Sabina Köteleki: Työnsuoja

Näyttökuva 2017-12-13 kello 16.23.39

Robotisaation lupa- ja valvontavirasto Rovira oli tyhjä. Yksi työntekijä ei kuitenkaan koskaan lähtenyt. Hän kurkisti Sandran toimistotilojen ovesta ja heilutti kättään.

“Hei! Miksi tulit takaisin?”

“Ei huvita jättää R0BBA:n arkistointiraporttia maanantaille.”

“Höpö höpö. Sinunhan pitäisi jo hengittää perjantai-illan huumaa.”

“Enköhän mä pärjää vielä pari tuntia ilman kalsarikännejä.”

Toimisto-androidi MACEO, tai kollegojen kesken tuttavallisemmin Make, piti Sandralle ovea auki. Hän kumarsi kuin kuninkaallinen hovimestari. Sandra niiasi.

“Miten R0BBA:n esimiehen kanssa meni?”

Sandra näytti peukkua alaspäin. Maken silmiä kuvastaviin pikseliruutuihin piirtyi surullinen hymiö. Peukku alkoi hitaasti nousta. Hymiö hämmentyi. Lopulta peukku osoitti suoraan kattoon.

“Hyvin, siis?”

“Kyllä se siitä iloks muuttu.”

Sandra ajatteli tuoliinsa lysähtänyttä, kahvikuppia tuijottavaa esimiestä. Voimatonta äänensävyä, jolla hän kertoi joutuneensa irtisanomaan kaksi pitkäaikaista työntekijää.

“Eerola halus oikeesti muuttua. Se lupas saman tien ilmoittautua mun kurssille.”

Sandra kaivoi laukustaan kasan esitteitä, jotka hän asetti metalliseen kehikkoon muiden, inspiroivilla lauseilla otsikoitujen lehtisten viereen. Sandran esitteissä luki ‘Työhyvinvointi ja yhteistyö robottien kanssa – moderni kumppanuus’.

“Mahtavaa. Teillä on varmasti hauskaa kahdestaan.”

“Väitätsä ettei mun charmi houkuttele sinne ketään muuta?”

“Hmmm. Sinähän voisit uhkailla heitä sakoilla.”

Sandra hörähti. Hän ei silti voinut vastustaa leikkisää läimäisyä Maken kulmikkaaseen olkapäähän. Se sattui sormiin. Make älähti ikään kuin kivun vallassa.

Sulkeuduttuaan ahtaaseen toimistokoppiinsa Sandra potki avokkaat pois. Hän käynnisti tietokoneen ja täytti raportin R0BBA-82-C:n työpaikkahäirinnästä loppuun. Sandra allekirjoitti sen Roviran työolosuhteiden tarkastajana. Sälekaihtimista suodattuva valo oli värjäytynyt illan oranssiksi, kun Sandra kirjautui ulos asiointipalvelusta. Hän sulki huoneen laitteet yhdellä käynnistyspaneelin hipaisulla. Sandra oli juuri poistumassa, kun Make palasi. Hänen silmissään oli huutomerkit.

“Mitä?”

“Eräs asiakas haluaisi vielä puhua kanssasi.”

“Mun työaika on ohi. Sano, että tulee maanantaina uudestaan.”

“Niin sanoinkin, mutta asiakas ei suostu lähtemään. Ei kuulemma uskalla tulla enää toiste.”

“Miten niin ei uskalla?”

“Älä minulta kysy.”

Sandra näytti Makelle kieltä.

“Senkin viisasteleva peltipurkki.”

“Alumiinipurkki.”

“Ihan sama. Mitä mallia asiakas on?”

“Saksalaista. Viime vuodelta. Sen yksiköitä esiteltiin uutisissakin. Hänen tunne-ohjelmointinsa on erittäin hienostunutta, minuakin kehittyneempää. Ja minä olen jo varsin upea.”

“No jaa. Sun huumoriarvoja vois vielä säätää. Okei, lähetä asiakas tänne. Tehdään nyt kerrankin vähän ylitöitä.”

Make veti silmäruutuihinsa raksit ja poistui. Hetken päästä ovelta kantautui arka koputus.

“Neiti Kinnunen?”

“Sisään vaan.”

Toimistoon astui gynoidi. Hän oli suorastaan kaunis verrattuna Sandran yleiseen asiakaskuntaan. Hänellä oli naiselliset kasvot, siniset silmät, polkkatukka ja jopa ihmisten vaatteet kenkiä ja laukkua myöten. Liikkeet olivat sulavia ja äänettömiä. Lisäksi puheyksikön tuottama ääni oli aivan kuin ihmisbiologiasta lähtöisin. Sandra ei ollut koko uransa aikana tavannut yhtä edistynyttä robottia. Hän oli tottunut katselemaan harmaata ja luisevaa Makea, jonka nivelet natisivat.

“Kiitos, kun jaksat ottaa minut vastaan.”

Violetti kangas sopi täydellisesti gynoidin himmeän hopeiseen kuoreen. Sandran neuletakki oli nukkaantunut, eikä hän ollut jaksanut meikata. Hän suoristi ryhtinsä ja sipaisi hiukset korvien taakse. Takki hiosti.

“Eipä kestä.”

Sandra hymyili ja viittoi gynoidia istumaan. Hän hipaisi käynnistyspaneelia ja toimistoon lankesi tietokoneen ja ilmastoinnin humina. Avatessaan tyhjää lomakepohjaa Sandra huomasi silmäkulmastaan, kuinka gynoidi nypläsi jakun hihaa. Hänen asiakkaansa olivat yleensä hermostuneita, koska robotit halusivat pysyä viimeiseen asti töissä. Ne eivät yksinkertaisesti osanneet elää toimettomina. Tämä robotti oli kuitenkin niin ihmismäinen, että sen käytös tuntui hieman yliampuvalta. Näyttelemiseltä. Jatkuva kanssakäynti robottien kanssa oli kuitenkin osoittanut, ettei niillä ollut tapana lietsoa turhaa draamaa.

