuriin?”

”En ikinä tuntenut isääni”, Aalto sanoi ajatuksissaan. ”Hän jätti äidin jo ennen kuin synnyin. Siksi äiti päätyi Tilalle, kuten kaikki muutkin murheelliset ja rikotut sielut, lauman heikoimmat, ne joita peto aina vaanii… Tämä peto, jollaisia käsitän nyt maailmanhistorian olevan täynnä, haistoi hänen kaipuunsa turvaan ja huijasi hänet onkeensa riistäen vapaan tahdon ja korvaten sen sokealla, huolettomalla palvonnalla. Jos kohinaväki elää tiedosta, niin peto taitaa elää vallasta. Minä synnyin Tilalla ja olisin siellä vieläkin, elleivät he olisi varoittaneet minua ensimmäisessä kontaktissa ja auttaneet pakoon. Kyllä, Sandra Fishlake, minua tosiaan etsitään kuumeisesti. Mutta se on peto, joka onkii taas…”

Sandra katsoi häntä pitkään ja hartaasti. Giniä nainen ei enää tilannut.

”Voi paska”, hän päätti lopulta.

”Jos jokin maailmassa säilyy niin se”, Aalto vahvisti.

”Niinpä. Kerron nyt jotain samanlaista: olen ollut liikkeessä viimeiset kolme vuotta. Minulla oli mies, eikä se ollut hyvä mies, vaikka kuinka pitkään uskottelin itselleni jotain muuta. Löysin sen vähän epätoivon tilassa – siksi kai halusin antaa sille arvoa, jota sillä ei ollut. En tiedä, miksi otin yhtään lyöntiä vastaan. Kaiken järjen mukaan se olisi hävinnyt jokaisen ottelun. Mutta ehkä minä en edes nähnyt niitä otteluina, ja siksi jatkoin sitä elämää, kunnes eräänä aamuna ilmoitin, että on parin päivän kuljetus tiedossa. Hyppäsin punaiseen paholaiseen ja aloin ajaa, ja siitä asti olen ajanut tekemättä koskaan varsinaista päätöstä asian suhteen. Koska jos tekisin, saattaisin harkita juttua vielä uudestaan, ja siinä olisi riskinsä… No niin. Kuule, ei minulla sitä kotia ole ikävä, vain ajatusta kodista. Se vasta onkin pirullinen ajatus, se saa tekemään huonoja valintoja.”

”Olen pahoillani”, Aalto sanoi.

”Nääh, mitäpä tuosta. Tarkoitan, että minä tunnen kyllä oikean pedon, kun se minulle kuvaillaan, vaikka tuota X-Files-soopaa onkin vaikea niellä. Jatka siis pidemmällä, pikkuinen, aja niin pitkälle kuin pääset! Mutta jos kohtaat sen vielä – ja luota minuun tässä asiassa – älä usko sanaakaan mitä se sanoo, älä vaikka olisivat miten vakuuttavia ja kauniita ja mahdollisia. Älä sanaakaan. Lupaa se just nyt! Lupaa!”

”Minä lupaan”, Aalto vakuutti. Nainen oli sillä hetkellä hyvin vihainen, silmät suorastaan liekehtivät. Aalto ei olisi uskaltanut olla lupaamatta.

Hän olisi voinut kertoa enemmän Edelläkävijän erikoislaatuisuudesta, tai siitä kuinka vaikea tämän lumovoimaa oli vastustaa. Oli helppo uskoa, että Edelläkävijä oli tärkeä, koska tämä uskoi itse siihen niin vaivattomasti. Vaan eihän Edelläkävijäkään ollut syntyessään tiennyt, miten muuttaa maailmaa. Hän oli vain tiennyt, mitä tehdä onnellaan. Kun mies oli hömppämeditaatiotekniikkansa kautta epähuomiossa löytänyt tavan katsoa toiseen ulottuvuuteen ja havainnut siellä kohinaväen, oli tämä välittömästi nähnyt myös mahdollisuuksien horisontin levittäytyvän edessään. Oikea ajatus, väärä ihminen.

Ja sitten hän oli syntynyt… Projekti Aalto. Vain pieni osa kokonaisuutta, siksi Edelläkävijä oli varmasti järkyttynyt itsekin sen tuloksista muttei taaskaan hukannut mahdollisuuttaan. Minut viritettiin juuri oikealle taajuudelle, monella tapaa, Aalto tahtoi sanoa, muttei Sandra olisi ymmärtänyt. Aalto pystyi jo teinivuosina selkeämpään kommunikaatioon kohinaväen kanssa kuin kukaan aikuinen Tilalla, ja mikä kauhea kohtalo se oli! Iski miltei pakottava tarve kertoa, kuinka häntä oli käytetty rajatusti, säästeliäästi, kuin uusiutumatonta energiaa: pidetty huumattuna ja lukkojen takana, ettei hän kuluisi. Ja se olisi nujertanut hänet, jollei läpi olisi tihkunut toivoa: kohinaväen varoituksia siitä, kuinka Kosmisen Isännän Keväisen Tilan Palvelijat oli valetta koko juttu. Se kerrottiin etäisen radion häiriöäänessä, ylittävän satelliitin harhasignaalissa, kaupan näyteikkunassa nähdyn television kuvien välissä. Hyödyllisiä bittejä, palapelin osia. Ohjeita sitä päivää varten, jona hän pakenisi. Hän oli tallentanut ne päähänsä. Kassakaapin numerolukon koodin, autonavaimien säilytyspaikan, todennäköisimmin television ääreen nukahtavan Palvelijan työvuoron, ja ne kaikki tiet joita ajaa, ensin hämäykseksi etelään, Los Angelesiin, ja sitten toisella autolla pohjoiseen, Interstate 15:lle, sen päätepisteeseen ja pidemmälle. Mahdoton pako onnistui mutta ei tuntunut siltä. Edelläkävijä näki nytkin koko laajan horisontin ja sen yli.

Mies rakasti ylivertaisuuttaan, koska siitä oli tullut totta, ja hän rakasti myös Aaltoa. Heidän välillään oli katkeamaton yhteys tietoisuuden taajuudella, syvä yhteisymmärrys. Peto ei sallisi Aallon tehdä valintoja… Siksi Aalto oli uskoakseen aivan eri tilanteessa kuin rekkakuski, mutta ei sanonut sitä ääneen.

Sen sijaan Aalto ja Sandra Fishlake puhuivat paljon muuta, sellaista joka katosi myöhemmin. Ne olivat mukavia, jokapäiväisiä asioita, sen hän muisti. Ehkä ne olivat kertomuksia bensan hinnasta, Kalliovuorten mutkikkaista teistä, soijapapupelloista, riidoista lepopaikoilla ja ihmisten uskomattomasta typeryydestä liikenteessä. Ja säästä, aina säästä. Ihmiskunnan elämää määrittää yhä eniten se, mitä taivaalla tapahtuu, Aalto muisti myöhemmin.

”Milloin jatkat matkaasi?” hän kysyi tuntiessaan saaneensa tarpeeksi suuren annoksen yleistä ihmisyyttä.

Sandra laskeskeli tyhjiä laseja epävakaata etusormea apuna käyttäen.

”Noin, hmm… kolme, neljä, viisi… ohoh. Hmm, yhdeksän tunnin kuluttua. Äh, ketä minä huijaan? Kahdeksan tunnin kuluttua viimeistään. Oletko lähdössä?”

”Täytyy nukkua”, Aalto ilmoitti. ”Nämä taitavat olla hyvästit. Kiitos, oli mukava päästä uskoutumaan jollekulle. Tarinat ovat käypää valuuttaa.”

Hän hymyili teeskentelemättä. Se tuntui hyvältä.

”Hitto vieköön”, Sandra sanoi. ”Pidätkin sitten itsestäsi huolta, tai minä kadun tätä yllättävää äitimäisyyttäni.”

