Elina Hellsten: Taputtajat

Kaksi poikaa ja kaksi tyttöä seisoo koulun pihalla keskellä lasten muodostamaa rinkiä. Kädet käyvät nopeasti, hikipisarat helmeilevät kaikkien otsalla. Oikeat kämmenet yhteen. Vasemmat kämmenet yhteen. Molemmat kämmenet yhteen. Lapsilauma huutaa ja pauhaa ympärillä kuin ukkosmyrsky.
”Marko ja Petri! Näyttäkää niille! Nyt on mestaruus pelissä!”
”Anne ja Sanna! Anne ja Sanna!”
”Pet-ri! Mar-ko! Pet-ri! Mar-ko!”
”An-ne! San-na! An-ne! San-na!”
”Vauhtia, tyypit! Ette kai te likoille häviä?”
Taputusleikki kiihtyy kiihtymistään. Kämmenet hikoavat, niitä polttelee ja kirvelee. Oikea käsi. Vasen käsi. Molemmat kädet. Otsa menee kurttuun, silmät viiruksi. Oikea käsi. Vasen käsi. Molemmat kädet. Tätä kilpailua ei hävitä.
Tytöt sekoavat rytmissä, epätoivoiset kannustushuudot ja buuaus kaikuvat koulun seinistä. Pojat jatkavat. Nyt näytetään kaikille, mistä oikeat taputtajat on tehty. Käsien vauhti kiihtyy, niitä ei enää erota kunnolla. Vielä nopeammin. Vielä.
Yhtäkkiä liike pysähtyy, kämmenet unohtuvat kiinni toisiinsa. Pojat katsovat ympärilleen, suut unohtuvat auki. Lapsilauma velloo hitaasti ylös alas, hiukset leijuvat kuin hidastetussa elokuvassa. Äänet kuuluvat käsittämättöminä ja vääristyneinä kuin veden alla. Taputuskilpailun hävinneet tytöt kääntyvät poispäin tavattoman hitaasti, kuin jokin voima estäisi heitä liikkumasta normaalisti. Auto matelee kadulla. Pojat katsovat eri suuntiin, kädet irtoavat toisistaan.
Maailma räjähtää käyntiin. Lapset pauhaavat, muut pojat tunkevat onnittelemaan ja hakkaamaan selkää. Kello soi ja oppilaat alkavat valua massana ovia kohti. Kaksi viivyttelee viimeisinä.
”Näitkö sä?”
Silmät antavat vastauksen, jota suu ei pysty kertomaan.
”Mitä tapahtu?”
”Emmä tiä. Jotain.”
”Kokeillaanko ens välkällä uudestaan?”
”Petri ja Marko, nyt sisälle!” opettaja huutaa. Pojat laahustavat portaat, ylhäällä tiet eroavat. Ovella pojat vielä vaihtavat salaliittolaisten katseen.