Sandra viittoi työpöydällään olevaan ulkoiseen kovalevyyn, jossa oli kymmeniä erilaisia liitäntöjä. Sen vieressä oli rivi adaptereita.

“Tuo ei ole tarpeellista. Voin lähettää tietoni langattomasti.”

“Meidän verkon tarkistusohjelman pitää ensin hyväksyä sut. Se suojaa luottamuksellisia tietoja ja vaatii manuaalisen kytkennän.”

“Aa. Tietenkin.”

Gynoidi tarttui upouuteen, vielä muovissa olevaan adapteriin. Hän kytki johdon ensin väärin päin. Hän köhi “kurkkuaan” nolona ja sai viimein johdon paikoilleen. Työpöydälle ilmestyi kansio. Sandra avasi ensimmäisen tiedoston.

Koko nimi: BÜRO THERESE-30Q-5
Malli: Toimisto-robotti 1189-SECRETA
Sarjanumero: 643923-0001-305
Valmistusvuosi: 2175
Valmistaja: Rohde & Faber Robotik Produktionsverfahren
Nykyinen työnantaja: Huuhkaja Hallinto
Työtehtävä: Johdon sihteeri

“Mikä on sun kutsumanimi?”

“Teresa.”

“Selvä. Sä voit sanoo mua Sandraksi. Kuinka kauan sä oot ollu töissä Huuhkajalla?”

“Puolitoista vuotta. Aloitin vastaanottosihteerinä, mutta sain vuoden kuluttua ylennyksen toimitusjohtajan alaisuuteen.”

“Klaus Ohraselle?”

Teresa nyökkäsi. Lehtiotsikoista ja tv-haastatteluista tuttu mies piirtyi Sandran mieleen. Tyylikkäästi harmaantuvat hiukset sivujakauksella. Leveä hymy. Kuviolliset solmiot. Äänekäs, mutta miellyttävä nauru. Ero Ohrasen ja Eerolan välillä oli valtava. Toinen pelkäsi koko varastonsa täyttyvän roboteista. Toinen oli niitä miehiä, joita Sandran äiti äänesti naistenlehtien gallupeissa Suomen seksikkäimmäksi. No, kaipa komealle miehelle sopi kaunis robotti.

“Millä perusteilla sut ylennettiin?”

“En ollut mielestäni muita parempi, mutta johtaja vakuutti minun soveltuvan parhaiten hänen sihteerikseen. Uskoin hänen todella arvostavan työpanostani.”

“Okei. Ja miksi sä oot tullut mun juttusille?”

Teresa laittoi jalkansa ristiin.

“Johtajalla oli tapana puristaa olkapäätäni ja halailla, mutta se ei haitannut minua. Ajattelin hänen vain yrittävän suhtautua minuun mahdollisimman ihmismäisesti. Sitten hän antoi lahjaksi alusvaatteet.”

“Anteeks mitä? Oliko ne varmasti Ohraselta?”

“Johtaja tunnusti seuraavana aamuna. Hän oli hyvin hermostunut, sanoi tilanneensa ne humalassa. Annoin hänelle anteeksi. Johtaja huojentui. Hän vakuutti minulle, että voisin palauttaa lahjan milloin tahansa.”

“Teitkö sä niin?”

“En.”

“Miks?”

Teresa käänsi katseensa muualle.

“Pidät minua outona.”

“En tietenkään. Sori, ei sun oo pakko vastata.”

“Eikun… Päätin itse pukeutua niihin. Robotillakin voi olla salaisuus, ajattelin. Sain siitä kummallista riemua.”

“Saitko sä lisää lahjoja?”

“En pitkään aikaan. Sitten jäin viime kuussa ylitöihin. Olin toimistossa kaksin johtajan kanssa. Yhtäkkiä hän tuli hakemaan minut kopiohuoneesta. Yritykselle oli neuvoteltu hyvä diili ja hän halusi juhlia. Miksipä ei? Sehän voisi olla mukavaa. Hän kaatoi kahteen lasiin viskiä. Sanoin, että robotit eivät voi juoda. Johtaja nauroi ja selitti vain kaipaavansa kippis-kaveria. Kilistimme laseja ja juttelimme niitä näitä. Johtaja joi minunkin viskini. Hän humaltui ja kysyi oliko minulla ‘ne’ päällä. Kyllä, vastasin. Ei ollut mitään järkeä valehdella. Sitten johtaja pyysi minua riisuutumaan.”

Sandra lakkasi näpyttelemästä ja kääntyi tuolillaan Teresaan päin. Hän yritti pitää kasvonsa peruslukemilla.

“Tottelitko sä?”

“En. Sanoin johtajalle, että hänhän on naimisissa. Johtaja yritti silti puhua minua ympäri. Hän halusi muka vain nähdä, kuinka kaunis olen. Kun kieltäydyin kolmannen kerran, johtaja vaikeni. Hän katsoi minua jotenkin… Vihaisesti. Sitten hän yhtäkkiä käski minun mennä kotiin.”

Lomakkeessa oli laatikko, jossa kysyttiin häirinnän luonnetta. Sandran sormet vapisivat, kun hän kirjoitti lomakkeeseen ‘seksuaalinen häirintä’. Sille ei ollut olemassa koodia. Hänen ja Teresan välissä roikkui painostava hiljaisuus. Sandra mietti olisiko hänen pitänyt lohduttaa Teresaa. Hänen päänsä löi kuitenkin tyhjää. Mitä hän olisi muka voinut sanoa? Olen todella pahoillani?

“Mä oon todella pahoillani.”

“Luulin sen jäävän siihen.”

