Kuljettaja hiljensi vauhtia. Tiellä tai jossain aivan sen lähettyvillä oli meneillään jotain poikkeuksellista. Theo näki poliisiautoja, joihin oli jätetty ajovalot päälle. Siniset vilkut luotasivat pimeää vuorenrinnettä. Kauempana heilahteli taskulamppujen valokiiloja.

Bussi pysähtyi, etuovi massahti auki. Sisään kurkisti virkapukuinen poliisi ja vaihtoi muutaman sanan kuljettajan kanssa. Kun bussi taas nytkähti liikkeelle, opas selitti mikrofoniin että olivat pysähtyneet Orivasin kylään. Stoppi oli jollain tavoin liittynyt iltapäivällä sattuneeseen maanjäristykseen.

Theo tunsi kevyen puristuksen kädessään. Hänet täytti vahva aavistus siitä, että jotain mullistavaa tulisi pian tapahtumaan. Theo oli kotiutunut parantolasta paria vuotta aikaisemmin ja yrittänyt sen jälkeen muutaman kerran solmia kontakteja naisiin. Yritykset olivat tuntuneet aina jotenkin väkinäisiltä, eikä hän koskaan ollut päässyt alkua pitemmälle. Sitten hän oli lakannut yrittämästä ja tyytynyt elämään yksin.

Mutta tuona iltana Theo ei ollut yrittänyt mitään. Hän oli lähtenyt kreetalaiseen illanviettoon ilman minkäänlaisia odotuksia. Kaikki oli sujunut helposti ja luontevasti. Häntä vastapäätä istunut nainen oli antanut säärensä pysyä paikoillaan, kun Theo puolivahingossa oli painanut omansa sitä vasten. Nainen oli sanonut nimekseen Ria ja lähtenyt selvästi mielellään hänen kanssaan kreikkalaiseen piiritanssiin.

Nyt Ria istui Theon vieressä ja piti kättä hänen kädessään.

Ihmeellistä, Theo ajatteli. Hän oli lähtenyt etelänmatkalle yksin. Hän oli aivan vapaaehtoisesti suostunut pitämään lomansa syyskuussa, ymmärsihän hän että perheellisten piti saada nauttia yhdessä kesästä. Sitä mieltä hän itsekin oli ollut silloin, kun hänellä vielä oli perhe, ennen parantolaa, ennen avioeroa.

Vuoritie jäi taakse ja bussi kääntyi rannikon valtaväylälle. Opas tarttui taas mikrofoniin ja muistutti, että seuraavan päivän retkelle Iraklionin museoon ja Knossokselle oli vielä vapaita paikkoja.

”Retki tulee olemaan kerrassaan ainutlaatuinen”, Ria kuiskasi Theon korvaan.

Theo oli iltapäivällä tutkinut lomaviikon ohjelmatarjontaa ja päättänyt, että mihinkään tylsään museoon hän ei nyt ainakaan lähtisi. Eikä taatusti katsomaan mitään raunioita.

”Niin tulee, aivan varmasti tulee”, hän sanoi Rialle ja puristi tämän kättä.

 

Uusi päivä henkäisi usvapilvet vuoren huipulle ja maalasi sen rinteet harmaalla ja vihreällä. Komisario Nic Marukis sammutti maasturin moottorin, kömpi ratin takaa ja veti keuhkoihinsa viileää aamuilmaa. Vartiossa seisovat poliisit antoivat rynnäkkökivääriensä piippujen laskeutua. Maanjäristyksessä avautuneen luolan eteen viritetyt keltamustat eristenauhat heiluivat hiljaa tuulessa.

Alempaa rinteestä kuului autonmoottorien surinaa. Paikalle oli tulossa lisää väkeä. Pakettiautot eivät päässeet kovin lähelle luolaa. Niinpä Marukiksen oli peruutettava maasturinsa muutaman kerran rinnettä alas, jotta kaikki tarvittava saataisiin tuoduksi paikalle. Kun tekniset laitteet viimein oli siirretty alueelle, saapuivat uudet vartijat. Marukiksen rannekellon viisarit näyttivät kuutta.

Seitsemään mennessä koko lähialue oli kammattu. Aggregaatti rykäistiin käyntiin. Laite piti niin helvetillistä meteliä, että Marukis alkoi jo kaivata kuulosuojaimia. Johdot roikkalamppuineen vedettiin luolaan sen jälkeen, kun alustavat tutkimukset oli tehty. Näytti kuitenkin siltä, että tämä kaikki oli vasta alkua. Luola haarautui ja sen onkalot saattoivat jatkua ties kuinka kauas.

Marukis käänsi katseensa kaukana alapuolella leviäviin viinitarhoihin ja oliivilehtoihin. Hän tunsi sisällään kouraisun nähdessään pienet kylät ja yksittäiset valkeaksi kalkitut talot, joiden asukkaat olivat nousemassa uuteen päivään.

 

Theo tuijotti pientä veistosta lasikaapissa. Se esitti naista, jolla oli yllään rinnat paljaaksi jättävä, maahan asti ulottuva hame. Naisen kädet olivat koholla, ja niissä kummassakin kiemurteli käärme. Hetken Theosta näytti aivan siltä kuin nainen olisi hymyillyt hänelle. Hän säpsähti ja otti askelen taaksepäin.