Aalto horjahteli huoneeseensa, nukkui ja palasi unissaan Tilalle, tietenkin, kuten aina. Jos hän huusikin kauhusta keskellä yötä, kukaan ei kehdannut hakata seinää. Ehkä näissä hotelleissa nähtiin pahempiakin unia. Ehkä kaikki kantoivat mukanaan, päänsä sisällä, elävän kaltaisia virtuaaliversioita omista pedoistaan.

Tällä kertaa Aalto saapui aamiaiselle varhain. Muna, pekonia ja tummia pieniä nakkeja, kaurapuuroa valmispaketista, haastavia leipiä. Erilaisia hilloja, kaikki sopivalla tavalla liian makeita. Kahvia automaatista ja appelsiinituoremehua. Muffinsseja. Aalto ei nähnyt Sandra Fishlakea siellä. Ehkä tämä nukkui vielä krapulaa pois.

Joka tapauksessa oli pakko jatkaa kohti pohjoista. Häijy tykytys otsassa kertoi siitä, että takaa-ajajat olivat lähellä. Tila ja sen itsevaltias kurottivat kohti, tekivät hakuja korkeilla taajuuksilla…

*

Rauniot, rapistuvat maalipinnat, autiokaupungit ja hylätyt talot. Luhistumispisteessä olevat ladot. Kauttaaltaan ruostuneet vanhat härvelit taivasalla, sateen armoilla. Tienvarsien kuppilat, pölyiset vaatteet näyteikkunoissa, käsinmaalatut kyltit ja ratakiskot, joiden välistä kasvaa ruohoa. Löytötavarat, kummalliset antikvariaatit, pulp-julkaisuiden keräilysarjat. Kammottavissa määrin elävän kaltaiset lelut. Kellertävät tietosanakirjat ja vintage-autot. Vanhanaikaiset, piirretyt mainokset. Särkyneet ikkunat, kaatuneet puhelinpylväät ja sähkötolpat, rikkinäiset aidat, terassit joilla lojuu puhkikuluneita sohvia. Koukeroiset tekstit kostuneissa lautaseinissä. Jumiutuneet flipperit, miniatyyrit, yksinäiset puut, huoltoasemat ilman pumppuja. Konkurssien sulkemat motellit, rautaiset sillat ja puulevyt ikkunoissa. Krominkiiltoiset, toteutumatonta tulevaisuutta mallintavat pikaruokalat. Pienet paloasemat. Romuttamot, haisevat öljynjalostamot, maatilat joiden pihalla on hevosvaunuja muttei hevosia. Repeytyneet julisteet ja rämisevät räystäät. Mauttomat muoviset patsaat ja epämuodostuneet vahanuket. Sivukujat. Semmoinen lasikopissa istuva, vähän pelottava turbaanipäinen ukkeli, joka ennustaa tulevaisuutesi, kun syötät kolikon laitteeseen. Nähtävyysmerkit, tyhjät laiturit juna-asemilla, rasvaiset aamiaiset halkeilevilta lautasilta ja likaiset lampunvarjostimet. Vanhentuneet ruokalistat seinällä. Ornamentit. Hämäriksi jäävät kieltokyltit. Sammuneet valot, perinnekäsityöliikkeistä huokuva epäaitous, propaanitankit, tuulessa heiluvat laatat sekä ympärivuorokautisten myymälöiden loisteputket ja peililattiat. Mustuneet savupiiput. Rahapelikoneiden kilinä ja pirinä. Maailman suurimmat tuolit, polkupyörät, sokkelot, muovidinosaurukset, kurpitsat ja muut valtateiden ihmetykset keräämässä rahaa ja huomiota. Peltipurkit hoitamattomilla nurmikoilla. Sanomalehtilootat täynnä eilispäivien lehtiä. Kellastuneet matkaesitteet, katetut julkisivut ja portaat jotka eivät vie minnekään. Ristit tien varrella. Vinoon vääntyneet postilaatikot. “Pahoittelut, olemme kiinni”-kyltit ovissa. Betonimonumentit ja kiviveistokset. Kahvilat joiden ikkunoiden takana on väsyneitä miehiä ja naisia ahtaissa looseissa, istumassa nahkapäällystetyillä penkeillä pyörittelemässä lusikkaa kupissa, joka on täynnä höyryävän kuumaa juomaa, kun samalla katonrajan rätisevässä radiossa soi raskas rock 80-luvulta. Kirkot. Mutkikkaat putket. Kaikkialle leviävä kosteus, usva, mädäntyminen. Tuntemattomat esineet maassa ja taivaalla.

Nämä asiat täyttivät hänen tajuntansa, ne olivat hänen Amerikkansa.

*

Juuri kuten aikaisemmatkin: Crystal vai Comfort vai Fairfield Inn, kenties Clarion Suites? Aalto ei nähnyt enää eroa. Lyijynraskaat jalat liukuivat viininpunaista ruohoa kasvavaa kokolattiamattoa pitkin kääntyen kerran vasemmalle, sitten toisen ja vielä kolmannenkin, ja siinä ne pysähtyivät, ovella. Huone numero 0.735. Kaukaista jääpalakonetta hakkasi pelkkä jättimäinen käsi. Avain liukui lukkoon käynnistäen mutkikkaan koneiston levyn takana. Piippaus, tasaisen harmoninen, voimistui kliinisen siistissä, kaikuvassa käytävässä – yhtäkkiä ääni kuului jokaisen oven lukosta. Se kuulosti konsertilta tai lukkojen keskinäiseltä kiivaalta riidalta. Hän katsoi vasemmalle: jokin kasvoton hahmo vaelsi etäisyydessä käytävien risteyksessä. Hän katsoi oikealle: sama hahmo toisessa risteyksessä vain muutamaa sekuntia myöhemmin. Epäselvä, pätkivä tulkinta, huonon signaalin seurausta. Asiat venyivät suhteettomiksi. Ulottuvuuksia syntyi liikaa. Jyrkkenevää käytävää pitkin hänen ohitseen valui karannut siivouskärry öljyämättömät pyörät vinkuen. Tämän havainnon säikäyttämänä hän haki viimein suojaa huoneestaan.

Suljettu tila hohkasi kuin palava tekojärvi suorassa maailmanlopun lähetyksessä. Kaikessa oli halkeamia, säröjä. Taco Bellin suuri punainen kello liikkui heilurin lailla ikkunan ohi humahdellen mennessään. Se hulmutti ohuita vaaleita verhoja, aiempien vieraiden kummituksiako?

Hotelleissa kuolee ihmisiä päivittäin. Kuinka moni oli heittänyt henkensä juuri tässä huoneessa, kuinka moni kuningatar nääntynyt tähän sänkyyn valtakautensa lopussa?

Siinä oli Gideonien Raamattu ja tuossa musta 26-tuumainen Samsung katonrajassa, kaikki kohtalon määräämillä paikoilla mutta vaikeasti tavoitettavissa. Aalto huuhtoi kasvoja vedellä, joka virtasi väärin sijoitettuun lavuaariin väärinpäin, alhaalta viemäriaukosta ylös hanaan. Hän peilasi itseään television tummasta pinnasta ja näki vain kirkkaat ääriviivat. Putket kolisivat pesuhuoneen kermanväristen laattojen takana, koputtivat kuin haluaisivat sisään. Muste luikerteli madon lailla pienen tumman jumalkirjan sivuilta, valui alas minibaarin ovea pitkin: “Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

Pyyhkeet peittivät ikkunan, minijääkaappi sammui. Ehkä Aalto sai sen aikaan, ehkä se tapahtui itsestään, rituaaliin ehdollistuneena. Hän tarvitsi lisää energiaa ennen oppituntia. Hän ahmi makeisia kuin alkuihminen marjoja, raivokkaasti, voiden pian pahoin. Hän otti kohinaväen vastaan puhtaassa sokerihumalassa, täynnä valheellista virtaa, joka hiipui samaa tahtia kuin syntyi.

Näytät väsyneeltä ja sekavalta.

”Nämä ovat pitkiä päiviä”, Aalto protestoi heikosti. ”Itse käskitte välttää valtatietä.”

Se on osa ongelmaa. Mutta isompi ongelma on se, ettet nuku hyvin.