Yhtäkkiä ovi aukesi ja Make astui sisään. Hänellä oli käsissään kahvikuppi ja voileipä. Hän laski ne Sandran pöydälle.

“Anteeksi keskeytys. Ajattelin, että sinulla saattaisi olla pikkuhiljaa nälkä.”

Make iski tuplana Sandralle silmää. Sandra ei hymyillyt. Make katsoi Sandraa, sitten Teresaa, sitten taas Sandraa. Maken silmät pyyhkiytyivät tyhjiksi. Hän poistui toimistosta pakittaen, puhumatta enää sanaakaan. Sandra vilkaisi voileipää. Alimpana juusto, sitten kinkku, päällimmäisenä kurkkua. Juuri kuten Sandra itsekin teki. Hänen ruokahalunsa oli kuitenkin vajonnut pakkasen puolelle.

“Haluutko sä vielä jatkaa?”

Teresa nyökkäsi.

“Sen illan jälkeen heitin alusvaatteet menemään. Aloin pelätä ylitöitä. Pidin huolta, että olin aina ajoissa valmis. Viikko sitten minun oli kuitenkin pakko laatia kasa pöytäkirjoja. Keräsin rohkeutta palauttaakseni ne johtajalle. Hänen pöydällään oli tyhjä viskipullo. Hän tuijotti kattoon. Laskin kansiot pöydälle ja käännyin lähteäkseni. Johtaja kysyi minulta taas, oliko minulla alusvaatteet päällä. En vastannut. Yritin avata ovea, mutta se olikin lukossa. Johtaja veti lipastosta uudet alusvaatteet. Hän käski minua riisuutumaan. Ei pyytänyt, vaan käski. Sanoin mahdollisimman kohteliaasti, etten halunnut. Johtaja otti askeleen minua kohti. Hänellä oli taas se outo katse. Minua pelotti. Johtaja tarttui takkini nappeihin. Ohjelmointini esti vastustamasta. Kun olin alasti, johtaja käski minun pukea uudet alusvaatteet. Silloin tottelin. Toivoin, että ehkä sitten johtaja tyydyttyisi ja päästäisi minut pois. Mutta hän riisuikin omat vaatteensa.”

Teresa painui hieman kumaraan. Hänen äänensä värisi. Sandran vatsassa poltteli.

“Johtaja tarttui käteeni ja pakotti minut koskettamaan itseään. Hän piti toista kättään kurkkuni ympärillä. Sitten hän painoi minut lattialle. Sanoin, etten ollut varusteltu hänen halujaan varten. Johtaja puuskutti, ettei sillä ollut väliä. Hän pisti kätensä jokaiseen sopukkaani. Suuteli. Hinkkasi minua vasten.”

Mitä pidemmälle Teresa pääsi kokemuksessaan, sitä heikommaksi hänen äänensä muuttui. Sormet puristivat violettia kangasta.

“Kun se oli ohi… Hoin itselleni, että johtaja sai tehdä yrityksensä omaisuudella mitä haluaa. Mutta tunne-ohjelmointini kieltäytyi uskomasta siihen. Inhosin ja pelkäsin jokaista vilausta hänestä. Hänen ääntään ja eleitään. En ole ikinä tuntenut mitään niin vahvaa.”

Sandra nojautui pöydän yli koskettamaan Teresan olkapäätä. Gynoidi säpsähti taaksepäin. Hänen äänensä oli murtumisen partaalla.

“Haluan pois Huuhkajan omistuksesta. Ja johtajan vastuuseen teoistaan.”

Vaikka Teresan suupielet oli muotoiltu vienoon hymyyn, Sandra aisti siitä huutavaa epätoivoa. Hän ei hetkeen osannut vastata mitään. Suomessa ei ollut ollut ainuttakaan ennakkotapausta, jossa robotti olisi julkisesti syyttänyt työnantajaansa oikeusistuimessa. Kiistat soviteltiin sopuisassa hiljaisuudessa, eikä niistä jaettu tietoa Roviran ulkopuolelle. Sandra oli tottunut nuhtelemaan ja neuvomaan uppiniskaisia esimiehiä, ei tarjoamaan tukea traumatisoituneelle gynoidille.

“Mun täytyy lukea sun omistussopimus läpi. Mä kuitenkin varoitan sua. Yleensä niissä ei varsinaisesti myönnetä robotti-työntekijälle tapaa irtisanoutua omistussuhteesta. Teille ei oo vielä säädetty kattavaa työsuojelua, mikä hankaloittaa sun tapausta entisestään.”

“Luulin sinun auttavan meitä.”

Sandran poskia kuumotti.

“Mä oon tarkastaja, en asianajaja. Mä käyn enimmäkseen työpaikoilla puhumassa esi-”

“Ja mitä aiot sanoa johtajalle? Ole kiltti äläkä raiskaa enää sihteeriäsi?”

Teresa hautasi kasvot käsiinsä. Tiheät, värisevät nyyhkytykset saivat hänen runkonsa nykimään. Puheyksikkö tuotti itkua, mutta silmät pysyivät kuivina.

“Anteeksi. En halua olla ilkeä. Olen vain niin hämmentynyt. En kestä olla töissä, mutta ohjelmointini pakottaa työskentelemään.”

Sandra nousi ja käveli Teresan puolelle pöytää. Hän laskeutui kyykkyyn ja silitti varoen Teresan käsivartta. Tällä kertaa gynoidi ei säpsähtänyt. Sandra silitti tätä niin kauan, kunnes Teresa lakkasi itkemästä.

“Mun tässä pitäis pyytää anteeks. Ei ollu tarkoitus antaa sellaista mielikuvaa, et mitään ei oo tehtävissä. Mä vaan yritin myöntää, että mulla ei oo kokemusta tällasesta. Se ei silti tarkota, ettenkö mä auttais sua. Ohranen ei kajoa suhun enää koskaan. Mä lupaan tehdä kaikkeni sen eteen.”

