Inkeri Kontro: Valkeita kuulaita

Hämärä oli taittumassa. Tuulenvire painoi tuleentuneita ojanreunusheiniä kumaraan, ja miehen kengät olivat kasteesta kosteat. Ojan toiselta puolelta alkoi pelto. Erkki katsoi sen yli horisonttiin, josta aurinko oli juuri kiipeämässä näkyviin.  Hän ei omistanut tätä viljelysalaa, mutta ruista ja kauraa oli kasvatettu siinä niin kauan kuin Erkki oli talonsa omistanut, ja hän oli näkymään hyvin kiintynyt.

Erkki nojasi haulikkoonsa raskaasti ja piti piipusta tiukasti kiinni. Hän tunsi kohtelevansa vanhaa ystäväänsä huonosti, mutta hän oli ollut ulkona ampumassa räkättejä, eikä ollut osunut yhteenkään. Ehkä haulikko oli käymässä vanhaksi.
Ehkä hän oli käymässä vanhaksi.

Erkki mutusteli omenaa. Sen kuori oli keltainen ja punainen, kuori ohut ja sisus makea ja jauhoinen. Omena oli suuri ja maistui erinomaiselta, aivan liian hyvältä. Sen pinta oli naarmuton, ei äkkipehmyttä yllättämässä peukaloa tai hampaita, ei rusehtunutta hedelmälihaa piilossa kuoren alla. Pieni valkoinen tarra kertoi hedelmän alkuperästä.

Oli syyskuun viidestoista päivä, eikä omena ollut kotimainen. Erkillä ei ollut ollut omia omenoita vuosiin – vanhat omenapuut olivat ehtyneet yksi toisensa jälkeen, ja hän oli kaatanut viimeisen kaksi vuotta sitten – mutta tähän asti hän oli aina onnistunut löytämään kotimaisia omenoita kaupasta. Ainakin syksyisin; ainakin jos Ahvenanmaa laskettiin kotimaaksi.

Erkki tunsi iän painavan enemmän kuin koskaan ennen. Ei se ollut vain näöstä kiinni, vaikka häntä häiritsikin, että räkättirastaisiin osuminen oli jo vaikeaa. Oli kaihissa hyvätkin puolensa: jos hän siristi silmiään, hän pystyi teeskentelemään, että pelto oli sellainen kuin aina ennenkin.

Naapuri oli luopunut rukiista vuosi sitten, Erkin hiljaisesta paheksunnasta huolimatta. Joulukuusentaimet eivät kuitenkaan vielä olleet kasvaneet niin pitkiksi, että ne olisivat sattuneet silmään ihmistä, jolla oli samentuneet mykiöt ja itsepäinen tulkinta näkemästään. Ei ollut maiseman vika, että syksy tuntui näin lopulliselta.
Erkki nojasi haulikkoon ja pureskeli hitaasti; pisara liian makeaa mehua valui harmaantuneeseen partaan. Syypää ei ollut hänen takanaan oleva talokaan, vaikka sekin natisi entistä enemmän kylmässä ja värähteli tuulenpuuskissa.  Kyse oli omenasta, Erkki päätteli. Siitä puuttui se häivähdys, joka syntyy juhannusauringossa kypsymisesta, ja kirpeys, jonka sadat liian lyhyet kasvukaudet olivat jalostaneet esiin. Hän kaipasi omaa omenapuuta.

Se oli tietenkin mahdotonta. Erkki suoristi ärtyneesti selkäänsä ja lonkkaa vihlaisi saman tien. Hänelle ei ollut siunaantunut lapsia; viimeiset neljä vuotta hän oli elänyt yksin. Kotihoidon työntekijä oli jo monesti yrittänyt suostutella häntä muuttamaan kirkonkylän palveluasuntoon. Ei tässä vaiheessa enää omenapuita istuteltu.

Erkki katseli peltoa ja mutusteli omenaa. Nokkava räkätti nauroi näkymättömissä. Erkki söi karan paljaaksi ja syljeskeli siemenet mietteliäänä, paitsi viimeistä, jonka hän nielaisi. Hän pohti, saisiko palvelutalossa heitellä siemenkotia pihamaalle.

Heittokäden lapa rusahti ilkeästi, mutta kara kaartoi komeasti kuusipellolle. Erkki siristi silmiään. Pitkälle lensi. Vaikka auringonsäteet lämmittivät hänen naamaansa, rintakehäänsä ja käsivarsiaan, lonkka, lapa ja juiliva selkäranka jäivät kylmiksi.

Erkki riisui kenkänsä, kaivoi varpaansa hiljalleen lämpenevään savimaahan ja odotti. Hän tunsi siemenen halkeavan mahassaan. Erkki tarttui haulikon piippuun tiukemmin ja katsoi aurinkoon, jonka alareuna oli kiivennyt näkyviin horisontin alta. Kaikki sanoivat aina, ettei aurinkoon saisi katsoa, mutta hän oletti, ettei sillä ollut väliä tällaisessa tilanteessa. Hän tunsi taimen kasvavan sisällään, juurien tunkevan alas maata kohti, hentojen oksien pyrkivän ylös. Se tuntui lohdulliselta.
Hän painoi kantapäänsä maahan ja odotti.

Juuret kutittelivat jalkoja sisäpuolelta ja pistivät kantapäiden läpi. Se teki kipeää hetken ajan. Erkki nielaisi kerran, toisenkin, ja sitten hänen oli pakko avata suunsa ja päästää lehdet ulos. Ne ryöppysivät hänestä ylöspäin.
Erkki nosti kätensä kouristuksessa. Hän ei edes huomannut päästäneensä haulikon piipusta irti. Se kaatui hitaasti ja jäi nojalleen hänen runkoaan vasten. Lehtiä puhkesi hänen ylöskäännetyistä kämmenistään, ja viimeinen, mitä Erkki näki, oli auringon polttava valkeus, joka lämmitti hänen lehvästöään.

Kotihoitaja löysi Erkin kengät omenapuun alta ja haulikon sen vierestä. Hän katseli ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Kun hän totesi olevansa yksin, hän kurottautui poimimaan kolme isoa, pyöreää valkeaa kuulasta puun alemmilta oksilta. Ne olivat mehukkaita ja tutun makeankirpeitä, ja vaikka hän oli mielestään poiminut parhaat, jokaisessa näytti olevan madonreikä tai lommo.

Hoitaja käveli hitaasti autolleen ja lähti ajamaan seuraavaan osoitteeseen. Autosta hän soitti palvelukeskukseen ilmoittaakseen kadonneesta. Ei ollut hänen hommansa holhota aikuista ihmistä. Hän oli hieman huolissaan, mutta helpottunut siitä, että tämän päivän aikataulu näytti äkkiä paljon joustavammalta. Seuraavassa paikassa voisi olla aikaa kahvitella.

© Inkeri Kontro 2016


Inkeri Kontro (inkerikontro.wordpress.com) on helsinkiläinen fyysikko ja novellisti, joka kirjoittaa fiktiota kolmella kotimaisella kielellä. Hänen novellejaan on julkaistu Usvan lisäksi Tähtivaeltajassa, Kosmoskynässä, Strange Horizonsissa ja antologioissa. Inkeri ei pienenä oppinut kärrynpyörää, joten isona hän päätyi akrobatiatunneille.

Vastaa