Marko hikoili tummassa puvussaan ja vannoi, ettei ostaisi enää ainuttakaan pukua vaateketjujen alennusmyynneistä. Päivä oli paahtavan kuuma, eivätkä puistoa reunustavat korkeat talot päästäneet ohitseen pienintäkään tuulenvirettä. Hän otti rintataskustaan nenäliinan ja taputteli hikipisaran otsaltaan, josta hiukset olivat vetäytyneet kauas takaraivolle. Anne kiusoitteli häntä aina ennenaikaisesta vanhenemisesta, mutta vaimo näyttikin korkeintaan kolmikymmenvuotiaalta vielä nelikymppisenäkin. Marko tunsi itsensä vanhaksi mieheksi vaimonsa rinnalla, vaikka he olivat samanikäiset. Ärtyneenä hän katsoi vasemmassa ranteessaan olevaa Rolexia. Petri oli myöhässä, kuten aina. Marko näpytteli äkeän tekstiviestin, mutta juuri ennen lähettämistä hän näki Petrin: komean varttuneen herrasmiehen, jonka parta hohti samaa hopeaa kuin hiukset. Puku istui moitteettomasti hoikkana pysyneellä vartalolla, merkkiaurinkolasit suojasivat silmiä. Kateellisena Marko pisti merkille, ettei Petri näyttänyt kärsivän helteestä. Ehkä hänenkin pitäisi siirtyä mittatilausvaatteisiin.
”Anteeksi kun myöhästyin, en meinannut löytää parkkipaikkaa Jaguarille”, Petri hymyili leveästi, eikä näyttänyt olevan lainkaan pahoillaan. Marko pisti merkille, miten mies korosti auton merkkiä. Taisi olla hankkinut taas uuden menopelin, ihme tuhlari.
He siirtyivät syrjemmälle. Molemmat napsauttivat salkkunsa auki ja ottivat sieltä mustat hiihtonaamiot, jotka tunkivat housuntaskuun. Valkoiset puuvillahanskat he sulloivat toiseen taskuun. Laukut napsautettiin samanaikaisesti kiinni ja asetettiin puiston ainoaa puuta vasten.
”Valmis?”
”Ryhdytään hommiin.”
He aloittivat tutun rituaalin. Oikea käsi, vasen käsi, molemmat kädet. Marko näki sivusilmällä ohikulkijoiden katselevan heitä, mutta ei kiinnittänyt siihen huomiota. Taputuksen rytmi kiihtyi, kohta käsien liikettä ei enää erottanut paljaalla silmällä.
”Riittänee”, Petri sanoi lopulta. Marko katseli ympärilleen yrittäessään tasata hengitystä. Ihmiset näyttivät seisahtuneen paikalleen, vain yksinäisen frisbeen aavistuksenomainen liike paljasti, ettei aika ollut pysähtynyt kokonaan. Miehet vetivät hupun ja hansikkaat päällensä toisiaan kädestä kiinni pitäen ja kävelivät sitten käsikynkkää kohti parin korttelin päässä sijaitsevaa kultasepänliikettä.
Tiskin lasi räsähti rikki helposti. Miehet sulloivat koruja ja kelloja salkkuihin sen tarkemmin valikoimatta, päästämättä hetkeksikään irti toisistaan. Myyjä hymyili tiskin takaa asiakkaalle, jonka lompakon Petri työnsi takataskuunsa. Sen jälkeen he menivät takahuoneeseen: siellä oli aina mukava valikoima hiottuja timantteja. Tämä kerta ei tehnyt poikkeusta, joskin Marko joutui tönimään kultaseppää yltääkseen niihin ilman, että joutui irroittautumaan Petristä. Miksi kultaseppien työhuoneiden piti aina olla tällaisia kopperoita, jonne ei mahtunut kahta raavasta miestä kerrallaan?
Kultasepän jälkeen oli kaupan vuoro. Suuressa marketissa oli aina vähintään yhdellä kassalla kassalaatikko auki, ja tällä kertaa heillä kävi tuuri: peräti kolme kassalaatikkoa tarjosi auliisti heille antimiaan. Miehet kävivät jokaisen vuorotellen läpi käsi kädessä Markon pidellessä salkkua auki ja Petrin nakellessa vapaalla kädellään seteleitä sen sisään. Vihdoin he olivat tyytyväisiä saaliiseensa ja suunnistivat takaisinpäin.
”Käydään vielä tuossa kahvilassa”, Petri sanoi.
”Miksi ihmeessä? Eihän sieltä saa kuin hiluja!”
”Presiis. Tarvitsen kolikoita, että saan Jaguarin pois parkkihallista.”
”Et sitten ottanut niitä kaupasta”, Marko sanoi mutta käveli Petrin mukana kahvilaan. Petri sai aina tahtonsa läpi. Ja kuinkas muutenkaan? Pakkohan heidän oli mennä yhdessä kaikkialle ja tehdä yhteistyötä. Olisi noloa irrottautua, palata normaaliaikaan ja jäädä kiinni aivan rikospaikan vierestä, kun he pystyivät kävelemään ulkomaailman silmien näkemättä taputuspaikalle ja varmistamaan alibinsa. Saakoon Petri hilunsa.
Kahvilasta he kävelivät takaisin puistoon pysähtyneistä ihmisiä väistellen. Marko pisti merkille, että frisbee näytti edenneen lähes vastaanottajalleen. Heillä oli mennyt kauemmin kuin oli tarkoitus, mutta se ei haitannut. Kukaan ei huomaisi sekunnin murto-osaksi kadonneita miehiä.
He laittoivat hanskat ja pipot salkkuihin ja asettautuivat taputusasentoon kämmenet vastakkain. Marko veti syvään henkeä ja irrotti kädet. Maailma palasi ennalleen saman tien, samoin äänet. Marko kirosi, kun korvat menivät lukkoon. He jatkoivat taputusleikkiä normaalitahdissa. Siitä oli tullut osa siirtymärituaalia.
”Äiti, mitä nuo sedät tekee?”
”No voi hyvänen aika! Taputtajat! Eipä olla nähty aikoihin!” huusi pullea, tekovaalea nainen. Taputus katkesi saman tien ja molemmat miehet katsoivat tulijoita.
”Ettekö muista? Reija, olin pari vuotta teitä alemmalla luokalla!”
”Aivan, nyt muistan”, Marko valehteli. ”Onpa mukava tavata pitkästä aikaa.”
”Nämä pojat tunnettiin koulussa aikanaan siitä, että he leikkivät taputusleikkiä aina! Siis aina, joka välitunti, koko kouluajan. Kaikki tunsivat heidät taputtajina”, nainen selitti pojalle, joka näytti olevan kiinnostuneempi koirankakan potkimisesta. Marko muisti naisen nyt hämärästi kiusaajien kannustusjoukoista. Taputtajat. Hän ei ollut kuullut tuota nimitystä vuosiin, eikä ollut kaivannut sitä tippaakaan.
”Näyttää siltä, että harrastus jatkuu”, nainen jatkoi. ”No, näkemiin, Petri ja… Matti?”
”Näkemiin”, Marko vastasi vaivautumatta korjaamaan virhettä. Hän ei todellakaan aikonut nähdä naista enää koskaan.
”Tarvitsetko kyydin?” Petri kysyi.
”Tuskinpa, kello ei ole kolmeakaan ja Anne odottaa minua töistä vasta kuudelta. Taidan ottaa oluen tuossa naapuripubissa.”
”Selvä, nähdään sitten huomenna. Käydäänkö tällä kertaa vähän kauempana? Turussa?”
”En pääse.”
”Ai niin, se hedelmöitysjuttu. Harmi.”
”Miten olisi pikainen markettikeikka sen jälkeen? Kahdelta?”
”Entä Anne?”
”Sanon että töissä on tärkeä palaveri.”
”Sovittu!”
”Huomiseen.” Marko laittoi kädet taskuihin ja käänsi selkänsä Petrin valkaistulle hymylle.
Pubi oli tyhjä. Tiskin takana seisoi pitkä kaunis tyttö. Marko istui baaritiskille.
”Päivää! Mitä saisi olla? Voin tarjoilla pöytäänkin.”
”Jään tähän”, Marko murahti. ”Viski jäillä.”
”Millainen viski?”
”Joku skotlantilainen single malt.”
”Glenfiddich?”
”Laita se.”
”Laita toinen samanlainen ja kanna ne tuonne pöytään”, Petri sanoi. Nainen hymyili kuten naiset aina hymyilivät Petrille ja kumartui alakaapeille. Marko iski silmää ystävälleen.
”Tulit siis – ”
”Mennään pöytään.” Petri ei hymyillyt enää.
”Etkö aiokaan yrittää tuota tyttöä?” Marko kuiskasi. ”Hänhän on ihan sinun tyyppiäsi: pitkä, tummatukkainen…”
”Ei onnistu enää.”
”Miten niin? Sehän oli jo sulaa vahaa! Pari kaunista sanaa, joista toinen on Jaguar, niin se olisi käynyt päällesi kuin yleinen syyttäjä!”
”Se ei enää onnistu”, Petri kuiskasi. ”Seksi. Ei seiso.”
”Ei siittiöitä”, Marko vastasi.
”Mitä?”
”Lapsettomuuslääkäri oli eilen. Ei yhtään elinkelpoista siittiötä. Huomenna käytetään luovutettuja siittiöitä.”
”Ei voi pitää paikkaansa. Onhan teillä Ella.”
”Ella on seitsemän.”
”Eivät siittiöt katoa tyystin seitsemässä vuodessa. Vaadi uudet kokeet.”
”Kuinka monta vuotta se on elimistölleni? Viisitoista? Kaksikymmentäviisi? Ellaa tehdessä löydettiin neljä elävää siittiötä. Neljä. Miljoonista.”
Marko huomasi lasinsa tyhjäksi ja vastusti kiusausta heittää se kohti vastapäisen seinän peiliä. Siitä heijastui kaksi reipasta mutta harmaantunutta vanhusta, ennemmin seitsen- kuin kuusikymppistä.
”Katso nyt meitä”, Petri sanoi peilin Markolle. ”Kaksi ennen aikojaan vanhentunutta miestä. Muiden silmissä eläkeläisiä elämänsä ehtoopuolella.” Petri otti huikan. ”Isäni kuoli 62-vuotiaana.”
Marko ei keksinyt sopivaa vastausta lausumattomaan kysymykseen, jota hän itsekin oli miettinyt monet unettomat yöt. Petri jatkoi:
”Jos voisit valita, tekisitkö sen uudestaan? Valitsisitko rahat vai nuoruuden?”
Petri tilasi toiset viskit ja lirkutteli baaritytölle vanhaan malliin. Marko poistui.