”Voitko millään uskoa että tuolla on ikää yli kolme ja puolituhatta vuotta?” Ria kysyi.

Sitä Theon oli todella vaikea ymmärtää, varsinkin kun nainen vain hetkeä aikaisemmin oli näyttänyt lähes elävältä. Opas toi muun ryhmän katsomaan veistosta ja kertoi samalla, että minolaisena aikana naisten oli ollut tapana kulkea rinnat paljaana.

”Täkäläisillä uimarannoilla tuota aikaa taidetaan elää vieläkin”, lohkaisi lihava ja punakka mies, joka jo bussimatkalla oli ehtinyt kipata muutaman tölkin Mythosta.

”Tänne päin”, opas viittilöi. ”Täällä on yksi museon arvoituksista.”

Ryhmä kerääntyi katselemaan halkaisijaltaan noin viidentoista sentin mittaista savikiekkoa, jonka keskiötä kiersi oudolta näyttävien merkkien spiraali.

”Tämä on löytöpaikkansa mukaan nimetty Faistoksen kiekoksi ja peräisin varhaisminolaiselta kaudelta. Siinä olevaa kirjoitusta ei vieläkään osata tulkita. Vastaavanlaisia kirjainmerkkejä ei ole tavattu mistään tuntemastamme kulttuurista.”

Theo ei jälkeenpäin osannut aivan varmasti sanoa, tapahtuiko se jo Iraklionin museossa vai vasta Knossoksen palatsin entisöidyissä saleissa. Jossain vaiheessa retkeä hänestä vain alkoi tuntua siltä kuin hän olisi saanut aavistuksen ikivanhasta salaisuudesta.

 

Nic Marukis oli ymmällään. Luolasta ei ollut löytynyt muuta kuin jälkiä. Ne olivat samanlaisia kuin jalanjäljet ulkona, ja niitä näkyi siellä täällä lähellä luolan seinämiä, paikoissa joissa maa ei ollut tallattua. Mutta jäljet eivät olleet tuoreita. Maa johon ne joskus olivat painuneet, ei enää ollut pehmeä vaan kivikova.

Kaikki näytti olevan vanhaa ja muuttumatonta, lukuun ottamatta katosta ja seiniltä varisseita irtokiviä ja vuorenseinään tullutta repeämää. Toista uloskäyntiä ei löytynyt. Luola vaikutti myös selvästi pienemmältä kuin Marukis oli olettanut. Siitä lähti muutamia käytäviä. Ne mutkittelivat ja ristesivät toisiinsa, mutta palasivat lopulta avarampaan tilaan, jota Marukis miehineen oli alkanut kutsua holviksi. Holvista erkani myös muutama sortumaan päättyvä onkalo, joista joskus aikaisemmin oli päässyt ties minne.

Marukis pudisti päätään. Hän oli jäänyt yksin holviin toisten lähdettyä tupakalle. Oli hiljaista kuin haudassa, ainoa ääni joka hänen korviinsa kantautui, tuli ulkoa aggregaatista ja muistutti kimalaisen surinaa. Roikkalamput eivät palaneet aivan tasaisesti, vaan niiden valo värähteli. Niin ne olivat tehneet ennenkin, Marukis muisteli ja kirosi mielessään huonoja määrärahoja ja primitiivisiä työvälineitä. Onneksi hänen vyöllään roikkuva taskulamppu sentään oli kunnollinen.

Jutusta oli kasvanut arvoitus, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Kuinka kukaan tai mikään oli voinut oleilla luolassa ilman minkäänlaisia elämän edellytyksiä?

Marukis alkoi käännellä kengänkärjellään kivikasaa, joka vaikutti maanjäristyksen yhteydessä syntyneeltä, ja johon kukaan ei aikaisemmin ollut ehtinyt kiinnittää huomiota.

Jotain tuli näkyviin. Marukis kyykistyi ja alkoi siirrellä kiviä. Hän tarttui kiekkomaiseen esineeseen, joka oli paljastunut hiekan ja kivien alta, ja nosti sitä varovasti. Esineen halkaisija oli noin viisitoista senttiä. Marukis puhalsi kivipölyn pois ja hätkähti niin, että oli vähällä pudottaa koko kiekon.

”Ei voi olla totta”, hän sanoi ääneen. Hän oli nähnyt suurin piirtein samanlaisen esineen aikaisemminkin, Iraklionin museossa. Mutta museossa säilytettävä Faistoksen kiekko oli poltettua savea ja jotenkin karkeatekoinen. Esine jota hän nyt piteli kädessään, vaikutti sen sijaan hyvin hienostuneelta. Se oli valmistettu joko hyvin kevyestä metallista tai jostain hänelle tuntemattomasta aineesta.

Marukis siveli kiekon pintaa. Hän antoi kätensä kulkea pitkin merkkien spiraalia kohti keskiön kahdeksanterälehtistä kukkaa. Hän seisautti sormensa isolle ja leveälle väkäselle, joka muistutti merkkiä tietokoneen näppäimistöllä nuolen ja zetan välissä. Sitten hän painoi merkkiä kevyesti.

Väkänen hehkui hetken aikaa kirkasta oranssia. Kukka kiekon keskiössä syttyi punaiseksi kuin vasta auennut oleanteri ja alkoi sykkiä reunaa kohti oman ääriviivansa muotoa. Tätä kesti noin viidentoista sekunnin ajan. Sitten luolasta sammuivat valot. Pimeydessä ei loistanut muu kuin punainen kahdeksanterälehtinen kukka, joka oli lakannut sykkimästä.