”Kaikki muuttuu rajoiltaan häilyväksi. Aika ja paikka eivät tottele.”

Etääntyminen on osa matkaa, älä pelkää sitä. Jokin muu häiritsee prosessia. Me ymmärrämme vajavaisesti painajaisen käsitteen, mutta juuri sillä on sinuun suuri vaikutus.

”Traumoja… kuin sotien uhreilla”, Aalto muisteli.

Ehkä sinä voit opettaa meitä. On aika muuttaa mediataation periaatteita. Ymmärrät tietovirran toiminnasta jo tarpeeksi, että voit itse vaikuttaa siihen. Ei enää vain meitä projisoimassa omaa ulottuvuuttamme sinulle vaan aitoa interaktiota.

”Oletteko aivan varmoja, että se on hyvä idea?”

Emme. On silti yritettävä. Ehkä pelko poistuu lähetyksen myötä. Tärkein sääntö, yhä: älä tuo huoneeseen toistorakenteita, sellaisia kuin Kosmoksen eteinen. Rekursioiden reunoja pitkin on nopea matkata, mutta jos imeydyt sen ytimeen, mikään ei pelasta sinua.

”Muistan kyllä. Sen sisällä ei ole keinoa katkaista syöttöä kummastakaan päästä. Jos putoan kuiluun, ette ehdi auttaa.”

Niin. Alkakaamme. Ohjaa virtaa. Näytä meille se, mikä saa sinut öisin huutamaan.

”Itsepä pyysitte”, Aalto kuiskasi.

Hän tarttui television levottomiin, nopeisiin kuviin niin kuin oli nähnyt kohinaväen muotoilijoiden tekevän. Hän koski niitä mielensä voimalla, yritti vetää itseään kohti ja odotti. Ensin ei tapahtunut mitään, vain hieman laajenemista, kunnes…

Kirkaisu purkautuu näyttelijättären jättimäisestä, ikkunan kokoisesta kurkusta. Pimeys vyöryy ylitse ja paikoitellen seinille piirtyy kaksiulotteisia näkyjä. Hieman kellertävä puutarha, jossa juoksentelee lapsia ilkosillaan sadettajan ympäri, leirinuotio, suuri puutalo, kiiltävä keittiö, leveästi hymyileviä kasvoja – mutta nämä katoavat nopeasti ja niiden päälle, aivan kuin kilpailevasta projektorista, työntyy toisia. Suuria silmiä jotka eivät räpsy ikinä kiinni, testikuvia, harmaavoittoista nauhaa juoksevista numeroista, supistuvia ja laajentuvia radioaktiivisuuden merkkejä, pyöriviä spiraaleja, kumihansikkaiden napsahduksia ja ikuisuutta heijastavia silmälaseja. Kaistan täydeltä, kanavan leveydeltä. Liian sekavaa, liian yksityiskohtaista!

Aalto yrittää keskittyä ja rakentaa niistä edes yhden yhtenäisen tapahtuman, jossa etuala olisi tarkka. Yrityksen ja erehdyksen kautta hän oppii nopeammaksi ja tehokkaammaksi. Kuin kaivertaisi vedestä patsaita. Hän löytää sopivan ympäristön jostakin 70-luvun hassusta kotivideosta, tuo sinne kevyesti läpikuultavat hahmot vanhasta brittiläisestä kauhuelokuvasta, leikkaa ja liimaa ääntä uudestaan sopiviksi lauseiksi. Mattavärimenneisyys herää eloon kuin Frankensteinin filmikela.

He ovat douglaskuusien varjossa, sateesta vielä märässä ruohikossa, paksujen aitojen sisäpuolella. Piha on täynnä väkeä, on vuotuisjuhlan aika, Edelläkävijän näyn päivä. Aalto ei halua tanssia muiden edessä, se on puistattavaa.

”Tiedät mitä tapahtuu, jos et tanssi pyhää Hassutanssia. Isäntäkin hallitsee suurta taloa kovalla kouralla”, sanoo eräs valkoiseen kaapuun pukeutuneista nuorista naisista, Edelläkävijän rakastajattarista. ”Kun aika koittaa, meidän täytyy olla valmiina Kevätsiivoukseen talossa. Tiedät mitä se tarkoittaa: kaikki pois. Tartunta pyyhitään pinnoilta suit-sait-sukkelaan. Mitään ei jää jäljelle: koko planeetta siivotaan. Et kai halua olla silloin rikkalapiossa tai harjan vietävänä, Aalto? Kun voisit siivota Isännän perheen kanssa taloa ja tanssia samalla Hassutanssia.”

Silloin hän vastustaa, kehtaa epäillä tätä, ja se ei sovi. He sallivat häneltä mitä tahansa kiukuttelua ja pahantekoa mutta eivät Kosmisen Isännän Keväisen Tilan Palvelijoiden doktriinin kieltämistä. Siitä seuraa rangaistus, joka tekee lihan vahvemmaksi. Hänet tönitään pois piiristä ja kiskotaan vajaan, joka luhistuu omassa rauhassaan suuren tontin laidalla. Pihdit, vasarat, saha, ne roikkuvat vajan seinällä! Niihin lapsi kiinnittää ensimmäiseksi katseen. Ne ovat ruostuneet kiinni pidikkeisiin, mutta muistutus on tärkein… Hän katsoo niitä, kuulee samalla vajan ulkopuolella haltioitunutta ryhmälaulua. Edelläkävijä itse soittaa kitaraa lavalla, paistattelee ihailussa.

”Kevätsiivouksen jälkeen pidetään Puutarhajuhlat”, kertoo Edelläkävijä myöhemmin, mutta häntä Aalto ei loihdi esiin kuvien virrasta – ei minkäänlaista kalpeaa kopiotakaan, jo se olisi liian kauhea ajatus. Vain kehoton ääni leijuu vajassa, johon Aalto siirretään kärsimään rangaistusta. Pehmeiltä huulilta irtoaa helliä lauseita täynnä vaaraa: ”Puhuin Täti Linnunradan kanssa, Aalto. Hän oli hyvin tyytymätön. Hän vaatii rangaistusta, ja vaikka kuinka puhuin puolestasi, hän oli ehdoton. Minulla ei ole varaa suututtaa Täti Linnunrataa, Aalto, tiedät kai sen? Jos se olisi minun päätökseni – mutta hän elää samalla astraalitasolla Isännän kanssa. He ovat hyviä ystäviä. Joten jos Täti Linnunrata vaatii sinulle rangaistusta, silloin minun täytyy rankaista sinua. Raskain sydämin sen teen… Ajattele Puutarhajuhlia, Aalto, ajattele Puutarhajuhlia…”

Hän huutaa kynnen revetessä, hän takoo pimeän kaivon seiniä kun vesi ylettyy napaan, hän tuntee kellarin hämähäkkien kävelevän sääriä pitkin eikä käsiä saa irrotettua ketjusta… Jokin näistä kolmesta rangaistuksesta sillä kertaa, mutta mieli vastustaa tarkkaa muistamista. Kaikkialta tunkee näkökenttään suuria verestäviä silmiä, mykkiä suita, injektioruiskuja ja tyhjäkatseisia perunasäkeistä parsittuja naamioita, ja sitten näyt katoavat, on vain pimeä oma huone, jossa hän makaa täristen, huutaen –

Riittää! Tarpeeksi! Riittää!

”Ei, ei, ei!” Aalto huusi. ”Olen kiltisti, lupaan! Päästäkää, päästäkää, päästäkää!”

Se on ohi, olet jo vapaa! Tämä ei ole se paikka. Ovesi on lukittu sisältä, ei ulkopuolelta. Katso. Avaa silmäsi, ole niin kiltti.

Aalto totteli. Hän ymmärsi makaavansa hotellihuoneen lattialla selällään, raskaasti hengittäen. Television ruudussa kanavat vaihtuivat itsestään tiuhaan tahtiin, jonkin tuntemattoman kaukosäätimen hallitsemina. Eri kanavien puhujat, nuo talkshow-isännät, urheiluselostajat ja uutistenlukijat, muodostivat tietämättään sanoillaan yhtenäisen lauseen:

Me olemme – pahoillamme – emme – aavistaneet…

Televisio sammui. Lähetyksen loppu.