Marko huomasi heti pihaan saavuttuaan, ettei kaikki ollut normaalisti. Pihan pyykkinaru oli tyhjä, ja vieras auto oli pysäköity etuoven eteen takakontti auki. Ruoan tuoksua Marko ei ollut odottanutkaan, olihan hän melkein kaksi tuntia etuajassa, mutta keittiöstä ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Yläkerrasta kuului puhetta. Marko nousi koivuportaita ja yritti tunnistaa, kenen kanssa Anne jutteli.
”Entä kilpirauhashormonit? Masennuslääkkeet?”
”On, molemmat. Reseptitkin ovat mukana.”
”Entä Ellan tavarat?”
”Ne ovat jo autossa. Pistin hänelle tekstiviestin, että tulee koulusta suoraan luoksesi.”
Marko avasi makuuhuoneen oven. Anne oli polvillaan täpötäyden matkalaukun päällä. Hänellä oli päällään seksikkäin paitansa, jonka anteliaat näkymät saivat yleensä Markon etumuksen sykkimään. Vaaleanruskeat hiukset oli vedetty suttuiselle poninhännälle. Heidän aviovuoteellaan istui tuntematon mies, joka ei voinut olla kolmeakymmentäkään. Marko tuijotti miestä, joka tuijotti Annea, joka tuijotti Markoa.
”Marko… tämä on Joonas. Joonas, Marko. Marko on aviomieheni.”
”Hauska tutustua”, Marko sanoi ja ojensi kätensä, mutta veti sen saman tien pois. Anne napsautti matkalaukun kiinni ja ojensi sen vaivalloisesti nuorelle miehelle.
”Me tästä lähdemmekin”, Anne sanoi ja luovi Markon ohi nuorukainen perässään.
”Anne, huominen -” Marko huusi perään.
”Peruttu”, Anne huusi portaista. Kohta auto kuului käynnistyvän ja ajavan pois pihasta.
Marko makasi sängyllä Annen puolella, kunnes hämärä varasti valokuvien onnelliset muistot. Hän kulki konjakkipullo kädessään ympäri pimeää taloa. Neljä makuuhuonetta, kirjasto, takkahuone ja avara ruokasali, kaikki oli rakennettu Annen toiveiden mukaan, mutta ilman häntä ne olivat vieraita. Hiljaisuus toisti kaikuna kaipuuta, joka huusi Markon sisällä. Hän lysähti sohvalle.
Jos voisin valita, tekisinkö sen uudestaan?
Yö kului. Konjakkipullo tyhjeni.