Marukis terästi aistejaan. Aggregaatin ääni oli kadonnut eikä se ollut ainoa asia minkä hän pani merkille. Kesti kuitenkin tovin ennen kuin Marukis tajusi, että luola oli alkanut haista erilaiselta. Nenässä ei enää tuntunut maan ja kiven ikivanha yhdistelmä, vaan löyhkä kuin pedon luolassa: raaka, pistävä ja jollain tavoin pilaantunut.

Marukis napsautti taskulampun päälle ja valaisi holvia. Kivikasa, josta hän oli löytänyt kiekon, oli poissa. Sen sijaan lähellä holvin vastakkaista seinustaa virui maassa jotain, mitä hän ei siinä aikaisemmin ollut huomannut. Hän meni lähemmäs ja näki luut ja puolimädät lihanriekaleet ja pääkallon.

Täältä on päästävä ulos ja heti, Marukis ajatteli. Hän suuntasi valokiilan pitkin käytävää ja haki katseellaan lamppuja ja sähköjohtoja. Ne olivat kadonneet. Käytävä näytti sentään samalta kuin vielä hetkeä aikaisemmin. Marukis alkoi harppoa kohti luolan suuaukkoa. Mutta kun hän oli saapunut paikkaan, josta luolansuun piti löytyä, sitä ei enää näkynyt. Sen kohdalla oli vain lyhyt umpikuja, muutaman metrin mittainen syvennys, joka ei johtanut mihinkään.

Marukis jäykistyi paikoilleen. Jostain kuului askeleita. Niiden hiipivä ääni kantautui hänen korviinsa heikkona, mutta oli selvästi tulossa lähemmäs. Hän erotti myös tuntemattomalla kielellä lausuttuja sanoja.

Marukis tapaili asettaan, mutta ei löytänyt sitä. Samassa hän muisti, ettei ollut sillä kertaa nähnyt tarpeelliseksi kantaa pistoolia mukanaan, olivathan kaikki hänen alaisensa aseistettuja. Mutta nyt nämä seisoskelivat ulkona tupakalla, ja hän oli yksin luolassa, josta ei ollut ulospääsyä.

Askelet kuuluivat voimakkaampina. Marukis katsoi kahdeksanterälehtistä kukkaa, joka loisti pimeässä kuin paha silmä. Hän kuljetti sormenpäätään pitkin merkkien kohokuvioita. Oli valittava, ja ainoa loogiselta tuntuva valinta tuijotti häntä kiekon keskiöstä. Hän siirsi sormensa punaiselle kukalle ja painoi sitä kevyesti. Kukka alkoi taas pumpata aaltoina laserkynällä piirrettyä viivaa. Askelet kaikuivat jo lähellä. Marukis valaisi taskulampulla pimeää käytävää ja ennätti juuri ja juuri nähdä kalpean miehen, joka heitti käden silmiensä suojaksi. Sitten kaikki palasi ennalleen. Roikkalamput loistivat ja vuori aukeni kuin taikasanasta.

 

Samana päivänä alkoi puhaltaa Afrikasta. Tuuli toi autiomaasta Libyanmeren yli punertavaa pölyä. Hienonhienoa hiekkaa laskeutui joka puolelle, mutta niin ohuena kerroksena, ettei sitä aluksi tahtonut havaita silmällä.

”Taikapölyä”, Ria sanoi, kun he olivat palanneet retkeltä ja istuivat yhdessä Rian yksiöön kuuluvalla maaterassilla. Theo otti kulauksen ouzoa ja vilkaisi aurinkoa, joka oli vierimässä näkymättömiin. Vuoret tummuivat sinertäviksi ja muuttuivat jylhemmiksi laskevan päivän loimotusta vasten.

Taikapölyä. Theo maisteli sanaa mielessään. Koko ilta oli hänelle silkkaa taikaa. Rian matala ja sointuva ääni, pienen kynttilän lepattava liekki lasimaljassa, tuulen hiljainen humina pimeällä taivaalla. Ouzon tuoma lämpö ja myöhemmin illalla Rian ihon lämpö vasten hänen omaansa, ja ihmetys joka ei jättänyt rauhaan edes nukahtamisen hetkellä: kuinka kaikki voikin tapahtua näin itsestään selvästi, aivan kuin kohtalo olisi valmistanut heille kahdelle yhteisen polun kulkea.

 

*

 

Poika on hyvin kalpea, melkein yhtä valkea kuin pimeässä elävä toukka. Hän leikkii ämpärillä ja hiekkalapiolla muinaisen temppelin sisäpihalla, rakentaa pientä linnaa. Samalla hän puhelee jotain itsekseen.

TUO POIKA ALKAA KEHITTYÄ IDIOOTIKSI!

On mahdotonta sanoa mistä ääni kajahtaa, se on voimakas mutta väritön, se vain toteaa mitä on tapahtumassa. Ja tosiaan, pojan juttelu muuttuu jotenkin katkonaiseksi, aivan kuin häneltä alkaisivat sanat kadota. Kasvoille nousee pysähtynyt ilme, suu retkahtaa auki ja leualle noruu kuolaa. Silmät toljottavat tylsinä kaukaisuuteen.