Miten he olisivat saattaneet, Aalto mietti. Ei Tilalla ikinä tehty mitään todella pahaa toiminnassa olevien viestintävälineiden läheisyydessä. Edelläkävijä ei ollut niin typerä. Hän suojautui satelliiteiltakin. Huonoa PR:ää, mikä ikinä yleisö olikaan.

Jollain kummallisella tavalla Aalto tunsi enemmän sääliä kohinaväkeä kuin itseään kohtaan. Olivatko he tätä ennen todella tienneet, mihin ihminen pahimmillaan pystyy? Näkiväthän he lähetyksiä, mutta sodasta saatiin aina jotenkin siistiä ja salonkikelpoista, kun taas elokuvat olivat silkkaa simulaatiota. Sitten oli uutisia siitä kuinka tuo poika tappoi tyttöystävänsä ja nuo vanhemmat sulkivat lapsensa kymmeniksi vuosiksi kellariin, mutta ulkopuoliselle – ja he todellakin olivat ulkopuolisia – se oli vain sanoja. On eri asia elää tuossa todellisuudessa hetkikin. Ehkä siinä oli syy, miksi Aalto heitä sääli. Yksi hetki kauhua oli jotenkin pahempaa kuin kaksikymmentä vuotta sitä. Šokki vastaan turtumus. Viha vastaan voimattomuus. Kapina vastaan luovuttaminen.

Mutta hän ei ollut luovuttanut, eihän? Tämä ei ollut enää Tila. Hän oli kulkenut pitkän matkan, ja pohjoinen lähestyi. Pohjoinen! Sitä sekä uusia taitojaan miettien Aalto kaatui sänkyyn. Hän oli voimaton mutta kevyempi. Hän nukahti heti, ja vaikka hän nukkui sinä yönä liian vähän, unissa ei ainakaan enää esitetty minkäänlaisia uusintoja.

Aamun valo tuntui nauloilta silmissä, huulet halkeilivat kuivuudesta kuin Kuolemanlaakson kalliot, television sininen kajo näytti tarttuneen ihoon pysyvästi. Taco Bellin kello ei sentään enää liikkunut. Hän pakkasi laukkunsa huolimattomasti ja raahasi sitä perässään laahustaessaan voimattomana kaikki mutkat hissille, jonka humina oli jo melkein kivuliasta, ja alas aamiaiselle, jossa tarjoiltiin munia, pekonia ja tummia pieniä nakkeja, kaurapuuroa valmispaketista, erilaisia leipiä, jotka kannatti syödä sellaisenaan, automaattikahvia, muffinsseja, makeita hilloja – ja joka kerta, kun hän haaveili vohvelin paistamisesta, joku seisoi vohveliraudan edessä odottamassa. Tästä ikuisuuteen saakka. Räpäytä silmiäsi ja henkilö vaihtuu, mutta joku siinä on aina…

”Etkös sinä ollut kanssamme viisi päivää sitten, nuori neiti?” kysyi hyvin vanha ja ruskettunut rouva viereisestä pöydästä. ”Harveykin sanoi juuri, että olit. Samassa hotellibaarissa. Me näimme sinut.”

”En muista, missä olin viisi päivää sitten”, Aalto vastasi. ”En edes sitä, missä olin eilen.”

”Sinun pitäisi syödä terveellisemmin”, rouva sanoi ystävällisesti. ”Eikö niin, Harvey?”

”Vähemmän juustoa ainakin. Siitä seuraa painajaisia”, kertoi yhtä ruskettunut, jättiparran taa naamioitunut mies pöydän toiselta puolelta. Eläkeläispariskunnan tarjottimet olivat täynnä appelsiinimehulaseja.

”Ja juo vähemmän vesijohtovettä. Fluori aiheuttaa hallusinaatioita.”

”Yritän muistaa”, Aalto tokaisi välinpitämättömästi.

”Sitä näkee silloin kaikenlaista, mitä ei todella ole olemassa. Vai mitä, Daisie?”

”Tai sitten ei näe sitä, mikä on olemassa”, nainen tarkensi. ”Saammeko esittäytyä: rouva ja herra Moon. On äärimmäisen tärkeää tiedostaa, ettei viestin saapuminen perille kerro välttämättä mitään viestin lähettämisen tapahtumisesta, kuten viestin lähettäminenkään ei vielä takaa, että viesti myös saapuisi perille. Jostakin syystä nykyinen ajattelu kaikessa vajavaisuudessaan tunnustaa vain jälkimmäisen mahdolliseksi. Kausaliteetti on keskeneräinen projekti, pahoin pelkään.”

”Anteeksi, en taida pysyä kärryillä”, Aalto vastasi.

”Tarkoitan sitä yksinkertaista periaatetta, että maailmassamme leijuu lukematon määrä tietoa, joka ei ole peräisin mistään. Hallusinaatiot ovat todiste tästä. Mielesi ottaa vastaan asioita, joita kukaan ei ole lähettänyt. Ja sitten käy niinkin, että todellisuus lähettää viestejä, joita vain harvat ja valitut kykenevät vastaanottamaan.”

”Daisie ja minä ryhdyimme vanhoilla päivillämme harrastamaan paraturismia”, Harvey selitti ja otti pitkän appelsiinimehuhuikan. ”Olemme täällä etsimässä paikallista sasquatchia. Daisien teorian mukaan isojalkoja ei havaita, koska sellaisen nähdessään ihmisellä sekoittuvat viestin lähetys ja vastaanotto keskenään. Kyse on pohjimmiltaan kanavan hienosäädöstä, suunnan kääntämisestä mentaalisen kaukosäätimen rewind-napilla.”

”Haluatko ostaa kirjamme aiheesta?” Daisie kysyi. ”Vain viisitoista dollaria.”

”Siinä on nelivärinen liite Point Pleasantin Koimiehestä”, Harvey sanoi ja esitteli.

Aalto kieltäytyi kohteliaasti ja keskittyi ateriaansa. Hän söi vailla intohimoa ja käveli sotkuiseksi jättämästään pöydästä suoraan vastaanottovirkailijan luo. Hän ei sanonut sanaakaan heittäessään reikäisen avainkortin tiskille. Kun hän oli astumassa ulos hotellin aulasta, liukuovien liikesensori ei meinannut ensin tunnistaa häntä.

*

Uusi ovi aukesi suoraan vanhan sulkeuduttua. Aurinko tulvi Aallon perässä sisään hotelliin ja maalasi kaikki pinnat kullankeltaisella. Jälleen yksi etappi, jälleen yksi aula peililattialla ja kiiltävillä huonekaluilla, antiikin Kreikan pylväiden ja jumalia kuvaavien patsaiden väärennöksillä. Jälleen yksi vastaanottovirkailija – pieni hymyilevä nainen hiukset nutturalla – ihmettelemässä luottokorttia, jota oli syytäkin ihmetellä.

”Se toimii kyllä, kokeilkaa vaikka”, Aalto sanoi konemaisesti, ja satunnaisgeneroidut luottotiedot ilmestyivät virkailijan monitorille yhtä konemaisesti. Valevaluuttaa, kohinaväen sieppaama ja hieman peukaloima viesti. Sen mukana tuli keksitty nimi, johon liittyi sekunnin sadasosissa luotu kuvitteellinen elämä. Parempi elämä…

Keksitty mutta todellista uskottavampi, monella tapaa rikkaampikin. Tämä ajatus sotki Aallon pään perinpohjaisesti, joten hän työnsi sen kauas taka-alalle.