”Marko?” Koputus. ”Marko! Avaa!” Lisää koputuksia. ”Marko, täällä on Petri! Avaa!” Tömähdyksiä. Tauko. Lukko kolahti ja ovi narisi auki.
”Marko? No olethan sinä täällä. Yh, näytät karmealta ja haiset yhtä pahalle. Missä ihmeessä olet luurannut? Sinusta ei ole kuulunut pihahdustakaan yli viikkoon!”
Marko käänsi kylkeä sohvalla ja tuijotti nyt selkänojaa.
”Mitä hittoa on… missä kaikki tavarat…” Petri katseli ympärilleen ja levitteli käsiään. Yhtäkkiä hän seisahtui.
”Anne.”
”Anne”, Marko vahvisti. Ääni korisi kuin vanhalla juopolla.
Hän kertoi Markolle suunnitelmansa.
”Oletko tosissasi?”
”En ole koskaan ollut enemmän tosissani.”
”Voisiko se olla…”
”Miksei se voisi olla mahdollista? Jos taputtaminen hidastaa aikaa, miksei se voisi pysäyttää sitä? Ja jos taputtamalla saa ajan pysähtymään, miksei myös kulkemaan takaperin?”
”Mutta…”
”Ajattele!” Marko sanoi. ”Voisimme valita uudestaan! Voisimme valita nuoruuden! Mitään tätä ei olisi tapahtunut. Ei taputtamista, ei ryöstöjä, ei vanhenemista.”
Kauan sitten kadonnut valo syttyi Petrin silmiin, ja Marko tiesi heidän tekevän sen. Viimeisen taputuksen. Lämpö levisi hänen ruumiiseensa ensi kertaa Annen lähdön jälkeen.