Poika yrittää jatkaa hiekkalinnan rakentamista, mutta hänen liikkeensä ovat muuttuneet hitaiksi ja taitamattomiksi, aivan kuin hän olisi kulkenut kehityksessä vuosia taaksepäin. Samalla hänen suunsa alkaa taas veltosti liikkua. Huulien välistä purkautuu epäselvää jokellusta.

Pojan takana olevalle rikinkeltaiselle seinälle on maalattu kuvia luonnottomista otuksista. Niitä on paljon ja ne esittävät jonkinlaisia ihmisen ja erilaisten eläinten sekamuotoja. Seinässä on myös kivipalkein tuettu sysipimeä oviaukko. Poika lopettaa jokeltamisensa ja kääntää päätään. Näyttää siltä kuin hän kuulisi jotain maan alle vievästä käytävästä.

Sieltä todella kuuluu ääni, pitkä kuin sumutorven valitus. Pojan kasvot kivettyvät hetkeksi tuskan virneeseen. Sen jälkeen hänen jäsenensä alkavat liikehtiä holtittomasti. Hän potkii hiekkalinnan maan tasalle, lapio lentää kaaressa hänen kädestään ja ämpäri pyörii pihalla lohduttomasti kitisten kunnes pysähtyy paikoilleen.

Maan alta kuuluva ääni voimistuu, se tulee lähemmäs, ja vaikka se on ääni sen voi nähdä, sillä se koostuu pimeästä aineesta, joka vyöryy oviaukosta kohti sylkeä pärskivää ja kauhusta kirkuvaa idioottia.

 

Pimeys ei näyttänyt kasvojaan vaan katsoi naamion takaa. Vielä vähän aikaa Theo oli tuntemattomalla maalla, valottomuuden kehdossa, jonkin syvyydessä vaanivan ulottuvilla. Hän tunsi saman kolkon tunteen kuin aina muulloinkin painajaisen jälkeen, rajatilan jossa ei ole varmuutta siitä mikä on oikeasti totta ja mikä ei.

Sitten hän kuuli moskiiton inisevän jossain aivan lähellä, sen ääni oli kuin silkinohut lanka jota hänen oli seurattava päästäkseen takaisin nykyhetkeen. Ja hän tajusi pihalampun valon, joka tuskin havaittavina sinivihreinä viipaleina työntyi sisälle puisesta ikkunasäleiköstä ja löysi hänet makaamasta hiestä kostuneelta lakanalta.

Ria! Theo muisti ja katsoi nopeasti sivulleen. Ja siinä Ria oli, lepäsi alastomana hänen vierellään. Theo erotti Rian tasaisen hengityksen ja tunsi miten hänen oman sydämensä lyönnit alkoivat tasaantua. Hän pystyi jo hahmottamaan huoneen ääriviivat. Kaskaiden siritys kuului selvästi ikkunasäleikön takaa, samoin tuulen hiljainen havina plataanien lehvistössä. Skootterin kiihdytysääni repi yötä kaukaisuudessa, koira haukahti muutaman kerran jossain lähempänä.

 

Ria avasi terassin oven ja antoi aamuvalon vyöryä sisään. Kahvinkeitin porisi hiljaa keittosyvennyksessä. Theo nousi, veti alushousut ja t-paidan ylleen ja käveli ovelle. Pihalaattoja peitti ohut hiekkakerros, jota Ria oli alkanut lakaista luudalla.

”Varo ettet lennä nurin. Hiekka on tehnyt laatat tosi liukkaiksi”, Ria sanoi.

Theo nyökkäsi ja jäi seisomaan ovensuuhun. Hän antoi katseensa liukua alaspäin Rian vartalolla, jota ohut yöpaita verhosi. Vartalon kaari keinui kauniisti kuin maininki. Reisiin auringon paahde oli jo jättänyt värinsä, ja sääret –

Äkkiä hänen katseensa siirtyi Riasta johonkin, mikä näkyi hiekalla ja mitä Ria oli juuri tavoittamassa luudalla. Hän avasi suunsa pyytääkseen Riaa lopettamaan lakaisemisen hetkeksi, mutta ei saanut sanoja tulemaan ajoissa.

”Satuitko näkemään mitään hiekalla ennen kuin heilautit luutaasi?”

Ria pysähtyi ja kääntyi katsomaan Theoa. ”En, mitä siinä oli?”

”Ei kai mitään.”

Ria kallisti päätään ja hymyili. Nähdessään hymykuopat Theo tunsi rintansa käyvän ahtaaksi. Ria lopetti lakaisemisen, antoi ovensuussa seisovalle Theolle suukon ja palasi sisälle. Theo otti muutaman nopean askelen kohti paikkaa, jossa oli nähnyt jäljen. Nurmikolta hän löysi vielä muutaman lisää. Mutta Rian luuta oli lennättänyt sinne niin paljon hiekkaa, ettei niistä tahtonut enää saada selvää.

Theo kuivasi itsensä huolellisesti, sitoi pyyhkeen vyötäisilleen ja marssi jääkaapille. Hän tarttui kaljatölkkiin ja tunsi sen painon kädessään. Ei, ei vielä, hän käski itseään ja vaihtoi tölkin pullolliseen lähdevettä.