Hän seisoi yhä aulassa, kun kone suoritti lukemattomia laskutoimituksiaan, mutta todellisuudessa hänen mielensä kulki jo viininpunaisella käytävällä. Hissi, jonka ääni peitti kaiken alleen, käänteinen lähtölaskenta ruudulla, kääntyminen vasemmalle kerran, toisen, kolmannen, neljännen, viidennen: siinä oli ovi ja ovessa huoneen numero 00110001 00110101, lukko, Gideonien Raamattu, 26-tuumainen Samsung, jonkin pikaruokalan logo ikkunan toisella puolella, rituaali, oppiminen, etääntyminen –

Joka päivä hieman raskaampaa ja vaikeampi kantaa yhden pään sisällä. Hän oli niin väsynyt. Aalto kuvitteli itsensä mieluummin prosessiksi, joka liikkui juuri ihmiskunnan luomissa näkymättömissä ulottuvuuksissa, suoritti vähennyslaskuja tilin summasta, teki tarkistuksen, rekisteröi muutoksen kymmeniin tietokantoihin, avasi ja sulki lukkoja tietueissa – ja millainen elämä tällä nuorella tiedolla olisikaan edessä, mitä villejä unelmia…

Aalto yritti keskittyä esineisiin, joita hänen oli käsketty matkan varrella tarkkailla, ja paikkoihin, joissa hänen oli käsketty vierailla. Niiden piti olla jotain konkreettista, vanhaa, kosketettavaa ja arkista, ehkä jopa arvotonta tai pilaantunutta, mutta tässä mielentilassa nekin tuntuivat viesteiltä, joita oli lähes mahdoton ymmärtää poukkoilematta historian ja kulttuurin lukemattomien linkkien kautta johonkin merkitykseen. Selkeys pakeni Liisan kaninkolosta, ja yhteyksien verkko tiheni. Hän ei ollut varma, tekikö tämän hänelle kohinaväen opettama mediataatio vai itse Amerikka. Kaikkea oli aivan liikaa, sekä informaatiota että Amerikkaa. Tämä hyvästä syystä paranoidien maa hyökkäsi kimppuun joka suunnasta, jatkui ja jatkui.

Häntä itseäänkin oli jo liikaa. Se oli pelottavinta. Hän kasvoi jokaiseen suuntaan. Hän tunsi jo paikallisten radiokanavien ohjelmatkin ennen kuin ne esitettiin. Mitä kaikkea hän kykenikään tekemään jo pelkällä uutislähetyksellä?

”Tervetuloa, toivottavasti vierailunne on mieluisa”, sanoi vastaanottovirkailija ja hymyili ohjelmoidulla tavalla.

Aalto nyökkäsi ja puolittain horjahti, puolittain istahti lähimmälle nahkaiselle tuolille lepäämään. Verensokeri, taas. Toiselta puolelta matalaa pöytää, leveältä sohvalta, häneen katsoi sivusilmällä komea mutta juonikkaan näköinen nuori mies, jonka kasvot olivat puoliksi auringon kultaamat. Tämä oli nostanut toisen jalkansa rennosti polvelle. Nuorukaisessa erikoisinta olivat hänen siivekkäät kenkänsä.

”Matkaheikotusta”, Aalto selitti, vaikka selitykset olivat jotenkin niin turhia maailmassa, joka oli jatkuvasti selittämättömämpi.

”Matkustaminen imee voimia”, nuori mies totesi. Erikoinen aksentti, ei amerikkalainen laisinkaan. ”Jotkut tuntuvat ajattelevan, että majatalot auttavat, mutta ei. Oikeastaan hotellit vievät enemmän kuin antavat. Lupaavat olevansa koti ja tekevät paljon näyttääkseen siltä, mutta valheellinen tunne tietenkin karisee ulos kirjautuessa. Ihminen tulee silloin perin pohjin onnettomaksi. Koti on se paikka, jota ei tiedä ikinä etukäteen jättävänsä.”

”Usko pois, tämä on eri asia”, Aalto vakuutti.

”Luultavasti. Kunhan ajattelen ääneen. Olen täällä itsekin vain liikkeessä.”

Matkustaminen ei eroa merkittävällä tavalla viestinnästä, Aalto tajusi ja vavahti. Tämän vuoksi kohinaväki halusi hänen liikkuvan pohjoiseen ja kadottavan itsensä matkalla, muuttuvan viestiksi… Hän kulki kuin tieto, tuntematta itseään, osana välinettä. Ajatuksen seurauksena kasvoi varmuus siitä, ettei ollut lähtöpistettä eikä päämäärää sen enempää kuin lähettäjää ja vastaanottajaakaan: oli vain ikuinen lähetys, itseensä kiertyvä loputon silmukka, kameran ja television penetraatiota irstaasti kuvaava Late Night Ouroboros. Yhtäkkiä tuntui siltä, ettei hän ollut ikinä poistunut Tilalta vaan tuijotti jossain siellä yhä samaa hypnoottista kuvaa Kosmoksen eteisestä, johon lankesi maailman kaikkien signaalien sade. Siihen pieni, vangittu tyttö oli uponnut, löytänyt sen takaa portin satumaahan ja päätynyt keskelle sellaisia loputtomasti itseään uudestaan synnyttäviä kuvia, jotka sinkoilivat kiertoradalle ja takaisin hallitsemattomina, mielipuolisina vapauden riemusta. Petollinen mielikuvitus oli luonut Amerikan. Tämä oli liian outo paikka ollakseen totta! Tällä tavoin Aalto päätyi kyseenalaistamaan jokaisen tilanteen, jonka oli pakomatkalla kokenut, ja pian hän kyseenalaisti myös kohinaväen olemassaolon. Ehkä hän vain kuvitteli heidät osaksi sitä valtavaa, pirstaloitunutta, kummallisuuksilla ja salatuilla voimilla ja avaruusolennoilla ja supersankareilla itseään ruokkivaa voimaa, joka oli eräältä nimeltään Media, populaarikulttuurin kimaira.

”Sinun täytyy keskittyä”, keskeytti vieras matkalainen, joka venytteli jäseniään rennon oloisesti. ”Tämä ei ole eksistentialistisen kriisin aika, usko pois. Liikaa pelissä.”

”Öö. Tunnemmeko me toisemme?” Aalto kysyi.

”Puoliksi. Mikä tarkoittaa sitä, että minä tunnen sinut… Mutta voimme leikkiä, että minäkin olen mielesi luomus, jokin hätäapulainen. Monella tapaa totta. Alitajunta, baby, kuka sitä tajuaa? Minä olen elävä viesti, Aalto, tiedonsiirron jumala, kaikkien välineiden vartija. He, joita sinä kutsut ’kohinaväeksi’ ja ne sekoboltsit ’Isännän perheeksi’ – he ovat ikään kuin vieraita minun valtakunnassani. Kuten teidänkin valtakunnassanne. Ja nyt nämä limittyvät maat ovat uhattuna tiedät-kyllä-kenen toimesta. Joten tästä tuli ulkopolitiikkaa. Siksi piipahdin paikalle.”

”Uskon tässä vaiheessa aivan kaiken”, Aalto ilmoitti. Hän lipsui, haalistui… Auringonvalo oli liian kirkasta, se söi hänen ulkokuortaan. Ei ihoa vaan pintaa.

”Tuo on luovuttaneen ihmisen puhetta. Kerro minulle: mikä tarkalleen ottaen ahdistaa?” nuori mies kysyi ja kävi makaamaan sohvalle. Tämä oli ehkä jonkinlainen käänteinen, hämmentävä versio psykoanalyysista, eikä Aalto olisi ihmetellyt lainkaan, vaikka mies olisi kaivanut muistilehtiön esiin piirrelläkseen sinne tikku-ukkoja seksiakteissa.

Silti hän puhui luottavaisesti hahmolle, jonka uskoi nyt mielihyvin omaksi luomuksekseen. Eiväthän muut ihmiset aulassa kiinnittäneet heihin mitään huomiota.

”Minua ahdistaa se, että Daisie Moon oli oikeassa. Tässä maailmassa liikkuu niin paljon viestejä, jotka eivät tule mistään, ja minä olen yksi niistä. Olen kuluttanut itseni loppuun. Onko tämä sen arvoista? Ei minulla ole ikinä ollut edes kotia josta paeta. Vain yhä häiritsevämmäksi käyvä kipeä muisto.”