Teresa otti kädet pois kasvoilta ja katsoi Sandraa. Kaksikko poistui toimistosta hiljaisuuden saattelemina. Make oli imuroimassa mustavalkoisilla vuoristomaisematauluilla sisustettua aulaa. Hän tajusi olla murjaisematta nokkeluuksia.

“Turvallista kotimatkaa.”

Teresa nyökäytti päätään kiitokseksi. Hän käveli Sandran kanssa virastotalon uloskäynnille.

“Pärjäätkö sä? Onko sulla töitä huomenna?”

“Yleensä olen töissä myös lauantaisin, mutta varmistin itselleni vapaan viikonlopun.”

“Hyvä.”

“Sitä paitsi johtaja on vielä viikon liikematkalla. Ei minun käy kuinkaan. Kiitos kun kuuntelit.”

“Oota. Oisitko sä tarvinnu kyytiä?”

Teresa puristi käsilaukkunsa hihnaa. Hän vältteli Sandran katsetta.

“Onks kaikki kunnossa?”

“Johtaja pisti minut autoonsa sen illan jälkeen. Se pysähtyi kilometrin päähän asunnostani. Ajattelin silloin pakenemista. Vaeltelevani sinne tänne kunnes akkuni loppuu. Mutten oikeasti halunnut sitäkään.”

“Mä ymmärrän, että sä et ehkä täysin luota muhun. Mut mä en aio satuttaa sua.”

“Niin. Et tietenkään.”

 

Sandra avasi radion. Auto täyttyi klassisella musiikilla. Toinen etupenkki oli täynnä sekalaista tavaraa, joten Teresa istui takana. Sandra vilkaisi häntä peruutuspeilistä. Teresan silmät olivat kiinni. Sandra ei vieläkään kunnolla käsittänyt kuulemaansa. Suunnaton sääli ja viha pyörteilivät Sandran sisällä. Hän häpesi ajatustaan siitä, kuinka Teresa ‘sopi’ Ohraselle. Hän ei ollut koskaan uskonut tosissaan, että tällaista saattoi tapahtua robotille.

Reitti Teresan kotiin vei heidät Huuhkaja Hallinnon päämajan ohi. Sandra sisäisti vasta nyt ajavansa sen vierestä lähes joka päivä. Rakennuksen näkeminen istutti Sandran vatsaan pistoksen. Hänen katseensa liukui pitkin siniharmaita seiniä ja valtavia ikkunoita. Etupihalla seisoi kolmemetrinen, metallilevyistä koottu huuhkaja. Sandra muisti lehtikuvan, jossa Klaus Ohranen nauroi katketakseen epäonnistuttuaan patsasta peittävän kankaan nykäisemisessä.

He astuivat ulos autosta Lauttasaaren kolmannen torniasunnon parkkipaikalla. Se olinkaupungin ainoa pilvenpiirtäjä, johon oli rakennettu myös roboteille tarkoitettuja asuntoja.

Julkisivua oli aluksi töhritty jatkuvasti graffiteilla. Tällä kertaa talo oli puhdas. Kevätilta maalasi ylimmät asunnot asunnot oranssin ja vaaleanpunaisen sävyihin. Sandra käveli Teresan kanssa etuovelle.

“Hei. Mitä jos mä jäisin yöksi?”

Mitä helvettiä sä just sanoit, Sandra ajatteli. Teresa pudisti päätään. Sandra yritti änkyttää jotain etäisesti järkevää.

“Musta siis tuntuis, öö, inhottavalta jättää sut yksin.”

“Pärjään kyllä.”

“Okei. Anteeks. Mä en halunnu olla tungetteleva. Tehään vaikka niin, että mä haen sut aamulla ja me käydään yhdessä poliisiasemalla. Käviskö se?”

Teresa nyökkäsi.

“Hyvä. No. Moikka.”

Sandra heilautti kättään kömpelössä hyvästelyn eleessä ja kääntyi kävelläkseen autolle. Teresan ääni pysäytti hänet.

“Haittaisiko sinua nukkua sohvalla? Ehkä… Ehkä seura tekisi minulle hyvää.”

Teresan äänessä oli ensimmäistä kertaa ripaus hyväntuulisuutta. Se sai Sandran vatsaan kiristyneen solmun löystymään. Hän kääntyi Teresaa kohti ja hymyili.

Jopa talon rappukäytävä oli kaunis. Ikkunaruuduista tulvi valoa ja seinille oli maalattu kukkakedon siluetteja. Missään ei ollut tahroja tai pölypalloja. Sandra vilkaisi porrastaulua.

Robottien nimet pistivät heti silmään.

“Ovatko he kollegoitasi?” Sandra kysyi ja osoitti kahta nimeä taulussa – BÜRO MARGO-14E-4 ja BÜRO ANISSA-67R-3.

“Kyllä. Asumme kaikki vierekkäin. Se on hyvin miellyttävää.”

Robotti ei tarvinnut vessaa, makuuhuonetta tai keittiötä, joten Teresan asunto oli hyvin pieni. Teresa oli kuitenkin onnistunut järjestelemään huoneeseen sohvan, televisiotason, kirjahyllyn, vaatekaapin ja kaksi pöytää. Toisella oli toimistotarvikkeita ja kannettava tietokone, kun taas sohvapöydällä oli kaukosäädin ja kansio.

Sandra istahti kirkkaanvihreälle sohvalle. Teresa riisui jakkutakin ja ripusti sen vaatekaappiin. Kaapin viereen oli asennettu pieni latausasema. Sen alla oli paksu johto siistillä kerällä.

“Teresa.”

“Niin?”

“Mitä sä haluisit tehä sen jälkeen, jos- kun sä pääset pois Huuhkajalta?”