He jättivät tavalliset rutiininsa väliin. Nyt ei tarvittu salkkuja, käsineitä eikä naamioita. Oli vain kaksi pikkupoikaa aikuisten miesten ruumiissa. Paikka oli valittu huolella, sillä sen piti olla ollut muuttumaton kaikki nämä vuodet. Heidän vanhan koulunsa ulkohuusi oli täydellinen paikka, sillä sinne ei kukaan ollut eksynyt vuosikymmeniin.
He aloittivat tutun rituaalin. Oikea käsi, vasen käsi, molemmat kädet. Haju pisteli Markon nenää, mutta hän kieltäytyi kiinnittämästä siihen huomiota. Taputuksen rytmi kiihtyi, kohta käsien liikettä ei enää erottanut paljaalla silmällä.
”Ei riitä”, Marko sanoi. He jatkoivat. Oikea, vasen, molemmat. Käsivarsia särki, mutta Marko ei välittänyt.
”Vielä”, Marko sanoi. He jatkoivat. Oikea, vasen, molemmat. Kädet puutuivat, ne tuntuivat liikkuvan itsekseen.
”Vielä.”
”Vielä.”
”Vielä!”
”Jokohan?”
He pysähtyivät ja lysähtivät puuskuttamaan. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään irrottaakseen otteensa toisensa. Marko nosti katseensa ja katsoi harmaahapsista ystäväänsä, jonka silmissä toistui sama pettymys. Ei ollutkaan uutta valinnanmahdollisuutta, ei uutta nuoruutta. Markon käsivarret valahtivat sivuille, ne tuntuivat painavan tonneja. Petri laahusti ovelle ja aukaisi sen.
”Mitä hittoa…” Petrin äänensävyssä oli jotain, joka sai Markon kiskomaan itsensä liikkeelle. Ovenraosta näkyi jotain. Petri väistyi ja antoi Markon katsoa.
Ulkona näkyi liikettä. Hirveää, kaikenkattavaa liikettä. Ihmiset pinkoivat ohi silmänräpäyksessä, valtatie oli pelkkää kiiltävää vauhtiviivaa. Pilvet rynnivät päälle, kastelivat heidät ja kaikkosivat saman tien. Koululaiset viuhuivat pihalla, katosivat ja tulivat takaisin. Totuus hiipi Markon vastahakoiseen mieleen.
”Aika on nopeutunut.” Marko ei keksinyt, mitä olisi sanonut seuraavaksi, joten hän toisti: ”Aika on nopeutunut.”
”Me olemme hidastuneet”, Petri totesi lakonisesti. ”Muiden silmissä me elämme pitkään, hyvin pitkään… mutta hitaasti.”
Totuus jysähti Markon mieleen kuin pommi. Hän kirkaisi, ja jossain mielensä perällä hän tiesi koululaisten ihmettelevän tuntikausia jatkuvaa huutoa. Koko loppuelämä, jos sitä voisi elämäksi kutsua, menisi selviytymiseen tässä maailmassa; maailmassa, joka ei odottanut hidasta vanhusta, vaan kiirehti eteenpäin kuin suihkukone varpusen rinnalla.
Petri laski kätensä ystävänsä kädelle, ja yhtäkkiä kaikki oli normaalia. Taivas asettui, autot köröttelivät ruuhkassa ja lauma koululaisia töllisteli ja osoitteli ovenraosta ulkovessassa piilottelevia vanhuksia. Marko ja Petri tarttuivat toisiinsa tiukemmin ja kävelivät ulos niin arvokkaasti kuin kykenivät. Nauru ja pilkkahuudot kiirivät, ja moni ohikulkija jäi paheksumaan koulun alueelta poistuvia miehiä.