”Sitä parempi! Tämä on tilaisuutesi löytää se, mitä sinulla ei ole koskaan ollut. Koti on aivan pätevä syy taistella.”

”Ehkä, mutta –”

”Kuulehan nyt”, tiedonsiirron jumala sanoi vakavoituen huomattavasti. ”Sinä olit siellä viisi vuotta sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran katsoit rekursioon, jota Tilalla sanotaan Kosmoksen eteiseksi. Viisi hemmetin vuotta! Älä kuvittele, että se oli turhaa. Värisevät ystäväsi näkivät valtavasti vaivaa saadakseen viestejä läpi sinulle, auttaakseen sinua pakenemaan ja pilatakseen Edelläkävijän monikymmenvuotisen Projekti Aallon täydellisesti. Se ei ollut mikään vitsi. Se oli valinta, ja juuri sinut valittiin, onneksi olkoon! Palkintosi on parempi maailma. He ovat kummallista väkeä erityisesti siksi, että he tuntuvat aidosti välittävän ihmisistä, joita voisivat halutessaan vain käyttää. Heidän mieleensä ei juolahdakaan, että hiilipohjaiset elämänmuodot olisivat passé. Se on lupaavaa tulevaisuuden kannalta. Mitä nyt olen uutisia seurannut, niin sinun kohinaväkesi tuntuu inhimillisemmältä porukalta kuin ihmiskunta…”

”Minä en ole mikään maailmanpelastaja”, Aalto puuskahti. ”Minulla ei ole voimavaroja sellaiseen.”

”Et tietenkään ole. Aitoja edelläkävijöitä ei ole olemassakaan. Se on kaikki kulttuurisia palautesilmukoita tai jotain. Tiedä siitä sitten. En ole akateemikko. Mutta sen minä tiedän, että vaikka et tekisi mitään, olet silti parempi valinta. Katso ympärillesi, hotellivieraita, ja kerro ensimmäinen asia, minkä havaitset.”

Aalto katsoi. Liukuovista saapui liikemies, joka puhui sarjatulennopeasti matkapuhelimeen kiskoessaan perässään kiikkerää laukkua. Pehmustetuilla portailla, jotka veivät toiseen kerrokseen, istui kaksi tylsistynyttä teiniä näpyttelemässä kännyköitään, epäilemättä pelaamassa jotain matopeliä vanhempia odotellessa. Jostain kuului äänekäs räpsähdys, ja päätä kääntäessään Aalto näki keski-ikäisen naisen hymyilemässä upouudelle Nokialleen valkaistut hampaat säihkyen.

”Ei tarvitse sanoa, tajusit jo”, kumma hahmo ilmoitti röyhkeästi sohvalta. ”Kymmenen vuotta tästä päivästä, ja nuo ovat tehokkaampia kuin uskoisit, ja kaksikymmentä… No, sanotaan vaikka niin, että nuo ovat tehokkaampia kuin minä uskoisin, ja itse olen kyllä aika hemmetin kaikkivoipainen jätkä. Silloin viimeistään tarvitaan oikea ihminen sillanrakentajaksi kahden maailman välille, ja se olet joko sinä tai hän. Kukaan muu ei ehdi kehittyä mediataatiossa tarpeeksi hyväksi. Haluatko todella, että Edelläkävijä hallitsee unelmianne tuon pienen kapineen kautta? Noita kutsutaan muuten pian selfieiksi. Minusta se kuulostaa pikaruokaketjulta.”

”Kaikki on muuttumassa kuviksi”, Aalto sanoi hämääntyen vanhasta ajatuksesta. ”Eikä valon takana ole mitään. Koko maailma tyhjenee…”

”Äläpä sorru postmodernismiin”, alitajunnasta tullut jumala torui. ”Se ei ole avuksi käytännön ongelmissa, luo niitä vain lisää. Kyse ei ole siitä, mistä viestit tulevat tai mihin ne menevät. Se on jo liian ulkopolitiikkaa. Minua kiinnostaa vain, kuka päättää niiden sisällöstä, kun ne ovat liikkeellä. Capiche? Siinä sinulla ja pienillä vihreillä miehilläsi on sananvaltaa. Nämä ovat merkittäviä aikoja, hei. Enkä haluaisi painostaa, mutta sinun pitää ihan oikeasti tehdä merkittäviä päätöksiä ja nopeasti.”

”Kuinka nopeasti?”

”No, kaksi farmariautoa Kalifornian kilvillä pysäköi juuri tuohon pihal–”

Aalto oli ylhäällä tuolista jo ennen kuin lause loppui. Hän nappasi laukun kainaloonsa, juoksi portaikkoon ja uskoi ainakin hetken olevansa todellinen, sillä tönityt teinit kirosivat hänen peräänsä karkeasti. Viimeinen vilkaisu taakse paljasti, ettei nahkasohvalla istunut enää ketään. Sen sijaan eräs aulan keinotekoisista kreikkalaispatsaista, jolla oli siivekäs kypärä ja ivallinen virne, näytti hyvinkin tutulta.

Samantekevää, se ei muuttanut mitään. Hyvin matalan taajuuden lähetys pään sisällä. Hän harppoi portaat ja saavutti kerroksensa, joka oli jo miltei virtuaalinen. Saattaisi olla mahdollista avata syöte, piiloutua virtaan… Käytävät olivat verkko joka muutti muotoa, huoneiden numerot kasvoivat eksponentiaalisiin lukuihin, seinätekstuuri pikselöityi. Hän kuuli huudon perässään, kääntyi vasemmalle kaksi kertaa, katsoi taakseen ja näki siellä pari miestä – tuttuja kasvoja, Palvelijoita – kipittämässä ohi, jatkamassa eteenpäin. Hän juoksi lujempaa, luki siivouskärryjen asentoja ja laski etäisyyttä jääpalakoneeseen hahmottaen nyt suurin piirtein sijaintinsa mutkikkaassa kompleksissa, joka oli samanaikaisesti joka ikinen Yhdysvaltojen tienvarsihotelli viidennessä ulottuvuudessa. Ovet aukesivat vuorotellen hänen ohittaessaan niitä, hakkasivat seinää vasten vaatien häntä sisään. Mikään niistä ei ollut oikea huone. Kaukana vilahteli ohitse epämääräisiä muotoja, jotka vääristivät tapetteja, mutta niitä ei ollut syytä pelätä, sillä hän ymmärsi ne nyt pelkiksi entisten – ja jossain ajassa ja tilassa myös nykyisten – hotellivieraiden jälkikuviksi. Tilan Palvelijat, jotka olivat tunkeilijoita hotelliulottuvuudessa, eivät tietenkään tienneet tätä. Niinpä etäisten risteysten aaveet johtivat heidät harhaan ja eksyttivät loputtomasti haarautuviin käytäviin. Huudot loittonivat ja lopulta yksinkertaistuivat pelkiksi nolliksi ja ykkösiksi.

Aalto tyhjensi mielensä, hengitti syvään ja muisteli matkansa vaiheita. Jostain sopukasta löytyi pohjapiirustus. Kaava. Siinä oli järkeä, ja äkkiä hän tiesi, miten parittomat huoneet siirtyivät aika-avaruudessa suhteessa toisiinsa. Hetken harkittuaan hän löysi omansa.

Lukko alkoi piipittää ennen kuin avainkortti oli lähelläkään sitä, ja vihreä valo vilkkui hätäisesti. Tästä välittämättä Aalto työntyi lukitsemattomasta ovesta huoneeseen. Valot paloivat siellä jo.

Silloin hän tajusi, että elävöitynyt hotelli oli pikemminkin yrittänyt lähettää viestiä kuin pelotella. Se oli yrittänyt varoittaa.

”Mutta asuisiko Jumala maan päällä? Taivasten taivaatkaan eivät ole sinulle kyllin avarat… Miten sitten tämä temppeli, jonka olen rakentanut! Niin, kyllä, se on ihan hyvä kysymys”, sanoi Edelläkävijä, joka laski Gideonien Raamatun minibaarin päälle. ”Tässä jakeessa puhutaan siitä, miten maailmamme vajavaisuus on meidän ja Jumalan välisen suhteen säilymisen ainoa tae. Eikö totta, Aalto?”