Teresa käveli kirjahyllyn luo. Hän veti hyllystä ohuen, vitivalkoisen opuksen ja asetti sen sohvapöydälle. Kannessa luki ‘Minimalistinen arki-gourmet’. Nimen alla oli kohopainettu kuvitus sienestä.

“Ruoka kiehtoo minua. Minusta on hauskaa kuvitella, miltä makuaisti tuntuu.“

He katselivat hetken valokuvia annoksista Teresan käännellessä sivuja.

“Haluaisin oman keittiön. Minulla ei ole ketään kenelle tarjota luomuksiani, mutta ei se haittaa.”

“Mulla on keittiö. Tai siis, jos sä haluut, niin sä voit tulla joskus mun luo kokkaamaan.”

Teresa nyökkäsi.

“Ehkä.”

Sandra osoitti kansiota ohjatakseen huomion pois höpinöistään.

“Mitä tossa on?”

“Kuponkeja.”

Teresa viittoi Sandraa avaamaan kansion. Se oli pullollaan muovitaskuihin säilöttyjä tarjouskuponkeja, suurin osa ruokakauppoihin. Jotkut olivat likaisia tai revenneitä. Kuin ne olisi poimittu maasta.

“Minun ei ole mitään järkeä käyttää niitä, mutta pidän niiden keräämisestä. Se on varmaan hassua.”

“Ei ollenkaan. Mun pappa keräili skartteja.”

“Mitä?”

“Vanhoja liittimiä. Sillä oli niitä niin paljon, että lopulta ne tartti oman huoneen. Mummi vihas koko touhua, mutta se pyyhki niistä silti pölyt joka viikko.”

Teresa naurahti. Heleä ääni lämmitti Sandran sisintä. Hänen sisimmällään oli tosin muutakin kerrottavaa. Sandran vatsasta kantautui voimakas kurina.

“Oho.”

“Mitä?”

“En ole koskaan kuullut tuota ääntä näin läheltä. Millaista se on?”

“Nälkä vai? Öö. No. Miten sen nyt sanois. Vähän niinku et mahalaukku värisee ja laajenee.”

“Tuntuuko se hyvältä?”

Sandra ei pystynyt tukahduttamaan huvittunutta hymähdystä.

“Ei. Usko pois, nälän tunne on sellanen asia mitä sä et halua kokea.”

“Et sinä voi sitä tietää.”

Teresa nosti yhtäkkiä käden rintakehälleen.

“Voi ei. Minulla ei ole mitään syötävää.”

“Mun ois ite pitänyt ottaa jotain mukaan. Mä käyn kaupassa.”

“Ei,” Teresa tokaisi ja tarttui Sandraa ranteesta.

“Olet vieraani. Sitä paitsi olen aina halunnut ostaa ruokaa. No, ostin kerran hetken mielijohteesta omenoita, koska ne sopivat sohvani väriin. Mutta ne homehtuivat.”

Sandra nauroi. Hän irrotti Teresan otteen ranteestaan, mikä sai gynoidin siirtymään nolona kauemmas.

“Mä arvostan sitä, et sä haluut pitää musta huolta, mut sä oot silti mun asiakas. Mulla ois paljon huojentuneempi olo, jos sä jäisit tänne turvaan. Ymmärrätsä?”

Teresa nyökkäsi, ehkä hieman vastahakoisesti. Hän napsautti television päälle. Valikko kysyi, halusiko hän jatkaa dokumenttia sokerin historiasta. Sandra nousi ja astui ovelle.

“Kiitos, Sandra. Kaikesta. On jotenkin helpompaa, kun joku muukin tietää.”

“Eipä tässä mitään. Mähän lupasin auttaa sua.”

Sandran käsi oli jo ovenkahvalla, mutta hän ei avannut sitä.

“Teresa. Mun täytyy tehdä sulle yks asia selväks. Mä ymmärrän, et sä et haluu lähtee Huuhkajalta kaikessa hiljaisuudessa. Mut Ohrasen kaltaisen äijän saaminen nalkkiin vaatii mediasirkusta. Tajuutko sä varmasti, mitä se tarkottaa?”

“Kyllä.”

“Sä joudut puhumaan sun kokemuksesta yhä uudestaan ja uudestaan. Poliisille, asianajajalle, toimittajille. Kollegat ei välttämättä oo sun tukena. Ne saattaa jopa hylätä sut.

Jos sä liikut ulkona, jotkut idiootit voi käydä sun päälle. Paparazzit voi linnoittautua talon nurkille. Ja lopulta sun pitää todistaa oikeudessa Ohrasta vastaan. Se tulee kieltämään kaiken, ja sen asianajajat vetoaa siihen että meillä on vaan sun sana Ohrasen sanaa vastaan. Ootko sä varmasti valmis tohon kaikkeen?”

Teresan ääni oli hillitty, mutta päättäväinen.

“Johtajalla ei ole oikeutta hyväksikäyttää ketään. Joten kyllä. Olen valmis mihin vain.”

“Okei.”

He katsoivat vielä hetken toisiaan, vihreät ihmissilmät sinisiä keinotekoisia. Televisio ehdotti helähtäen toista tallennetta. Sandra heilautti kättään.

“Nähään kohta.”

“Nähdään.”

 

Teresa ei avannut.

Sandra seisoi oven edessä ruokakassi kädessä. Hän koputti uudestaan, lujempaa ja pitempään. Soitti ovikelloa. Ei vastausta. Sandra painoi korvansa kiinni oveen ja kuunteli. Asunnosta ei kantautunut pihaustakaan, ei edes television ääntä. Teresan postilaatikko oli rapun ulko-oven vieressä, joten Sandralla ei ollut postiluukkua mistä kurkistaa sisään.

“Teresa?”