Pelko oli pysynyt poissa vielä silloin, kun hän oli istunut Rian luona aamukahvilla. Se oli jättänyt hänet rauhaan hänen nukkuessaan muutaman tunnin iltapäivän kuumuudessa. Mutta nyt se tuli takaisin. Hän istui parvekkeella vesipullo kourassa, katseli usvahuippuisia vuoria ja kuuli taas korvissaan painajaisunen idiootin kirkunan. Ja kun hän sulki silmänsä, hän näki jäljen. Se oli melkein kuin ihmisen jälki, mutta ei aivan. Siinä oli jotain outoa, jotain vierasta.

Hän muisti myös parantolan ja näki pallovalaisimien jäisen hehkun kiiltäväksi puunatuilla lattioilla, kuuli huutojen kaikuvan käytävillä ja tunsi injektioneulan piston ihollaan. Ja hän kauhistui ajatusta, että tuo kaikki olisi ehkä pian taas ovella, että painajaisuni ja jalanjäljen näkeminen ennakoivat harhojen palaamista ja hänen romahtamistaan.

Kimeä piipitys katkaisi hänen ajatuksensa. Hän oli laittanut kännykän muistuttamaan siltä varalta, että sattuisi nukkumaan liian pitkään. Läpsiessään partavettä poskiinsa hän mietti, pitäisikö Rialle kertoa jäljestä. Ehkä ei aivan vielä, vaan vasta myöhemmin. Hän keksi kutsua Rian illalla luokseen. Varmaan tämä voisi jäädä yöksikin. Huoneistohotellin kolmannessa kerroksessa ei tarvitsisi pelätä, että kukaan tai mikään vaanisi heitä ikkunan takana.

Treffeihin oli aikaa vielä reilu tunti. Theo lähti lomakylän kauppaan tekemään hankintoja yötä varten. Marketin sisäänkäynnin kohdalla hän pysähtyi ja vilkaisi valkoista pleksilasia, joka komeili oven yläpuolella. Siihen oli taiteiltu sivukuva minolaisen naisen päästä ja iso punainen lankakerä.

Ariadnen lanka, Theo tajusi ja muisti lukeneensa, että joku antiikin sankari oli sen avulla selvinnyt ulos Minotauroksen labyrintista.

Hän astui sisälle markettiin, kiersi hyllykön taakse ja melkein törmäsi lihavaan mieheen, joka edellispäivänä oli vitsaillut museossa.

”Tyttösi taitaa olla anteliasta sorttia”, mies sanoi ja iski silmää. ”Vaikka anteliaitahan melkein kaikki tytöt ovat kun tänne tulevat. Tosin siitä yleensä hyötyvät vain nämä Jörgokset.”

 

Miehen sanat kaivelivat Theoa vielä, kun hän käveli Rian kanssa kohti pikkukaupunkia, jonne oli lomakylästä parin kilometrin matka. Kävelytie kulki meren ja ison viinitarhan välissä. Kaupunki kohosi heidän edessään turkoosin ja vihreän sylistä kuin kasa isoja sokeripaloja.

Hiekka rahisi sandaalien alla. Kävelytie oli uusi ja ranta vasta äskettäin pengerretty. Sieltä täältä lähti viinitarhaan polkuja, jotka kaartuivat näkymättömiin vain muutaman kymmenen metrin päässä. Maasto nousi loivasti kohti kukkulaa, jonne saattoi nähdä köynnösrivistöjen välistä. Viinitarhan muoto näkyi etäältä selvästi ja toi Theolle mieleen labyrintin.

Äkkiä Ria pysähtyi ja käänsi katseensa kohti vehreää tarhaa.

”Kuuntele!”

Tuuli kahisutti viininlehtiä ja soitti katkonaista fuugaa tarhan sokkeloissa. Meri kohisi hiljaa aaltojen murtuessa rannan kiviin.

Sitten Theo kuuli saman kuin Ria. Naksuttelevan äänen, joka toistui pieninä sarjoina. Sen täytyi kuulua jollekin eksoottiselle linnulle.

”Mennään katsomaan!” Theo innostui. Hän otti Riaa kädestä ja johdatti tämän viinitarhan uumeniin. Rypäletertut kiilsivät illan viistossa valossa, sato alkoi olla kypsä korjattavaksi.

Theo vilkaisi ympärilleen. Kävelytie oli kadonnut näkyvistä. Polku haarautui edessäpäin. Köynnösten välistä avautui suora näköyhteys rinteeseen. Siellä oli joku, aivan selvästi, ja tuo joku puuhaili viiniköynnöksen parissa. Luultavasti viinitarhan työntekijä, Theo arveli. Hän ei kuitenkaan nähnyt tarkasti. Hahmo jäi sillä hetkellä näkösuojaan köynnöksen taakse.

”Käännytään takaisin”, Ria pyysi. ”Ei täällä mitään lintua ole. Sitä paitsi tänne voi vaikka eksyä.”

Theo tarkensi katseensa siihen, mikä oli näyttänyt viinitarhan työntekijältä ja tunsi miten jäinen möhkäle putosi vatsanpohjaan. Tummassa hahmossa oli jotain inhimillistä, mutta ihminen se ei ollut. Kauhu ja masennus kilpailivat Theon mielen herruudesta. Palasivatko harhat juuri nyt, kun hän vihdoin oli löytänyt jonkun lähelleen?