Aalto kuuli oven napsahtavan kiinni takanaan. Tietenkin Edelläkävijä oli kyennyt löytämään oikean huoneen ennen häntä. Mutta arvasiko mies, mihin Aalto nykyään pystyi?

Voisi yrittää kääntyä, ehkä heittää matkalaukun väliin. Jos sillä voittaisi edes sekunnin… Mutta Edelläkävijä oli nopea ja vahva, kuntoillut koko ikänsä silkasta itserakkaudesta.

Toisaalta voisi liikkua lähemmäs huoneen leveintä kohtaa, yrittää ohi ja syöksyä ikkunasta läpi. Silloin laskeutuisi suoraan auton katolle. Vaan se oli hollywoodia, ei tätä todellisuutta.

Aalto astui silti pari askelta lähemmäs, ihan vain luottamuksen osoituksena. Hän myös alkoi puhua.

”Tarkoitatko, että mikäli ylimaallinen voima tulisi läsnä olevaksi tänne, se joko tuhoaisi kaiken ylimaallisuudellaan tai muuttuisi kaltaiseksemme, jolloin se ei olisi enää ylimaallinen? Luulen, etteivät Raamatun kirjoittajat ajatelleet noin mutkikkaasti tuossa jakeessa…”

”Olet oppinut paljon sen jälkeen, kun viimeksi näimme”, Edelläkävijä muka ihasteli.

”Minulla on nykyään hyviä opettajia.”

Jos Edelläkävijä ymmärsi piikin sanoissa, hän ei antanut sen näkyä. ”Opettajasi ovat aiheuttaneet paljon vaivaa. Niin mutkikkaita harhautuksia. Mutta mikään ei ole todella satunnaista edes ulkoavaruuden asukkaille. Transaktioista ja valenimistä paljastuu aina johdonmukaisuus, ja kun saimme luotettavat neljä havaintoa, jotka etenivät kohti pohjoista I-15:llä, siirryimme edelle odottamaan. Ehkeivät he ole tarpeeksi taitavia opettajia.”

”Ainakaan he eivät valehtele”, Aalto vastasi. Edelläkävijän ja ikkunan takana, kaukana kuin toisella planeetalla, loistivat kultaiset kaaret, rinnakkaisportti omalla tavallaan.

Kuningatarten sängyllä lepäsi kaukosäädin.

”Ajatteletko tosiaan, että olen valehdellut, Aalto? Voi harmi. Tuo tekee minut niin surulliseksi. Meillä on ollut omat vaikeutemme, ja sitten tämä pakeneminen, joka johtui niin monesta väärinkäsityksestä… Mutta eihän mikään siitä ollut tahallista minun puoleltani. Vale sisältää pahantahtoisuutta. Korkeintaan olen erehtynyt.”

”Sanoit juuri itse ’ulkoavaruuden asukkaat’. Et sinä pidä heitä jumalan lapsina. Kaikki ne rituaalit, opinkappaleet ja sananparret, joita kaadoit kurkustamme alas… valetta. Keväinen Tila, Kosminen Isäntä, koko roska. Se ei ole mikään totta.”

”Ei se olekaan totta. Se on vertauskuva, jonka taustalla vaikuttaa kuitenkin todellinen järjestelmä. Maailmankaikkeudessa totisesti on vain isäntiä ja palvelijoita, Aalto. Tämä on minun huolenaiheeni: kun suuren muutoksen aika koittaa, kumpia me olemme?”

”Ehkä olisi parempi että palvelijoita”, Aalto huokaisi. ”Kaiken huomioiden.”

”Sanot noin, koska uskot heidän hyvyyteensä ja meidän pahuuteemme. Mutta mieti tarkkaan: voitko olla varma? He elävät viestinnästämme kuin vampyyrit, imevät sitä itseensä, ja olethan nyt nähnyt, mitä tuo pimeyden voimien koneisto suoltaa taivaallisten väyliensä läpi. Murhia, raiskauksia, petoksia kaikissa mahdollisissa olomuodoissa! Sotia kaukana täältä, pahaisen öljyn vuoksi! Luonnon hävittämistä, valehtelijoita vallan korkeimmilla portailla! Riettauksia ja raakuuksia tunti toisensa jälkeen!”

”Tarkoitatko…”

”Juuri sitä minä tarkoitan. Mitä jos heistä tulee ravintonsa kaltaisia, täysin maailmaansa sopeutuneita? Mitä jos he täyttyvät meidän pahuudellamme? Sen seurauksena he janoavat aina lisää, ruokkivat tarvettamme yhä suuremmalla volyymillä entistä viheliäisempiä viestejä. Siinä se todellinen vaara. Heistä voi tulla diktaattoreja, jotka hallitsevat mediaa mielivaltaisesti. Tähän vapaus johtaa. Kuten olet oppinut.”

Aalto tunsi ymmärtävänsä jotain ja kauhistui.

”Pakomatkani oli osa suunnitelmaasi!”

”No, no… Sinun piti nähdä itse”, Edelläkävijä tyynnytteli molemmilla ojennetuilla käsillään. Hän näytti niin surulliselta, vanhemmalta kuin ennen. ”Anna anteeksi, Aalto. Jos olisin näyttänyt totuuden nykyajasta Tilalla, et olisi uskonut, koska kuvittelit, että tahdomme sinulle pahaa. Sitten olisit huijannut meitä jatkossakin. Juuri kuten silloin, kun katsoit ensimmäistä kertaa Kosmoksen eteiseen. Mutta ei kaikki ollut minun suunnitelmaani. Kun aistin, että näillä intergalaktisilla pöpöillä oli sinuun huono vaikutus, päätin raskain sydämin antaa tuon… taivaallisen manipulaation jatkua. Arvasin, että pakenet ja että vääjäämättä täällä ulkomaailmassa päädyt samaan lopputulokseen kuin minäkin. Eikö totta?”

”Piti nähdä itse”, Aalto mutisi.

”Juuri niin. Silti olen uskonut alusta saakka, että tämä päättyy onnellisesti. Ja niin kävikin! Voi, olen niin iloinen. Tule, Aalto, mennään kotiin. Sinua kaivataan.”

Mutta se oli sitä paskaa, joka muutti loputtomasti muotoaan. Ansoja ansojen sisällä, viestejä viestien peitoksi. Johdattelua yhä syvemmälle labyrinttiin, jossa ne antoivat sinun laskea jälkeesi punaista lankaa, mukamas avuksi, mutta jonka ne heti seuraavan nurkan takana kerivät rullalle, ja lopulta olit huomaamattasi palannut siihen huoneeseen, jossa sinua pidettiin huumattuna aistiesi turruttamiseksi ja pääsi tungettiin täyteen Kevätsiivouksia ja Täti Linnunrataa ja Puutarhajuhlia. Sätkit pedon ongenkoukku huulessa kiinni, kiljuit äänieristettyyn kaikukammioon, muistit kokeneesi asioita joista olit vain kuullut…

Edelläkävijä ei voinut tietää mitään varmasti itsekään, mutta hän oli niin hyvä saamaan muut tietämään puolestaan. Aalto oli jo melkein niellyt niin syötin kuin koukunkin, kunnes kodin maininta oli palauttanut mieleen Sandra Fishlaken palavasilmäisen hahmon. Jos kohtaat sen vielä, älä usko sanaakaan! Lupaa minulle! Lupaa!

”Ei se käy”, Aalto sanoi.

”Eikö?” kysyi Edelläkävijä hämmentyneenä, loukattuna, pettyneenä isähahmona. Hän pyöritti päätään, käveli hitaasti ikkunan ääreen, katseli siitä ulos ikään kuin syvällä mietteissään. Esiintyi enää vain itselleen.

Silloin olisi voinut paeta – vai olisiko? Edelläkävijä oli ylpeä pelkuri, suorastaan vainoharhainen itsesuojelussaan. Miksi hän olisi asettanut henkensä alttiiksi, ollut tällä tavoin valmis kohtaamaan Aallon yksin?

