viimeksi jätit hauraan valkoisen veitsen
en tiedä minkä eläimen luuta
kerroit että taloa suuremmat liskot
oli siihen puristettu

en tiedä uskoako sinua

minä talletin sen kirstuun, niin kuin kaiken muun
arkkuun johon piti tulla kapiot
mutta häitä ei tanssita koskaan, nämä
ovat minun kapioni, kaukaisen sulhasen

talletin sinne ihmeelliset värejä hehkuvat kuvat,
joita minulle esittelit vuoteeni reunalta
kiiltävät kuin peili, mutta ne peilaavat
asioita joita ei vielä ole keksitty
niin sinä minulle kerrot

ja miksen minä uskoisi?

laskiaisena toit minulle kesäomenoita
toisia niin imeliä hedelmiä, että sydän oli pakahtua
medenmakeus sammutti yskänpuuskatkin

säästin omenankaran, siemenet
kylvin pihaan, vaikka sanoit ettei se puu
kanna hedelmää talvella
vain sinä olet ajassa vapaa ja lennät siinä kuin lintu
minä ja puu olemme vankeina talven

enkä minä ehdi nähdä omenan kukkivan

äiti sanoi sinua kuumehoureeksi, ehkä oletkin
mutta kuinka kuumehoure toisi minulle tämän kaiken?
kuinka houre antaisi minulle kellon
jonka numerot loistavat kiiltomatoina pimeässä?
rasian joka laulaa korvaani kauniimmin kuin simpukka?
kynttilän joka palaa vain muttei sula eikä polta?
mikä se sellainen houre on?

sinun hiussuortuvasikin minulla on
yhtä ihmeellinen kuin ihmeellisimmät tuomisesi

et käytä ovea tai ikkunaa, ja kun lähdet
en koskaan tiedä palaatko

jos palaat, et tiedä löydätkö tyhjän vuoteen

sanoit että silloin voit liikuttaa aikaa
tulla luokseni aiemmin
ja olen siellä taas

jos voit huiputtaa almanakkaa, väärentää
vuosia kuin seteleitä, mikset voi
kirjoittaa niitä lisää  minullekin?

sinä kerrot maailmasta jossa lankoja pitkin
matkustetaan ja ihmismielikin kulkee
kiiltävät kuvatkin kulkevat
pikkuruisilla hevoskärryillä

olen keveä kuin pääskysen höyhen, minä
mahdun neulansilmästä läpi, pujottaisit
minut lankaan, veisit mukanasi

sanot ettei kuolemaa voi paeta
ja silti juokset sitä
kaiken aikaa karkuun

en tiedä onko lankamaailmaa olemassa, mutta pelkään
että sinne ei pääse taivaasta

© Maija Haavisto 2016