 

Nic Marukis istui kotonaan ja tarkasteli Faistoksen kiekon hienostunutta kaksoiskappaletta. Punertava tahra merkkispiraalin keskivaiheilla näkyi selvästi laskevan auringon valossa. Verta sen täytyy olla, hän oli päätellyt ottaessaan näytteen niin varovasti kuin oli kyennyt. Tämä oli tapahtunut edellisiltana, ja nyt hän odotti puhelinsoittoa laboratoriosta Aristoteles Vlacosilta.

Hän tunnusteli varovasti merkkejä ja kahdeksanterälehtistä kukkaa, jota painamalla hän oli päässyt pinteestä. Pelko kyti yhä hänen sisällään. Hän saattoi vieläkin tuntea sieraimissaan luolan etovan löyhkän ja kuulla korvissaan hiipivien askelten kaiun ja oudot vieraskieliset sanat. Kuka oli kalpea mies ja miksi tämä vaelsi luolastossa? Entä lattialla lojuneet luut ja lihanriekaleet, mitä ne oikein olivat?

Ja mitä tuli ajatella olennosta, joka oli astunut päivänvaloon luolan uumenista? Siitä oli kaksi näköhavaintoa, kumpikin päivältä jolloin maa oli järissyt. Paimen oli nähnyt sen tulevan ulos vuorenseinämän repeämästä. Välimatka oli kuitenkin ollut pitkä, eikä paimen ollut osannut sanoa juuri muuta kuin että olento oli jossain määrin ihmistä muistuttava ja väriltään hyvin tumma.

Toinen havainto oli tehty pimeän tultua. Orivasin kylän laidalla asuva leskirouva oli kuullut kolinaa pihalta, katsonut peloissaan ikkunasta ja nähnyt paholaisen kaivavan jätteitä roskalaatikosta. Nimenomaan paholaisen, siitä rouva oli varma, sillä kun kaivelija oli nostanut päätään, hän oli nähnyt pihalampun valon välähtävän sen sarvissa. Ja seuraavana aamuna hän oli löytänyt puutarhan mullasta jäljet jotka olivat muuten kuin aikuisella miehellä, paitsi että varpaiden paikalla saattoi päätellä olevan jonkinlaiset sorkat.

Samanlaiset jäljet kuin luolassa ja sen lähistöllä, Marukis ajatteli.

Kilinä katkaisi hänen pohdiskelunsa. Hän laski kiekon pöydälle ja vastasi puhelimeen. Soittaja oli Vlacos. Laboratoriossa oli havaittu jotain outoa näytteen dna:ssa. Tietokonekuvat olisi syytä meilata Ateenaan tarkemmin analysoitaviksi. Marukis suostui, kaikki tulisi tapahtumaan edelleen täysin luottamuksellisesti.

Hän sulki linjan ja tarttui uudestaan kiekkoon. Rivo näky välähti hänen tajuntaansa ennen kuin mielen torjuntamekanismit ehtivät toimia. Härkää muistuttava olento astumassa neitoa. Samalla hänen mieleensä muistui vanha tarina Zeuksesta, joka vietteli Europen juuri härän hahmossa. Ja eikö Raamatun alkulehdillä puhuttukin siitä miten Jumalan pojat laskeutuivat alas taivaista ja yhtyivät ihmisten tyttäriin? Marukis mietti voisiko olennolla olla jotain tekemistä tällaisen kanssakäymisen kanssa, ja hän yritti uudestaan tavoittaa näkyä, joka kuitenkin karkasi pois hänen ulottuviltaan.

Sitten kännykkä hälytti taas ja keskeytti hänen pohdintansa. Marukis vilkaisi näyttöä ennen kuin vastasi. Puhelu oli tulossa poliisiasemalta.

 

Kaupunki oli täynnä tuoksuja, buzukinkielien helinää, kauppiaiden päännyökytyksiä ja ravintoloiden sisäänheittäjien tervehdyksiä. Theo ja Ria kulkivat kellertävien katulamppujen valossa halki äänten ja värien sekamelskan. Kerran he pysähtyivät kadunkulmaan josta näki kauas ja katselivat hetken aikaa vuoria. Ne lepäsivät pimeällä vuoteellaan tummina ja rosoreunaisina, ikuisina ja kylmän piittaamattomina ihmisten iloista ja suruista.

Illan päätteeksi he kiipesivät portaat diskoon. Terassilta avautui näköala merelle. Theo katsoi ulkolampun valossa Riaa, jonka hiuksia lämmin tuuli heilutti, ja mietti oliko hän koskaan elämässään tavannut toista yhtä viehättävää naista. Mutta sitten hän muisti taas lihavan miehen sanat ja hänen mielensä sumeni kuin ouzo kun siihen sekoitetaan vettä. Ja hän soimasi omaa typeryyttään ja lapsellisuuttaan. Kuinka hän ei aikaisemmin edes ollut tullut ajatelleeksi, että Ria saattoi vain leikkiä hänen kanssaan?

Tarjoilija tuli juomien kanssa terassille ja pysähtyi. Muitakin tarjoilijoita pelmahti paikalle. He alkoivat puhua kiihtyneesti keskenään. Theosta näytti siltä kuin kaikki olisivat katsoneet häntä. Ehkäpä tyhmyys tai hulluus oli alkanut loistaa hänestä ulospäin. Tarjoilijat eivät kuitenkaan vaikuttaneet millään lailla huvittuneilta. Heillä täytyy olla jotain muuta mielessä, Theo päätteli ja huomasi samassa, että jostain oli alkanut kuulua kumeaa jylinää.