Sandra puristi kätensä nyrkkiin ja takoi ovea. Ei vieläkään mitään. Sandra laski kassin lattialle ja kaivoi puhelimen taskustaan. Hän oli ollut poissa puoli tuntia. Oliko Teresa lähtenyt käymään jossain? Missä muka? Sandran sydän hakkasi. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä, vaikka rapussa oli kuuma.

“Teresa!”

Sandra hakkasi ovea kunnolla. Hän oli aikeissa huutaa uudestaan, kun Teresan naapurin ovi avautui.

“Suo anteeksi. Miksi huudat Teresan perään?”

BÜRO ANISSA-67R-3 oli lähes tismalleen samannäköinen kuin Teresa. Hänellä sattui vain olemaan vaalea peruukki ja ruskeat silmät.

“Sun nimi on varmaan Anissa. Ootsä Huuhkajalla töissä? Tunnetsä Teresan?”

Gynoidi asetti toisen kätensä rintakehälleen.

“Kyllä, minua kutsutaan Anissaksi. Ja kyllä, olemme työtovereita. Kuka sinä olet?”

“Sandra Kinnunen,” Sandra esittäytyi ja ojensi kätensä. Anissa kätteli häntä hennolla otteella.

“Mun piti tavata Teresa täällä, mut se ei oo kotona. Onko sulla mitään aavistusta, missä Teresa vois olla?”

“En tiedä.”

“Huomasitko sä mitään epätavallista viimeisen puolen tunnin aikana?”

“En. Tai, no. Nyt kun mainitsit, niin joku käytti hissiä. Kuulin kuinka se helähti. Se saattoi tosin olla kuka tahansa.”

Anissa katsoi Sandraa päästä varpaisiin.

“Minun mielestäni on epätavallista, että Teresalla olisi ihmisystävä.”

“Onko teillä puhelimia?” Sandra kysyi sivuuttaen Anissan epäilyt.

“Tietenkin,” Anissa tuhahti itsestään selvään sävyyn. “Odota hetki. Yritän soittaa Teresalle.”

Anissa katosi asuntoonsa. Sandra kampasi rappukäytävän läpi katseellaan. Katonrajassa oli yksi valvontakamera. Hän tilasi hissin ja kurkisti sen sisään. Takaseinä oli kokonaan peilipintaa. Sandran lantion korkeudella, aivan peilin reunassa, oli pikkuruinen särö. Sandra kumartui ja siveli sitä varoen sormenpäällään. Särö ei välttämättä tarkoittanut mitään. Siitä huolimatta pelko Sandran sisällä kasvoi.

“Olen pahoillani,” Anissa sanoi Sandran takaa. Sandra säpsähti. Anissalla oli käsissään kannettava tietokone. Hän osoitti sen ruutua.

“Mitä?”

“En saanut häntä kiinni. Teresan puhelin on suljettu, eikä hän ole kytkeytynyt verkkoon.”

Ruudulla oli auki ryhmä-chatti. Chatissa oli kolme keskustelijaa: Teresa_2175, Queen Anistasia ja Margo111Polo. Ainoastaan Teresan kuvakkeen vieressä oleva pallo oli punainen.

“Me olemme oikeastaan aina paikalla chatissä. En tiedä, miksi Teresa ei halua tulla tavoitetuksi.”

Huoli oli saamassa yliotteen. Sandran suu oli rutikuiva ja hänen otsansa helmeili hiestä.

“Oletko varma, ettei hän ole vain vihainen sinulle?”

Anissan ilkikurinen äänensävy ärsytti Sandraa. Ei kuitenkaan ollut mitään järkeä menettää malttiaan. Sandra yritti loihtia kasvoilleen kiitollisen hymyn.

“Se voi hyvinkin olla. Kiitti tosi paljon avusta. Jos Teresa tulee takaisin, niin etsä viittis pyytää sitä soittamaan mulle? Mä annan sulle mun numeron.”

“Hyvä on.”

Porrastaulun viereen kiinnitetyssä ilmoitustaulussa oli huoltoyhtiön puhelinnumero. Sandra tuijotti sitä puhelin kädessään. Kuka ikinä vastaisikaan pitäisi Sandraa luultavasti vainoharhaisena. Sandran oli kuitenkin pakko saada ovi auki. Nälkä ei enää jäytänyt sisuskaluja. Sen tilalla oli ammottava syyllisyyden rotko.

Teresan asunto oli tyhjä. Televisio oli pois päältä, mutta muuten kaikki vaikutti koskemattomalta. Asunnossa ei ollut mitään merkkejä kamppailusta tai epäjärjestyksestä.

Sandra kiitti huoltomiestä ja ojensi tälle satasen. Mies katsoi kulmat kurtussa, kun Sandra soitti poliisille.

Kului vielä tunti. Sandra pakotti itsensä syömään, vaikka vatsassa kipristeli. Hän ei saanut heikentyä. Ruokakassin muovin läpi erottui kulhon reuna. Sen sävy sopi Teresan sohvaan. Sandra oli ostanut kulhon hetken mielijohteesta, kuin myös pussillisen pähkinöitä. Näin Teresa olisi voinut pitää esillä ruokaa, joka ei pilaantuisi moneen kuukauteen. Nyt Sandran teki lähinnä mieli heittää kulho päin seinää. Miksei hän ollut tajunnut, että joku saattoi tarkkailla Teresaa? Sandra piinasi itseään syyllistävillä kysymyksillä, kunnes poliisiauton sireeni katkaisi ne.

Sandraa päätä pidempi naispuolinen poliisi käveli häntä vastaan pihalla. Ankara katse ja ilmeettömät kasvot huokuivat paskapuheet sikseen-asennetta..

“Sandra Kinnunen?”

“Joo.”