”Äiti, miksi nuo sedät pitää toisiaan kädestä kiinni?” Pikkutyttö osoitti äidilleen kahta vanhahkoa miestä, jotka kävelivät käsikynkkää toisella puolen puistoa.
”Shh, ei saa osoitella”, nainen nuhteli. Sitten hän kääntyi pullean ystävättärensä puoleen.
”Hei Reija, eivätkö nuo ole ne taputtajat meidän koulusta?”
”Ovat”, Reija vastasi. ”Ne kulkevat nykyään aina käsi kädessä. Ällöttävää vanhoilta miehiltä, ajattelisivat edes lapsia. Minä tiesin jo silloin, että niissä täytyy olla tuota vikaa.”

© Elina Hellsten 2016


Kirjoittajasta

Elina Hellsten kirjoittaa puuskittain, mutta tosissaan. Kiinnostus kohdistuu perinteisen fantasian ja scifin lisäksi pienempiin nyrjähdyksiin arkimaailmassamme. Krooninen todellisuuspakolainen.

Novellista

Taputtajien idea lähti eräästä kirjoituskilpailusta, jonka aihe oli ”kosketus”. Jäin miettimään, miten kosketus itsessään voisi olla spefistinen. Tuo kilpailu jäi väliin, mutta vuonna 2010 Taputtajat kävi kääntymässä Novassa ilman mainittavaa menestystä. Kuusi vuotta myöhemmin katsoin novellia, näin siinä hiomattoman jalokiven ja kirjoitin uudestaan.

Vastaa