Tarjoilija toi juomat pöytään ja viittasi kädellään merelle heidän selkänsä taakse. Kuunsirppi työntyi esiin mustasta ulapasta kuin verinen sarvi. Sen valossa Theo näki ison sotalaivan, joka oli kurssilla kaupunkia kohti. Koneiden jyly kasvoi ja peittosi tuulen ja sisällä diskossa jumputtavan musiikin äänet. Alus kynti kuun rikkinäisen sillan halki ja sen perälaineet vaahtosivat punaisina aallokossa.

Jotain erityistä on tekeillä, Theo tuumi ja vei drinkkilasin huulilleen. Tuollaisen sotalaivan täytyi olla harvinainen vieras pikkukaupungin satamassa. Hän vilkaisi uudestaan alusta, joka oli kääntymässä kohti rantaa. Kuu oli noussut horisontin yläpuolelle, mutta katosi pilven taakse juuri kun hän tarkensi katsettaan aluksen kylkeen. Näkyivätkö siinä todellakin Yhdysvaltain laivaston tunnukset?

 

Loisteputket sirisivät poliisiaseman katossa. Sen saattoi kuulla selvästi, hiljaisuus oli lähes täydellinen ylikomisarion tilannetiedotuksen jälkeen. Juttu oli piirin osalta ohi. Ateena hoitaisi sen loppuun yhdessä yhdysvaltalaisten asiantuntijoiden kanssa. Risteilijä NATON:n Aegeianmeren tukikohdasta oli jo rantautumassa Kreetalle. Ylikomisario lisäsi vielä painokkaasti, että jokaisen velvollisuus oli edelleen pysyä vaiti kaikesta asiaan liittyvästä.

Jossain on ollut vuoto, Marukis ajatteli harmissaan. Todenmukaisia tuloksia dna-analyysistä tuskin kannatti odottaa. Hän vilkaisi seinälle avattua nuppineulakarttaa. Siitä näki yhdellä silmäyksellä paikat, joista oli tavattu runneltuja viiniköynnöksiä ja oliivipuita, korjattu pois luihin asti kaluttuja koiranraatoja ja nosteltu pystyyn roskapönttöjä. Ja löydetty jälkiä. Neulanpäät näyttivät ryhmittyvän Papadopouloksen viinitarhaan ja sen ympärille. Marukis muisteli, että ukko Papadopoulos oli aikoinaan kyllästynyt omatoimisiin sadonkorjaajiin ja istuttanut köynnökset niin, että ne muodostivat eksyttävän labyrintin.

Tuolta sen sarvipään ehkä voi löytää, Marukis tuumi lähtiessään poliisiasemalta. Hänen olkalaukkunsa oli kevyt, kiekon painoa tunsi tuskin lainkaan.

 

Theon ja Rian askeleet kaikuivat hämärällä sivukadulla, joka johti diskosta kohti rannan kävelytietä. Suljetut ikkunaluukut vuotivat valoviiruja talojen seinistä. Luukkujen takaa kuului puhetta ja naurua. Yksinäinen tuulen ajama lehti raapi asfaltin pintaa.

Kaupungin laidalla he kävelivät hylätyn, osittain jo sortuneen rakennuksen ohi. Puusäleiköt heilahtelivat talon pimeiden ikkunoiden edessä. Ruosteiset saranat vinkuivat hiljaa ja natisivat. Kulkukissa rääkäisi ja syöksyi heidän edestään rauniotaloon kadun vastakkaiselta puolelta. Siellä oli rakennusten välissä tyhjä tontti, jossa tuuli taivutti rikkaruohoja ja suhisi pensaissa.

”Pitäisikö meidän palata kaupunkiin ja mennä lomakylään taksilla?” Theo kysyi.

”Mitä turhia”, Ria hymyili ja puristi Theoa kädestä. ”Eihän tästä enää ole pitkä matka.”

Theo oli näkevinään syrjäsilmällä varjon, joka liikkui pensaiden ja kivimuurin välissä. Hän kääntyi katsomaan sivulleen, muttei nähnyt ketään. Tontti vaikutti autiolta.

Ilta oli sujunut hienosti. He olivat puhuneet jo siitä miten mukava olisi tavata loman jälkeen. Näytti siltä että tästä kaikesta voisi tulla muutakin kuin pelkkä lomaromanssi. Esteenä suhteen jatkumiselle taisivat olla enää vain Theon omat harhat ja hänen epäluuloiset ajatuksensa.

Minun pitäisi nyt voittaa itseni ja selättää pelkoni, Theo ajatteli. Mutta onko minusta siihen?

He tulivat rantapolulle ja lähtivät seuraamaan kalpeiden lamppujen harvaa helminauhaa. Meri loiski mustana heidän jalkojensa juuressa, tuuli vihelsi rannan viiniköynnöksissä. Kuu vaani heitä näkymättömissä ja värjäsi taivaalla kiitävien pilvien reunat harmaankeltaisella hohteella.