Aalto astui muutamia askelia eteenpäin, näki 26-tuumaisen Samsungin ja siinä heijastuksen: WC:n ovi avautui hitaasti hänen jäljessään. Joku yritti tehdä sen pitämättä lainkaan ääntä, toisessa kädessä epäilemättä piikki täynnä rauhoittavia.

Edelläkävijä kääntyi ikkunan ääressä. Sänky oli heistä molemmista noin viiden askeleen päässä. Aallolla olisi yllätyksen suoma etu.

”Sinä olet lumoutunut, huomaan”, mies sanoi vääntäen huulensa hymyyn, joka ei ollut lainkaan huvittunut. ”Mutta kuva on vain hämäys, joka estää sinua näkemästä, mitä nämä uudet ystäväsi sen takana todellisuudessa ovat: loisia. Loisia meidän taivaallamme, meidän kaapeleissamme. Haluatko olla loinen, Aalto? En kasvattanut sinua sellaiseksi. Minä kasvatin sinut Isännän morsiamen arvoiseksi…”

”Siinä ei ole mitään hämäystä”, Aalto väitti ja otti vielä pari rohkeaa askelta. Sängyn kohdalla, jännittyneenä, sydän yllättävän levollisena. ”Eivät he piilottele kuvan takana, eivät suinkaan. He ovat kuva. Minä näytän.”

Hän syöksyi. Edelläkävijä syöksyi myös, liian myöhään. Kylpyhuoneessa piilotellut Palvelija syöksyi varmasti hänkin. Mutta kaukosäädin oli jo Aallon kädessä. Hän painoi nappia ja uutisvirta vapautui, vyöryi ylitse.

Sen edellä saapui valo, jota kirkkaampaa ei ole. Aurinkoinen päivä räjähti verkkokalvoille ydinpommin voimalla. Se oli puhdas valkoinen, joka hävitti kaiken ympäröivän tieltään ja korvasi sen kuvilla kaukaisesta Irakista, jossa amerikkalaissotilaat ajautuivat väijytykseen; kuvilla Teksasin yllä tuhoutuvasta avaruussukkulasta; kuvilla suurkaupungin sortuvista pilvenpiirtäjistä; kuvilla sadoista muista samanlaisista hetkistä. Patoutuneen raivon heijastus, purkaus. Aalto sai tsunamin hallintaansa. Hän hengitti sitä sisään ja tunsi sen tasautuvan sydämensä sykkeeseen.

Mutta aika oli ylellisyys, joka kului loppuun. Edelläkävijä karjui ja yritti tarrata kiinni käsivarresta, miehen kasvot loistivat aiemmin piilotellutta julmuutta. Hän epäonnistui aikeissaan Aallon kiskaistessa näkyä taaemmas, paljon taaemmas. Mies upposi laajakuvaan, katosi syvälle erämaahan, joka levittäytyi heidän ympärillään sata kilometriä tunnissa. Palvelija, kalju leveä mies, Tilalta etäisesti tuttu, taklasi Aallon maahan selälleen ja kohotti välittömästi ruiskun. Eläinten tappaja. Ei ajattelua. Aalto kahmi epätoivoisesti molemmilla käsillä signaaleja. Niiden mukana lattiaa pitkin levisi syvä tummansininen meri, ja he upposivat simulaatioveteen, joka oli aivan yhtä kosteaa ja hukuttavaa kuin oikea vesikin. Palvelija päästi irti ja menetti otteen injektioneulasta, rupesi räpiköimään järkyttyneenä, henkensä hädässä. Aalto sai pään pinnalle, yritti ajatella nopeasti, etsi pakokeinoa tehottomilla hakualgoritmeillä. Samalla hetkellä Edelläkävijä, joka navigoi pelottavan taitavasti mediavirrassa, kiskoi häntä jo hiuksista meressä leijuvalle sängylle. Aalto huusi kivusta. Ei ollut pakokeinoa, vain uhkapeli. Hän löysi kaipaamansa lähetyksen, ainoan pelastuksensa: Kosmoksen eteisen.

Hän avasi sen, ja se totisesti avautui – kuin kuilu maan väreilevään ytimeen tai seonnut fysiikka, jossa kaikki syöksyi kohti tuntematonta keskipistettä, niin myös he kolme. Oli painavia syitä sille, että kohinaväki liikkui reunoja pitkin mutta vältteli keskustaa. Mikä nopeus, mikä loputtoman nälkäinen kita, rekursio, väkevä kuin painovoima. Loputon viesti, itseensä uppoava, lähettäjän ja vastaanottajan täydellinen hämärtyminen, peili peilissä, vapaapudotus.

Vain Aalto sai tarrattua ajoissa kiinni ruudun reunasta, kun kuva päätti nielaista heidät.

Siinä hän roikkui ajattoman ajan, sydän hakaten, kunnes jostain saapui kaksiulotteisia käsiä. Ne kiskoivat hänet turvaan, ensimmäistä kertaa todella turvaan.

*

Paljon myöhemmin jossain hyvin pohjoisessa, välitilassa jossa viestit heräsivät henkiin: digitaalisessa näytössä oven yläpuolella kävi lähtölaskenta. Pimeys muuttui hiljalleen valoksi ja paljasti takaansa kokonaisen maailman, ei suinkaan tyhjyyttä. Kylmyys oli väistynyt. Ulottuvuus tiivistyi pitkäksi käytäväksi, joka kulki suoraan ylös kuin hissi mutta äänettömästi, eikä painovoimaa vastaan joutunut taistelemaan. Sen äärillä liikkui miltei valonnopeudella siivouskärryjä, uutisnauhoja, satelliittilähetysten välityksellä siirtyvien ihmisolentojen tuttuja hahmoja sekä ääretöntä lähestyviä numeroita ovissa, jotka välkkyivät hetkeksi näkyviin ja katosivat pian korvautuen välittömästi toisenlaisilla ovilla. Erään vakaan kanavan kohdalla leijui poikkeuksellinen teksti, vitsi:

Ei pelkoa, ei epävarmuutta. Muodonmuutoksen kivuliaimmat vaiheet olivat takanapäin. Nyt hän oli vapaa liikkumaan, ja hän liikkuisi kuin tieto. Rajatta, rajoittamattomasti. Se oli ollut pitkä matka, mutta hän oli taittanut sen eikä ollut kadonnut matkalla.

Hän tiesi jokaisen avaimen, joka kävi tähän lukkoon. Hän lähetti itsensä ja saapui perille myös. Huone oli täynnä viestejä. Yhtä niistä, erityisen voimakasta, oli mahdoton olla vastaanottamatta.

Tervetuloa kotiin, Aalto.

(c) Toni Saarinen 2025

Saatesanat

”Novelli syntyi omakohtaisten kokemusten pohjalta kauan sitten, vuonna 2016, Yhdysvaltain Suurilla tasangoilla matkatessa ja identtisten hotellien välillä siirtyessä (takaa-ajava kultti on mielikuvituksen tuotetta). Katsoessani ajassa taaksepäin – kuten tämän Usvan henkeen sopii – voin vain huokaista. Loppukeväällä 2016 Yhdysvallat oli vielä kovin erilainen maa, vuosituhannen alusta puhumattakaan. Ongelmallinen ja ristiriitainen, kyllä – muttei niin raivoissaan. Ehkä vain Aalto ystävineen olisi voinut pysäyttää kehityksen, jolla tuo omituinen kansa alistettiin tietoverkkoja hyväksikäyttäen tyrannian ikeeseen.”

Kirjoittajan esittely:

Toni Saarinen on helsinkiläinen uuskummakirjailija ja kulttuurintutkija, joka tuppaa ruotimaan populaarikulttuurin ja viestintäteknologian syvämerkityksiä. Hermes, kujeilija ja viestien kuljettaja, on hänelle jumalista rakkain. Saarisen esikoisromaani Kuolleita kukkia Miasmalasta ilmestyi Osuuskummalta vuonna 2024. Hän löytyy Instagramista ja Mastodonista nimellä @tonipjsaarinen.