“Iltaa. Mä oon ylikonstaapeli Varila. Te siis-”

“Miks tänne tuli vaan yks auto? Mä pyysin useita poliiseja. Lähialue pitää tutkia. Teresa ei oo välttämättä ehtiny kauas. Tai no, ei ainakaan jos poliisilla ei ois kestäny tuntia saapua paikalle.”

“Kollegani ovat jo suorittamassa etsintöjä. Ette vain nähnyt heidän autojaan.”

Ylikonstaapeli sivuutti Sandran kritiikin hitaasta reagoinnista. Kaksi rikospaikkatutkijaa astuivat ulos autosta ja suuntasivat kohti torniasuntoa. Varila elehti Sandraa pysymään paikallaan ja kävi sanomassa jotain tutkijoille. Sandra ei kuullut mistä he keskustelivat. Jalat tuntuivat yhtäkkiä raskailta. Kädet jaksoivat hädin tuskin puristaa muovikassin kahvoja. Hän totteli mukisematta, kun Varila ohjasi hänet poliisiautolle. Istuutuessaan takapenkille Sandra huomasi Anissan katsovan häntä ikkunasta.

Perjantai-ilta mateli eteenpäin kuin usvassa. Sandra vietiin asemalle kuulusteltavaksi.

Hän selosti päivän tapahtumat ja omat epäilynsä Varilalle. Nainen tuijotti Sandraa kuin tämä olisi jaaritteleva salaliittoteoreetikko. Sandra ei hätkähtänyt, vaan pitäytyi kannassaan, puhuen selkeästi ja tyynesti. Vaikka kuulusteluhuoneen harmaat seinät tuntuivat kutistuvan. Vaikka mielikuvat Teresasta ja Ohrasesta luikertelivat takaisin. Kiusaten häntä, herkeämättä, kuin ikkunaa vasten pörisevä ampiainen.

Kotona Sandra tyhjensi pähkinät kulhoon ja asetti sen keittiötasolle. Hän avasi television ja lysähti sohvalle. Rauhallinen kertojaääni selosti, kuinka älykkäät sushi-liukuhihnat pienensivät hävikkiä. Sandraa kouraisi sydämestä. Hän kierähti selälleen. Hän ei tuijottanut kattoa, vaan rotkon ammottavaa aukkoa. Sen syvyydet kuiskivat edelleen syytöksiä, hukuttaen alleen television, seinäkellon, ulkoa kantautuvan liikenteen. Sandra tiesi, ettei syyllisyydestä ollut enää mitään hyötyä. Siitä huolimatta hän makasi sohvalla koko yön, kuullen vain rotkon painostavan huminan.

 

Make astui viikon kuluttua Sandran toimistoon. Sandra oli tarkistanut uutiset joka päivä, niin usein kuin pystyi. Mutta mikään ei kertonut hänelle totuutta selvemmin kuin Maken täysin tyhjät silmät. Make ei sanonut mitään, viittoi vain ovesta ulos. Sandra arvasi jo, kuka häntä oli tullut tapaamaan.

Ylikonstaapeli seisoi aulassa tabletti toisessa kädessä. Varila ei tarjonnut Sandralle kättelyä, nyökäytystä tai sanoja. Hänkin vain viittoi Sandraa mukaansa. Varila ei odotellut, vaan lähti samantien kävelemään ulos virastotalosta. Ärtymyksen puna nousi Sandran kasvoille. Hänen teki mieli huutaa Varilan perään ja tivata vastauksia tässä ja nyt. Sandra vilkaisi Makea. Maken silmät pysyivät edelleen mustina, mutta hän puristi Sandran olkapäätä. Kylmä metalli tuntui jotenkin lohduttavalta.

Varila puhui Sandralle vasta, kun he olivat istuutuneet poliisiauton etupenkeille.

“Teresa löytyi tänä aamuna.”

Äsken Sandra oli janonnut tietoa. Varilan katseen alla ja kuuman penkin polttaessa ihoa hän ei kuitenkaan uskaltanut sanoa sanaakaan. Kurkussa pamppaili tukahduttava pala. Varila ojensi tabletin Sandralle. Sandra napautti näytön päälle sydän hakaten.

Teresan yläruumis pilkisti revenneestä mustasta säkistä. Säkki oli huuhtoutunut kallioiselle merenrannalle. Täysin paljas kuori oli likainen ja naarmuilla. Vaaleanruskean peruukin hiussuortuvat kelluivat vedessä. Siniset silmät tuijottivat tyhjyyteen. Teresan rintakehässä oli ammottava aukko. Se läpäisi hänet kokonaan.

“Missä Teresan alaruumis on?”

“Se on kateissa.”

Sandra lysähti kasaan. Hän tunsi huojuvansa rotkon reunalla. Syvyys houkutteli häntä, mutta absoluuttinen varmuus Teresan murhaajasta esti Sandraa tippumasta.

“Ohranen. Se teki tän.”

Varila huokaisi syvään.

“Ohranen on liikematkalla. Niinhän tekin sanoitte.”

“Se pystyis kyllä järjestään tän menettämättä alibiaan. Näkyikö kerrostalon valvontakameroista mitään?”

“Se on tutkinnan alaista tietoa.”

“Ja tääkö muka ei oo?“

Sandra viskasi tabletin Varilan syliin kuin se olisi myrkyllinen.

“Tekoälyyn kohdistuvissa rikoksissa pätee hieman eri käytännöt.”

“Aha. Eli sä et voi antaa mulle oikeeta informaatiota, sellasta millä on jotain väliä, mut susta on ookoo näyttää mulle kuvia mun asiakkaan ruumiista. Kiitti vaan painajaisista.”

Jos Varila tunsi minkäänlaista omantunnon pistosta, hän ei näyttänyt sitä. He tuijottivat hetken toisiaan.

“Oo kiltti. Kerro mulle, näkyikö niissä jotain.”