Sitten sirppi työntyi esiin pilven takaa ja loisti kirkkaana kuin vastahiottu viikatteen terä. Theo kuuli tuulen keskeltä tutun äänen. Hän jähmettyi paikoilleen ja tunsi kylmän lyijyn valuvan jäseniinsä. Ääni oli sama kuin unessa, pitkä ja matala tuuttaus. Se oli saanut painajaisunen idioottipojan kirkumaan ja paiskomaan lelunsa pitkin tannerta.

Tässä se nyt tulee, Theo ajatteli.

”Kuulitko saman kuin minä?” Ria kysyi.

Theo hätkähti. Ehkä hän ei ollutkaan kuullut harhoja. ”Sumutorvea muistuttavan äänen?”

”Niin.”

He kääntyivät ja katsoivat kävelytietä, jota sinertävät lamput valaisivat heikosti. Kaupunki säteili sen päässä kuin sykkyrään unohtunut valosarja. Meri kiehui ja pärski vaahtoa heidän paljaille säärilleen. Viiniköynnökset huojuivat. Tuuli ujelsi lehtilabyrintin sokkeloissa.

Sumutorvi soi taas, tällä kertaa lähempänä, ja Theo näki kuinka miehenkorkuinen hahmo astui tarhasta ja jäi tuijottamaan heitä kävelytielle muutaman kymmenen metrin päähän. Rialta pääsi kirkaisu ja hänen kyntensä upposivat Theon kämmenpohjaan.

Kuunvalo hehkui olennon sarvissa ja sai sen silmät hohtamaan villisti. Sumutorvea muistuttava ääni lakkasi. Olento asettui kyykkyyn ja nojasi maahan eturaajoillaan. Se avasi suunsa raolleen ja alkoi päästellä naksuttelevia ääniä, jotka juuri ja juuri saattoi kuulla tuulen pauhinan läpi. Sen jälkeen se otti pitkän loikan Theoa ja Riaa kohti.

 

Marukis seisoi viiniköynnöksen varjossa pienen aukion reunassa. Hän havahtui pitkään ja matalaan ääneen, joka kuului kaupungin suunnalta. Hän otti muutaman askelen eteenpäin ja kurkisti kävelytielle. Mies ja nainen seisoivat siellä käsi kädessä. Tumma hahmo kömpi esiin viiniköynnösten seasta, ja nainen kirkaisi.

Marukis tempaisi aseen kainalokotelosta. Olento loikkasi eteenpäin. Marukis toivoi koko sydämestään, että pariskunta tajuaisi olla hiljaa, kirkuminen tai huutaminen voisi hermostuttaa olentoa ja saada sen hyökkäämään. Juuri nyt se olisi kohtalokasta, sillä pariskunta seisoi suoraan tulilinjalla.

Hän painoi varmistimen pois päältä ja tähtäsi. Pistoolinperän ristiviivoitus tuntui kostealta kämmentä vasten. Ampuminen oli mahdotonta, ainakin toistaiseksi. Hän ynnäsi mielessään pariskunnan mahdollisuuksia ja pohti kuumeisesti, millä tavoin voisi puuttua asioiden kulkuun.

Odottamatta Marukis huomasi että mies ja nainen olivat tulleet lähemmäs. Kävelivätkö he takaperin? Välimatka oli kutistunut muutamaksi kymmeneksi metriksi. Mutta olento vaappui heidän kintereillään. Se asettui taas kyykkyyn ja loikkasi. Nainen horjahti ja oli vähällä lentää nurin. Miehen onnistui täpärästi saada ote hänen käsivarrestaan ja pitää hänet pystyssä. Olento pysähtyi ja avasi kitansa. Marukis erotti naksuttelevia ääniä tuulen keskeltä.

Mies ja nainen jatkoivat peräytymistä. He olivat enää vain parin metrin päässä Marukiksesta, joka haparoi vasemmalla kädellä auki olkalaukkunsa solkea. Pitkä ja kumea puhallus peittosi muut äänet ja tuntui paineena rintakehässä. Kuu roikkui viinitarhan yllä kuin Damokleen miekka.

Olento otti kaksi loikkaa peräkkäin ja tuli vain muutaman metrin päähän pariskunnasta. Marukis seisoi niin lähellä, että saattoi nähdä miten sen kulmahampaat kiilsivät kävelytietä valaisevan lampun hohteessa. Hän piti aseen piippua olentoon suunnattuna, kaivoi samalla kiekon olkalaukusta ja painoi nuolinäppäintä. Se muuttui kirkkaan oranssiksi. Pariskunta peruutti hitaasti hänen piilonsa ohitse.

”Tule ja hae omasi”, Marukis huudahti, näytti olennolle kiekkoa ja laski sen maahan. Kukka alkoi sykkiä laserinpunaista viivaa. Marukis piti pistoolia koholla ja otti pari askelta taaksepäin. Olento vaappui kiekon luo ja tarttui siihen kiihkeästi. Punainen syke valaisi vielä hetken aikaa sen silmiä. Ne näyttivät melkein inhimillisiltä.

Marukis harppoi kävelytielle. Hän näki kaksi pientä hahmoa, jotka juoksivat jo kaukana kohti lomakylää. Jostain kuului helikopterin säksätystä. Voimakkaat valot lähestyivät viinitarhaa kaupungin suunnalta.

Aika häipyä, Marukis päätti. Hän työnsi aseen kainalokoteloon, kiiruhti autotielle vievälle polulle ja katosi rannan varjoihin.

 

(c) Timo Saarto 2016