Varilan ilmeessä tapahtui mikroskooppisen pieni muutos pehmeämpään.

“Teresa poistui itse asunnostaan. Rappukäytävässä ei käynyt ketään muuta.”

“Tossa ei oo järkee. Me sovittiin, että Teresa jää kotiin. Ohrasella oli joku tapa, millä se sai käskettyä Teresan ulos. Teidän täytyy kuulustella sitä.”

“Poliisi tulee kuulustelemaan useita Huuhkajan työntekijöitä.”

“Ei varmaankaan epäiltyinä.”

“Neiti Kinnunen. Mikään ei viittaa siihen, että Ohranen ois teon takana.”

“Paitsi tää aivan helvetinmoinen sattuma, kuinka heti kerrottuaan raiskauksestaan mun asiakas sahataan vittu kahtia. Eikö tässä oo sun mielestä kirjaimellisesti mitään epäilyttävää?”

Varila ei hätkähtänyt Sandran huutoa. Hän ei ollut missään kohtaa vältellyt Sandran katsetta. Naisen järkähtämättömyys oli raivostuttavaa.

“Mä oon todella pahoillani, että sun asiakkaalle kävi näin. Totuus on kuitenkin se, että sulla on vaan yksi lomake sitä todistettavaa faktaa vastaan, että Ohranen on edelleen ulkomailla. Se ei mee läpi oikeudessa. Mä suosittelen, ettet sä tuhlaa energiaas tähän.”

“Robotit ei valehtele.”

“Ei sitä tiedä, mitä ne siellä Saksassa koneisiinsa ohjelmoi.”

“Sä et oo vittu tosissas.”

“Mä oon tosissani siitä, että on tärkeämpiäkin asioita minkä puolesta taistella.”

“Teresa kärsi.”

“Kuten mä sanoin. Se on vaan ohjelmointia.”

Sandran käsi paiskautui kojelautaa vasten. Hän avasi auton oven ja yritti syöksyä ulos, mutta kompasteli suutuksissaan. Varila ehti tarttumaan tätä ranteesta.

“Hei. Älä ala leikkiä oman elämäs salapoliisia. Se ei koskaan pääty hyvin.”

Varilan äänessä oli ensimmäistä kertaa jotain inhimillistä. Sandra ei halunnut kuulla sitä. Hän riuhtaisi kätensä vapaaksi ja juoksi takaisin virastotaloon. Make istui hänen toimistopöydällään.

“Sandra?”

Sandra ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Hän otti askeleen sinne, askeleen tänne.

“Mun ois pitäny olla varovaisempi. Miten helvetissä mä olin niin tyhmä, et mä jätin Teresan yksin?”

“Älä syytä itseäsi.”

“Se on kuule vähän vaikeeta nyt.”

Make vaikeni. Sandra istuutui tuoliin. Siihen samaan, missä Teresa oli istunut viikko sitten. Hän ei pystynyt rauhoittumaan. Hän tuijotti siniharmaata linoleumilattiaa ja vapisutti polveaan ylös alas.

“Sandra. Oletko kunnossa?”

“Emmä tiiä.”

Tukahduttava polte kiristi Sandran rintakehää ja kurkkua. Hänen äänensä värisi.

“Mä lupasin, et mä autan. Mut nyt mä vaan istun tässä. Kuvittelen mitä tapahtui. Et mitä Teresa ajatteli kun Ohranen sai sen kiinni. Mitä sit…”

Silmiä kirveli.

“Teresa oli tosi urhee. Mut se ei riittäny.”

Rotkon painovoima voitti. Linoleumille tipahti kyyneleitä. Sandra niiskaisi ja pyyhki silmiään, mutta kyyneleet eivät loppuneet. Hän haukkoi henkeään. Make polvistui lattialle ja laski metalliset sormensa Sandran polvelle. Androidi ei sanonut mitään, ei edes silmillään. Hän vain puristi Sandran polvea hellästi niin kauan, kunnes Sandra lakkasi itkemästä. Tuijottaessaan Maken harmaita kasvoja Sandra mietti, ymmärsikö Make hänen suruaan.

“Mä en luovuta.”

Make pyyhki Sandran poskia. Sandra ei vastustellut.

“Mä hankin oikeutta Teresan muistolle. ”

Sandra tarttui Maken käsiin ja laski ne syliinsä. Metalli oli märkä Sandran kyyneleistä. Hän uppoutui tuijottamaan mustia silmäruutuja. Niihin syttyi yhdet ainokaiset pikselit. Toiset. Kolmannet. Lopulta Maken silmiin muodostui pikkuruiset hymiöt. Sandra huokaisi. Ääni oli raskas ja uupunut, mutta kuitenkin Sandran suupielet nytkähtivät vaisuun, toiveikkaiseen hymyyn.

(c) Sabina Köteleki


 

Kirjoittajasta

Sabina Köteleki on syntyjään tamperelainen, mutta tällä hetkellä helsinkiläinen kirjoittaja ja leikkaaja. Etenkin kauhugenre inspiroi niin kirjallisuudessa, taiteessa, elokuvissa, musiikissa kuin videopeleissä. Tämä on hänen ensimmäinen julkaistu tekstinsä.

Saatesanat​ ​novellin​ ​synnystä

Idea tästä novellista löi kalikalla päähän kesken työpäivän parisen vuotta sitten. Olen kerran elämässäni ollut tekemisissä työsuojelun kanssa, ja se johdatteli minut ajattelemaan kehittyneen tekoälyn työsuojelua. Minusta oli kiehtovaa pohtia tulevaisuuden Suomea, jossa robottien oikeudet konttaavat vielä lapsenkengissään. Idea konkretisoitui Usvan novellikilpailun myötä ja ideoita löytyisi vaikka kokonaiseen kirjaan.

Vastaa